Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Sitä mukaa kun Saalemin lähetyssaarnaajat tunkeutuivat kohti etelää dravidalaiseen Deccaniin, he kohtasivat yhä laajemmalle ulottuvan kastijärjestelmän, arjalaisten luoman järjestelmän, jonka tarkoitus oli estää rodullisen identiteetin menetys toissijaisten sangik-kansanheimojen paisuvan tulva-aallon edessä. Koska bramiinien pappiskasti oli kyseisen järjestelmän kaikkein olennaisin osa, hidastutti tämä yhteiskuntajärjestelmä Saalemin opettajien etenemistä suuresti. Kastijärjestelmä ei kyennyt pelastamaan arjalaisrotua, mutta se onnistui säilyttämään bramiinit, jotka puolestaan ovat nykyaikaan asti säilyttäneet uskonnollisen johtoasemansa Intiassa.
Ja kun tilanne oli sellainen, että vedalaisuus korkeamman totuuden hylkäämisen myötä heikkeni, arjalaisten kultti joutui Deccanista käsin yhä lukuisampina vyöryvien hyökkäysten kohteeksi. Pyrkiessään epätoivoisesti pysäyttämään tämän vuoksiaallon, joka uhkasi tuhota rodun ja hävittää uskonnon, bramiinikasti koetti nostaa itsensä kaiken muun yläpuolelle. He opettivat, että jumaluudelle annettu uhri jo sinänsä oli kaikkivoipainen, että se oli voimassaan vastustamaton. He julistivat, että universumin kahdesta jumalallisesta perusprinsiipistä toinen oli Brahmuus, jumaluus, ja toinen oli brahmalainen papisto. Minkään muun Urantian kansan keskuudessa papit eivät ole rohjenneet korottaa itseään peräti jumaliensa yläpuolelle, ohjata jumalilleen kuuluvat kunnianosoitukset itselleen. Mutta näine julkeine vaatimuksineen he menivät järjettömyydessä niin pitkälle, että koko huojuva järjestelmä luhistui niiden madaltavien kulttien edessä, joita virtasi maahan ympäristön vähemmän edistyneiden sivilisaatioiden piiristä. Valtaisa vedapapisto rämpi itse siinä pysähtyneisyyden ja pessimismin mustassa tulvavedessä, jonka sen oma itsekäs ja typerä julkeus oli levittänyt niin, että sen alle peittyi koko Intia, ja sen alle tämä papisto myös itse vaipui.
Liioiteltu keskittyminen omaan minään johti vääjäämättä pelkoon siitä, että minuus jatkaisi olemassaoloaan loputtomassa ja ei-kehittyvässä peräkkäisten inkarnaatioiden kiertokulussa ihmisen, eläimen tai kasvin hahmossa. Ja kaikista niistä saastuttavista uskomuksista, jotka olisivat voineet kytkeytyä kenties kehkeytymäisillään olleeseen monoteismiin, mikään ei ollut niin lamaannuttavaa kuin tämä usko sielunvaellukseen – oppi sielujen uudelleenruumiillistumisesta – joka oli peräisin dravidalaisesta Deccanista. Tämä usko toistuvien sielunvaellusten näännyttävään ja yksitoikkoiseen kiertokulkuun riisti kamppailevilta kuolevaisilta heidän kauan elättelemänsä toivon siitä, että he kuolemassa löytäisivät vapahduksen ja hengellisen ylennyksen, mikä oli ollut osa aiempaa vedalaista uskontoa.
Tämän filosofisessa mielessä voimattomuuteen johtavan opetuksen jälkeen keksittiin pian sellainen opinkappale, että minuudesta voi vapautua ainiaaksi sillä, että antaa koko luomakunnan ylisieluun, Brahmuuteen, tapahtuvan absoluuttisen yhdistymisen tuottaman universaalisen levon ja rauhan virrata ylleen. Ajatus, että ihminen jotakin haluaisi tai kuolevainen jotakin tavoittelisi, kitkettiin tarkasti pois ja itse asiassa hävitettiin. Yli kahdentuhannen vuoden ajan Intian parhaat mielet ovat pyrkineet pääsemään kaikenlaisesta haluamisesta, ja näin avattiin sepposen selälleen ovi, josta pääsivät sisälle monien hindukansojen sielut tosiasiallisesti hengellisen toivottomuuden kahleisiin kytkeneet myöhemmät kultit ja opetukset. Kaikista sivilisaatioista vedalais-arjalainen maksoi kaikkein kauhistuttavimman hinnan siitä, että se torjui Saalemin evankeliumin.
