Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Kun Johanneksesta tuli apostoli, hän oli kahdenkymmenenneljän ikäinen ja oli kahdestatoista apostolista nuorin. Hän oli naimaton ja asui vanhempiensa luona Betsaidassa. Hän oli kalastaja ja työskenteli veljensä Jaakobin keralla yhteisessä kalastuskunnassa, joka heillä oli Andreaksen ja Pietarin kanssa. Sekä ennen apostoliksi tuloaan että sen jälkeen Johannes toimi Jeesuksen henkilökohtaisena edustajana asioissa, jotka koskivat Mestarin perhettä, ja hän hoiti jatkuvasti tätä vastuutehtäväänsä niin kauan kuin Jeesuksen äiti Maria eli.
Koska Johannes oli kahdestatoista apostolista nuorin, ja kun hän perheasiain osalta oli näinkin läheisissä suhteissa Jeesukseen, hän oli hyvin rakas Mestarille, mutta jos pysytään totuudessa, ei voida sanoa, että hän oli ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”. Ette toki pitäne mahdollisena, että Jeesuksen kaltainen jalomielinen persoonallisuus syyllistyisi antamaan jollekulle suosikin aseman, rakastamaan yhtä apostolia enemmän kuin muita. Se tosiasia, että Johannes oli yksi Jeesuksen kolmesta henkilökohtaisesta avustajasta, antoi lisäväriä tälle erheelliselle käsitykselle, sitäkään unohtamatta, että Johannes yhdessä veljensä Jaakobin kanssa oli tuntenut Jeesuksen muita kauemmin.
Pietari, Jaakob ja Johannes osoitettiin Jeesuksen henkilökohtaisiksi avustajiksi, pian sen jälkeen kun heistä tuli apostoleja. Kohta kahdentoista apostolin valitsemisen jälkeen ja nimittäessään Andreaksen toimimaan ryhmän johtajana Jeesus sanoi hänelle: ”Ja nyt haluan sinun osoittavan kaksi tai kolme työtoveriasi, jotka olisivat kanssani ja pysyisivät rinnallani, jotka lohduttaisivat minua ja huolehtisivat päivittäisistä tarpeistani.” Ja Andreas katsoi parhaaksi valita tähän erikoistehtävään valitsemisjärjestyksen mukaan seuraavat kolme apostolia. Hän olisi itse halunnut tarjoutua tähän siunattuun palvelukseen, mutta koska Mestari oli jo osoittanut hänelle hänen tehtävänsä, hän määräsi välittömästi Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ottamaan paikkansa Jeesuksen rinnalla.
Johannes Sebedeuksella oli monia kauniita luonteenpiirteitä, mutta oli yksi sellainenkin piirre, joka oli vähemmän kaunis, ja se oli hänen liiallinen mutta tavallisesti hyvin kätketty omahyväisyytensä. Se, että hän oli kauan aikaa Jeesuksen seurassa, sai aikaan monia ja suuria muutoksia hänen luonteessaan. Tämä omahyväisyys väheni huomattavasti, mutta kun Johanneksesta tuli vanhus ja taas enemmän tai vähemmän lapsellinen, tämä itsensä arvostaminen ilmaantui tietyssä määrin takaisin, joten kun iäkäs apostoli ryhtyi ohjaamaan Naatania sen evankeliumin kirjoittamisessa, joka nyt kantaa hänen nimeään, hän ei empinyt itsestään puhuessaan tavan takaa sanoa: ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”. Kun pidetään mielessä, että Johanneksesta oli paremmin kuin kenestäkään tämän maailman kuolevaisesta sanottavissa, että hän oli Jeesuksen kaveri, sekä se, että hän oli Jeesuksen valitsema henkilökohtainen edustaja varsin monissa asioissa, ei ole mitään outoa siinä, että Johannes alkoi pitää itseään ”opetuslapsena, jota Jeesus rakasti”, tiesihän hän aivan varmasti olevansa opetuslapsi, jolle Jeesus tavan takaa osoitti luottamustaan.
Johanneksen luonteen vahvin puoli oli hänen luotettavuutensa; hän oli reipasotteinen ja rohkea, uskollinen ja harras. Hänen suurin heikkoutensa oli tämä luonteenomainen omahyväisyys. Hän oli isänsä perheen nuorin jäsen ja apostoliryhmän nuorimmainen. Ehkäpä hän oli hiukkasen hemmoteltu, ehkä hänelle oli hieman liian usein tehty mieliksi. Mutta myöhempien vuosien Johannes oli hyvin erityyppinen henkilö kuin se itseään ihaileva ja omapäinen nuorimies, joka kaksikymmentäneljävuotiaana liittyi Jeesuksen apostolien riveihin.
