Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Koskaan ei ole ollut kahtatoista israelilaisheimoa, vaan Palestiinaan asettui vain kolme tai neljä heimoa. Heprealainen kansakunta muotoutui niin kutsuttujen israelilaisten ja kanaanilaisten yhdistymisestä. ”Israelin lapset asuivat siis kanaanilaisten joukossa. Ja he ottivat näiden tyttäriä vaimoikseen ja antoivat omia tyttäriään kanaanilaisten pojille.” Heprealaiset eivät koskaan ajaneet kanaanilaisia pois Palestiinasta, vaikka pappien näistä asioista laatimat kertomukset silmääkään räpäyttämättä vakuuttavatkin heidän niin tehneen.
Tietoisuus israelilaisuudesta sai alkunsa Efraimin mäkiseudulla. Myöhempi juutalainen tietoisuus oli peräisin eteläisestä Juudan sukukunnasta. Juutalaiset (juudalaiset) yrittivät aina halventaa ja mustata pohjoisessa asuvien israelilaisten (efraimilaisten) mainetta.
Mahtaileva heprealainen historiankirjoitus alkaa siitä, kun Saul kokosi pohjoisten sukukuntien voimat vastustamaan ammonilaisten hyökkäystä heidän heimoveljiään, gileadilaisia, vastaan Jordanin itäpuolella. Vähän yli kolmetuhantisine armeijoineen hän löi vihollisen, ja nimenomaan tämä uroteko sai kukkulaheimot tekemään hänestä kuninkaan. Kun maanpakolaispapit kirjoittivat uudelleen tämän kertomuksen, he nostivat Saulin armeijan miesvahvuuden 330 000:ksi ja lisäsivät ”Juudan” taisteluun osallistuneiden heimojen luetteloon.
Heti ammonilaisten kukistamisen jälkeen Saulin joukot valitsivat hänet kansanäänestyksellä kuninkaaksi. Yhdelläkään papilla tai profeetalla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mutta myöhemmin papit lisäsivät kertomukseen sellaisen maininnan, että profeetta Samuel jumalallisia määräyksiä noudattaen kruunasi Saulin kuninkaaksi. He tekivät näin siksi, että Daavidin juudalaiselle kuninkuudelle saataisiin ”jumalallinen sukutaulu”.
Kaikkein mittavimmat juutalaisten historian vääristelyt tehtiin Daavidin kohdalla. Sen jälkeen kun Saul oli voittanut ammonilaiset (minkä hän luki Jahven ansioksi), filistealaiset hätääntyivät ja ryhtyivät hyökkäilemään pohjoisten sukukuntien kimppuun. Daavid ja Saul eivät koskaan tulleet toimeen keskenään. Daavid liittyi kuusinesatoine miehineen filistealaiseen liittokuntaan ja marssi rannikkoa pohjoiseen, Esdraeloniin. Gathissa filistealaiset komensivat Daavidin poistumaan taistelukentältä, sillä he pelkäsivät, että tämä saattaisi mennä Saulin puolelle. Daavid vetäytyikin sotanäyttämöltä; filistealaiset hyökkäsivät ja nujersivat Saulin. He eivät olisi siihen kyenneet, jos Daavid olisi ollut uskollinen Israelille. Daavidin armeija oli monikielinen valikoima tyytymätöntä väkeä, jonka enemmistön muodostivat yhteiskuntaan sopeutumattomat ja oikeutta pakoilevat ainekset.
Saulin Gilboassa filistealaisten käsissä kärsimä traaginen tappio pudotti lähiseudun kanaanilaisten silmissä Jahven varsin matalalle sijalle jumalten joukossa. Tavallisissa oloissa Saulin tappio olisi pantu jahvestaluopumisen tiliin, mutta tällä kertaa juudalaiset kirjoittajat katsoivat sen johtuneen rituaalivirheestä. He tarvitsivat Saulin ja Samuelin traditiota Daavidin kuninkuuden taustaksi.
Piskuisine sotajoukkoineen Daavid pystytti päämajansa ei-heprealaiseen Hebronin kaupunkiin. Eikä aikaakaan, kun hänen maanmiehensä julistivat hänet uuden Juudan kuningaskunnan kuninkaaksi. Juuda koostui etupäässä ei-heprealaisista aineksista, kuten keeniläisistä, kaalebilaisista, jebuslaisista ja muista kanaanilaisista. He olivat nomadeja, paimentolaisia, ja siksi he kannattivat heprealaisten kantaa maan omistamisesta. He kannattivat erämaaklaanien ideologioita.
Pyhän ja epäpyhän historian välistä eroa valaisevat mainiosti ne kaksi toisistaan poikkeavaa Vanhan testamentin kertomusta, jotka käsittelevät Daavidin kuninkaaksitekemistä. Maalliseen historiankirjoitukseen kuuluva tarina siitä, kuinka Daavidin lähimmät kannattajat (hänen armeijansa) huusivat hänet kuninkaaksi, jäi papeilta epähuomiossa myös lopulliseen esitykseen, kun he myöhemmin laativat pitkähkön ja yksivakaisen, pyhään historiaan kuuluvan selonteon, jossa kuvaillaan, miten profeetta Samuel Jumalan johdatuksesta valikoi Daavidin tämän veljien joukosta ja sitten virallisesti monimutkaisin ja juhlallisin menoin voiteli hänet heprealaisten kuninkaaksi ja sen jälkeen julisti hänet Saulin seuraajaksi.
Kun papit olivat laatineet sepitetyt kertomuksensa Jumalan yliluonnollisesta menettelystä Israelin suhteen, sattui perin usein, että he eivät muistaneetkaan pyyhkiä pois kaikkia aikakirjoihin jo vietyjä kaunistelemattomia ja todellisuuspohjaisia mainintoja.
Daavid pyrki parantamaan poliittisia asemiaan naimalla ensin Saulin tyttären, sitten rikkaan edomilaisen Naabalin lesken ja sen jälkeen Gesurin kuninkaan Talmain tyttären. Hän otti itselleen kuusi vaimoa Jebusin naisten joukosta, eikä sovi unohtaa heettiläisen vaimoa Bathshebaa.
Ja juuri tällaisin menettelytavoin ja tällaisista ihmisistä Daavid rakensi tarun Juudan jumalallisesta kuningaskunnasta efraimilaisen Israelin katoamassa olleen pohjoisen kuningaskunnan perinnön ja perinteiden seuraajana. Daavidin monikansallinen Juudan heimo oli enemmän ei-juutalainen kuin juutalainen. Sorretut Efraimin vanhimmat tulivat siitä huolimatta ”voitelemaan hänet Israelin kuninkaaksi”. Erään sotilaallisen selkkauksen uhan jälkeen Daavid sitten solmi sopimuksen jebuslaisten kanssa ja pystytti yhdistynyttä kuningaskuntaa hallitsevan pääkaupunkinsa Jebusiin (Jerusalemiin), joka oli lujamuurinen kaupunki puolitiessä Juudan ja Israelin välillä. Filistealaiset havahtuivat ja hyökkäsivät kohta Daavidin kimppuun. Kiivaan taistelun jälkeen heidät nujerrettiin, ja jälleen kerran Jahve todistettiin ”Sotajoukkojen Herraksi Jumalaksi”.
Mutta Jahven oli pakostakin jaettava osa tästä kunniasta kanaanilaisten jumalten kanssa, sillä Daavidin armeijan pääosa oli muita kuin heprealaisia. Ja niin aikakirjoissanne esiintyy tällainenkin paljastava toteamus (joka jäi juudalaisilta uudelleenkirjoittajilta huomaamatta): ”Jahve on murtanut viholliseni minun edessäni. Siitä sen paikan nimeksi tuli Baal-Perasim.” Ja he tekivät näin siksi, että kahdeksankymmentä prosenttia Daavidin sotilaista oli baalilaisia.
