Uusi auttaja, jonka Jeesus lupasi lähettää uskovien sydämeen, vuodattaa kaiken lihan ylle, on Totuuden Henki. Tämä jumalallinen anti ei ole totuuden kirjain tai totuuden laki, sen ei myöskään ole määrä toimia totuuden muotokielenä tai totuuden ilmiasuna. Uusi opettaja on vakuuttuneisuus totuudesta, tietoisuus ja varmuus totuudellisista merkityksistä todellisilla hengen tasoilla. Ja tämä uusi opettaja on elävän ja kasvavan totuuden, laajenevan, avautuvan ja mukauttavan totuuden henki.

Jumalallinen totuus on hengessä havaittu ja elävä realiteetti. Totuus ilmenee vain korkeilla hengellisillä tasoilla, jotka merkitsevät jumalallisuuden tajuamista ja tietoisuutta yhteisyydestä Jumalan kanssa. Totuuden voi tuntea, totuuden voi elää; totuuden kasvun voi kokea sielussa, ja mielessä voi nauttia sen antaman valaistuksen tuomasta vapaudesta, mutta totuutta ei voi vangita kaavoiksi, normeiksi, uskonkappaleiksi eikä ihmisen käyttäytymisen älyperäisiksi malleiksi. Kun ryhdytte antamaan jumalalliselle totuudelle ihmisperäistä sanamuotoa, se varsin nopeasti kuolee. Vangitun totuuden kuoleman jälkeen tapahtuva pelastaminen voi parhaimmillaankin päätyä vain siihen, että tuloksena on omalaatuista älyllistettyä ja jalostunutta viisautta. Staattinen totuus on kuollutta totuutta, ja vain kuollutta totuutta voidaan pitää teoriana. Elävä totuus on dynaamista, ja sillä voi ihmismielessä olla vain kokemuksellinen olemassaolo.

Äly versoo aineellisesta olemassaolosta, kun sitä valaisee kosmisen mielen läsnäolo. Viisaus sulkee sisäänsä tietoisuuden tiedosta, joka on nostettu uusille merkitystasoille ja jota aktivoi viisaudenauttajana tunnettu universumiantimen läsnäolo. Totuus on sellainen hengellinen todellisuusarvo, jonka vain hengellä varustetut olennot kokevat, olennot, jotka toimivat universumitietoisuuden yliaineellisilla tasoilla ja jotka totuuden oivaltamisen jälkeen sallivat sen aktivoivan hengen elää ja hallita sielunsa sisällä.

Aito universumiymmärrystä omaava lapsi etsii elävää Totuuden Henkeä jokaisesta viisaasta sanonnasta. Jumalaa tunteva yksilö on kaiken aikaa kohottamassa viisautta jumalallista tuloksiinpääsyä merkitseville elävän totuuden tasoille; hengellisesti edistymätön sielu on kaiken aikaa kiskomassa elävää totuutta alas kuolleille viisauden tasoille ja pelkän ylevöityneen tiedon valtakuntaan.

Kun kultaisesta säännöstä riisutaan ihmisyyden yläpuolelle menevä Totuuden Hengen mukanaan tuoma ymmärrys, se kutistuu pelkäksi korkeaa eettistä käyttäytymistä koskevaksi säännöksi. Kun kultaista sääntöä tulkitaan kirjaimellisesti, siitä saattaa tulla väline, jolla lähimmäisiä loukataan verisesti. Jos sinulta puuttuu hengellinen näkemys viisauden kultaisesta säännöstä, saatat järkeillä, että koska itse haluat kaikkien ihmisten puhuvan sinulle täyden ja suorasukaisen totuuden siitä, mitä he ajattelevat, niin sinunkin sen vuoksi tulisi puhua kanssaihmisillesi täysi ja suorasukainen totuus siitä, mitä ajatuksissasi liikkuu. Tällainen kultaisen säännön ei-hengellinen tulkinta saattaisi tuottaa suunnatonta mielipahaa ja loputonta surua.