Kastijärjestelmä ei yksinään kyennyt säilyttämään arjalaista uskonnollis-kulttuurista järjestelmää, ja Deccanin ala-arvoisten uskontojen levitessä pohjoiseen siellä alkoi vähitellen epätoivon ja toivottomuuden aikakausi. Juuri näinä pimeinä aikoina syntyi kultti, jonka mukaan mitään elämää ei saa sammuttaa, ja se on ollut vallalla aina siitä lähtien. Monet uusista kulteista olivat avoimesti ateistisia, ja ne väittivät, että pelastus, sikäli kuin se on saavutettavissa, voi olla tuloksena vain ihmisen omista ponnistuksista ilman ulkopuolista apua. Mutta suuressa osassa koko tätä valitettavaa filosofiaa on vähän väliä nähtävissä vääristyneitä jäänteitä Melkisedekin ja jopa Aatamin opetuksista.
Juuri näihin aikoihin koottiin hindu-uskonnon myöhemmät kirjoitukset eli Brahmanat ja Upanishadit. Torjuttuaan opetukset omakohtaisesta uskonnosta, joka syntyy siitä, että yhden ja ainoan Jumalan kanssa koetaan omakohtainen uskon kokemus, ja saastutettuaan itsensä Deccanista virranneessa madaltavien ja heikentävien kulttien ja uskonkappaleiden tulvavedessä antropomorfismeineen ja uudelleenruumiillistumisineen, bramiinipapistossa ilmeni väkevää vastaliikettä näitä turmelevia uskomuksia kohtaan. Ilmeni selvää pyrkimystä etsiä ja löytää aito todellisuus. Bramiinit ryhtyivät riisumaan intialaisen jumaluuskäsitteen ihmishahmoisuutta, mutta niin tehdessään he lankesivat siihen vakavaan erehdykseen, että he tekivät jumalakäsitteestä persoonattoman, ja saatuaan työnsä päätökseen heillä ei ollutkaan ylevää ja hengellistä ihannetta Paratiisin-Isästä, vaan etäinen ja metafyysinen idea kaiken sisäänsä sulkevasta Absoluutista.
Bramiinit olivat oman asemansa turvatakseen hylänneet Melkisedekin yhden ja ainoan Jumalan, ja nyt he huomasivat kehittäneensä olettamuksen, jonka mukaan oli olemassa Brahma, tuo epämääräinen ja tavoittamaton filosofinen minuus, tuo persoonaton ja kykenemätön se, joka on pitänyt Intian hengellisen elämän avuttomassa ja lohduttomassa tilassa tuosta onnettomasta ajasta aina kahdennellekymmenennelle vuosisadalle asti.
Buddhalaisuus syntyi Intiassa Upanishadien kirjoittamisen aikoihin. Mutta tuhatvuotisesta menestystarinastaan huolimatta se ei kuitenkaan pystynyt kilpailemaan myöhemmän hindulaisuuden kanssa. Korkeammasta moraalisuudesta huolimatta sen ensi alkuun Jumalasta piirtämä kuva oli jopa hindulaisuudenkin esittämää kuvaa epäselvempi, hindulaisuuden, joka tarjosi vähäisempiä ja persoonallisia jumalia. Lopulta buddhalaisuus Pohjois-Intiassa perääntyi sotaisan islamin hyökkäyksen edessä, tällä kun oli selväpiirteinen käsitys Allahista universumin ylimpänä Jumalana.
