Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Johanneksen julistaman sanoman ymmärtämiseksi on tärkeätä ottaa huomioon juutalaiskansan asema aikana, jolloin hän ilmestyi toiminnan näyttämölle. Koko Israelin kansa oli miltei sadan vuoden ajan ollut kiusallisessa tilanteessa, sillä juutalaiset eivät osanneet selittää, miksi he elivät jatkuvasti ei-juutalaisten vallanpitäjien ikeen alla. Eikö Mooses ollut opettanut, että vanhurskaus palkittiin aina menestyksellä ja vallalla? Eivätkö he olleet Jumalan valittu kansa? Miksei kukaan istunut Daavidin valtaistuimella; miksi se oli tyhjä? Mooseksen opinkappaleiden ja profeettojen antamien määräysten valossa juutalaisten oli vaikea selittää jo pitkään jatkunutta kansallista lohduttomuuttaan.
Noin sata vuotta ennen Jeesuksen ja Johanneksen aikoja Palestiinassa syntyi uusi uskonnonopettajien koulukunta: apokalyptikot. Nämä uudet opettajat kehittivät uskonkäsitysten järjestelmän, jonka mukaan juutalaisten kärsimykset ja nöyryytykset johtuivat siitä, että he joutuivat maksamaan kansakunnan tekemistä synneistä. He turvautuivat taas niihin tuttuihin syihin, joiden tarkoituksena oli selittää muinainen Babylonian vankeus ja muut vankeusajat. Mutta Israelin oli apokalyptikkojen opetusten mukaan rohkaistava mielensä, sillä heidän kärsimysten päivänsä olivat melkein ohitse; Jumalan valitun kansan kuritus oli kohta loppuun suoritettu; Jumalan kärsivällisyys ei-juutalaisia muukalaisia kohtaan oli loppumassa. Rooman valtiuden päättyminen merkitsi samaa kuin aikakauden päättyminen, tietyssä mielessä samaa kuin maailmanloppu. Nämä uudet opettajat nojautuivat vahvasti Danielin ennustuksiin, ja tämän mukaisesti he opettivat, että luominen oli siirtymässä viimeiseen vaiheeseensa; tämän maailman valtakunnista oli tulossa Jumalan valtakunta. Tuon ajan juutalaiselle ajatusmaailmalle ilmaisu ”Jumalan valtakunta” merkitsi nimenomaan edellä sanottua, ilmaisu, joka esiintyy kaikissa sekä Johanneksen että Jeesuksen opetuksissa. Palestiinan juutalaisille ilmaisu ”taivaan valtakunta” merkitsi vain yhtä asiaa: ehdottoman vanhurskasta valtiota, jossa Jumala (Messias) hallitsisi tämän maailman kansakuntia vallan täyteydessä, aivan kuten hän hallitsi taivaassakin – ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa.”
Johanneksen päivinä kaikki juutalaiset kyselivät odottavina: ”Kuinka pian valtakunta tulee?” Yleinen tunnelma oli, että ei-juutalaisten kansakuntien harjoittama vallanpito oli lähestymässä loppuaan. Koko juutalaisheimon keskuudessa oli vallalla harras toive ja kiihkeä odotus, että aikakausia elätellyn toiveen täyttymys tapahtuisi silloisen sukupolven elinaikana.