Johanneksen eniten arvostamat Jeesuksen luonteenpiirteet olivat Mestarin rakkaus ja epäitsekkyys. Nämä ominaisuudet tekivät Johannekseen niin suuren vaikutuksen, että hänen koko myöhempää elämäänsä tuli hallitsemaan rakkauden ja veljellisen kiintymyksen tunne. Hän puhui rakkaudesta ja kirjoitti rakkaudesta. Tästä ”ukkosenpojasta” tuli ”rakkauden apostoli”. Ja kun iäkäs piispa ei Efesoksessa enää kyennyt seisomaan saarnastuolissa ja saarnaamaan, vaan hänet oli kannettava kirkkoon tuolissa, ja kun häntä pyydettiin jumalanpalveluksen lopulla lausumaan uskoville muutaman sanan, hän ei vuosikausiin sanonut muuta kuin ”Lapsukaiseni, rakastakaa toisianne.”
Johannes oli vähäpuheinen mies, paitsi kun hänen mielensä kuohahti. Hän ajatteli paljon, mutta puhui vähän. Vanhetessaan hänen kiukkunsa pysyi paremmin aisoissa, se oli paremmin hallinnassa, mutta puhumishaluttomuuttaan hän ei koskaan voittanut, hän ei koskaan päässyt kokonaan eroon vaiteliaisuudestaan. Mutta hän oli saanut lahjaksi merkittävän määrän luovaa mielikuvitusta.
Johanneksessa oli vielä eräs puoli, jollaista tässä hiljaisessa ja itseään tutkiskelevassa luonnetyypissä ei odottaisi kohtaavansa. Hänessä nimittäin oli jonkin verran yksisilmäisyyttä, ja hänen suvaitsemattomuutensa meni kohtuuttomuuksiin. Tässä suhteessa hän ja Jaakob muistuttivat paljon toisiaan – he halusivat kumpikin taivaan syöksevän tulta epäkunnioittavien samarialaisten niskaan. Kohdattuaan joitakuita muukalaisia, jotka opettivat Jeesuksen nimeen, Johannes välittömästi kielsi heitä niin tekemästä. Muttei hän kahdentoista apostolin joukossa ollut ainoa, johon oli tarttunut tämänlaatuinen itsensä arvossapitäminen ja ylemmyydentunto.
Johanneksen elämään vaikutti suunnattomasti se, että hän näki Jeesuksen kodittomana vaeltajana, sillä hän tiesi, miten uskollisesti Jeesus oli huolehtinut äitinsä ja perheensä toimeentulosta. Johannes tunsi Jeesusta kohtaan syvää myötätuntoa myös sen johdosta, ettei Jeesuksen perhe häntä ymmärtänyt, olihan hän tietoinen siitä, että Jeesuksen perheen jäsenet vähä vähältä etääntyivät hänestä. Tämä tilanne kaikkinensa samoin kuin se, että Jeesus aina jätti pienimmänkin toiveensa taivaassa olevan Isänsä tahdon varaan, sekä hänen päivittäinen elämänsä, jossa kuvastui sanaton luottavaisuus, tekivät Johannekseen niin syvän vaikutuksen, että se sai aikaan merkittäviä ja pysyviä muutoksia Johanneksen luonteessa, muutoksia, jotka näkyivät hänessä koko hänen myöhemmän elämänsä ajan.
Johanneksessa ilmeni sellaista kylmäveristä ja uskaliasta rohkeutta, jollaista ilmeni vain muutamassa apostolissa. Hän oli apostoleista se, joka seurasi Jeesuksen kannoilla sinä yönä, kun tämä pidätettiin, ja uskalsi olla Mestarin seurassa aina kuoleman kitaan saakka. Hän oli läsnä ja lähellä hamaan viimeiseen Jeesuksen maan päällä viettämään hetkeen. Ja hän suoritti uskollisesti saamaansa luottamustehtävää, jonka mukaan hänen tuli huolehtia Jeesuksen äidistä, ja hän oli valmiina ottamaan vastaan lisäohjeet, jotka Mestarin kuolevaisolomuodon viimeisinä hetkinä mahdollisesti annettaisiin. Yhdestä asiasta ei ole epäilystä: Johannes oli läpikotaisen luotettava. Tavallisesti Johannes istui Jeesuksen oikealla puolella, kun kaksitoista apostolia olivat aterialla. Hän oli kahdestatoista apostolista ensimmäinen, jonka usko kuolleistaheräämiseen oli todellista ja täysimääräistä. Ja hän oli ensimmäinen, joka tunnisti Mestarin, kun tämä kuolleistanousun jälkeen tuli järvenrannalla heidän luokseen.