Daavid selitti Saulin Gilboassa kärsimän tappion huomauttamalla, että Saul oli hyökännyt kanaanilaiseen kaupunkiin, Gibeoniin, jonka asukkailla oli rauhansopimus efraimilaisten kanssa. Tämän takia Jahve hylkäsi hänet. Jo Saulin aikana Daavid oli puolustanut kanaanilaista Keilahin kaupunkia filistealaisia vastaan, ja sitten hän teki kanaanilaisen kaupungin pääkaupungikseen. Kanaanilaisten suhteen noudattamansa kompromissipolitiikan mukaisesti Daavid luovutti seitsemän Saulin jälkeläistä gibeonilaisten hirtettäviksi.
Nujerrettuaan filistealaiset Daavid sai haltuunsa ”Jahven arkin”, tuotatti sen Jerusalemiin ja virallisti jahvenpalvonnan valtakunnassaan. Seuraavaksi hän määräsi raskaat pakkoverot naapuriheimoille: edomilaisille, moabilaisille, ammonilaisille ja syyrialaisille.
Daavidin turmeltuneen poliittisen koneiston jäsenet alkoivat heprealaisten tapasääntöjen vastaisesti hankkia valtakunnan pohjoisosan maa-alueita henkilökohtaiseen omistukseensa. Ennen pitkää he saivat valvontaansa karavaanitullien keräämisen, joka oikeus oli aiemmin kuulunut filistealaisille. Ja sen jälkeen seurasi joukko hirmutekoja, jotka huipentuivat Uriahin murhaan. Kaikki oikeudelliset vetoomukset käsiteltiin Jerusalemissa; enää eivät ”vanhimmat” voineet jakaa oikeutta. Ei siis ole mikään ihme, että puhkesi kapina. Nykyään Absalomia saatettaisiin kutsua kansankiihottajaksi; hänen äitinsä oli kanaanilainen. Bathsheban pojan, Salomon, lisäksi valtaistuimen tavoittelijoita oli puolisen tusinaa.
Daavidin kuoleman jälkeen Salomo puhdisti poliittisen koneiston kaikista pohjoisista vaikutuksista, mutta hän harjoitti edelleen isänsä hallituksen ylläpitämää tyranniaa ja verotusta. Tuhlaavaisella hovielämällään ja laajamittaisella rakennustoiminnallaan Salomo saattoi kansakunnan vararikkoon: Oli Libanonin taloa, oli faaraon tyttären palatsia, Jahven temppeliä, kuninkaan palatsia ja monien kaupunkien ympärysmuurien entistämistä. Salomo loi suuren heprealaisen laivaston, joka oli syyrialaisten merimiesten hoidossa ja joka kävi kauppaa koko maailman kanssa. Hänen haareminsa oli lähes tuhatpäinen.
Näihin aikoihin Jahven temppeli Siilossa joutui huonoon huutoon, ja kansakunnan koko uskonnollinen toiminta keskitettiin Jebusin loisteliaaseen kuninkaan kappeliin. Pohjoinen kuningaskunta palasi yhä laajemmin Elohimin palvontaan. He nauttivat faaraoiden suosiota, faaraoiden, jotka myöhemmin orjuuttivat Juudan ja määräsivät eteläiselle kuningaskunnalle pakkoveron.
Oli nousu- ja laskukausia, oli Israelin ja Juudan välisiä sotia. Neljä vuotta jatkuneen kansalaissodan ja kolmen dynastian jälkeen Israel joutui kaupunkidespoottien valtaan, jotka alkoivat käydä maakauppaa. Kuningas Omrikin yritti ostaa Semerin maatilan. Mutta loppu lähestyi joutuin, kun Shalmaneser III päätti saada valvontaansa Välimeren rannikon. Efraimin kuningas Ahab keräsi kymmenen muuta ryhmää ja asettui vastarintaan Karkarissa. Taistelu oli ratkaisematon. Assyrialainen pysäytettiin, mutta liittolaiset kärsivät suuria tappioita. Tätä suurta taistelua ei Vanhassa testamentissa edes mainita.
Uusi vaiva alkoi, kun kuningas Ahab yritti ostaa maata Naabotilta. Ahabin foinikialainen vaimo väärensi Ahabin nimen asiakirjoihin, jotka määräsivät Naabotin maat takavarikoitaviksi sellaisen syytöksen nojalla, että tämä oli häpäissyt ”Elohimin ja kuninkaan” nimet. Hänet ja hänen poikansa teloitettiin oitis. Näyttämölle astui ponteva Elia, joka tuomitsi Ahabin Naabotien murhasta. Näin Elia, joka oli profeetoista suurimpia, aloitti opetuksensa vanhojen tapaoikeudellisten maalakien puolustajana maan myymisen sallivaa baalilaisten kantaa vastaan ja sitä vastaan, että kaupungit pyrkivät hallitsemaan maaseutua. Mutta uudistus onnistui, vasta kun maaseudun tilanomistaja Jeehu ja mustalaisheimopäällikkö Jehonadab yhdistivät voimansa hävittääkseen Baalin profeetat (kiinteistönvälittäjät) Samariasta.
Uusi elämä koitti, kun Jehoas ja hänen poikansa Jerobeam vapauttivat Israelin sen vihollisista. Mutta tähän aikaan Samariaa hallitsi gangsteriylimystö, jonka harjoittama saalistus kilpaili entisaikojen Daavidin dynastian harjoittaman rosvouksen kanssa. Valtio ja kirkko kulkivat käsi kädessä. Sananvapauden tukahduttamispyrkimys sai Elian, Aamoksen ja Hoosean aloittamaan salaisen kirjoitustyönsä, ja tästä varsinaisesti saivat alkunsa juutalaisten ja kristittyjen Raamatut.
Mutta pohjoinen kuningaskunta katosi historiasta, vasta kun Israelin kuningas vehkeili Egyptin kuninkaan kanssa ja kieltäytyi maksamasta enempää pakkoveroa Assyrialle. Silloin alkoi kolmivuotinen piiritys, jota seurasi pohjoisen kuningaskunnan täydellinen hajoaminen. Näin katosi Efraim (Israel). Juuda – juutalaiset, ”Israelin rippeet” – oli alkanut keskittää maaomaisuutta harvojen käsiin, Jesajan sanoin ”Liittäen talon taloon ja pellon peltoon”. Eikä aikaakaan, kun Jerusalemissa oli Baalin temppeli Jahven temppelin vieressä. Tämä hirmuvalta päättyi yksijumalaisuutta vaatineeseen kansannousuun, jonka johtajana oli poikakuningas Jooas. Jooas kampanjoi Jahven puolesta kolmenkymmenenviiden vuoden ajan.
Seuraavalla kuninkaalla, Amasjalla, oli vaikeuksia kapinoivien, veroa maksavien edomilaisten ja heidän naapureittensa kanssa. Saatuaan näistä loistavan voiton Amasja käänsi hyökkäyksensä kärjen pohjoisia naapureitaan vastaan ja kärsi aivan yhtä loistavan tappion. Silloin maalaisväestö nousi kapinaan. Se salamurhasi kuninkaan ja nosti valtaistuimelle hänen kuusitoistavuotiaan poikansa. Kysymyksessä oli Asarja, jota Jesaja kutsuu Ussiaksi. Ussian jälkeen asiat kääntyivät entistäkin huonommalle tolalle, ja Juudan olemassaolo jatkui vielä sadan vuoden ajan vain siten, että se maksoi pakkoveroa Assyrian kuninkaalle. Ensimmäinen Jesaja sanoi heille, että koska Jerusalem oli Jahven kaupunki, se ei ikinä kukistuisi. Mutta Jeremia ei empinyt julistaa sen luhistumista.