Vaikka juutalaisten keskuudessa vallitsi suuria eroja siinä, minkäluontoiseksi he tulevan valtakunnan arvioivat, siitä he olivat kuitenkin yhtä mieltä, että tätä tapahtumaa ei tarvinnut kauan odottaa, sillä se oli miltei käsillä, ainakin jo ovella. Moni Vanhan testamentin lukija, joka otti lukemansa kirjaimellisesti, odotti kaihoten uutta kuningasta Palestiinaan; uudesti syntynyttä juutalaiskansakuntaa, joka olisi karistanut viholliset kimpustaan ja jonka johtajana toimisi kuningas Daavidin seuraaja, Messias, ja Messias tunnustettaisiin kohta koko maailman oikeutetuksi ja oikeamieliseksi hallitsijaksi. Muuan toinen, tosin pienempi, hurskaiden juutalaisten ryhmä näki tämän Jumalan valtakunnan kokonaan toisenlaisessa valossa. He opettivat, ettei tuleva valtakunta olisi tästä maailmasta; että maailma oli kulkemassa varmaa loppuaan kohti ja että ”uusi taivas ja uusi maa” ilmaantuisivat sitä varten, että niiden myötä perustettaisiin Jumalan valtakunta; että tämä valtakunta olisi ikiaikainen valtapiiri; että synnistä tehtäisiin loppu ja että uuden valtakunnan kansalaisista oli määrä tulla kuolemattomia, ja heidän osanaan olisi tämä loputon autuus.
Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että uuden valtakunnan maan päälle perustamista edeltäisi välttämättä jokin perinpohjainen siivous tai puhdistava kuritus. Kirjoituksia kirjaimellisesti tulkitsevat opettivat, että seuraisi maailmanlaajuinen sota, joka hävittäisi kaikki epäuskoiset, kun uskolliset sen sijaan rynnistäisivät yleismaailmalliseen ja ikuiseen voittoon. Henkisen näkemyksen edustajat opettivat, että valtakunnan toisi mukanaan Jumalan suuri tuomiopäivä, joka lähettäisi väärämieliset ansaitsemalleen rangaistustuomiolle ja lopulliseen hävittämiseen ja samalla nostaisi valitun kansan uskovat pyhimykset korkeille kunniapaikoille ja vallan istuimille Ihmisen Pojan rinnalle, ja sen jälkeen Ihmisen Poika hallitsisi lunastettuja kansakuntia Jumalan nimessä. Ja tämä jälkimmäinen ryhmä uskoi jopa sellaiseen, että monet hurskaat ei-juutalaiset saatettaisiin ottaa jäseniksi uuden valtakunnan veljesliittoon.
Jotkut juutalaiset omaksuivat käsityksen, jonka mukaan Jumala saattaisi ehkä perustaa tämän uuden valtakunnan puuttumalla asioihin suoraan ja jumalallisesti, mutta suuri enemmistö uskoi hänen käyttävän jotakuta hänen edustajanaan toimivaa välittäjää, Messiasta. Ja se olikin ainoa mahdollinen merkitys, joka sanalla Messias saattoi olla Johanneksen ja Jeesuksen sukupolven juutalaisten mielessä. Messias ei heille mitenkään voinut tarkoittaa henkilöä, joka vain opettaisi, mikä on Jumalan tahto, tai joka julistaisi, miten välttämätöntä oli elää elämänsä vanhurskaasti. Kaikille tällaisille pyhille henkilöille juutalaiset antoivat arvonimen profeetta. Messiaan oli määrä olla enemmän kuin profeetta; Messiaan oli määrä panna alulle uuden valtakunnan, Jumalan valtakunnan, perustamistoimet. Kukaan, joka ei niin tekisi, ei perinteisessä juutalaisessa merkityksessä voisi olla Messias.
Kuka tämä Messias olisi? Jälleen olivat juutalaiset opettajat eri mieltä. Vanhemmat heistä pitivät kiinni opinkappaleesta, jonka mukaan hän olisi Daavidin poika. Uudemmat opettivat, että koska uusi valtakunta olisi taivaallinen valtakunta, uusi hallitsija saattaisi olla myös jumalallinen persoonallisuus, joka oli kauan aikaa istunut taivaassa Jumalan oikealla puolella. Ja niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa ne, joilla oli tällainen käsitys uuden valtakunnan hallitsijasta, eivät suinkaan pitäneet häntä ihmis-Messiaana, eivät pelkkänä ihmisenä, vaan ”Ihmisen Poikana” – Jumalan Poikana – taivaallisena Ruhtinaana, jota oli pitkät ajat pidetty odottamassa, jotta hän tällä tavoin ottaisi haltuunsa uudeksi tehdyn maan hallitsijan aseman. Tällaisen uskonnollisen taustan juutalainen maailma tarjosi aikana, jolloin Johannes lähti taipaleelleen julistaen: ”Katukaa, sillä taivaan valtakunta on lähellä!”