Tämä Sebedeuksen poika oli hyvin läheisissä suhteissa Pietariin kristillisen liikkeen alkuaikojen toiminnoissa, ja hänestä tuli yksi Jerusalemin seurakunnan tukipilareista. Hän tuki Pietaria tämän oikeana kätenä Helluntain päivänä.
Useita vuosia Jaakobin marttyyrikuoleman jälkeen Johannes otti vaimokseen veljensä lesken. Hänen elämänsä viimeiset kaksikymmentä vuotta hänestä huolehti yksi hänen rakastavista toisen polven tyttäristään.
Johannes oli vankilassa useita kertoja, ja hänet karkotettiin Patmoksen saarelle neljän vuoden ajaksi, kunnes Roomassa nousi valtaan uusi keisari. Ellei Johannes olisi ollut tahdikas ja viisas, hänet olisi epäilemättä tapettu, kuten tapettiin hänen suorapuheisempi veljensä Jaakob. Vuosien vieriessä Johannes, samoin kuin Herran veli Jaakob, oppi esiintymään viranomaisten edessä viisaan sovittelevasti. He huomasivat, että ”leppeä vastaus taltuttaa kiukun.” He oppivat myös esittämään kirkon pikemminkin ”hengellisenä veljeskuntana, joka omistautui palvelemaan ihmiskuntaa sosiaalisesti”, kuin ”taivaan valtakuntana”. Heidän opetuksensa sisältönä oli pikemminkin rakastava palvelumieli kuin hallitusvalta – valtakunta ja valtias.
Ollessaan väliaikaisessa karkotuspaikassaan Patmoksella Johannes kirjoitti sen Ilmestyskirjan, jonka nykyisin tunnette kovasti lyhennetyssä ja vääristellyssä muodossa. Tämä Ilmestyskirja sisältää jäljellä olevat katkelmalliset jäänteet suuresta ilmoituksesta, josta on kadonnut pitkiä jaksoja ja josta toisia jaksoja on poistettu, sen jälkeen kun Johannes sen kirjoitti. Se on siis säilynyt vain katkelmallisessa ja turmellussa muodossa.
Johannes matkusteli paljon, hän työskenteli taukoamatta, ja sen jälkeen kun hänestä oli tullut Aasian seurakuntien piispa, hän asettui asumaan Efesokseen. Hän ohjasi työtoveriaan Naatania niin kutsutun ”Johanneksen evankeliumin” kirjoittamisessa, mikä tapahtui Efesoksessa hänen ollessaan yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotias. Kaikista kahdestatoista apostolista vain Johannes Sebedeuksesta tuli lopulta merkittävä teologi. Hän kohtasi luonnollisen kuoleman Efesoksessa vuonna 103 jKr. ollessaan satayksivuotias.
When he became an apostle, John was twenty-four years old and was the youngest of the twelve. He was unmarried and lived with his parents at Bethsaida; he was a fisherman and worked with his brother James in partnership with Andrew and Peter. Both before and after becoming an apostle, John functioned as the personal agent of Jesus in dealing with the Master’s family, and he continued to bear this responsibility as long as Mary the mother of Jesus lived.
Since John was the youngest of the twelve and so closely associated with Jesus in his family affairs, he was very dear to the Master, but it cannot be truthfully said that he was “the disciple whom Jesus loved.” You would hardly suspect such a magnanimous personality as Jesus to be guilty of showing favoritism, of loving one of his apostles more than the others. The fact that John was one of the three personal aides of Jesus lent further color to this mistaken idea, not to mention that John, along with his brother James, had known Jesus longer than the others.
Peter, James, and John were assigned as personal aides to Jesus soon after they became apostles. Shortly after the selection of the twelve and at the time Jesus appointed Andrew to act as director of the group, he said to him: “And now I desire that you assign two or three of your associates to be with me and to remain by my side, to comfort me and to minister to my daily needs.” And Andrew thought best to select for this special duty the next three first-chosen apostles. He would have liked to volunteer for such a blessed service himself, but the Master had already given him his commission; so he immediately directed that Peter, James, and John attach themselves to Jesus.