Jotkut henkilöt näkevät ja tulkitsevat kultaisen säännön puhtaasti älylliseksi vahvistukseksi ihmisten keskinäisestä veljeydestä. Toiset kokevat, että tämä ihmisten välisten suhteiden kuvaus on ihmispersoonallisuuden hellien tunteiden emotionaalinen täyttymys. Joku toinen kuolevainen tuntee tämän saman kultaisen säännön mittakeppinä, jolla mitataan kaikkia sosiaalisia suhteita, sosiaalisen käyttäytymisen normina. Ja on vielä niitäkin, jotka pitävät sitä sellaisen suuren moraalinopettajan positiivisena kehotuksena, joka kiteytti tähän lauseeseen korkeimman käsityksen siitä, mikä on moraalinen velvollisuus kaikkien veljeyssuhteiden osalta. Tällaisten moraalisten olentojen elämässä kultaisesta säännöstä tulee koko heidän filosofiansa viisas keskipiste ja kehä.

Jumalaa tuntevista totuudenrakastajista koostuvan uskovien veljesyhteisön muodostamassa valtakunnassa tämä kultainen sääntö saa eläviä ominaispiirteitä. Ne edustavat hengellistä oivallusta niillä korkeammilla tulkinnan tasoilla, jotka panevat kuolevaiset Jumalan pojat suhtautumaan tähän Mestarin esittämään kehotukseen vaatimuksena heidän suhtautua kanssaihmisiinsä tavalla, jolla näille koituu suurin mahdollinen hyvä siitä, että uskova on heihin yhteydessä. Todellisen uskonnon omin olemus on siinä, että rakastat lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Mutta ylevin oivallus ja totuudenmukaisin tulkinta kultaisesta säännöstä sisältää tietoisuuden tällaiseen jumalallisen julistuksen mukaiseen kestävään ja elävään realiteettiin kätkeytyvästä totuuden hengestä. Tämän universaalista kanssakäymistä koskevan säännön oikea kosminen merkitys paljastuu vasta silloin kun se oivalletaan hengellisesti, vasta kun Pojan henki tulkitsee käyttäytymistä koskevaa lakia Isän hengelle, joka asustaa kuolevaisen ihmisen sielussa. Ja kun tällaiset hengen johdattamat kuolevaiset oivaltavat tämän kultaisen säännön todellisen merkityksen, he täyttyvät ylitsevuotavuuteen saakka siitä vakuuttuneisuudesta, että he ovat ystävällisen universumin kansalaisia, ja heidän ihanteensa henkitodellisuudesta tyydyttyvät, vasta kun he rakastavat kanssaihmisiään niin kuin Jeesus meitä kaikkia rakasti, ja tämä on Jumalan rakkauden käsittämisestä seuraava realiteetti.

Tämä sama filosofia jumalallisen totuuden elävästä joustavuudesta ja kosmisesta sopeutuvuudesta Jumalan jokaisen pojan yksilökohtaisiin edellytyksiin ja kapasiteettiin nähden on käsitettävä, ennen kuin voitte toivoa riittävällä tavalla ymmärtävänne Mestarin opetusta, jonka mukaan pahalle ei tule tehdä vastarintaa, sekä sitä, miten hän tätä käytännössä noudatti. Mestarin esittämä opetus on pohjimmiltaan hengellinen julistus. Edes hänen filosofiansa aineellisia seuraamuksia ei voi hyödyllisellä tavalla tarkastella erillään niiden hengellisistä korrelaatioista. Mestarin kehotuksen henki on siinä, ettei vastarintaa tehdä minkäänlaiselle itsekkäälle universumiin reagoimiselle, mutta siihen liittyy todellisia henkiarvoja omaavien vanhurskaiden tasojen tarmokas ja aste asteelta etenevä saavuttaminen. Näitä arvoja ovat jumalallinen kauneus, loputon hyvyys ja ikuinen totuus – Jumalan tunteminen ja yhä enemmän hänen kaltaisekseen tuleminen.