Juudan varsinaisen tuhon aiheutti poikakuningas Manassen hallituskaudella puuhaillut turmeltuneiden ja rikkaiden poliitikkojen klikki. Taloudellinen muutos loi suotuisat edellytykset Baalin palvonnan jälleentulemiselle, uskonnon, jonka sallimat yksityiset maakaupat olivat vastoin jahveideologiaa. Assyrian kukistuminen ja Egyptin vaikutusvallan kasvu toivat Juudalle hetkellistä helpotusta, ja maaseudun väki otti vallanohjat käsiinsä. Joosian johdolla se hävitti Jerusalemin turmeltuneiden poliitikkojen klikin.
Mutta tämä aikakausi päättyi murhenäytelmään, kun Joosia rohkeni marssia estämään Nekhon mahtavaa armeijaa sen edetessä Egyptistä rannikkoa pitkin pohjoiseen tarkoituksenaan antaa tukea Assyrialle Babyloniaa vastaan. Joosia joukkoineen pyyhkäistiin olemattomiin, ja Juuda joutui siitä lähin maksamaan pakkoveroa Egyptille. Jerusalemissa palasi valtaan Baalin poliittinen puolue, ja niin alkoi todellinen Egyptin orjuus. Sitten seurasi vaihe, jolloin sekä tuomioistuimet että papisto olivat baalilaispoliitikkojen vallassa. Baalin-palvonta oli taloudellinen ja sosiaalinen järjestelmä, joka kytkeytyi sekä omaisuusoikeuksiin että maaperän tuottoisuuteen.
Kun Nebukadnessar oli syössyt Nekhon vallasta, Juuda joutui Babylonin hallintaan, ja se sai kymmenen vuotta armonaikaa, mutta nousi pian kapinaan. Kun Nebukadnessar kävi juudalaisia vastaan, niin he Jahveen vaikutuksen tehdäkseen panivat alulle orjien vapauttamisen kaltaisia sosiaalisia uudistuksia. Babylonian armeijan vetäytyessä väliaikaisesti muualle heprealaiset riemuitsivat siitä, että heidän reformitaikansa oli vapauttanut heidät. Juuri tänä aikana Jeremia puhui heille lähestyvästä tuomiosta, eikä aikaakaan kun Nebukadnessar palasi.
Ja niin Juudan loppu tuli äkkiä. Kaupunki hävitettiin ja kansa vietiin Babyloniin. Jahven ja Baalin välinen kamppailu päättyi vankeuteen. Ja vankeusaika ravisteli Israelin heimon jäännökset yksijumalaisuuteen.
Babylonissa juutalaiset tulivat siihen johtopäätökseen, etteivät he voisi säilyä Palestiinassa, jos he olisivat vain pieni ryhmä omine sosiaalisine ja taloudellisine tapoineen, ja että heidän olisi käännytettävä ei-juutalaiset, mikäli he toivoivat maailmankatsomustensa pääsevän voitolle. Tästä sai alkunsa heidän uusi käsityksensä omasta kohtalostaan – ajatus siitä, että juutalaisista täytyy tulla Jahven valittuja palvelijoita. Vanhan testamentin juutalainen uskonto kehittyi itse asiassa Baabelin vankeuden aikana.
Oppi kuolemattomuudesta muotoutui sekin Babylonissa. Juutalaiset olivat ajatelleet, että idea tulevasta elämästä vähentäisi heidän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden evankeliuminsa painokkuutta. Nyt tapahtui ensimmäisen kerran, että teologia syrjäytti sosiologian ja talousopin. Uskonto oli muovautumassa inhimillisen ajattelun ja käyttäytymisen järjestelmäksi, joka oli yhä enemmän erottautuva politiikasta, sosiologiasta ja taloudellisesta toiminnasta.
Näin totuus juutalaisesta kansasta siis paljastaa, että suuri osa siitä, mitä on pidetty pyhänä historiankirjoituksena, ei olekaan juuri muuta kuin tavallista maallista historiaa käsittelevä kronikka. Juudaismi oli se maaperä, josta kristinusko versoi, mutta juutalaiset eivät olleet mikään ylimaallinen kansa.
There never were twelve tribes of the Israelites—only three or four tribes settled in Palestine. The Hebrew nation came into being as the result of the union of the so-called Israelites and the Canaanites. “And the children of Israel dwelt among the Canaanites. And they took their daughters to be their wives and gave their daughters to the sons of the Canaanites.” The Hebrews never drove the Canaanites out of Palestine, notwithstanding that the priests’ record of these things unhesitatingly declared that they did.
The Israelitish consciousness took origin in the hill country of Ephraim; the later Jewish consciousness originated in the southern clan of Judah. The Jews (Judahites) always sought to defame and blacken the record of the northern Israelites (Ephraimites).
Pretentious Hebrew history begins with Saul’s rallying the northern clans to withstand an attack by the Ammonites upon their fellow tribesmen—the Gileadites—east of the Jordan. With an army of a little more than three thousand he defeated the enemy, and it was this exploit that led the hill tribes to make him king. When the exiled priests rewrote this story, they raised Saul’s army to 330,000 and added “Judah” to the list of tribes participating in the battle.
Immediately following the defeat of the Ammonites, Saul was made king by popular election by his troops. No priest or prophet participated in this affair. But the priests later on put it in the record that Saul was crowned king by the prophet Samuel in accordance with divine directions. This they did in order to establish a “divine line of descent” for David’s Judahite kingship.
The greatest of all distortions of Jewish history had to do with David. After Saul’s victory over the Ammonites (which he ascribed to Yahweh) the Philistines became alarmed and began attacks on the northern clans. David and Saul never could agree. David with six hundred men entered into a Philistine alliance and marched up the coast to Esdraelon. At Gath the Philistines ordered David off the field; they feared he might go over to Saul. David retired; the Philistines attacked and defeated Saul. They could not have done this had David been loyal to Israel. David’s army was a polyglot assortment of malcontents, being for the most part made up of social misfits and fugitives from justice.
Saul’s tragic defeat at Gilboa by the Philistines brought Yahweh to a low point among the gods in the eyes of the surrounding Canaanites. Ordinarily, Saul’s defeat would have been ascribed to apostasy from Yahweh, but this time the Judahite editors attributed it to ritual errors. They required the tradition of Saul and Samuel as a background for the kingship of David.
David with his small army made his headquarters at the non-Hebrew city of Hebron. Presently his compatriots proclaimed him king of the new kingdom of Judah. Judah was made up mostly of non-Hebrew elements—Kenites, Calebites, Jebusites, and other Canaanites. They were nomads—herders—and so were devoted to the Hebrew idea of land ownership. They held the ideologies of the desert clans.
The difference between sacred and profane history is well illustrated by the two differing stories concerning making David king as they are found in the Old Testament. A part of the secular story of how his immediate followers (his army) made him king was inadvertently left in the record by the priests who subsequently prepared the lengthy and prosaic account of the sacred history wherein is depicted how the prophet Samuel, by divine direction, selected David from among his brethren and proceeded formally and by elaborate and solemn ceremonies to anoint him king over the Hebrews and then to proclaim him Saul’s successor.
So many times did the priests, after preparing their fictitious narratives of God’s miraculous dealings with Israel, fail fully to delete the plain and matter-of-fact statements which already rested in the records.
David sought to build himself up politically by first marrying Saul’s daughter, then the widow of Nabal the rich Edomite, and then the daughter of Talmai, the king of Geshur. He took six wives from the women of Jebus, not to mention Bathsheba, the wife of the Hittite.