John Zebedee had many lovely traits of character, but one which was not so lovely was his inordinate but usually well-concealed conceit. His long association with Jesus made many and great changes in his character. This conceit was greatly lessened, but after growing old and becoming more or less childish, this self-esteem reappeared to a certain extent, so that, when engaged in directing Nathan in the writing of the Gospel which now bears his name, the aged apostle did not hesitate repeatedly to refer to himself as the “disciple whom Jesus loved.” In view of the fact that John came nearer to being the chum of Jesus than any other earth mortal, that he was his chosen personal representative in so many matters, it is not strange that he should have come to regard himself as the “disciple whom Jesus loved” since he most certainly knew he was the disciple whom Jesus so frequently trusted.
The strongest trait in John’s character was his dependability; he was prompt and courageous, faithful and devoted. His greatest weakness was this characteristic conceit. He was the youngest member of his father’s family and the youngest of the apostolic group. Perhaps he was just a bit spoiled; maybe he had been humored slightly too much. But the John of after years was a very different type of person than the self-admiring and arbitrary young man who joined the ranks of Jesus’ apostles when he was twenty-four.
Those characteristics of Jesus which John most appreciated were the Master’s love and unselfishness; these traits made such an impression on him that his whole subsequent life became dominated by the sentiment of love and brotherly devotion. He talked about love and wrote about love. This “son of thunder” became the “apostle of love”; and at Ephesus, when the aged bishop was no longer able to stand in the pulpit and preach but had to be carried to church in a chair, and when at the close of the service he was asked to say a few words to the believers, for years his only utterance was, “My little children, love one another.”
John was a man of few words except when his temper was aroused. He thought much but said little. As he grew older, his temper became more subdued, better controlled, but he never overcame his disinclination to talk; he never fully mastered this reticence. But he was gifted with a remarkable and creative imagination.
There was another side to John that one would not expect to find in this quiet and introspective type. He was somewhat bigoted and inordinately intolerant. In this respect he and James were much alike—they both wanted to call down fire from heaven on the heads of the disrespectful Samaritans. When John encountered some strangers teaching in Jesus’ name, he promptly forbade them. But he was not the only one of the twelve who was tainted with this kind of self-esteem and superiority consciousness.
John’s life was tremendously influenced by the sight of Jesus’ going about without a home as he knew how faithfully he had made provision for the care of his mother and family. John also deeply sympathized with Jesus because of his family’s failure to understand him, being aware that they were gradually withdrawing from him. This entire situation, together with Jesus’ ever deferring his slightest wish to the will of the Father in heaven and his daily life of implicit trust, made such a profound impression on John that it produced marked and permanent changes in his character, changes which manifested themselves throughout his entire subsequent life.
John had a cool and daring courage which few of the other apostles possessed. He was the one apostle who followed right along with Jesus the night of his arrest and dared to accompany his Master into the very jaws of death. He was present and near at hand right up to the last earthly hour and was found faithfully carrying out his trust with regard to Jesus’ mother and ready to receive such additional instructions as might be given during the last moments of the Master’s mortal existence. One thing is certain, John was thoroughly dependable. John usually sat on Jesus’ right hand when the twelve were at meat. He was the first of the twelve really and fully to believe in the resurrection, and he was the first to recognize the Master when he came to them on the seashore after his resurrection.
This son of Zebedee was very closely associated with Peter in the early activities of the Christian movement, becoming one of the chief supporters of the Jerusalem church. He was the right-hand support of Peter on the day of Pentecost.
Several years after the martyrdom of James, John married his brother’s widow. The last twenty years of his life he was cared for by a loving granddaughter.
John was in prison several times and was banished to the Isle of Patmos for a period of four years until another emperor came to power in Rome. Had not John been tactful and sagacious, he would undoubtedly have been killed as was his more outspoken brother James. As the years passed, John, together with James the Lord’s brother, learned to practice wise conciliation when they appeared before the civil magistrates. They found that a “soft answer turns away wrath.” They also learned to represent the church as a “spiritual brotherhood devoted to the social service of mankind” rather than as “the kingdom of heaven.” They taught loving service rather than ruling power—kingdom and king.
When in temporary exile on Patmos, John wrote the Book of Revelation, which you now have in greatly abridged and distorted form. This Book of Revelation contains the surviving fragments of a great revelation, large portions of which were lost, other portions of which were removed, subsequent to John’s writing. It is preserved in only fragmentary and adulterated form.
John traveled much, labored incessantly, and after becoming bishop of the Asia churches, settled down at Ephesus. He directed his associate, Nathan, in the writing of the so-called “Gospel according to John,” at Ephesus, when he was ninety-nine years old. Of all the twelve apostles, John Zebedee eventually became the outstanding theologian. He died a natural death at Ephesus in a.d. 103 when he was one hundred and one years of age.
