Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Kun ihmiset uskoivat vain aaveisiin, uskonnollinen rituaali oli henkilökohtaisempaa, ei kovinkaan organisoitua, mutta korkeampien henkien olemassaolon tunnustaminen teki välttämättömäksi ”korkeampien hengellisten menettelytapojen” käyttämisen, kun oltiin tekemisissä niiden kanssa. Tämä pyrkimys henkienlepytysmenetelmän parantamiseksi ja kehittämiseksi johti suoraa tietä henkiä vastaan suunnattujen puolustusjärjestelmien luomiseen. Ihminen tunsi itsensä tosiaankin avuttomaksi niiden voimien edessä, jotka vaikuttivat maiseen elämään, ja se, että hän tunsi alemmuutta, ajoi hänet koettamaan, löytyisikö jokin hyvitystä tarjoava järjestely, jokin menetelmä, joka tasoittaisi lähtökohtien erilaisuutta ihmisen yksipuolisessa taistelussa kosmosta vastaan.
Kultin alkuaikoina ihmisen ponnistelut aaveiden toimintaan vaikuttamiseksi rajoittuivat lepyttelyyn, yrityksiin lahjuksia antamalla ostaa itsensä vapaaksi huonosta onnesta. Aavekultin kehityksen edettyä niin pitkälle, että muodostuivat käsitykset hyvistä ja pahoista hengistä, nämä seremoniat muuttuivat luonteeltaan myönteisemmiksi, pyrkimyksiksi saada osakseen hyvää onnea. Ihmisen uskonto ei enää ollut pelkästään negativistista, eikä hän tyytynyt pelkästään yritykseen päästä osalliseksi hyvästä onnesta, vaan hän alkoi ennen pitkää laatia suunnitelmia, joilla hän voisi pakottaa henget yhteistyöhön kanssaan. Uskonnonharjoittaja ei enää seissyt puolustuskyvyttömänä itse hahmottelemiensa henkihaamujen loputtomien vaatimusten edessä. Villi-ihminen alkaa keksiä aseita, joilla hän voi pakottaa henget toimimaan ja painostaa henget avuliaiksi.
Ihmisen ensimmäiset puolustusponnistelut kohdistuivat aaveita vastaan. Elävät alkoivat aikojen kuluessa hahmotella menetelmiä, joilla vastustettaisiin kuolleita. Aaveiden peljättämiseksi ja karkottamiseksi kehiteltiin monia menetelmiä, joista mainittakoon seuraavat:
1. Pään irtileikkaaminen ja ruumiin sitominen hautaan.
2. Kuolintalon kivittäminen.
3. Kalmon kastroiminen tai sen säärien katkaiseminen.
4. Hautaaminen kivien alle, eräs nykyisen hautakivikäytännön alkulähteistä.
5. Polttohautaus, myöhempien aikojen keksintö aaveiden muodostaman harmin estämiseksi.
6. Ruumiin viskaaminen mereen.
7. Ruumiin jättäminen villieläinten syötäväksi.
Arveltiin, että meteli häiritsisi ja pelottaisi aaveita, että kiljuminen, kellojensoitto ja rumpujenpäristys ajaisivat ne pois elävien ilmoilta. Ja tällaiset ikivanhat tavat ovat vieläkin käytäntönä vainajille pidettävissä ”valvojaisissa”. Pahanhajuisia keitoksia käytettiin epämieluisten henkien karkottamiseen. Vainajahengistä tehtiin hirveitä kuvapatsaita, jotta ne itsensä nähdessään pötkisivät kiireesti pakoon. Uskottiin, että koirat kykenivät havaitsemaan aaveiden lähestymisen ja että ne ulvomalla varoittivat sellaisesta. Uskottiin myös, että kukot kiekuisivat, kun vainajahenkiä oli lähellä. Kukonkuvan käyttäminen tuuliviirinä on tämän taikauskoisen käsityksen perua.
Vettä pidettiin parhaana suojana aaveita vastaan. Pyhä vesi oli kaikkea muuta vettä parempaa. Se oli vettä, jossa papit olivat pesseet jalkansa. Sekä tulesta että vedestä uskottiin, että ne olivat vainajahengille ylittämätön este. Roomalaiset kantoivat vettä kolme kertaa ruumiin ympäri. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ruumiin päälle pirskotetaan yhä pyhää vettä, ja hautausmaalla suoritettava käsienpesu on edelleenkin juutalainen rituaali. Kaste oli eräs myöhempien aikojen vesirituaalin ilmentymä, ja kylpeminen oli alkuaikoina uskonnollinen seremonia. Vasta viime aikoina kylpemisestä on tullut hygieeninen toimitus.