And it was by such methods and out of such people that David built up the fiction of a divine kingdom of Judah as the successor of the heritage and traditions of the vanishing northern kingdom of Ephraimite Israel. David’s cosmopolitan tribe of Judah was more gentile than Jewish; nevertheless the oppressed elders of Ephraim came down and “anointed him king of Israel.” After a military threat, David then made a compact with the Jebusites and established his capital of the united kingdom at Jebus (Jerusalem), which was a strong-walled city midway between Judah and Israel. The Philistines were aroused and soon attacked David. After a fierce battle they were defeated, and once more Yahweh was established as “The Lord God of Hosts.”
But Yahweh must, perforce, share some of this glory with the Canaanite gods, for the bulk of David’s army was non-Hebrew. And so there appears in your record (overlooked by the Judahite editors) this telltale statement: “Yahweh has broken my enemies before me. Therefore he called the name of the place Baal-Perazim.” And they did this because eighty per cent of David’s soldiers were Baalites.
David explained Saul’s defeat at Gilboa by pointing out that Saul had attacked a Canaanite city, Gibeon, whose people had a peace treaty with the Ephraimites. Because of this, Yahweh forsook him. Even in Saul’s time David had defended the Canaanite city of Keilah against the Philistines, and then he located his capital in a Canaanite city. In keeping with the policy of compromise with the Canaanites, David turned seven of Saul’s descendants over to the Gibeonites to be hanged.
After the defeat of the Philistines, David gained possession of the “ark of Yahweh,” brought it to Jerusalem, and made the worship of Yahweh official for his kingdom. He next laid heavy tribute on the neighboring tribes—the Edomites, Moabites, Ammonites, and Syrians.
David’s corrupt political machine began to get personal possession of land in the north in violation of the Hebrew mores and presently gained control of the caravan tariffs formerly collected by the Philistines. And then came a series of atrocities climaxed by the murder of Uriah. All judicial appeals were adjudicated at Jerusalem; no longer could “the elders” mete out justice. No wonder rebellion broke out. Today, Absalom might be called a demagogue; his mother was a Canaanite. There were a half dozen contenders for the throne besides the son of Bathsheba—Solomon.
After David’s death Solomon purged the political machine of all northern influences but continued all of the tyranny and taxation of his father’s regime. Solomon bankrupted the nation by his lavish court and by his elaborate building program: There was the house of Lebanon, the palace of Pharaoh’s daughter, the temple of Yahweh, the king’s palace, and the restoration of the walls of many cities. Solomon created a vast Hebrew navy, operated by Syrian sailors and trading with all the world. His harem numbered almost one thousand.
By this time Yahweh’s temple at Shiloh was discredited, and all the worship of the nation was centered at Jebus in the gorgeous royal chapel. The northern kingdom returned more to the worship of Elohim. They enjoyed the favor of the Pharaohs, who later enslaved Judah, putting the southern kingdom under tribute.
There were ups and downs—wars between Israel and Judah. After four years of civil war and three dynasties, Israel fell under the rule of city despots who began to trade in land. Even King Omri attempted to buy Shemer’s estate. But the end drew on apace when Shalmaneser III decided to control the Mediterranean coast. King Ahab of Ephraim gathered ten other groups and resisted at Karkar; the battle was a draw. The Assyrian was stopped but the allies were decimated. This great fight is not even mentioned in the Old Testament.
New trouble started when King Ahab tried to buy land from Naboth. His Phoenician wife forged Ahab’s name to papers directing that Naboth’s land be confiscated on the charge that he had blasphemed the names of “Elohim and the king.” He and his sons were promptly executed. The vigorous Elijah appeared on the scene denouncing Ahab for the murder of the Naboths. Thus Elijah, one of the greatest of the prophets, began his teaching as a defender of the old land mores as against the land-selling attitude of the Baalim, against the attempt of the cities to dominate the country. But the reform did not succeed until the country landlord Jehu joined forces with the gypsy chieftain Jehonadab to destroy the prophets (real estate agents) of Baal at Samaria.
New life appeared as Jehoash and his son Jeroboam delivered Israel from its enemies. But by this time there ruled in Samaria a gangster-nobility whose depredations rivaled those of the Davidic dynasty of olden days. State and church went along hand in hand. The attempt to suppress freedom of speech led Elijah, Amos, and Hosea to begin their secret writing, and this was the real beginning of the Jewish and Christian Bibles.
But the northern kingdom did not vanish from history until the king of Israel conspired with the king of Egypt and refused to pay further tribute to Assyria. Then began the three years’ siege followed by the total dispersion of the northern kingdom. Ephraim (Israel) thus vanished. Judah—the Jews, the “remnant of Israel”—had begun the concentration of land in the hands of the few, as Isaiah said, “Adding house to house and field to field.” Presently there was in Jerusalem a temple of Baal alongside the temple of Yahweh. This reign of terror was ended by a monotheistic revolt led by the boy king Joash, who crusaded for Yahweh for thirty-five years.
The next king, Amaziah, had trouble with the revolting tax-paying Edomites and their neighbors. After a signal victory he turned to attack his northern neighbors and was just as signally defeated. Then the rural folk revolted; they assassinated the king and put his sixteen-year-old son on the throne. This was Azariah, called Uzziah by Isaiah. After Uzziah, things went from bad to worse, and Judah existed for a hundred years by paying tribute to the kings of Assyria. Isaiah the first told them that Jerusalem, being the city of Yahweh, would never fall. But Jeremiah did not hesitate to proclaim its downfall.
The real undoing of Judah was effected by a corrupt and rich ring of politicians operating under the rule of a boy king, Manasseh. The changing economy favored the return of the worship of Baal, whose private land dealings were against the ideology of Yahweh. The fall of Assyria and the ascendancy of Egypt brought deliverance to Judah for a time, and the country folk took over. Under Josiah they destroyed the Jerusalem ring of corrupt politicians.
But this era came to a tragic end when Josiah presumed to go out to intercept Necho’s mighty army as it moved up the coast from Egypt for the aid of Assyria against Babylon. He was wiped out, and Judah went under tribute to Egypt. The Baal political party returned to power in Jerusalem, and thus began the real Egyptian bondage. Then ensued a period in which the Baalim politicians controlled both the courts and the priesthood. Baal worship was an economic and social system dealing with property rights as well as having to do with soil fertility.
With the overthrow of Necho by Nebuchadnezzar, Judah fell under the rule of Babylon and was given ten years of grace, but soon rebelled. When Nebuchadnezzar came against them, the Judahites started social reforms, such as releasing slaves, to influence Yahweh. When the Babylonian army temporarily withdrew, the Hebrews rejoiced that their magic of reform had delivered them. It was during this period that Jeremiah told them of the impending doom, and presently Nebuchadnezzar returned.
And so the end of Judah came suddenly. The city was destroyed, and the people were carried away into Babylon. The Yahweh-Baal struggle ended with the captivity. And the captivity shocked the remnant of Israel into monotheism.
In Babylon the Jews arrived at the conclusion that they could not exist as a small group in Palestine, having their own peculiar social and economic customs, and that, if their ideologies were to prevail, they must convert the gentiles. Thus originated their new concept of destiny—the idea that the Jews must become the chosen servants of Yahweh. The Jewish religion of the Old Testament really evolved in Babylon during the captivity.
The doctrine of immortality also took form at Babylon. The Jews had thought that the idea of the future life detracted from the emphasis of their gospel of social justice. Now for the first time theology displaced sociology and economics. Religion was taking shape as a system of human thought and conduct more and more to be separated from politics, sociology, and economics.
And so does the truth about the Jewish people disclose that much which has been regarded as sacred history turns out to be little more than the chronicle of ordinary profane history. Judaism was the soil out of which Christianity grew, but the Jews were not a miraculous people.