SuomiEnglish
Kun Johanneksesta tuli apostoli, hän oli kahdenkymmenenneljän ikäinen ja oli kahdestatoista apostolista nuorin. Hän oli naimaton ja asui vanhempiensa luona Betsaidassa. Hän oli kalastaja ja työskenteli veljensä Jaakobin keralla yhteisessä kalastuskunnassa, joka heillä oli Andreaksen ja Pietarin kanssa. Sekä ennen apostoliksi tuloaan että sen jälkeen Johannes toimi Jeesuksen henkilökohtaisena edustajana asioissa, jotka koskivat Mestarin perhettä, ja hän hoiti jatkuvasti tätä vastuutehtäväänsä niin kauan kuin Jeesuksen äiti Maria eli.
When he became an apostle, John was twenty-four years old and was the youngest of the twelve. He was unmarried and lived with his parents at Bethsaida; he was a fisherman and worked with his brother James in partnership with Andrew and Peter. Both before and after becoming an apostle, John functioned as the personal agent of Jesus in dealing with the Master’s family, and he continued to bear this responsibility as long as Mary the mother of Jesus lived.
Koska Johannes oli kahdestatoista apostolista nuorin, ja kun hän perheasiain osalta oli näinkin läheisissä suhteissa Jeesukseen, hän oli hyvin rakas Mestarille, mutta jos pysytään totuudessa, ei voida sanoa, että hän oli ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”. Ette toki pitäne mahdollisena, että Jeesuksen kaltainen jalomielinen persoonallisuus syyllistyisi antamaan jollekulle suosikin aseman, rakastamaan yhtä apostolia enemmän kuin muita. Se tosiasia, että Johannes oli yksi Jeesuksen kolmesta henkilökohtaisesta avustajasta, antoi lisäväriä tälle erheelliselle käsitykselle, sitäkään unohtamatta, että Johannes yhdessä veljensä Jaakobin kanssa oli tuntenut Jeesuksen muita kauemmin.
Since John was the youngest of the twelve and so closely associated with Jesus in his family affairs, he was very dear to the Master, but it cannot be truthfully said that he was “the disciple whom Jesus loved.” You would hardly suspect such a magnanimous personality as Jesus to be guilty of showing favoritism, of loving one of his apostles more than the others. The fact that John was one of the three personal aides of Jesus lent further color to this mistaken idea, not to mention that John, along with his brother James, had known Jesus longer than the others.
Pietari, Jaakob ja Johannes osoitettiin Jeesuksen henkilökohtaisiksi avustajiksi, pian sen jälkeen kun heistä tuli apostoleja. Kohta kahdentoista apostolin valitsemisen jälkeen ja nimittäessään Andreaksen toimimaan ryhmän johtajana Jeesus sanoi hänelle: ”Ja nyt haluan sinun osoittavan kaksi tai kolme työtoveriasi, jotka olisivat kanssani ja pysyisivät rinnallani, jotka lohduttaisivat minua ja huolehtisivat päivittäisistä tarpeistani.” Ja Andreas katsoi parhaaksi valita tähän erikoistehtävään valitsemisjärjestyksen mukaan seuraavat kolme apostolia. Hän olisi itse halunnut tarjoutua tähän siunattuun palvelukseen, mutta koska Mestari oli jo osoittanut hänelle hänen tehtävänsä, hän määräsi välittömästi Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen ottamaan paikkansa Jeesuksen rinnalla.
Peter, James, and John were assigned as personal aides to Jesus soon after they became apostles. Shortly after the selection of the twelve and at the time Jesus appointed Andrew to act as director of the group, he said to him: “And now I desire that you assign two or three of your associates to be with me and to remain by my side, to comfort me and to minister to my daily needs.” And Andrew thought best to select for this special duty the next three first-chosen apostles. He would have liked to volunteer for such a blessed service himself, but the Master had already given him his commission; so he immediately directed that Peter, James, and John attach themselves to Jesus.