As the Salem missionaries penetrated southward into the Dravidian Deccan, they encountered an increasing caste system, the scheme of the Aryans to prevent loss of racial identity in the face of a rising tide of the secondary Sangik peoples. Since the Brahman priest caste was the very essence of this system, this social order greatly retarded the progress of the Salem teachers. This caste system failed to save the Aryan race, but it did succeed in perpetuating the Brahmans, who, in turn, have maintained their religious hegemony in India to the present time.
And now, with the weakening of Vedism through the rejection of higher truth, the cult of the Aryans became subject to increasing inroads from the Deccan. In a desperate effort to stem the tide of racial extinction and religious obliteration, the Brahman caste sought to exalt themselves above all else. They taught that the sacrifice to deity in itself was all-efficacious, that it was all-compelling in its potency. They proclaimed that, of the two essential divine principles of the universe, one was Brahman the deity, and the other was the Brahman priesthood. Among no other Urantia peoples did the priests presume to exalt themselves above even their gods, to relegate to themselves the honors due their gods. But they went so absurdly far with these presumptuous claims that the whole precarious system collapsed before the debasing cults which poured in from the surrounding and less advanced civilizations. The vast Vedic priesthood itself floundered and sank beneath the black flood of inertia and pessimism which their own selfish and unwise presumption had brought upon all India.
The undue concentration on self led certainly to a fear of the nonevolutionary perpetuation of self in an endless round of successive incarnations as man, beast, or weeds. And of all the contaminating beliefs which could have become fastened upon what may have been an emerging monotheism, none was so stultifying as this belief in transmigration—the doctrine of the reincarnation of souls—which came from the Dravidian Deccan. This belief in the weary and monotonous round of repeated transmigrations robbed struggling mortals of their long-cherished hope of finding that deliverance and spiritual advancement in death which had been a part of the earlier Vedic faith.
This philosophically debilitating teaching was soon followed by the invention of the doctrine of the eternal escape from self by submergence in the universal rest and peace of absolute union with Brahman, the oversoul of all creation. Mortal desire and human ambition were effectually ravished and virtually destroyed. For more than two thousand years the better minds of India have sought to escape from all desire, and thus was opened wide the door for the entrance of those later cults and teachings which have virtually shackled the souls of many Hindu peoples in the chains of spiritual hopelessness. Of all civilizations, the Vedic-Aryan paid the most terrible price for its rejection of the Salem gospel.
Caste alone could not perpetuate the Aryan religio-cultural system, and as the inferior religions of the Deccan permeated the north, there developed an age of despair and hopelessness. It was during these dark days that the cult of taking no life arose, and it has ever since persisted. Many of the new cults were frankly atheistic, claiming that such salvation as was attainable could come only by man’s own unaided efforts. But throughout a great deal of all this unfortunate philosophy, distorted remnants of the Melchizedek and even the Adamic teachings can be traced.
These were the times of the compilation of the later scriptures of the Hindu faith, the Brahmanas and the Upanishads. Having rejected the teachings of personal religion through the personal faith experience with the one God, and having become contaminated with the flood of debasing and debilitating cults and creeds from the Deccan, with their anthropomorphisms and reincarnations, the Brahmanic priesthood experienced a violent reaction against these vitiating beliefs; there was a definite effort to seek and to find true reality. The Brahmans set out to deanthropomorphize the Indian concept of deity, but in so doing they stumbled into the grievous error of depersonalizing the concept of God, and they emerged, not with a lofty and spiritual ideal of the Paradise Father, but with a distant and metaphysical idea of an all-encompassing Absolute.
In their efforts at self-preservation the Brahmans had rejected the one God of Melchizedek, and now they found themselves with the hypothesis of Brahman, that indefinite and illusive philosophic self, that impersonal and impotent it which has left the spiritual life of India helpless and prostrate from that unfortunate day to the twentieth century.
It was during the times of the writing of the Upanishads that Buddhism arose in India. But despite its successes of a thousand years, it could not compete with later Hinduism; despite a higher morality, its early portrayal of God was even less well-defined than was that of Hinduism, which provided for lesser and personal deities. Buddhism finally gave way in northern India before the onslaught of a militant Islam with its clear-cut concept of Allah as the supreme God of the universe.