Rakkauden, epäitsekkyyden, täytyy käydä läpi jatkuvaa ja elävää uudelleenasennoitumiseen johtavaa kanssakäymisten tulkintaa sen mukaan, miten Totuuden Henki ihmistä ohjaa. Rakkauden täytyy sen myötä sulkea piiriinsä alati muuttuvat ja laajenevat käsitykset rakastetun yksilön korkeimmasta kosmisesta hyvästä. Ja sitten rakkaus jatkaa kulkuaan ja sytyttää tämän saman suhtautumistavan kaikkia niitä muita yksilöitä kohtaan, joihin mahdollisesti voitaisiin vaikuttaa yhden hengen johdattaman yksilön rakkaudesta universumin muita kansalaisia kohtaan johtuvalla laajenevalla ja elävällä kanssakäymisellä. Ja koko tämä elävä rakkauden sopeuttaminen täytyy panna toimeen ottamalla huomioon sekä tämänhetkistä pahuutta kuvastava ympäristö että jumalallista kohtaloa edustavaa täydellisyyttä oleva ikuinen päämäärä.

Ja näin ollen meidän on selkeästi tajuttava, ettei sen paremmin kultaista sääntöä kuin opetusta vastarinnan tekemättömyydestäkään voida koskaan ymmärtää tarkoitetulla tavalla, jos ne ymmärretään dogmeiksi tai käskyiksi. Niiden käsittäminen on mahdollista vain elämällä niitä, oivaltamalla niiden merkitykset toisen ihmisen rakastavaa kanssakäymistä toisen ihmisen kanssa ohjaavan Totuuden Hengen elävässä tulkinnassa.

Tämä kaikki osoittaa vanhan uskonnon ja uuden uskonnon välillä vallitsevan eron selvästi. Vanha uskonto opetti itsensä uhraamista, uusi uskonto opettaa vain itsensä unohtamista, yhä laajempaa todellistumista ja itsensä ymmärtämistä toisiinsa liittyvissä sosiaalisessa palvelussa ja universumin käsittämisessä. Vanhan uskonnon motiivina oli pelkotietoisuus; uutta valtakuntaevankeliumia hallitsee totuusvakaumus, ikuisen ja universaalisen totuuden henki. Eikä mikään määrä hurskautta tai opillista lojaalisuutta voi korvata sitä, jos valtakuntaan uskovien elämänkokemuksesta puuttuu elävän Jumalan hengestä syntyneille pojille luontainen spontaani, avokätinen ja vilpitön ystävällisyys. Traditio sen paremmin kuin muodollisesta palvonnasta koostuva seremoniajärjestelmäkään ei voi hyvittää sitä, jos ihmiseltä puuttuu aito myötätunto kanssaihmisiään kohtaan.

The new helper which Jesus promised to send into the hearts of believers, to pour out upon all flesh, is the Spirit of Truth. This divine endowment is not the letter or law of truth, neither is it to function as the form or expression of truth. The new teacher is the conviction of truth, the consciousness and assurance of true meanings on real spirit levels. And this new teacher is the spirit of living and growing truth, expanding, unfolding, and adaptative truth.

Divine truth is a spirit-discerned and living reality. Truth exists only on high spiritual levels of the realization of divinity and the consciousness of communion with God. You can know the truth, and you can live the truth; you can experience the growth of truth in the soul and enjoy the liberty of its enlightenment in the mind, but you cannot imprison truth in formulas, codes, creeds, or intellectual patterns of human conduct. When you undertake the human formulation of divine truth, it speedily dies. The post-mortem salvage of imprisoned truth, even at best, can eventuate only in the realization of a peculiar form of intellectualized glorified wisdom. Static truth is dead truth, and only dead truth can be held as a theory. Living truth is dynamic and can enjoy only an experiential existence in the human mind.

Intelligence grows out of a material existence which is illuminated by the presence of the cosmic mind. Wisdom comprises the consciousness of knowledge elevated to new levels of meaning and activated by the presence of the universe endowment of the adjutant of wisdom. Truth is a spiritual reality value experienced only by spirit-endowed beings who function upon supermaterial levels of universe consciousness, and who, after the realization of truth, permit its spirit of activation to live and reign within their souls.

The true child of universe insight looks for the living Spirit of Truth in every wise saying. The God-knowing individual is constantly elevating wisdom to the living-truth levels of divine attainment; the spiritually unprogressive soul is all the while dragging the living truth down to the dead levels of wisdom and to the domain of mere exalted knowledge.

