Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Natanaelin, Mestarin itsensä valitsemista apostoleista kuudennen ja viimeisen, toi Jeesuksen luo hänen ystävänsä Filippus. Natanael oli ollut Filippuksen liiketuttava useissa liikeyrityksissä ja oli hänen kanssaan matkalla tapaamaan Johannes Kastajaa, kun he kohtasivat Jeesuksen.
Liittyessään apostoleihin Natanael oli kaksikymmenviisivuotias ollen ryhmän toiseksi nuorin. Hän oli seitsenlapsisen perheen nuorimmainen, hän oli naimaton ja iäkkäiden ja sairaalloisten vanhempiensa ainoa tuki ja turva. Hän asui vanhempiensa luona Kaanassa; hänen veljensä ja sisarensa olivat joko jo avioituneet tai kuolleet, eikä näistä kukaan enää asunut Kaanassa. Natanael ja Juudas Iskariot olivat kahdentoista apostolin joukossa kaksi parhaiten koulutettua miestä. Natanael oli aikonut ryhtyä kauppiaaksi.
Jeesus ei itse antanut Natanaelille lisänimeä, mutta kaksitoista apostolia alkoivat kohta puhua hänestä sanoilla, jotka viittasivat rehellisyyteen, vilpittömyyteen. Hänessä ”ei ollut viekkautta”. Ja se olikin hänen suuri hyveensä; hän oli sekä rehellinen että vilpitön. Hänen luonteensa heikko kohta oli hänen ylpeytensä. Hän oli erittäin ylpeä perheestään, kaupungistaan, maineestaan ja kansakunnastaan, eikä sellaisessa ole mitään pahaa, ellei sitä viedä liian pitkälle. Mutta Natanael osoitti taipumusta mennä henkilökohtaisten ennakkoluulojensa osalta äärimmäisyyksiin. Sangen mieluusti hän muodosti yksilöistä ennakkokäsityksen omien henkilökohtaisten mielipiteidensä mukaan. Hän ei arastellut kysyä, jo ennen kuin oli Jeesusta tavannutkaan: ”Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” Mutta Natanael ei ollut itsepäinen, vaikka ylpeä olikin. Hän teki nopean täyskäännöksen, heti kun oli katsonut Jeesusta kasvoihin.
Natanael oli kahdentoista apostolin joukossa monissa suhteissa vertaistaan vailla oleva nero. Hän oli apostolien filosofi ja uneksija, mutta hän oli hyvin käytännönläheinen uneksija. Hänellä oli milloin syvällisen filosofoinnin kausia, milloin harvinaisen ja hullunkurisen huumorin kausia; sopivalla tuulella ollessaan hän oli kahdentoista apostolin joukossa luultavasti paras jutunkertoja. Jeesus nautti suuresti kuunnellessaan Natanaelin esitelmöivän milloin vakavista, milloin joutavanpäiväisistä asioista. Natanael suhtautui Jeesukseen ja valtakuntaan vähä vähältä yhä vakavammin, mutta itseensä hän ei koskaan suhtautunut vakavasti.
Kaikki apostolit rakastivat ja kunnioittivat Natanaelia, ja Juudas Iskariotia lukuun ottamatta hän tuli heidän kanssaan loistavasti toimeen. Juudaksen mielestä Natanael ei suhtautunut apostoliuteensa riittävän vakavasti, ja kerran hänellä jopa oli otsaa mennä vaivihkaa Jeesuksen luokse esittämään valitus Natanaelista. Jeesus sanoi: ”Juudas, katso tarkasti, minne astut; älä tee virastasi tärkeämpää kuin se on. Kuka meistä on kelvollinen tuomitsemaan veljensä? Isän tahto ei ole, että hänen lapsensa tulisivat nauttineeksi vain elämän vakavista puolista. Salli minun toistaa, että minä olen tullut, jotta lihallishahmoisilla veljilläni olisi runsaammin mitoin riemua, iloa ja elämää. Mene siis, Juudas, ja tee hyvin se, mikä on uskottu työsaraksesi, mutta anna veljesi Natanaelin itsensä tehdä Jumalalle tili itsestään.” Ja muisto tästä tapauksesta yhdessä monien muiden samankaltaisten kokemusten kanssa säilyi kauan aikaa Juudas Iskariotin itsepetoksellisessa sydämessä.