SuomiEnglish
Koskaan ei ole ollut kahtatoista israelilaisheimoa, vaan Palestiinaan asettui vain kolme tai neljä heimoa. Heprealainen kansakunta muotoutui niin kutsuttujen israelilaisten ja kanaanilaisten yhdistymisestä. ”Israelin lapset asuivat siis kanaanilaisten joukossa. Ja he ottivat näiden tyttäriä vaimoikseen ja antoivat omia tyttäriään kanaanilaisten pojille.” Heprealaiset eivät koskaan ajaneet kanaanilaisia pois Palestiinasta, vaikka pappien näistä asioista laatimat kertomukset silmääkään räpäyttämättä vakuuttavatkin heidän niin tehneen.
There never were twelve tribes of the Israelites—only three or four tribes settled in Palestine. The Hebrew nation came into being as the result of the union of the so-called Israelites and the Canaanites. “And the children of Israel dwelt among the Canaanites. And they took their daughters to be their wives and gave their daughters to the sons of the Canaanites.” The Hebrews never drove the Canaanites out of Palestine, notwithstanding that the priests’ record of these things unhesitatingly declared that they did.
Tietoisuus israelilaisuudesta sai alkunsa Efraimin mäkiseudulla. Myöhempi juutalainen tietoisuus oli peräisin eteläisestä Juudan sukukunnasta. Juutalaiset (juudalaiset) yrittivät aina halventaa ja mustata pohjoisessa asuvien israelilaisten (efraimilaisten) mainetta.
The Israelitish consciousness took origin in the hill country of Ephraim; the later Jewish consciousness originated in the southern clan of Judah. The Jews (Judahites) always sought to defame and blacken the record of the northern Israelites (Ephraimites).
Mahtaileva heprealainen historiankirjoitus alkaa siitä, kun Saul kokosi pohjoisten sukukuntien voimat vastustamaan ammonilaisten hyökkäystä heidän heimoveljiään, gileadilaisia, vastaan Jordanin itäpuolella. Vähän yli kolmetuhantisine armeijoineen hän löi vihollisen, ja nimenomaan tämä uroteko sai kukkulaheimot tekemään hänestä kuninkaan. Kun maanpakolaispapit kirjoittivat uudelleen tämän kertomuksen, he nostivat Saulin armeijan miesvahvuuden 330 000:ksi ja lisäsivät ”Juudan” taisteluun osallistuneiden heimojen luetteloon.
Pretentious Hebrew history begins with Saul’s rallying the northern clans to withstand an attack by the Ammonites upon their fellow tribesmen—the Gileadites—east of the Jordan. With an army of a little more than three thousand he defeated the enemy, and it was this exploit that led the hill tribes to make him king. When the exiled priests rewrote this story, they raised Saul’s army to 330,000 and added “Judah” to the list of tribes participating in the battle.
Heti ammonilaisten kukistamisen jälkeen Saulin joukot valitsivat hänet kansanäänestyksellä kuninkaaksi. Yhdelläkään papilla tai profeetalla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Mutta myöhemmin papit lisäsivät kertomukseen sellaisen maininnan, että profeetta Samuel jumalallisia määräyksiä noudattaen kruunasi Saulin kuninkaaksi. He tekivät näin siksi, että Daavidin juudalaiselle kuninkuudelle saataisiin ”jumalallinen sukutaulu”.
Immediately following the defeat of the Ammonites, Saul was made king by popular election by his troops. No priest or prophet participated in this affair. But the priests later on put it in the record that Saul was crowned king by the prophet Samuel in accordance with divine directions. This they did in order to establish a “divine line of descent” for David’s Judahite kingship.
Kaikkein mittavimmat juutalaisten historian vääristelyt tehtiin Daavidin kohdalla. Sen jälkeen kun Saul oli voittanut ammonilaiset (minkä hän luki Jahven ansioksi), filistealaiset hätääntyivät ja ryhtyivät hyökkäilemään pohjoisten sukukuntien kimppuun. Daavid ja Saul eivät koskaan tulleet toimeen keskenään. Daavid liittyi kuusinesatoine miehineen filistealaiseen liittokuntaan ja marssi rannikkoa pohjoiseen, Esdraeloniin. Gathissa filistealaiset komensivat Daavidin poistumaan taistelukentältä, sillä he pelkäsivät, että tämä saattaisi mennä Saulin puolelle. Daavid vetäytyikin sotanäyttämöltä; filistealaiset hyökkäsivät ja nujersivat Saulin. He eivät olisi siihen kyenneet, jos Daavid olisi ollut uskollinen Israelille. Daavidin armeija oli monikielinen valikoima tyytymätöntä väkeä, jonka enemmistön muodostivat yhteiskuntaan sopeutumattomat ja oikeutta pakoilevat ainekset.
The greatest of all distortions of Jewish history had to do with David. After Saul’s victory over the Ammonites (which he ascribed to Yahweh) the Philistines became alarmed and began attacks on the northern clans. David and Saul never could agree. David with six hundred men entered into a Philistine alliance and marched up the coast to Esdraelon. At Gath the Philistines ordered David off the field; they feared he might go over to Saul. David retired; the Philistines attacked and defeated Saul. They could not have done this had David been loyal to Israel. David’s army was a polyglot assortment of malcontents, being for the most part made up of social misfits and fugitives from justice.
Saulin Gilboassa filistealaisten käsissä kärsimä traaginen tappio pudotti lähiseudun kanaanilaisten silmissä Jahven varsin matalalle sijalle jumalten joukossa. Tavallisissa oloissa Saulin tappio olisi pantu jahvestaluopumisen tiliin, mutta tällä kertaa juudalaiset kirjoittajat katsoivat sen johtuneen rituaalivirheestä. He tarvitsivat Saulin ja Samuelin traditiota Daavidin kuninkuuden taustaksi.
Saul’s tragic defeat at Gilboa by the Philistines brought Yahweh to a low point among the gods in the eyes of the surrounding Canaanites. Ordinarily, Saul’s defeat would have been ascribed to apostasy from Yahweh, but this time the Judahite editors attributed it to ritual errors. They required the tradition of Saul and Samuel as a background for the kingship of David.
Piskuisine sotajoukkoineen Daavid pystytti päämajansa ei-heprealaiseen Hebronin kaupunkiin. Eikä aikaakaan, kun hänen maanmiehensä julistivat hänet uuden Juudan kuningaskunnan kuninkaaksi. Juuda koostui etupäässä ei-heprealaisista aineksista, kuten keeniläisistä, kaalebilaisista, jebuslaisista ja muista kanaanilaisista. He olivat nomadeja, paimentolaisia, ja siksi he kannattivat heprealaisten kantaa maan omistamisesta. He kannattivat erämaaklaanien ideologioita.
David with his small army made his headquarters at the non-Hebrew city of Hebron. Presently his compatriots proclaimed him king of the new kingdom of Judah. Judah was made up mostly of non-Hebrew elements—Kenites, Calebites, Jebusites, and other Canaanites. They were nomads—herders—and so were devoted to the Hebrew idea of land ownership. They held the ideologies of the desert clans.
Pyhän ja epäpyhän historian välistä eroa valaisevat mainiosti ne kaksi toisistaan poikkeavaa Vanhan testamentin kertomusta, jotka käsittelevät Daavidin kuninkaaksitekemistä. Maalliseen historiankirjoitukseen kuuluva tarina siitä, kuinka Daavidin lähimmät kannattajat (hänen armeijansa) huusivat hänet kuninkaaksi, jäi papeilta epähuomiossa myös lopulliseen esitykseen, kun he myöhemmin laativat pitkähkön ja yksivakaisen, pyhään historiaan kuuluvan selonteon, jossa kuvaillaan, miten profeetta Samuel Jumalan johdatuksesta valikoi Daavidin tämän veljien joukosta ja sitten virallisesti monimutkaisin ja juhlallisin menoin voiteli hänet heprealaisten kuninkaaksi ja sen jälkeen julisti hänet Saulin seuraajaksi.