SuomiEnglish
Sitä mukaa kun Saalemin lähetyssaarnaajat tunkeutuivat kohti etelää dravidalaiseen Deccaniin, he kohtasivat yhä laajemmalle ulottuvan kastijärjestelmän, arjalaisten luoman järjestelmän, jonka tarkoitus oli estää rodullisen identiteetin menetys toissijaisten sangik-kansanheimojen paisuvan tulva-aallon edessä. Koska bramiinien pappiskasti oli kyseisen järjestelmän kaikkein olennaisin osa, hidastutti tämä yhteiskuntajärjestelmä Saalemin opettajien etenemistä suuresti. Kastijärjestelmä ei kyennyt pelastamaan arjalaisrotua, mutta se onnistui säilyttämään bramiinit, jotka puolestaan ovat nykyaikaan asti säilyttäneet uskonnollisen johtoasemansa Intiassa.
As the Salem missionaries penetrated southward into the Dravidian Deccan, they encountered an increasing caste system, the scheme of the Aryans to prevent loss of racial identity in the face of a rising tide of the secondary Sangik peoples. Since the Brahman priest caste was the very essence of this system, this social order greatly retarded the progress of the Salem teachers. This caste system failed to save the Aryan race, but it did succeed in perpetuating the Brahmans, who, in turn, have maintained their religious hegemony in India to the present time.
Ja kun tilanne oli sellainen, että vedalaisuus korkeamman totuuden hylkäämisen myötä heikkeni, arjalaisten kultti joutui Deccanista käsin yhä lukuisampina vyöryvien hyökkäysten kohteeksi. Pyrkiessään epätoivoisesti pysäyttämään tämän vuoksiaallon, joka uhkasi tuhota rodun ja hävittää uskonnon, bramiinikasti koetti nostaa itsensä kaiken muun yläpuolelle. He opettivat, että jumaluudelle annettu uhri jo sinänsä oli kaikkivoipainen, että se oli voimassaan vastustamaton. He julistivat, että universumin kahdesta jumalallisesta perusprinsiipistä toinen oli Brahmuus, jumaluus, ja toinen oli brahmalainen papisto. Minkään muun Urantian kansan keskuudessa papit eivät ole rohjenneet korottaa itseään peräti jumaliensa yläpuolelle, ohjata jumalilleen kuuluvat kunnianosoitukset itselleen. Mutta näine julkeine vaatimuksineen he menivät järjettömyydessä niin pitkälle, että koko huojuva järjestelmä luhistui niiden madaltavien kulttien edessä, joita virtasi maahan ympäristön vähemmän edistyneiden sivilisaatioiden piiristä. Valtaisa vedapapisto rämpi itse siinä pysähtyneisyyden ja pessimismin mustassa tulvavedessä, jonka sen oma itsekäs ja typerä julkeus oli levittänyt niin, että sen alle peittyi koko Intia, ja sen alle tämä papisto myös itse vaipui.
And now, with the weakening of Vedism through the rejection of higher truth, the cult of the Aryans became subject to increasing inroads from the Deccan. In a desperate effort to stem the tide of racial extinction and religious obliteration, the Brahman caste sought to exalt themselves above all else. They taught that the sacrifice to deity in itself was all-efficacious, that it was all-compelling in its potency. They proclaimed that, of the two essential divine principles of the universe, one was Brahman the deity, and the other was the Brahman priesthood. Among no other Urantia peoples did the priests presume to exalt themselves above even their gods, to relegate to themselves the honors due their gods. But they went so absurdly far with these presumptuous claims that the whole precarious system collapsed before the debasing cults which poured in from the surrounding and less advanced civilizations. The vast Vedic priesthood itself floundered and sank beneath the black flood of inertia and pessimism which their own selfish and unwise presumption had brought upon all India.