Johannes Sebedeuksella oli monia kauniita luonteenpiirteitä, mutta oli yksi sellainenkin piirre, joka oli vähemmän kaunis, ja se oli hänen liiallinen mutta tavallisesti hyvin kätketty omahyväisyytensä. Se, että hän oli kauan aikaa Jeesuksen seurassa, sai aikaan monia ja suuria muutoksia hänen luonteessaan. Tämä omahyväisyys väheni huomattavasti, mutta kun Johanneksesta tuli vanhus ja taas enemmän tai vähemmän lapsellinen, tämä itsensä arvostaminen ilmaantui tietyssä määrin takaisin, joten kun iäkäs apostoli ryhtyi ohjaamaan Naatania sen evankeliumin kirjoittamisessa, joka nyt kantaa hänen nimeään, hän ei empinyt itsestään puhuessaan tavan takaa sanoa: ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakasti”. Kun pidetään mielessä, että Johanneksesta oli paremmin kuin kenestäkään tämän maailman kuolevaisesta sanottavissa, että hän oli Jeesuksen kaveri, sekä se, että hän oli Jeesuksen valitsema henkilökohtainen edustaja varsin monissa asioissa, ei ole mitään outoa siinä, että Johannes alkoi pitää itseään ”opetuslapsena, jota Jeesus rakasti”, tiesihän hän aivan varmasti olevansa opetuslapsi, jolle Jeesus tavan takaa osoitti luottamustaan.
John Zebedee had many lovely traits of character, but one which was not so lovely was his inordinate but usually well-concealed conceit. His long association with Jesus made many and great changes in his character. This conceit was greatly lessened, but after growing old and becoming more or less childish, this self-esteem reappeared to a certain extent, so that, when engaged in directing Nathan in the writing of the Gospel which now bears his name, the aged apostle did not hesitate repeatedly to refer to himself as the “disciple whom Jesus loved.” In view of the fact that John came nearer to being the chum of Jesus than any other earth mortal, that he was his chosen personal representative in so many matters, it is not strange that he should have come to regard himself as the “disciple whom Jesus loved” since he most certainly knew he was the disciple whom Jesus so frequently trusted.
Johanneksen luonteen vahvin puoli oli hänen luotettavuutensa; hän oli reipasotteinen ja rohkea, uskollinen ja harras. Hänen suurin heikkoutensa oli tämä luonteenomainen omahyväisyys. Hän oli isänsä perheen nuorin jäsen ja apostoliryhmän nuorimmainen. Ehkäpä hän oli hiukkasen hemmoteltu, ehkä hänelle oli hieman liian usein tehty mieliksi. Mutta myöhempien vuosien Johannes oli hyvin erityyppinen henkilö kuin se itseään ihaileva ja omapäinen nuorimies, joka kaksikymmentäneljävuotiaana liittyi Jeesuksen apostolien riveihin.
The strongest trait in John’s character was his dependability; he was prompt and courageous, faithful and devoted. His greatest weakness was this characteristic conceit. He was the youngest member of his father’s family and the youngest of the apostolic group. Perhaps he was just a bit spoiled; maybe he had been humored slightly too much. But the John of after years was a very different type of person than the self-admiring and arbitrary young man who joined the ranks of Jesus’ apostles when he was twenty-four.
Johanneksen eniten arvostamat Jeesuksen luonteenpiirteet olivat Mestarin rakkaus ja epäitsekkyys. Nämä ominaisuudet tekivät Johannekseen niin suuren vaikutuksen, että hänen koko myöhempää elämäänsä tuli hallitsemaan rakkauden ja veljellisen kiintymyksen tunne. Hän puhui rakkaudesta ja kirjoitti rakkaudesta. Tästä ”ukkosenpojasta” tuli ”rakkauden apostoli”. Ja kun iäkäs piispa ei Efesoksessa enää kyennyt seisomaan saarnastuolissa ja saarnaamaan, vaan hänet oli kannettava kirkkoon tuolissa, ja kun häntä pyydettiin jumalanpalveluksen lopulla lausumaan uskoville muutaman sanan, hän ei vuosikausiin sanonut muuta kuin ”Lapsukaiseni, rakastakaa toisianne.”
Those characteristics of Jesus which John most appreciated were the Master’s love and unselfishness; these traits made such an impression on him that his whole subsequent life became dominated by the sentiment of love and brotherly devotion. He talked about love and wrote about love. This “son of thunder” became the “apostle of love”; and at Ephesus, when the aged bishop was no longer able to stand in the pulpit and preach but had to be carried to church in a chair, and when at the close of the service he was asked to say a few words to the believers, for years his only utterance was, “My little children, love one another.”
Johannes oli vähäpuheinen mies, paitsi kun hänen mielensä kuohahti. Hän ajatteli paljon, mutta puhui vähän. Vanhetessaan hänen kiukkunsa pysyi paremmin aisoissa, se oli paremmin hallinnassa, mutta puhumishaluttomuuttaan hän ei koskaan voittanut, hän ei koskaan päässyt kokonaan eroon vaiteliaisuudestaan. Mutta hän oli saanut lahjaksi merkittävän määrän luovaa mielikuvitusta.