The difference between sacred and profane history is well illustrated by the two differing stories concerning making David king as they are found in the Old Testament. A part of the secular story of how his immediate followers (his army) made him king was inadvertently left in the record by the priests who subsequently prepared the lengthy and prosaic account of the sacred history wherein is depicted how the prophet Samuel, by divine direction, selected David from among his brethren and proceeded formally and by elaborate and solemn ceremonies to anoint him king over the Hebrews and then to proclaim him Saul’s successor.
Kun papit olivat laatineet sepitetyt kertomuksensa Jumalan yliluonnollisesta menettelystä Israelin suhteen, sattui perin usein, että he eivät muistaneetkaan pyyhkiä pois kaikkia aikakirjoihin jo vietyjä kaunistelemattomia ja todellisuuspohjaisia mainintoja.
So many times did the priests, after preparing their fictitious narratives of God’s miraculous dealings with Israel, fail fully to delete the plain and matter-of-fact statements which already rested in the records.
Daavid pyrki parantamaan poliittisia asemiaan naimalla ensin Saulin tyttären, sitten rikkaan edomilaisen Naabalin lesken ja sen jälkeen Gesurin kuninkaan Talmain tyttären. Hän otti itselleen kuusi vaimoa Jebusin naisten joukosta, eikä sovi unohtaa heettiläisen vaimoa Bathshebaa.
David sought to build himself up politically by first marrying Saul’s daughter, then the widow of Nabal the rich Edomite, and then the daughter of Talmai, the king of Geshur. He took six wives from the women of Jebus, not to mention Bathsheba, the wife of the Hittite.
Ja juuri tällaisin menettelytavoin ja tällaisista ihmisistä Daavid rakensi tarun Juudan jumalallisesta kuningaskunnasta efraimilaisen Israelin katoamassa olleen pohjoisen kuningaskunnan perinnön ja perinteiden seuraajana. Daavidin monikansallinen Juudan heimo oli enemmän ei-juutalainen kuin juutalainen. Sorretut Efraimin vanhimmat tulivat siitä huolimatta ”voitelemaan hänet Israelin kuninkaaksi”. Erään sotilaallisen selkkauksen uhan jälkeen Daavid sitten solmi sopimuksen jebuslaisten kanssa ja pystytti yhdistynyttä kuningaskuntaa hallitsevan pääkaupunkinsa Jebusiin (Jerusalemiin), joka oli lujamuurinen kaupunki puolitiessä Juudan ja Israelin välillä. Filistealaiset havahtuivat ja hyökkäsivät kohta Daavidin kimppuun. Kiivaan taistelun jälkeen heidät nujerrettiin, ja jälleen kerran Jahve todistettiin ”Sotajoukkojen Herraksi Jumalaksi”.
And it was by such methods and out of such people that David built up the fiction of a divine kingdom of Judah as the successor of the heritage and traditions of the vanishing northern kingdom of Ephraimite Israel. David’s cosmopolitan tribe of Judah was more gentile than Jewish; nevertheless the oppressed elders of Ephraim came down and “anointed him king of Israel.” After a military threat, David then made a compact with the Jebusites and established his capital of the united kingdom at Jebus (Jerusalem), which was a strong-walled city midway between Judah and Israel. The Philistines were aroused and soon attacked David. After a fierce battle they were defeated, and once more Yahweh was established as “The Lord God of Hosts.”
Mutta Jahven oli pakostakin jaettava osa tästä kunniasta kanaanilaisten jumalten kanssa, sillä Daavidin armeijan pääosa oli muita kuin heprealaisia. Ja niin aikakirjoissanne esiintyy tällainenkin paljastava toteamus (joka jäi juudalaisilta uudelleenkirjoittajilta huomaamatta): ”Jahve on murtanut viholliseni minun edessäni. Siitä sen paikan nimeksi tuli Baal-Perasim.” Ja he tekivät näin siksi, että kahdeksankymmentä prosenttia Daavidin sotilaista oli baalilaisia.
But Yahweh must, perforce, share some of this glory with the Canaanite gods, for the bulk of David’s army was non-Hebrew. And so there appears in your record (overlooked by the Judahite editors) this telltale statement: “Yahweh has broken my enemies before me. Therefore he called the name of the place Baal-Perazim.” And they did this because eighty per cent of David’s soldiers were Baalites.
Daavid selitti Saulin Gilboassa kärsimän tappion huomauttamalla, että Saul oli hyökännyt kanaanilaiseen kaupunkiin, Gibeoniin, jonka asukkailla oli rauhansopimus efraimilaisten kanssa. Tämän takia Jahve hylkäsi hänet. Jo Saulin aikana Daavid oli puolustanut kanaanilaista Keilahin kaupunkia filistealaisia vastaan, ja sitten hän teki kanaanilaisen kaupungin pääkaupungikseen. Kanaanilaisten suhteen noudattamansa kompromissipolitiikan mukaisesti Daavid luovutti seitsemän Saulin jälkeläistä gibeonilaisten hirtettäviksi.
David explained Saul’s defeat at Gilboa by pointing out that Saul had attacked a Canaanite city, Gibeon, whose people had a peace treaty with the Ephraimites. Because of this, Yahweh forsook him. Even in Saul’s time David had defended the Canaanite city of Keilah against the Philistines, and then he located his capital in a Canaanite city. In keeping with the policy of compromise with the Canaanites, David turned seven of Saul’s descendants over to the Gibeonites to be hanged.
Nujerrettuaan filistealaiset Daavid sai haltuunsa ”Jahven arkin”, tuotatti sen Jerusalemiin ja virallisti jahvenpalvonnan valtakunnassaan. Seuraavaksi hän määräsi raskaat pakkoverot naapuriheimoille: edomilaisille, moabilaisille, ammonilaisille ja syyrialaisille.
After the defeat of the Philistines, David gained possession of the “ark of Yahweh,” brought it to Jerusalem, and made the worship of Yahweh official for his kingdom. He next laid heavy tribute on the neighboring tribes—the Edomites, Moabites, Ammonites, and Syrians.
Daavidin turmeltuneen poliittisen koneiston jäsenet alkoivat heprealaisten tapasääntöjen vastaisesti hankkia valtakunnan pohjoisosan maa-alueita henkilökohtaiseen omistukseensa. Ennen pitkää he saivat valvontaansa karavaanitullien keräämisen, joka oikeus oli aiemmin kuulunut filistealaisille. Ja sen jälkeen seurasi joukko hirmutekoja, jotka huipentuivat Uriahin murhaan. Kaikki oikeudelliset vetoomukset käsiteltiin Jerusalemissa; enää eivät ”vanhimmat” voineet jakaa oikeutta. Ei siis ole mikään ihme, että puhkesi kapina. Nykyään Absalomia saatettaisiin kutsua kansankiihottajaksi; hänen äitinsä oli kanaanilainen. Bathsheban pojan, Salomon, lisäksi valtaistuimen tavoittelijoita oli puolisen tusinaa.
David’s corrupt political machine began to get personal possession of land in the north in violation of the Hebrew mores and presently gained control of the caravan tariffs formerly collected by the Philistines. And then came a series of atrocities climaxed by the murder of Uriah. All judicial appeals were adjudicated at Jerusalem; no longer could “the elders” mete out justice. No wonder rebellion broke out. Today, Absalom might be called a demagogue; his mother was a Canaanite. There were a half dozen contenders for the throne besides the son of Bathsheba—Solomon.