Kun Jeesus oli Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa poissa vuorella, ja kun apostolien keskinäisissä suhteissa alkoi sillä välin ilmetä jännitteitä ja ne alkoivat mennä solmuun ja kun jopa Andreas oli pulassa tietämättä, mitä sanoa lohduttomille veljilleen, niin monta kertaa jännityksen saattoi laukaista Natanael sillä, että hän hiukkasen filosofoi tai esitti humoristisen älynväläyksen, joka sitä paitsi oli hyvää huumoria.
Natanaelin velvollisuutena oli huolehtia kahdentoista apostolin perheistä. Hän oli usein poissa apostolien neuvonpidoista, sillä aina kun hän kuuli, että joku hänen vastuullaan olevista oli sairastunut tai että jollekulle oli tapahtunut jotakin muuta tavatonta, hän ei aikaillut, vaan riensi heti asianomaiseen kotiin. Kaksitoista apostolia olivat turvallisin mielin tietäessään perheidensä hyvinvoinnin olevan Natanaelin pätevissä käsissä.
Jeesuksessa Natanael kunnioitti eniten hänen suvaitsevuuttaan. Hän ei milloinkaan kyllästynyt mietiskelemään Ihmisen Pojan avarakatseisuutta ja ylitsevuotavaa myötätuntoa.
Natanaelin isä (Bartolomeus) kuoli pian Helluntain jälkeen, minkä jälkeen tämä apostoli meni Mesopotamiaan ja Intiaan ja julisti ilosanomaa valtakunnasta ja kastaen uskovia. Hänen veljensä eivät milloinkaan tulleet tietämään, mitä heidän entisestä filosofistaan, runoilijastaan ja humorististaan tuli. Mutta myös hän oli valtakunnan piirissä suuri ihminen, ja hän teki paljon Mestarinsa opetusten levittämiseksi, vaikkei hän osallistunutkaan sittemmin syntyneen kristillisen kirkon organisoimiseen. Natanael kuoli Intiassa.
Nathaniel, the sixth and last of the apostles to be chosen by the Master himself, was brought to Jesus by his friend Philip. He had been associated in several business enterprises with Philip and, with him, was on the way down to see John the Baptist when they encountered Jesus.
When Nathaniel joined the apostles, he was twenty-five years old and was the next to the youngest of the group. He was the youngest of a family of seven, was unmarried, and the only support of aged and infirm parents, with whom he lived at Cana; his brothers and sister were either married or deceased, and none lived there. Nathaniel and Judas Iscariot were the two best educated men among the twelve. Nathaniel had thought to become a merchant.
Jesus did not himself give Nathaniel a nickname, but the twelve soon began to speak of him in terms that signified honesty, sincerity. He was “without guile.” And this was his great virtue; he was both honest and sincere. The weakness of his character was his pride; he was very proud of his family, his city, his reputation, and his nation, all of which is commendable if it is not carried too far. But Nathaniel was inclined to go to extremes with his personal prejudices. He was disposed to prejudge individuals in accordance with his personal opinions. He was not slow to ask the question, even before he had met Jesus, “Can any good thing come out of Nazareth?” But Nathaniel was not obstinate, even if he was proud. He was quick to reverse himself when he once looked into Jesus’ face.
In many respects Nathaniel was the odd genius of the twelve. He was the apostolic philosopher and dreamer, but he was a very practical sort of dreamer. He alternated between seasons of profound philosophy and periods of rare and droll humor; when in the proper mood, he was probably the best storyteller among the twelve. Jesus greatly enjoyed hearing Nathaniel discourse on things both serious and frivolous. Nathaniel progressively took Jesus and the kingdom more seriously, but never did he take himself seriously.