Mutta ihminen ei jättänyt asiaa pelkästään aaveiden poiskarkottamisen asteelle, vaan uskonnollisen rituaalin ja muiden menetelmien avulla hän oli kohta yrittämässä henkien pakottamista toimintaan. Henkien poismanaaminen oli toisen hengen käyttämistä toisen hallitsemiseen tai karkottamiseen, ja tällaista taktiikkaa käytettiin myös aaveiden ja henkien pelotteluun. Kaksihenkisyyden mukainen käsitys hyvistä ja pahoista voimista tarjosi ihmiselle laajat mahdollisuudet yrittää yhden vaikuttajan usuttamista toista vaikuttajaa vastaan, sillä jos kerran väkevä mies kykeni kukistamaan heikomman, varmasti silloin myös väkevä henki pystyisi hallitsemaan vähäisempää aavetta. Alkuaikojen kiroileminen oli eräs pakottamismenetelmä, jonka tarkoituksena oli herättää vähäisemmissä hengissä suurta kauhua. Myöhemmin tämä tapa laajeni käytöltään niin, että kirouksia alettiin syytää myös vihamiesten päälle.
Pitkän aikaa uskottiin, että palaamalla aikaisempien tapasääntöjen mukaisiin käytäntöihin voitiin henget ja puolijumalat pakottaa toivottuun toimintaan. Nykyihminen syyllistyy samaan menettelyyn. Puhuttelette toisianne tavallista, arkipäivän puheenpartta käyttäen, mutta kun asetutte rukoilemaan, turvaudutte menneen sukupolven käyttämään vanhempaan puhetyyliin, niin kutsuttuun juhlatyyliin.
Tämä oppi selittää myös monet seksuaalisluontoiset palaumat uskonnollisen rituaalin alalla, kuten esimerkiksi temppeliprostituution. Näitä palaumia alkukantaisiin tapoihin pidettiin varmoina varokeinoina moniaita onnettomuuksia vastaan. Ja kysymyksen ollessa näistä ajatusmaailmaltaan yksinkertaisista kansanheimoista kaikki tällainen käyttäytyminen oli täysin vapaata sellaisesta, mitä nykyajan ihminen sanoisi sukupuoliseksi holtittomuudeksi.
Seuraavaksi tulivat käyttöön rituaaliset lupaukset, joita kohta seurasivat uskonnolliset sitoumukset ja pyhät valat. Useimpiin tämänkaltaisiin valoihin liittyi itsekidutusta ja itsensäsilpomista. Myöhemmin niihin kuului paastoamista ja rukoilemista. Kieltäymystä pidettiin sittemmin varmatehoisena pakottimena. Näin ajateltiin erityisesti olevan, silloin kun kysymyksessä oli sukupuolivietin tukahduttaminen. Ja näin alkuaikojen ihminen kehitti jo varhaisessa vaiheessa uskonnollisiin käytäntöihinsä selväpiirteisen ankaruuden ainesosan, uskon itsensäkiduttamisen ja itsensäkieltämisen tehokkuuteen rituaaleina, jotka kykenisivät pakottamaan vastahakoiset henget reagoimaan suopeasti kaikkiin tällaisiin kärsimyksiin ja menetyksiin.
Nykyajan ihminen ei enää avoimesti yritä pakottaa henkiä, vaikka hän yhä osoittaakin taipumusta kaupanhierontaan Jumaluuden kanssa. Ja vieläkin hän kiroilee, koputtaa puuta, ristii sormensa ja lausuu aivastuksen jälkeen jonkin kuluneen lauseparren, joka aikanaan oli maaginen loitsu.
When men believed in ghosts only, religious ritual was more personal, less organized, but the recognition of higher spirits necessitated the employment of “higher spiritual methods” in dealing with them. This attempt to improve upon, and to elaborate, the technique of spirit propitiation led directly to the creation of defenses against the spirits. Man felt helpless indeed before the uncontrollable forces operating in terrestrial life, and his feeling of inferiority drove him to attempt to find some compensating adjustment, some technique for evening the odds in the one-sided struggle of man versus the cosmos.
In the early days of the cult, man’s efforts to influence ghost action were confined to propitiation, attempts by bribery to buy off ill luck. As the evolution of the ghost cult progressed to the concept of good as well as bad spirits, these ceremonies turned toward attempts of a more positive nature, efforts to win good luck. Man’s religion no longer was completely negativistic, nor did he stop with the effort to win good luck; he shortly began to devise schemes whereby he could compel spirit co-operation. No longer does the religionist stand defenseless before the unceasing demands of the spirit phantasms of his own devising; the savage is beginning to invent weapons wherewith he may coerce spirit action and compel spirit assistance.