Edellä kerrotusta käynee selville, että Johanneksen julistus valtakunnan tulemisesta sai hänen kiihkeää julistustaan kuuntelevien mielessä peräti puoli tusinaa erilaista merkitystä. Mutta siitä riippumatta, minkä merkityksen jokainen näistä juutalaisvaltakuntaa odottavista eri ryhmistä Johanneksen käyttämiin sanontoihin liitti, niissä heräsi kuitenkin mielenkiinto, kun ne kuulivat tämän vilpittömän, innostuneen ja hienostelemattoman vanhurskautta ja katumusta julistavan saarnaajan julistuksia hänen perin juhlallisesti kehottaessaan kuulijoita ”pakenemaan vihaa, joka on tulossa.”
In order to understand John’s message, account should be taken of the status of the Jewish people at the time he appeared upon the stage of action. For almost one hundred years all Israel had been in a quandary; they were at a loss to explain their continuous subjugation to gentile overlords. Had not Moses taught that righteousness was always rewarded with prosperity and power? Were they not God’s chosen people? Why was the throne of David desolate and vacant? In the light of the Mosaic doctrines and the precepts of the prophets the Jews found it difficult to explain their long-continued national desolation.
About one hundred years before the days of Jesus and John a new school of religious teachers arose in Palestine, the apocalyptists. These new teachers evolved a system of belief that accounted for the sufferings and humiliation of the Jews on the ground that they were paying the penalty for the nation’s sins. They fell back onto the well-known reasons assigned to explain the Babylonian and other captivities of former times. But, so taught the apocalyptists, Israel should take heart; the days of their affliction were almost over; the discipline of God’s chosen people was about finished; God’s patience with the gentile foreigners was about exhausted. The end of Roman rule was synonymous with the end of the age and, in a certain sense, with the end of the world. These new teachers leaned heavily on the predictions of Daniel, and they consistently taught that creation was about to pass into its final stage; the kingdoms of this world were about to become the kingdom of God. To the Jewish mind of that day this was the meaning of that phrase—the kingdom of heaven—which runs throughout the teachings of both John and Jesus. To the Jews of Palestine the phrase “kingdom of heaven” had but one meaning: an absolutely righteous state in which God (the Messiah) would rule the nations of earth in perfection of power just as he ruled in heaven—“Your will be done on earth as in heaven.”
In the days of John all Jews were expectantly asking, “How soon will the kingdom come?” There was a general feeling that the end of the rule of the gentile nations was drawing near. There was present throughout all Jewry a lively hope and a keen expectation that the consummation of the desire of the ages would occur during the lifetime of that generation.
While the Jews differed greatly in their estimates of the nature of the coming kingdom, they were alike in their belief that the event was impending, near at hand, even at the door. Many who read the Old Testament literally looked expectantly for a new king in Palestine, for a regenerated Jewish nation delivered from its enemies and presided over by the successor of King David, the Messiah who would quickly be acknowledged as the rightful and righteous ruler of all the world. Another, though smaller, group of devout Jews held a vastly different view of this kingdom of God. They taught that the coming kingdom was not of this world, that the world was approaching its certain end, and that “a new heaven and a new earth” were to usher in the establishment of the kingdom of God; that this kingdom was to be an everlasting dominion, that sin was to be ended, and that the citizens of the new kingdom were to become immortal in their enjoyment of this endless bliss.
All were agreed that some drastic purging or purifying discipline would of necessity precede the establishment of the new kingdom on earth. The literalists taught that a world-wide war would ensue which would destroy all unbelievers, while the faithful would sweep on to universal and eternal victory. The spiritists taught that the kingdom would be ushered in by the great judgment of God which would relegate the unrighteous to their well-deserved judgment of punishment and final destruction, at the same time elevating the believing saints of the chosen people to high seats of honor and authority with the Son of Man, who would rule over the redeemed nations in God’s name. And this latter group even believed that many devout gentiles might be admitted to the fellowship of the new kingdom.