The apostles all loved and respected Nathaniel, and he got along with them splendidly, excepting Judas Iscariot. Judas did not think Nathaniel took his apostleship sufficiently seriously and once had the temerity to go secretly to Jesus and lodge complaint against him. Said Jesus: “Judas, watch carefully your steps; do not overmagnify your office. Who of us is competent to judge his brother? It is not the Father’s will that his children should partake only of the serious things of life. Let me repeat: I have come that my brethren in the flesh may have joy, gladness, and life more abundantly. Go then, Judas, and do well that which has been intrusted to you but leave Nathaniel, your brother, to give account of himself to God.” And the memory of this, with that of many similar experiences, long lived in the self-deceiving heart of Judas Iscariot.
Many times, when Jesus was away on the mountain with Peter, James, and John, and things were becoming tense and tangled among the apostles, when even Andrew was in doubt about what to say to his disconsolate brethren, Nathaniel would relieve the tension by a bit of philosophy or a flash of humor; good humor, too.
Nathaniel’s duty was to look after the families of the twelve. He was often absent from the apostolic councils, for when he heard that sickness or anything out of the ordinary had happened to one of his charges, he lost no time in getting to that home. The twelve rested securely in the knowledge that their families’ welfare was safe in the hands of Nathaniel.
Nathaniel most revered Jesus for his tolerance. He never grew weary of contemplating the broadmindedness and generous sympathy of the Son of Man.
Nathaniel’s father (Bartholomew) died shortly after Pentecost, after which this apostle went into Mesopotamia and India proclaiming the glad tidings of the kingdom and baptizing believers. His brethren never knew what became of their onetime philosopher, poet, and humorist. But he also was a great man in the kingdom and did much to spread his Master’s teachings, even though he did not participate in the organization of the subsequent Christian church. Nathaniel died in India.
SuomiEnglish
Natanaelin, Mestarin itsensä valitsemista apostoleista kuudennen ja viimeisen, toi Jeesuksen luo hänen ystävänsä Filippus. Natanael oli ollut Filippuksen liiketuttava useissa liikeyrityksissä ja oli hänen kanssaan matkalla tapaamaan Johannes Kastajaa, kun he kohtasivat Jeesuksen.
Nathaniel, the sixth and last of the apostles to be chosen by the Master himself, was brought to Jesus by his friend Philip. He had been associated in several business enterprises with Philip and, with him, was on the way down to see John the Baptist when they encountered Jesus.
Liittyessään apostoleihin Natanael oli kaksikymmenviisivuotias ollen ryhmän toiseksi nuorin. Hän oli seitsenlapsisen perheen nuorimmainen, hän oli naimaton ja iäkkäiden ja sairaalloisten vanhempiensa ainoa tuki ja turva. Hän asui vanhempiensa luona Kaanassa; hänen veljensä ja sisarensa olivat joko jo avioituneet tai kuolleet, eikä näistä kukaan enää asunut Kaanassa. Natanael ja Juudas Iskariot olivat kahdentoista apostolin joukossa kaksi parhaiten koulutettua miestä. Natanael oli aikonut ryhtyä kauppiaaksi.
When Nathaniel joined the apostles, he was twenty-five years old and was the next to the youngest of the group. He was the youngest of a family of seven, was unmarried, and the only support of aged and infirm parents, with whom he lived at Cana; his brothers and sister were either married or deceased, and none lived there. Nathaniel and Judas Iscariot were the two best educated men among the twelve. Nathaniel had thought to become a merchant.