Man’s first efforts at defense were directed against the ghosts. As the ages passed, the living began to devise methods of resisting the dead. Many techniques were developed for frightening ghosts and driving them away, among which may be cited the following:
1. Cutting off the head and tying up the body in the grave.
2. Stoning the death house.
3. Castration or breaking the legs of the corpse.
4. Burying under stones, one origin of the modern tombstone.
5. Cremation, a later-day invention to prevent ghost trouble.
6. Casting the body into the sea.
7. Exposure of the body to be eaten by wild animals.
Ghosts were supposed to be disturbed and frightened by noise; shouting, bells, and drums drove them away from the living; and these ancient methods are still in vogue at “wakes” for the dead. Foul-smelling concoctions were utilized to banish unwelcome spirits. Hideous images of the spirits were constructed so that they would flee in haste when they beheld themselves. It was believed that dogs could detect the approach of ghosts, and that they gave warning by howling; that cocks would crow when they were near. The use of a cock as a weather vane is in perpetuation of this superstition.
Water was regarded as the best protection against ghosts. Holy water was superior to all other forms, water in which the priests had washed their feet. Both fire and water were believed to constitute impassable barriers to ghosts. The Romans carried water three times around the corpse; in the twentieth century the body is sprinkled with holy water, and hand washing at the cemetery is still a Jewish ritual. Baptism was a feature of the later water ritual; primitive bathing was a religious ceremony. Only in recent times has bathing become a sanitary practice.
But man did not stop with ghost coercion; through religious ritual and other practices he was soon attempting to compel spirit action. Exorcism was the employment of one spirit to control or banish another, and these tactics were also utilized for frightening ghosts and spirits. The dual-spiritism concept of good and bad forces offered man ample opportunity to attempt to pit one agency against another, for, if a powerful man could vanquish a weaker one, then certainly a strong spirit could dominate an inferior ghost. Primitive cursing was a coercive practice designed to overawe minor spirits. Later this custom expanded into the pronouncing of curses upon enemies.
It was long believed that by reverting to the usages of the more ancient mores the spirits and demigods could be forced into desirable action. Modern man is guilty of the same procedure. You address one another in common, everyday language, but when you engage in prayer, you resort to the older style of another generation, the so-called solemn style.
This doctrine also explains many religious-ritual reversions of a sex nature, such as temple prostitution. These reversions to primitive customs were considered sure guards against many calamities. And with these simple-minded peoples all such performances were entirely free from what modern man would term promiscuity.
Next came the practice of ritual vows, soon to be followed by religious pledges and sacred oaths. Most of these oaths were accompanied by self-torture and self-mutilation; later on, by fasting and prayer. Self-denial was subsequently looked upon as being a sure coercive; this was especially true in the matter of sex suppression. And so primitive man early developed a decided austerity in his religious practices, a belief in the efficacy of self-torture and self-denial as rituals capable of coercing the unwilling spirits to react favorably toward all such suffering and deprivation.
Modern man no longer attempts openly to coerce the spirits, though he still evinces a disposition to bargain with Deity. And he still swears, knocks on wood, crosses his fingers, and follows expectoration with some trite phrase; once it was a magical formula.
SuomiEnglish
Kun ihmiset uskoivat vain aaveisiin, uskonnollinen rituaali oli henkilökohtaisempaa, ei kovinkaan organisoitua, mutta korkeampien henkien olemassaolon tunnustaminen teki välttämättömäksi ”korkeampien hengellisten menettelytapojen” käyttämisen, kun oltiin tekemisissä niiden kanssa. Tämä pyrkimys henkienlepytysmenetelmän parantamiseksi ja kehittämiseksi johti suoraa tietä henkiä vastaan suunnattujen puolustusjärjestelmien luomiseen. Ihminen tunsi itsensä tosiaankin avuttomaksi niiden voimien edessä, jotka vaikuttivat maiseen elämään, ja se, että hän tunsi alemmuutta, ajoi hänet koettamaan, löytyisikö jokin hyvitystä tarjoava järjestely, jokin menetelmä, joka tasoittaisi lähtökohtien erilaisuutta ihmisen yksipuolisessa taistelussa kosmosta vastaan.
When men believed in ghosts only, religious ritual was more personal, less organized, but the recognition of higher spirits necessitated the employment of “higher spiritual methods” in dealing with them. This attempt to improve upon, and to elaborate, the technique of spirit propitiation led directly to the creation of defenses against the spirits. Man felt helpless indeed before the uncontrollable forces operating in terrestrial life, and his feeling of inferiority drove him to attempt to find some compensating adjustment, some technique for evening the odds in the one-sided struggle of man versus the cosmos.