John was a man of few words except when his temper was aroused. He thought much but said little. As he grew older, his temper became more subdued, better controlled, but he never overcame his disinclination to talk; he never fully mastered this reticence. But he was gifted with a remarkable and creative imagination.
Johanneksessa oli vielä eräs puoli, jollaista tässä hiljaisessa ja itseään tutkiskelevassa luonnetyypissä ei odottaisi kohtaavansa. Hänessä nimittäin oli jonkin verran yksisilmäisyyttä, ja hänen suvaitsemattomuutensa meni kohtuuttomuuksiin. Tässä suhteessa hän ja Jaakob muistuttivat paljon toisiaan – he halusivat kumpikin taivaan syöksevän tulta epäkunnioittavien samarialaisten niskaan. Kohdattuaan joitakuita muukalaisia, jotka opettivat Jeesuksen nimeen, Johannes välittömästi kielsi heitä niin tekemästä. Muttei hän kahdentoista apostolin joukossa ollut ainoa, johon oli tarttunut tämänlaatuinen itsensä arvossapitäminen ja ylemmyydentunto.
There was another side to John that one would not expect to find in this quiet and introspective type. He was somewhat bigoted and inordinately intolerant. In this respect he and James were much alike—they both wanted to call down fire from heaven on the heads of the disrespectful Samaritans. When John encountered some strangers teaching in Jesus’ name, he promptly forbade them. But he was not the only one of the twelve who was tainted with this kind of self-esteem and superiority consciousness.
Johanneksen elämään vaikutti suunnattomasti se, että hän näki Jeesuksen kodittomana vaeltajana, sillä hän tiesi, miten uskollisesti Jeesus oli huolehtinut äitinsä ja perheensä toimeentulosta. Johannes tunsi Jeesusta kohtaan syvää myötätuntoa myös sen johdosta, ettei Jeesuksen perhe häntä ymmärtänyt, olihan hän tietoinen siitä, että Jeesuksen perheen jäsenet vähä vähältä etääntyivät hänestä. Tämä tilanne kaikkinensa samoin kuin se, että Jeesus aina jätti pienimmänkin toiveensa taivaassa olevan Isänsä tahdon varaan, sekä hänen päivittäinen elämänsä, jossa kuvastui sanaton luottavaisuus, tekivät Johannekseen niin syvän vaikutuksen, että se sai aikaan merkittäviä ja pysyviä muutoksia Johanneksen luonteessa, muutoksia, jotka näkyivät hänessä koko hänen myöhemmän elämänsä ajan.
John’s life was tremendously influenced by the sight of Jesus’ going about without a home as he knew how faithfully he had made provision for the care of his mother and family. John also deeply sympathized with Jesus because of his family’s failure to understand him, being aware that they were gradually withdrawing from him. This entire situation, together with Jesus’ ever deferring his slightest wish to the will of the Father in heaven and his daily life of implicit trust, made such a profound impression on John that it produced marked and permanent changes in his character, changes which manifested themselves throughout his entire subsequent life.
Johanneksessa ilmeni sellaista kylmäveristä ja uskaliasta rohkeutta, jollaista ilmeni vain muutamassa apostolissa. Hän oli apostoleista se, joka seurasi Jeesuksen kannoilla sinä yönä, kun tämä pidätettiin, ja uskalsi olla Mestarin seurassa aina kuoleman kitaan saakka. Hän oli läsnä ja lähellä hamaan viimeiseen Jeesuksen maan päällä viettämään hetkeen. Ja hän suoritti uskollisesti saamaansa luottamustehtävää, jonka mukaan hänen tuli huolehtia Jeesuksen äidistä, ja hän oli valmiina ottamaan vastaan lisäohjeet, jotka Mestarin kuolevaisolomuodon viimeisinä hetkinä mahdollisesti annettaisiin. Yhdestä asiasta ei ole epäilystä: Johannes oli läpikotaisen luotettava. Tavallisesti Johannes istui Jeesuksen oikealla puolella, kun kaksitoista apostolia olivat aterialla. Hän oli kahdestatoista apostolista ensimmäinen, jonka usko kuolleistaheräämiseen oli todellista ja täysimääräistä. Ja hän oli ensimmäinen, joka tunnisti Mestarin, kun tämä kuolleistanousun jälkeen tuli järvenrannalla heidän luokseen.
John had a cool and daring courage which few of the other apostles possessed. He was the one apostle who followed right along with Jesus the night of his arrest and dared to accompany his Master into the very jaws of death. He was present and near at hand right up to the last earthly hour and was found faithfully carrying out his trust with regard to Jesus’ mother and ready to receive such additional instructions as might be given during the last moments of the Master’s mortal existence. One thing is certain, John was thoroughly dependable. John usually sat on Jesus’ right hand when the twelve were at meat. He was the first of the twelve really and fully to believe in the resurrection, and he was the first to recognize the Master when he came to them on the seashore after his resurrection.