Jeesus ei itse antanut Natanaelille lisänimeä, mutta kaksitoista apostolia alkoivat kohta puhua hänestä sanoilla, jotka viittasivat rehellisyyteen, vilpittömyyteen. Hänessä ”ei ollut viekkautta”. Ja se olikin hänen suuri hyveensä; hän oli sekä rehellinen että vilpitön. Hänen luonteensa heikko kohta oli hänen ylpeytensä. Hän oli erittäin ylpeä perheestään, kaupungistaan, maineestaan ja kansakunnastaan, eikä sellaisessa ole mitään pahaa, ellei sitä viedä liian pitkälle. Mutta Natanael osoitti taipumusta mennä henkilökohtaisten ennakkoluulojensa osalta äärimmäisyyksiin. Sangen mieluusti hän muodosti yksilöistä ennakkokäsityksen omien henkilökohtaisten mielipiteidensä mukaan. Hän ei arastellut kysyä, jo ennen kuin oli Jeesusta tavannutkaan: ”Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” Mutta Natanael ei ollut itsepäinen, vaikka ylpeä olikin. Hän teki nopean täyskäännöksen, heti kun oli katsonut Jeesusta kasvoihin.
Jesus did not himself give Nathaniel a nickname, but the twelve soon began to speak of him in terms that signified honesty, sincerity. He was “without guile.” And this was his great virtue; he was both honest and sincere. The weakness of his character was his pride; he was very proud of his family, his city, his reputation, and his nation, all of which is commendable if it is not carried too far. But Nathaniel was inclined to go to extremes with his personal prejudices. He was disposed to prejudge individuals in accordance with his personal opinions. He was not slow to ask the question, even before he had met Jesus, “Can any good thing come out of Nazareth?” But Nathaniel was not obstinate, even if he was proud. He was quick to reverse himself when he once looked into Jesus’ face.
Natanael oli kahdentoista apostolin joukossa monissa suhteissa vertaistaan vailla oleva nero. Hän oli apostolien filosofi ja uneksija, mutta hän oli hyvin käytännönläheinen uneksija. Hänellä oli milloin syvällisen filosofoinnin kausia, milloin harvinaisen ja hullunkurisen huumorin kausia; sopivalla tuulella ollessaan hän oli kahdentoista apostolin joukossa luultavasti paras jutunkertoja. Jeesus nautti suuresti kuunnellessaan Natanaelin esitelmöivän milloin vakavista, milloin joutavanpäiväisistä asioista. Natanael suhtautui Jeesukseen ja valtakuntaan vähä vähältä yhä vakavammin, mutta itseensä hän ei koskaan suhtautunut vakavasti.
In many respects Nathaniel was the odd genius of the twelve. He was the apostolic philosopher and dreamer, but he was a very practical sort of dreamer. He alternated between seasons of profound philosophy and periods of rare and droll humor; when in the proper mood, he was probably the best storyteller among the twelve. Jesus greatly enjoyed hearing Nathaniel discourse on things both serious and frivolous. Nathaniel progressively took Jesus and the kingdom more seriously, but never did he take himself seriously.
Kaikki apostolit rakastivat ja kunnioittivat Natanaelia, ja Juudas Iskariotia lukuun ottamatta hän tuli heidän kanssaan loistavasti toimeen. Juudaksen mielestä Natanael ei suhtautunut apostoliuteensa riittävän vakavasti, ja kerran hänellä jopa oli otsaa mennä vaivihkaa Jeesuksen luokse esittämään valitus Natanaelista. Jeesus sanoi: ”Juudas, katso tarkasti, minne astut; älä tee virastasi tärkeämpää kuin se on. Kuka meistä on kelvollinen tuomitsemaan veljensä? Isän tahto ei ole, että hänen lapsensa tulisivat nauttineeksi vain elämän vakavista puolista. Salli minun toistaa, että minä olen tullut, jotta lihallishahmoisilla veljilläni olisi runsaammin mitoin riemua, iloa ja elämää. Mene siis, Juudas, ja tee hyvin se, mikä on uskottu työsaraksesi, mutta anna veljesi Natanaelin itsensä tehdä Jumalalle tili itsestään.” Ja muisto tästä tapauksesta yhdessä monien muiden samankaltaisten kokemusten kanssa säilyi kauan aikaa Juudas Iskariotin itsepetoksellisessa sydämessä.