Some of the Jews held to the opinion that God might possibly establish this new kingdom by direct and divine intervention, but the vast majority believed that he would interpose some representative intermediary, the Messiah. And that was the only possible meaning the term Messiah could have had in the minds of the Jews of the generation of John and Jesus. Messiah could not possibly refer to one who merely taught God’s will or proclaimed the necessity for righteous living. To all such holy persons the Jews gave the title of prophet. The Messiah was to be more than a prophet; the Messiah was to bring in the establishment of the new kingdom, the kingdom of God. No one who failed to do this could be the Messiah in the traditional Jewish sense.
Who would this Messiah be? Again the Jewish teachers differed. The older ones clung to the doctrine of the son of David. The newer taught that, since the new kingdom was a heavenly kingdom, the new ruler might also be a divine personality, one who had long sat at God’s right hand in heaven. And strange as it may appear, those who thus conceived of the ruler of the new kingdom looked upon him not as a human Messiah, not as a mere man, but as “the Son of Man”—a Son of God—a heavenly Prince, long held in waiting thus to assume the rulership of the earth made new. Such was the religious background of the Jewish world when John went forth proclaiming: “Repent, for the kingdom of heaven is at hand!”
It becomes apparent, therefore, that John’s announcement of the coming kingdom had not less than half a dozen different meanings in the minds of those who listened to his impassioned preaching. But no matter what significance they attached to the phrases which John employed, each of these various groups of Jewish-kingdom expectants was intrigued by the proclamations of this sincere, enthusiastic, rough-and-ready preacher of righteousness and repentance, who so solemnly exhorted his hearers to “flee from the wrath to come.”
SuomiEnglish
Johanneksen julistaman sanoman ymmärtämiseksi on tärkeätä ottaa huomioon juutalaiskansan asema aikana, jolloin hän ilmestyi toiminnan näyttämölle. Koko Israelin kansa oli miltei sadan vuoden ajan ollut kiusallisessa tilanteessa, sillä juutalaiset eivät osanneet selittää, miksi he elivät jatkuvasti ei-juutalaisten vallanpitäjien ikeen alla. Eikö Mooses ollut opettanut, että vanhurskaus palkittiin aina menestyksellä ja vallalla? Eivätkö he olleet Jumalan valittu kansa? Miksei kukaan istunut Daavidin valtaistuimella; miksi se oli tyhjä? Mooseksen opinkappaleiden ja profeettojen antamien määräysten valossa juutalaisten oli vaikea selittää jo pitkään jatkunutta kansallista lohduttomuuttaan.
In order to understand John’s message, account should be taken of the status of the Jewish people at the time he appeared upon the stage of action. For almost one hundred years all Israel had been in a quandary; they were at a loss to explain their continuous subjugation to gentile overlords. Had not Moses taught that righteousness was always rewarded with prosperity and power? Were they not God’s chosen people? Why was the throne of David desolate and vacant? In the light of the Mosaic doctrines and the precepts of the prophets the Jews found it difficult to explain their long-continued national desolation.