Tämä Sebedeuksen poika oli hyvin läheisissä suhteissa Pietariin kristillisen liikkeen alkuaikojen toiminnoissa, ja hänestä tuli yksi Jerusalemin seurakunnan tukipilareista. Hän tuki Pietaria tämän oikeana kätenä Helluntain päivänä.
This son of Zebedee was very closely associated with Peter in the early activities of the Christian movement, becoming one of the chief supporters of the Jerusalem church. He was the right-hand support of Peter on the day of Pentecost.
Useita vuosia Jaakobin marttyyrikuoleman jälkeen Johannes otti vaimokseen veljensä lesken. Hänen elämänsä viimeiset kaksikymmentä vuotta hänestä huolehti yksi hänen rakastavista toisen polven tyttäristään.
Several years after the martyrdom of James, John married his brother’s widow. The last twenty years of his life he was cared for by a loving granddaughter.
Johannes oli vankilassa useita kertoja, ja hänet karkotettiin Patmoksen saarelle neljän vuoden ajaksi, kunnes Roomassa nousi valtaan uusi keisari. Ellei Johannes olisi ollut tahdikas ja viisas, hänet olisi epäilemättä tapettu, kuten tapettiin hänen suorapuheisempi veljensä Jaakob. Vuosien vieriessä Johannes, samoin kuin Herran veli Jaakob, oppi esiintymään viranomaisten edessä viisaan sovittelevasti. He huomasivat, että ”leppeä vastaus taltuttaa kiukun.” He oppivat myös esittämään kirkon pikemminkin ”hengellisenä veljeskuntana, joka omistautui palvelemaan ihmiskuntaa sosiaalisesti”, kuin ”taivaan valtakuntana”. Heidän opetuksensa sisältönä oli pikemminkin rakastava palvelumieli kuin hallitusvalta – valtakunta ja valtias.
John was in prison several times and was banished to the Isle of Patmos for a period of four years until another emperor came to power in Rome. Had not John been tactful and sagacious, he would undoubtedly have been killed as was his more outspoken brother James. As the years passed, John, together with James the Lord’s brother, learned to practice wise conciliation when they appeared before the civil magistrates. They found that a “soft answer turns away wrath.” They also learned to represent the church as a “spiritual brotherhood devoted to the social service of mankind” rather than as “the kingdom of heaven.” They taught loving service rather than ruling power—kingdom and king.
Ollessaan väliaikaisessa karkotuspaikassaan Patmoksella Johannes kirjoitti sen Ilmestyskirjan, jonka nykyisin tunnette kovasti lyhennetyssä ja vääristellyssä muodossa. Tämä Ilmestyskirja sisältää jäljellä olevat katkelmalliset jäänteet suuresta ilmoituksesta, josta on kadonnut pitkiä jaksoja ja josta toisia jaksoja on poistettu, sen jälkeen kun Johannes sen kirjoitti. Se on siis säilynyt vain katkelmallisessa ja turmellussa muodossa.
When in temporary exile on Patmos, John wrote the Book of Revelation, which you now have in greatly abridged and distorted form. This Book of Revelation contains the surviving fragments of a great revelation, large portions of which were lost, other portions of which were removed, subsequent to John’s writing. It is preserved in only fragmentary and adulterated form.
Johannes matkusteli paljon, hän työskenteli taukoamatta, ja sen jälkeen kun hänestä oli tullut Aasian seurakuntien piispa, hän asettui asumaan Efesokseen. Hän ohjasi työtoveriaan Naatania niin kutsutun ”Johanneksen evankeliumin” kirjoittamisessa, mikä tapahtui Efesoksessa hänen ollessaan yhdeksänkymmentäyhdeksänvuotias. Kaikista kahdestatoista apostolista vain Johannes Sebedeuksesta tuli lopulta merkittävä teologi. Hän kohtasi luonnollisen kuoleman Efesoksessa vuonna 103 jKr. ollessaan satayksivuotias.
John traveled much, labored incessantly, and after becoming bishop of the Asia churches, settled down at Ephesus. He directed his associate, Nathan, in the writing of the so-called “Gospel according to John,” at Ephesus, when he was ninety-nine years old. Of all the twelve apostles, John Zebedee eventually became the outstanding theologian. He died a natural death at Ephesus in a.d. 103 when he was one hundred and one years of age.