The apostles all loved and respected Nathaniel, and he got along with them splendidly, excepting Judas Iscariot. Judas did not think Nathaniel took his apostleship sufficiently seriously and once had the temerity to go secretly to Jesus and lodge complaint against him. Said Jesus: “Judas, watch carefully your steps; do not overmagnify your office. Who of us is competent to judge his brother? It is not the Father’s will that his children should partake only of the serious things of life. Let me repeat: I have come that my brethren in the flesh may have joy, gladness, and life more abundantly. Go then, Judas, and do well that which has been intrusted to you but leave Nathaniel, your brother, to give account of himself to God.” And the memory of this, with that of many similar experiences, long lived in the self-deceiving heart of Judas Iscariot.
Kun Jeesus oli Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa poissa vuorella, ja kun apostolien keskinäisissä suhteissa alkoi sillä välin ilmetä jännitteitä ja ne alkoivat mennä solmuun ja kun jopa Andreas oli pulassa tietämättä, mitä sanoa lohduttomille veljilleen, niin monta kertaa jännityksen saattoi laukaista Natanael sillä, että hän hiukkasen filosofoi tai esitti humoristisen älynväläyksen, joka sitä paitsi oli hyvää huumoria.
Many times, when Jesus was away on the mountain with Peter, James, and John, and things were becoming tense and tangled among the apostles, when even Andrew was in doubt about what to say to his disconsolate brethren, Nathaniel would relieve the tension by a bit of philosophy or a flash of humor; good humor, too.
Natanaelin velvollisuutena oli huolehtia kahdentoista apostolin perheistä. Hän oli usein poissa apostolien neuvonpidoista, sillä aina kun hän kuuli, että joku hänen vastuullaan olevista oli sairastunut tai että jollekulle oli tapahtunut jotakin muuta tavatonta, hän ei aikaillut, vaan riensi heti asianomaiseen kotiin. Kaksitoista apostolia olivat turvallisin mielin tietäessään perheidensä hyvinvoinnin olevan Natanaelin pätevissä käsissä.
Nathaniel’s duty was to look after the families of the twelve. He was often absent from the apostolic councils, for when he heard that sickness or anything out of the ordinary had happened to one of his charges, he lost no time in getting to that home. The twelve rested securely in the knowledge that their families’ welfare was safe in the hands of Nathaniel.
Jeesuksessa Natanael kunnioitti eniten hänen suvaitsevuuttaan. Hän ei milloinkaan kyllästynyt mietiskelemään Ihmisen Pojan avarakatseisuutta ja ylitsevuotavaa myötätuntoa.
Nathaniel most revered Jesus for his tolerance. He never grew weary of contemplating the broadmindedness and generous sympathy of the Son of Man.
Natanaelin isä (Bartolomeus) kuoli pian Helluntain jälkeen, minkä jälkeen tämä apostoli meni Mesopotamiaan ja Intiaan ja julisti ilosanomaa valtakunnasta ja kastaen uskovia. Hänen veljensä eivät milloinkaan tulleet tietämään, mitä heidän entisestä filosofistaan, runoilijastaan ja humorististaan tuli. Mutta myös hän oli valtakunnan piirissä suuri ihminen, ja hän teki paljon Mestarinsa opetusten levittämiseksi, vaikkei hän osallistunutkaan sittemmin syntyneen kristillisen kirkon organisoimiseen. Natanael kuoli Intiassa.
Nathaniel’s father (Bartholomew) died shortly after Pentecost, after which this apostle went into Mesopotamia and India proclaiming the glad tidings of the kingdom and baptizing believers. His brethren never knew what became of their onetime philosopher, poet, and humorist. But he also was a great man in the kingdom and did much to spread his Master’s teachings, even though he did not participate in the organization of the subsequent Christian church. Nathaniel died in India.