Noin sata vuotta ennen Jeesuksen ja Johanneksen aikoja Palestiinassa syntyi uusi uskonnonopettajien koulukunta: apokalyptikot. Nämä uudet opettajat kehittivät uskonkäsitysten järjestelmän, jonka mukaan juutalaisten kärsimykset ja nöyryytykset johtuivat siitä, että he joutuivat maksamaan kansakunnan tekemistä synneistä. He turvautuivat taas niihin tuttuihin syihin, joiden tarkoituksena oli selittää muinainen Babylonian vankeus ja muut vankeusajat. Mutta Israelin oli apokalyptikkojen opetusten mukaan rohkaistava mielensä, sillä heidän kärsimysten päivänsä olivat melkein ohitse; Jumalan valitun kansan kuritus oli kohta loppuun suoritettu; Jumalan kärsivällisyys ei-juutalaisia muukalaisia kohtaan oli loppumassa. Rooman valtiuden päättyminen merkitsi samaa kuin aikakauden päättyminen, tietyssä mielessä samaa kuin maailmanloppu. Nämä uudet opettajat nojautuivat vahvasti Danielin ennustuksiin, ja tämän mukaisesti he opettivat, että luominen oli siirtymässä viimeiseen vaiheeseensa; tämän maailman valtakunnista oli tulossa Jumalan valtakunta. Tuon ajan juutalaiselle ajatusmaailmalle ilmaisu ”Jumalan valtakunta” merkitsi nimenomaan edellä sanottua, ilmaisu, joka esiintyy kaikissa sekä Johanneksen että Jeesuksen opetuksissa. Palestiinan juutalaisille ilmaisu ”taivaan valtakunta” merkitsi vain yhtä asiaa: ehdottoman vanhurskasta valtiota, jossa Jumala (Messias) hallitsisi tämän maailman kansakuntia vallan täyteydessä, aivan kuten hän hallitsi taivaassakin – ”Tapahtukoon sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa.”
About one hundred years before the days of Jesus and John a new school of religious teachers arose in Palestine, the apocalyptists. These new teachers evolved a system of belief that accounted for the sufferings and humiliation of the Jews on the ground that they were paying the penalty for the nation’s sins. They fell back onto the well-known reasons assigned to explain the Babylonian and other captivities of former times. But, so taught the apocalyptists, Israel should take heart; the days of their affliction were almost over; the discipline of God’s chosen people was about finished; God’s patience with the gentile foreigners was about exhausted. The end of Roman rule was synonymous with the end of the age and, in a certain sense, with the end of the world. These new teachers leaned heavily on the predictions of Daniel, and they consistently taught that creation was about to pass into its final stage; the kingdoms of this world were about to become the kingdom of God. To the Jewish mind of that day this was the meaning of that phrase—the kingdom of heaven—which runs throughout the teachings of both John and Jesus. To the Jews of Palestine the phrase “kingdom of heaven” had but one meaning: an absolutely righteous state in which God (the Messiah) would rule the nations of earth in perfection of power just as he ruled in heaven—“Your will be done on earth as in heaven.”
Johanneksen päivinä kaikki juutalaiset kyselivät odottavina: ”Kuinka pian valtakunta tulee?” Yleinen tunnelma oli, että ei-juutalaisten kansakuntien harjoittama vallanpito oli lähestymässä loppuaan. Koko juutalaisheimon keskuudessa oli vallalla harras toive ja kiihkeä odotus, että aikakausia elätellyn toiveen täyttymys tapahtuisi silloisen sukupolven elinaikana.
In the days of John all Jews were expectantly asking, “How soon will the kingdom come?” There was a general feeling that the end of the rule of the gentile nations was drawing near. There was present throughout all Jewry a lively hope and a keen expectation that the consummation of the desire of the ages would occur during the lifetime of that generation.
Vaikka juutalaisten keskuudessa vallitsi suuria eroja siinä, minkäluontoiseksi he tulevan valtakunnan arvioivat, siitä he olivat kuitenkin yhtä mieltä, että tätä tapahtumaa ei tarvinnut kauan odottaa, sillä se oli miltei käsillä, ainakin jo ovella. Moni Vanhan testamentin lukija, joka otti lukemansa kirjaimellisesti, odotti kaihoten uutta kuningasta Palestiinaan; uudesti syntynyttä juutalaiskansakuntaa, joka olisi karistanut viholliset kimpustaan ja jonka johtajana toimisi kuningas Daavidin seuraaja, Messias, ja Messias tunnustettaisiin kohta koko maailman oikeutetuksi ja oikeamieliseksi hallitsijaksi. Muuan toinen, tosin pienempi, hurskaiden juutalaisten ryhmä näki tämän Jumalan valtakunnan kokonaan toisenlaisessa valossa. He opettivat, ettei tuleva valtakunta olisi tästä maailmasta; että maailma oli kulkemassa varmaa loppuaan kohti ja että ”uusi taivas ja uusi maa” ilmaantuisivat sitä varten, että niiden myötä perustettaisiin Jumalan valtakunta; että tämä valtakunta olisi ikiaikainen valtapiiri; että synnistä tehtäisiin loppu ja että uuden valtakunnan kansalaisista oli määrä tulla kuolemattomia, ja heidän osanaan olisi tämä loputon autuus.