Daavidin kuoleman jälkeen Salomo puhdisti poliittisen koneiston kaikista pohjoisista vaikutuksista, mutta hän harjoitti edelleen isänsä hallituksen ylläpitämää tyranniaa ja verotusta. Tuhlaavaisella hovielämällään ja laajamittaisella rakennustoiminnallaan Salomo saattoi kansakunnan vararikkoon: Oli Libanonin taloa, oli faaraon tyttären palatsia, Jahven temppeliä, kuninkaan palatsia ja monien kaupunkien ympärysmuurien entistämistä. Salomo loi suuren heprealaisen laivaston, joka oli syyrialaisten merimiesten hoidossa ja joka kävi kauppaa koko maailman kanssa. Hänen haareminsa oli lähes tuhatpäinen.
After David’s death Solomon purged the political machine of all northern influences but continued all of the tyranny and taxation of his father’s regime. Solomon bankrupted the nation by his lavish court and by his elaborate building program: There was the house of Lebanon, the palace of Pharaoh’s daughter, the temple of Yahweh, the king’s palace, and the restoration of the walls of many cities. Solomon created a vast Hebrew navy, operated by Syrian sailors and trading with all the world. His harem numbered almost one thousand.
Näihin aikoihin Jahven temppeli Siilossa joutui huonoon huutoon, ja kansakunnan koko uskonnollinen toiminta keskitettiin Jebusin loisteliaaseen kuninkaan kappeliin. Pohjoinen kuningaskunta palasi yhä laajemmin Elohimin palvontaan. He nauttivat faaraoiden suosiota, faaraoiden, jotka myöhemmin orjuuttivat Juudan ja määräsivät eteläiselle kuningaskunnalle pakkoveron.
By this time Yahweh’s temple at Shiloh was discredited, and all the worship of the nation was centered at Jebus in the gorgeous royal chapel. The northern kingdom returned more to the worship of Elohim. They enjoyed the favor of the Pharaohs, who later enslaved Judah, putting the southern kingdom under tribute.
Oli nousu- ja laskukausia, oli Israelin ja Juudan välisiä sotia. Neljä vuotta jatkuneen kansalaissodan ja kolmen dynastian jälkeen Israel joutui kaupunkidespoottien valtaan, jotka alkoivat käydä maakauppaa. Kuningas Omrikin yritti ostaa Semerin maatilan. Mutta loppu lähestyi joutuin, kun Shalmaneser III päätti saada valvontaansa Välimeren rannikon. Efraimin kuningas Ahab keräsi kymmenen muuta ryhmää ja asettui vastarintaan Karkarissa. Taistelu oli ratkaisematon. Assyrialainen pysäytettiin, mutta liittolaiset kärsivät suuria tappioita. Tätä suurta taistelua ei Vanhassa testamentissa edes mainita.
There were ups and downs—wars between Israel and Judah. After four years of civil war and three dynasties, Israel fell under the rule of city despots who began to trade in land. Even King Omri attempted to buy Shemer’s estate. But the end drew on apace when Shalmaneser III decided to control the Mediterranean coast. King Ahab of Ephraim gathered ten other groups and resisted at Karkar; the battle was a draw. The Assyrian was stopped but the allies were decimated. This great fight is not even mentioned in the Old Testament.
Uusi vaiva alkoi, kun kuningas Ahab yritti ostaa maata Naabotilta. Ahabin foinikialainen vaimo väärensi Ahabin nimen asiakirjoihin, jotka määräsivät Naabotin maat takavarikoitaviksi sellaisen syytöksen nojalla, että tämä oli häpäissyt ”Elohimin ja kuninkaan” nimet. Hänet ja hänen poikansa teloitettiin oitis. Näyttämölle astui ponteva Elia, joka tuomitsi Ahabin Naabotien murhasta. Näin Elia, joka oli profeetoista suurimpia, aloitti opetuksensa vanhojen tapaoikeudellisten maalakien puolustajana maan myymisen sallivaa baalilaisten kantaa vastaan ja sitä vastaan, että kaupungit pyrkivät hallitsemaan maaseutua. Mutta uudistus onnistui, vasta kun maaseudun tilanomistaja Jeehu ja mustalaisheimopäällikkö Jehonadab yhdistivät voimansa hävittääkseen Baalin profeetat (kiinteistönvälittäjät) Samariasta.
New trouble started when King Ahab tried to buy land from Naboth. His Phoenician wife forged Ahab’s name to papers directing that Naboth’s land be confiscated on the charge that he had blasphemed the names of “Elohim and the king.” He and his sons were promptly executed. The vigorous Elijah appeared on the scene denouncing Ahab for the murder of the Naboths. Thus Elijah, one of the greatest of the prophets, began his teaching as a defender of the old land mores as against the land-selling attitude of the Baalim, against the attempt of the cities to dominate the country. But the reform did not succeed until the country landlord Jehu joined forces with the gypsy chieftain Jehonadab to destroy the prophets (real estate agents) of Baal at Samaria.
Uusi elämä koitti, kun Jehoas ja hänen poikansa Jerobeam vapauttivat Israelin sen vihollisista. Mutta tähän aikaan Samariaa hallitsi gangsteriylimystö, jonka harjoittama saalistus kilpaili entisaikojen Daavidin dynastian harjoittaman rosvouksen kanssa. Valtio ja kirkko kulkivat käsi kädessä. Sananvapauden tukahduttamispyrkimys sai Elian, Aamoksen ja Hoosean aloittamaan salaisen kirjoitustyönsä, ja tästä varsinaisesti saivat alkunsa juutalaisten ja kristittyjen Raamatut.
New life appeared as Jehoash and his son Jeroboam delivered Israel from its enemies. But by this time there ruled in Samaria a gangster-nobility whose depredations rivaled those of the Davidic dynasty of olden days. State and church went along hand in hand. The attempt to suppress freedom of speech led Elijah, Amos, and Hosea to begin their secret writing, and this was the real beginning of the Jewish and Christian Bibles.
Mutta pohjoinen kuningaskunta katosi historiasta, vasta kun Israelin kuningas vehkeili Egyptin kuninkaan kanssa ja kieltäytyi maksamasta enempää pakkoveroa Assyrialle. Silloin alkoi kolmivuotinen piiritys, jota seurasi pohjoisen kuningaskunnan täydellinen hajoaminen. Näin katosi Efraim (Israel). Juuda – juutalaiset, ”Israelin rippeet” – oli alkanut keskittää maaomaisuutta harvojen käsiin, Jesajan sanoin ”Liittäen talon taloon ja pellon peltoon”. Eikä aikaakaan, kun Jerusalemissa oli Baalin temppeli Jahven temppelin vieressä. Tämä hirmuvalta päättyi yksijumalaisuutta vaatineeseen kansannousuun, jonka johtajana oli poikakuningas Jooas. Jooas kampanjoi Jahven puolesta kolmenkymmenenviiden vuoden ajan.
But the northern kingdom did not vanish from history until the king of Israel conspired with the king of Egypt and refused to pay further tribute to Assyria. Then began the three years’ siege followed by the total dispersion of the northern kingdom. Ephraim (Israel) thus vanished. Judah—the Jews, the “remnant of Israel”—had begun the concentration of land in the hands of the few, as Isaiah said, “Adding house to house and field to field.” Presently there was in Jerusalem a temple of Baal alongside the temple of Yahweh. This reign of terror was ended by a monotheistic revolt led by the boy king Joash, who crusaded for Yahweh for thirty-five years.