The golden rule, when divested of the superhuman insight of the Spirit of Truth, becomes nothing more than a rule of high ethical conduct. The golden rule, when literally interpreted, may become the instrument of great offense to one’s fellows. Without a spiritual discernment of the golden rule of wisdom you might reason that, since you are desirous that all men speak the full and frank truth of their minds to you, you should therefore fully and frankly speak the full thought of your mind to your fellow beings. Such an unspiritual interpretation of the golden rule might result in untold unhappiness and no end of sorrow.

Some persons discern and interpret the golden rule as a purely intellectual affirmation of human fraternity. Others experience this expression of human relationship as an emotional gratification of the tender feelings of the human personality. Another mortal recognizes this same golden rule as the yardstick for measuring all social relations, the standard of social conduct. Still others look upon it as being the positive injunction of a great moral teacher who embodied in this statement the highest concept of moral obligation as regards all fraternal relationships. In the lives of such moral beings the golden rule becomes the wise center and circumference of all their philosophy.

In the kingdom of the believing brotherhood of God-knowing truth lovers, this golden rule takes on living qualities of spiritual realization on those higher levels of interpretation which cause the mortal sons of God to view this injunction of the Master as requiring them so to relate themselves to their fellows that they will receive the highest possible good as a result of the believer’s contact with them. This is the essence of true religion: that you love your neighbor as yourself.

But the highest realization and the truest interpretation of the golden rule consists in the consciousness of the spirit of the truth of the enduring and living reality of such a divine declaration. The true cosmic meaning of this rule of universal relationship is revealed only in its spiritual realization, in the interpretation of the law of conduct by the spirit of the Son to the spirit of the Father that indwells the soul of mortal man. And when such spirit-led mortals realize the true meaning of this golden rule, they are filled to overflowing with the assurance of citizenship in a friendly universe, and their ideals of spirit reality are satisfied only when they love their fellows as Jesus loved us all, and that is the reality of the realization of the love of God.

This same philosophy of the living flexibility and cosmic adaptability of divine truth to the individual requirements and capacity of every son of God, must be perceived before you can hope adequately to understand the Master’s teaching and practice of nonresistance to evil. The Master’s teaching is basically a spiritual pronouncement. Even the material implications of his philosophy cannot be helpfully considered apart from their spiritual correlations. The spirit of the Master’s injunction consists in the nonresistance of all selfish reaction to the universe, coupled with the aggressive and progressive attainment of righteous levels of true spirit values: divine beauty, infinite goodness, and eternal truth—to know God and to become increasingly like him.

Love, unselfishness, must undergo a constant and living readaptative interpretation of relationships in accordance with the leading of the Spirit of Truth. Love must thereby grasp the ever-changing and enlarging concepts of the highest cosmic good of the individual who is loved. And then love goes on to strike this same attitude concerning all other individuals who could possibly be influenced by the growing and living relationship of one spirit-led mortal’s love for other citizens of the universe. And this entire living adaptation of love must be effected in the light of both the environment of present evil and the eternal goal of the perfection of divine destiny.

And so must we clearly recognize that neither the golden rule nor the teaching of nonresistance can ever be properly understood as dogmas or precepts. They can only be comprehended by living them, by realizing their meanings in the living interpretation of the Spirit of Truth, who directs the loving contact of one human being with another.

And all this clearly indicates the difference between the old religion and the new. The old religion taught self-sacrifice; the new religion teaches only self-forgetfulness, enhanced self-realization in conjoined social service and universe comprehension. The old religion was motivated by fear-consciousness; the new gospel of the kingdom is dominated by truth-conviction, the spirit of eternal and universal truth. And no amount of piety or creedal loyalty can compensate for the absence in the life experience of kingdom believers of that spontaneous, generous, and sincere friendliness which characterizes the spirit-born sons of the living God. Neither tradition nor a ceremonial system of formal worship can atone for the lack of genuine compassion for one’s fellows.

SuomiEnglish

Urantiakirja.fi

5. Totuuden Henki

Teksti

Tausta

Näytä

Kieli

Teksti

Tausta

Näytä

Kieli

Luo uusi keskustelu