While the Jews differed greatly in their estimates of the nature of the coming kingdom, they were alike in their belief that the event was impending, near at hand, even at the door. Many who read the Old Testament literally looked expectantly for a new king in Palestine, for a regenerated Jewish nation delivered from its enemies and presided over by the successor of King David, the Messiah who would quickly be acknowledged as the rightful and righteous ruler of all the world. Another, though smaller, group of devout Jews held a vastly different view of this kingdom of God. They taught that the coming kingdom was not of this world, that the world was approaching its certain end, and that “a new heaven and a new earth” were to usher in the establishment of the kingdom of God; that this kingdom was to be an everlasting dominion, that sin was to be ended, and that the citizens of the new kingdom were to become immortal in their enjoyment of this endless bliss.
Kaikki olivat samaa mieltä siitä, että uuden valtakunnan maan päälle perustamista edeltäisi välttämättä jokin perinpohjainen siivous tai puhdistava kuritus. Kirjoituksia kirjaimellisesti tulkitsevat opettivat, että seuraisi maailmanlaajuinen sota, joka hävittäisi kaikki epäuskoiset, kun uskolliset sen sijaan rynnistäisivät yleismaailmalliseen ja ikuiseen voittoon. Henkisen näkemyksen edustajat opettivat, että valtakunnan toisi mukanaan Jumalan suuri tuomiopäivä, joka lähettäisi väärämieliset ansaitsemalleen rangaistustuomiolle ja lopulliseen hävittämiseen ja samalla nostaisi valitun kansan uskovat pyhimykset korkeille kunniapaikoille ja vallan istuimille Ihmisen Pojan rinnalle, ja sen jälkeen Ihmisen Poika hallitsisi lunastettuja kansakuntia Jumalan nimessä. Ja tämä jälkimmäinen ryhmä uskoi jopa sellaiseen, että monet hurskaat ei-juutalaiset saatettaisiin ottaa jäseniksi uuden valtakunnan veljesliittoon.
All were agreed that some drastic purging or purifying discipline would of necessity precede the establishment of the new kingdom on earth. The literalists taught that a world-wide war would ensue which would destroy all unbelievers, while the faithful would sweep on to universal and eternal victory. The spiritists taught that the kingdom would be ushered in by the great judgment of God which would relegate the unrighteous to their well-deserved judgment of punishment and final destruction, at the same time elevating the believing saints of the chosen people to high seats of honor and authority with the Son of Man, who would rule over the redeemed nations in God’s name. And this latter group even believed that many devout gentiles might be admitted to the fellowship of the new kingdom.
Jotkut juutalaiset omaksuivat käsityksen, jonka mukaan Jumala saattaisi ehkä perustaa tämän uuden valtakunnan puuttumalla asioihin suoraan ja jumalallisesti, mutta suuri enemmistö uskoi hänen käyttävän jotakuta hänen edustajanaan toimivaa välittäjää, Messiasta. Ja se olikin ainoa mahdollinen merkitys, joka sanalla Messias saattoi olla Johanneksen ja Jeesuksen sukupolven juutalaisten mielessä. Messias ei heille mitenkään voinut tarkoittaa henkilöä, joka vain opettaisi, mikä on Jumalan tahto, tai joka julistaisi, miten välttämätöntä oli elää elämänsä vanhurskaasti. Kaikille tällaisille pyhille henkilöille juutalaiset antoivat arvonimen profeetta. Messiaan oli määrä olla enemmän kuin profeetta; Messiaan oli määrä panna alulle uuden valtakunnan, Jumalan valtakunnan, perustamistoimet. Kukaan, joka ei niin tekisi, ei perinteisessä juutalaisessa merkityksessä voisi olla Messias.