Liioiteltu keskittyminen omaan minään johti vääjäämättä pelkoon siitä, että minuus jatkaisi olemassaoloaan loputtomassa ja ei-kehittyvässä peräkkäisten inkarnaatioiden kiertokulussa ihmisen, eläimen tai kasvin hahmossa. Ja kaikista niistä saastuttavista uskomuksista, jotka olisivat voineet kytkeytyä kenties kehkeytymäisillään olleeseen monoteismiin, mikään ei ollut niin lamaannuttavaa kuin tämä usko sielunvaellukseen – oppi sielujen uudelleenruumiillistumisesta – joka oli peräisin dravidalaisesta Deccanista. Tämä usko toistuvien sielunvaellusten näännyttävään ja yksitoikkoiseen kiertokulkuun riisti kamppailevilta kuolevaisilta heidän kauan elättelemänsä toivon siitä, että he kuolemassa löytäisivät vapahduksen ja hengellisen ylennyksen, mikä oli ollut osa aiempaa vedalaista uskontoa.
The undue concentration on self led certainly to a fear of the nonevolutionary perpetuation of self in an endless round of successive incarnations as man, beast, or weeds. And of all the contaminating beliefs which could have become fastened upon what may have been an emerging monotheism, none was so stultifying as this belief in transmigration—the doctrine of the reincarnation of souls—which came from the Dravidian Deccan. This belief in the weary and monotonous round of repeated transmigrations robbed struggling mortals of their long-cherished hope of finding that deliverance and spiritual advancement in death which had been a part of the earlier Vedic faith.
Tämän filosofisessa mielessä voimattomuuteen johtavan opetuksen jälkeen keksittiin pian sellainen opinkappale, että minuudesta voi vapautua ainiaaksi sillä, että antaa koko luomakunnan ylisieluun, Brahmuuteen, tapahtuvan absoluuttisen yhdistymisen tuottaman universaalisen levon ja rauhan virrata ylleen. Ajatus, että ihminen jotakin haluaisi tai kuolevainen jotakin tavoittelisi, kitkettiin tarkasti pois ja itse asiassa hävitettiin. Yli kahdentuhannen vuoden ajan Intian parhaat mielet ovat pyrkineet pääsemään kaikenlaisesta haluamisesta, ja näin avattiin sepposen selälleen ovi, josta pääsivät sisälle monien hindukansojen sielut tosiasiallisesti hengellisen toivottomuuden kahleisiin kytkeneet myöhemmät kultit ja opetukset. Kaikista sivilisaatioista vedalais-arjalainen maksoi kaikkein kauhistuttavimman hinnan siitä, että se torjui Saalemin evankeliumin.
This philosophically debilitating teaching was soon followed by the invention of the doctrine of the eternal escape from self by submergence in the universal rest and peace of absolute union with Brahman, the oversoul of all creation. Mortal desire and human ambition were effectually ravished and virtually destroyed. For more than two thousand years the better minds of India have sought to escape from all desire, and thus was opened wide the door for the entrance of those later cults and teachings which have virtually shackled the souls of many Hindu peoples in the chains of spiritual hopelessness. Of all civilizations, the Vedic-Aryan paid the most terrible price for its rejection of the Salem gospel.
Kastijärjestelmä ei yksinään kyennyt säilyttämään arjalaista uskonnollis-kulttuurista järjestelmää, ja Deccanin ala-arvoisten uskontojen levitessä pohjoiseen siellä alkoi vähitellen epätoivon ja toivottomuuden aikakausi. Juuri näinä pimeinä aikoina syntyi kultti, jonka mukaan mitään elämää ei saa sammuttaa, ja se on ollut vallalla aina siitä lähtien. Monet uusista kulteista olivat avoimesti ateistisia, ja ne väittivät, että pelastus, sikäli kuin se on saavutettavissa, voi olla tuloksena vain ihmisen omista ponnistuksista ilman ulkopuolista apua. Mutta suuressa osassa koko tätä valitettavaa filosofiaa on vähän väliä nähtävissä vääristyneitä jäänteitä Melkisedekin ja jopa Aatamin opetuksista.
Caste alone could not perpetuate the Aryan religio-cultural system, and as the inferior religions of the Deccan permeated the north, there developed an age of despair and hopelessness. It was during these dark days that the cult of taking no life arose, and it has ever since persisted. Many of the new cults were frankly atheistic, claiming that such salvation as was attainable could come only by man’s own unaided efforts. But throughout a great deal of all this unfortunate philosophy, distorted remnants of the Melchizedek and even the Adamic teachings can be traced.