Seuraavalla kuninkaalla, Amasjalla, oli vaikeuksia kapinoivien, veroa maksavien edomilaisten ja heidän naapureittensa kanssa. Saatuaan näistä loistavan voiton Amasja käänsi hyökkäyksensä kärjen pohjoisia naapureitaan vastaan ja kärsi aivan yhtä loistavan tappion. Silloin maalaisväestö nousi kapinaan. Se salamurhasi kuninkaan ja nosti valtaistuimelle hänen kuusitoistavuotiaan poikansa. Kysymyksessä oli Asarja, jota Jesaja kutsuu Ussiaksi. Ussian jälkeen asiat kääntyivät entistäkin huonommalle tolalle, ja Juudan olemassaolo jatkui vielä sadan vuoden ajan vain siten, että se maksoi pakkoveroa Assyrian kuninkaalle. Ensimmäinen Jesaja sanoi heille, että koska Jerusalem oli Jahven kaupunki, se ei ikinä kukistuisi. Mutta Jeremia ei empinyt julistaa sen luhistumista.
The next king, Amaziah, had trouble with the revolting tax-paying Edomites and their neighbors. After a signal victory he turned to attack his northern neighbors and was just as signally defeated. Then the rural folk revolted; they assassinated the king and put his sixteen-year-old son on the throne. This was Azariah, called Uzziah by Isaiah. After Uzziah, things went from bad to worse, and Judah existed for a hundred years by paying tribute to the kings of Assyria. Isaiah the first told them that Jerusalem, being the city of Yahweh, would never fall. But Jeremiah did not hesitate to proclaim its downfall.
Juudan varsinaisen tuhon aiheutti poikakuningas Manassen hallituskaudella puuhaillut turmeltuneiden ja rikkaiden poliitikkojen klikki. Taloudellinen muutos loi suotuisat edellytykset Baalin palvonnan jälleentulemiselle, uskonnon, jonka sallimat yksityiset maakaupat olivat vastoin jahveideologiaa. Assyrian kukistuminen ja Egyptin vaikutusvallan kasvu toivat Juudalle hetkellistä helpotusta, ja maaseudun väki otti vallanohjat käsiinsä. Joosian johdolla se hävitti Jerusalemin turmeltuneiden poliitikkojen klikin.
The real undoing of Judah was effected by a corrupt and rich ring of politicians operating under the rule of a boy king, Manasseh. The changing economy favored the return of the worship of Baal, whose private land dealings were against the ideology of Yahweh. The fall of Assyria and the ascendancy of Egypt brought deliverance to Judah for a time, and the country folk took over. Under Josiah they destroyed the Jerusalem ring of corrupt politicians.
Mutta tämä aikakausi päättyi murhenäytelmään, kun Joosia rohkeni marssia estämään Nekhon mahtavaa armeijaa sen edetessä Egyptistä rannikkoa pitkin pohjoiseen tarkoituksenaan antaa tukea Assyrialle Babyloniaa vastaan. Joosia joukkoineen pyyhkäistiin olemattomiin, ja Juuda joutui siitä lähin maksamaan pakkoveroa Egyptille. Jerusalemissa palasi valtaan Baalin poliittinen puolue, ja niin alkoi todellinen Egyptin orjuus. Sitten seurasi vaihe, jolloin sekä tuomioistuimet että papisto olivat baalilaispoliitikkojen vallassa. Baalin-palvonta oli taloudellinen ja sosiaalinen järjestelmä, joka kytkeytyi sekä omaisuusoikeuksiin että maaperän tuottoisuuteen.
But this era came to a tragic end when Josiah presumed to go out to intercept Necho’s mighty army as it moved up the coast from Egypt for the aid of Assyria against Babylon. He was wiped out, and Judah went under tribute to Egypt. The Baal political party returned to power in Jerusalem, and thus began the real Egyptian bondage. Then ensued a period in which the Baalim politicians controlled both the courts and the priesthood. Baal worship was an economic and social system dealing with property rights as well as having to do with soil fertility.
Kun Nebukadnessar oli syössyt Nekhon vallasta, Juuda joutui Babylonin hallintaan, ja se sai kymmenen vuotta armonaikaa, mutta nousi pian kapinaan. Kun Nebukadnessar kävi juudalaisia vastaan, niin he Jahveen vaikutuksen tehdäkseen panivat alulle orjien vapauttamisen kaltaisia sosiaalisia uudistuksia. Babylonian armeijan vetäytyessä väliaikaisesti muualle heprealaiset riemuitsivat siitä, että heidän reformitaikansa oli vapauttanut heidät. Juuri tänä aikana Jeremia puhui heille lähestyvästä tuomiosta, eikä aikaakaan kun Nebukadnessar palasi.
With the overthrow of Necho by Nebuchadnezzar, Judah fell under the rule of Babylon and was given ten years of grace, but soon rebelled. When Nebuchadnezzar came against them, the Judahites started social reforms, such as releasing slaves, to influence Yahweh. When the Babylonian army temporarily withdrew, the Hebrews rejoiced that their magic of reform had delivered them. It was during this period that Jeremiah told them of the impending doom, and presently Nebuchadnezzar returned.
Ja niin Juudan loppu tuli äkkiä. Kaupunki hävitettiin ja kansa vietiin Babyloniin. Jahven ja Baalin välinen kamppailu päättyi vankeuteen. Ja vankeusaika ravisteli Israelin heimon jäännökset yksijumalaisuuteen.
And so the end of Judah came suddenly. The city was destroyed, and the people were carried away into Babylon. The Yahweh-Baal struggle ended with the captivity. And the captivity shocked the remnant of Israel into monotheism.
Babylonissa juutalaiset tulivat siihen johtopäätökseen, etteivät he voisi säilyä Palestiinassa, jos he olisivat vain pieni ryhmä omine sosiaalisine ja taloudellisine tapoineen, ja että heidän olisi käännytettävä ei-juutalaiset, mikäli he toivoivat maailmankatsomustensa pääsevän voitolle. Tästä sai alkunsa heidän uusi käsityksensä omasta kohtalostaan – ajatus siitä, että juutalaisista täytyy tulla Jahven valittuja palvelijoita. Vanhan testamentin juutalainen uskonto kehittyi itse asiassa Baabelin vankeuden aikana.
In Babylon the Jews arrived at the conclusion that they could not exist as a small group in Palestine, having their own peculiar social and economic customs, and that, if their ideologies were to prevail, they must convert the gentiles. Thus originated their new concept of destiny—the idea that the Jews must become the chosen servants of Yahweh. The Jewish religion of the Old Testament really evolved in Babylon during the captivity.
Oppi kuolemattomuudesta muotoutui sekin Babylonissa. Juutalaiset olivat ajatelleet, että idea tulevasta elämästä vähentäisi heidän sosiaalisen oikeudenmukaisuuden evankeliuminsa painokkuutta. Nyt tapahtui ensimmäisen kerran, että teologia syrjäytti sosiologian ja talousopin. Uskonto oli muovautumassa inhimillisen ajattelun ja käyttäytymisen järjestelmäksi, joka oli yhä enemmän erottautuva politiikasta, sosiologiasta ja taloudellisesta toiminnasta.
The doctrine of immortality also took form at Babylon. The Jews had thought that the idea of the future life detracted from the emphasis of their gospel of social justice. Now for the first time theology displaced sociology and economics. Religion was taking shape as a system of human thought and conduct more and more to be separated from politics, sociology, and economics.
Näin totuus juutalaisesta kansasta siis paljastaa, että suuri osa siitä, mitä on pidetty pyhänä historiankirjoituksena, ei olekaan juuri muuta kuin tavallista maallista historiaa käsittelevä kronikka. Juudaismi oli se maaperä, josta kristinusko versoi, mutta juutalaiset eivät olleet mikään ylimaallinen kansa.
And so does the truth about the Jewish people disclose that much which has been regarded as sacred history turns out to be little more than the chronicle of ordinary profane history. Judaism was the soil out of which Christianity grew, but the Jews were not a miraculous people.