Some of the Jews held to the opinion that God might possibly establish this new kingdom by direct and divine intervention, but the vast majority believed that he would interpose some representative intermediary, the Messiah. And that was the only possible meaning the term Messiah could have had in the minds of the Jews of the generation of John and Jesus. Messiah could not possibly refer to one who merely taught God’s will or proclaimed the necessity for righteous living. To all such holy persons the Jews gave the title of prophet. The Messiah was to be more than a prophet; the Messiah was to bring in the establishment of the new kingdom, the kingdom of God. No one who failed to do this could be the Messiah in the traditional Jewish sense.
Kuka tämä Messias olisi? Jälleen olivat juutalaiset opettajat eri mieltä. Vanhemmat heistä pitivät kiinni opinkappaleesta, jonka mukaan hän olisi Daavidin poika. Uudemmat opettivat, että koska uusi valtakunta olisi taivaallinen valtakunta, uusi hallitsija saattaisi olla myös jumalallinen persoonallisuus, joka oli kauan aikaa istunut taivaassa Jumalan oikealla puolella. Ja niin oudolta kuin se saattaakin kuulostaa ne, joilla oli tällainen käsitys uuden valtakunnan hallitsijasta, eivät suinkaan pitäneet häntä ihmis-Messiaana, eivät pelkkänä ihmisenä, vaan ”Ihmisen Poikana” – Jumalan Poikana – taivaallisena Ruhtinaana, jota oli pitkät ajat pidetty odottamassa, jotta hän tällä tavoin ottaisi haltuunsa uudeksi tehdyn maan hallitsijan aseman. Tällaisen uskonnollisen taustan juutalainen maailma tarjosi aikana, jolloin Johannes lähti taipaleelleen julistaen: ”Katukaa, sillä taivaan valtakunta on lähellä!”
Who would this Messiah be? Again the Jewish teachers differed. The older ones clung to the doctrine of the son of David. The newer taught that, since the new kingdom was a heavenly kingdom, the new ruler might also be a divine personality, one who had long sat at God’s right hand in heaven. And strange as it may appear, those who thus conceived of the ruler of the new kingdom looked upon him not as a human Messiah, not as a mere man, but as “the Son of Man”—a Son of God—a heavenly Prince, long held in waiting thus to assume the rulership of the earth made new. Such was the religious background of the Jewish world when John went forth proclaiming: “Repent, for the kingdom of heaven is at hand!”
Edellä kerrotusta käynee selville, että Johanneksen julistus valtakunnan tulemisesta sai hänen kiihkeää julistustaan kuuntelevien mielessä peräti puoli tusinaa erilaista merkitystä. Mutta siitä riippumatta, minkä merkityksen jokainen näistä juutalaisvaltakuntaa odottavista eri ryhmistä Johanneksen käyttämiin sanontoihin liitti, niissä heräsi kuitenkin mielenkiinto, kun ne kuulivat tämän vilpittömän, innostuneen ja hienostelemattoman vanhurskautta ja katumusta julistavan saarnaajan julistuksia hänen perin juhlallisesti kehottaessaan kuulijoita ”pakenemaan vihaa, joka on tulossa.”
It becomes apparent, therefore, that John’s announcement of the coming kingdom had not less than half a dozen different meanings in the minds of those who listened to his impassioned preaching. But no matter what significance they attached to the phrases which John employed, each of these various groups of Jewish-kingdom expectants was intrigued by the proclamations of this sincere, enthusiastic, rough-and-ready preacher of righteousness and repentance, who so solemnly exhorted his hearers to “flee from the wrath to come.”