Juuri näihin aikoihin koottiin hindu-uskonnon myöhemmät kirjoitukset eli Brahmanat ja Upanishadit. Torjuttuaan opetukset omakohtaisesta uskonnosta, joka syntyy siitä, että yhden ja ainoan Jumalan kanssa koetaan omakohtainen uskon kokemus, ja saastutettuaan itsensä Deccanista virranneessa madaltavien ja heikentävien kulttien ja uskonkappaleiden tulvavedessä antropomorfismeineen ja uudelleenruumiillistumisineen, bramiinipapistossa ilmeni väkevää vastaliikettä näitä turmelevia uskomuksia kohtaan. Ilmeni selvää pyrkimystä etsiä ja löytää aito todellisuus. Bramiinit ryhtyivät riisumaan intialaisen jumaluuskäsitteen ihmishahmoisuutta, mutta niin tehdessään he lankesivat siihen vakavaan erehdykseen, että he tekivät jumalakäsitteestä persoonattoman, ja saatuaan työnsä päätökseen heillä ei ollutkaan ylevää ja hengellistä ihannetta Paratiisin-Isästä, vaan etäinen ja metafyysinen idea kaiken sisäänsä sulkevasta Absoluutista.
These were the times of the compilation of the later scriptures of the Hindu faith, the Brahmanas and the Upanishads. Having rejected the teachings of personal religion through the personal faith experience with the one God, and having become contaminated with the flood of debasing and debilitating cults and creeds from the Deccan, with their anthropomorphisms and reincarnations, the Brahmanic priesthood experienced a violent reaction against these vitiating beliefs; there was a definite effort to seek and to find true reality. The Brahmans set out to deanthropomorphize the Indian concept of deity, but in so doing they stumbled into the grievous error of depersonalizing the concept of God, and they emerged, not with a lofty and spiritual ideal of the Paradise Father, but with a distant and metaphysical idea of an all-encompassing Absolute.
Bramiinit olivat oman asemansa turvatakseen hylänneet Melkisedekin yhden ja ainoan Jumalan, ja nyt he huomasivat kehittäneensä olettamuksen, jonka mukaan oli olemassa Brahma, tuo epämääräinen ja tavoittamaton filosofinen minuus, tuo persoonaton ja kykenemätön se, joka on pitänyt Intian hengellisen elämän avuttomassa ja lohduttomassa tilassa tuosta onnettomasta ajasta aina kahdennellekymmenennelle vuosisadalle asti.
In their efforts at self-preservation the Brahmans had rejected the one God of Melchizedek, and now they found themselves with the hypothesis of Brahman, that indefinite and illusive philosophic self, that impersonal and impotent it which has left the spiritual life of India helpless and prostrate from that unfortunate day to the twentieth century.
Buddhalaisuus syntyi Intiassa Upanishadien kirjoittamisen aikoihin. Mutta tuhatvuotisesta menestystarinastaan huolimatta se ei kuitenkaan pystynyt kilpailemaan myöhemmän hindulaisuuden kanssa. Korkeammasta moraalisuudesta huolimatta sen ensi alkuun Jumalasta piirtämä kuva oli jopa hindulaisuudenkin esittämää kuvaa epäselvempi, hindulaisuuden, joka tarjosi vähäisempiä ja persoonallisia jumalia. Lopulta buddhalaisuus Pohjois-Intiassa perääntyi sotaisan islamin hyökkäyksen edessä, tällä kun oli selväpiirteinen käsitys Allahista universumin ylimpänä Jumalana.
It was during the times of the writing of the Upanishads that Buddhism arose in India. But despite its successes of a thousand years, it could not compete with later Hinduism; despite a higher morality, its early portrayal of God was even less well-defined than was that of Hinduism, which provided for lesser and personal deities. Buddhism finally gave way in northern India before the onslaught of a militant Islam with its clear-cut concept of Allah as the supreme God of the universe.