Kultin alkuaikoina ihmisen ponnistelut aaveiden toimintaan vaikuttamiseksi rajoittuivat lepyttelyyn, yrityksiin lahjuksia antamalla ostaa itsensä vapaaksi huonosta onnesta. Aavekultin kehityksen edettyä niin pitkälle, että muodostuivat käsitykset hyvistä ja pahoista hengistä, nämä seremoniat muuttuivat luonteeltaan myönteisemmiksi, pyrkimyksiksi saada osakseen hyvää onnea. Ihmisen uskonto ei enää ollut pelkästään negativistista, eikä hän tyytynyt pelkästään yritykseen päästä osalliseksi hyvästä onnesta, vaan hän alkoi ennen pitkää laatia suunnitelmia, joilla hän voisi pakottaa henget yhteistyöhön kanssaan. Uskonnonharjoittaja ei enää seissyt puolustuskyvyttömänä itse hahmottelemiensa henkihaamujen loputtomien vaatimusten edessä. Villi-ihminen alkaa keksiä aseita, joilla hän voi pakottaa henget toimimaan ja painostaa henget avuliaiksi.
In the early days of the cult, man’s efforts to influence ghost action were confined to propitiation, attempts by bribery to buy off ill luck. As the evolution of the ghost cult progressed to the concept of good as well as bad spirits, these ceremonies turned toward attempts of a more positive nature, efforts to win good luck. Man’s religion no longer was completely negativistic, nor did he stop with the effort to win good luck; he shortly began to devise schemes whereby he could compel spirit co-operation. No longer does the religionist stand defenseless before the unceasing demands of the spirit phantasms of his own devising; the savage is beginning to invent weapons wherewith he may coerce spirit action and compel spirit assistance.
Ihmisen ensimmäiset puolustusponnistelut kohdistuivat aaveita vastaan. Elävät alkoivat aikojen kuluessa hahmotella menetelmiä, joilla vastustettaisiin kuolleita. Aaveiden peljättämiseksi ja karkottamiseksi kehiteltiin monia menetelmiä, joista mainittakoon seuraavat:
Man’s first efforts at defense were directed against the ghosts. As the ages passed, the living began to devise methods of resisting the dead. Many techniques were developed for frightening ghosts and driving them away, among which may be cited the following:
1. Pään irtileikkaaminen ja ruumiin sitominen hautaan.
1. Cutting off the head and tying up the body in the grave.
2. Kuolintalon kivittäminen.
2. Stoning the death house.
3. Kalmon kastroiminen tai sen säärien katkaiseminen.
3. Castration or breaking the legs of the corpse.
4. Hautaaminen kivien alle, eräs nykyisen hautakivikäytännön alkulähteistä.
4. Burying under stones, one origin of the modern tombstone.
5. Polttohautaus, myöhempien aikojen keksintö aaveiden muodostaman harmin estämiseksi.
5. Cremation, a later-day invention to prevent ghost trouble.
6. Ruumiin viskaaminen mereen.
6. Casting the body into the sea.
7. Ruumiin jättäminen villieläinten syötäväksi.
7. Exposure of the body to be eaten by wild animals.
Arveltiin, että meteli häiritsisi ja pelottaisi aaveita, että kiljuminen, kellojensoitto ja rumpujenpäristys ajaisivat ne pois elävien ilmoilta. Ja tällaiset ikivanhat tavat ovat vieläkin käytäntönä vainajille pidettävissä ”valvojaisissa”. Pahanhajuisia keitoksia käytettiin epämieluisten henkien karkottamiseen. Vainajahengistä tehtiin hirveitä kuvapatsaita, jotta ne itsensä nähdessään pötkisivät kiireesti pakoon. Uskottiin, että koirat kykenivät havaitsemaan aaveiden lähestymisen ja että ne ulvomalla varoittivat sellaisesta. Uskottiin myös, että kukot kiekuisivat, kun vainajahenkiä oli lähellä. Kukonkuvan käyttäminen tuuliviirinä on tämän taikauskoisen käsityksen perua.
Ghosts were supposed to be disturbed and frightened by noise; shouting, bells, and drums drove them away from the living; and these ancient methods are still in vogue at “wakes” for the dead. Foul-smelling concoctions were utilized to banish unwelcome spirits. Hideous images of the spirits were constructed so that they would flee in haste when they beheld themselves. It was believed that dogs could detect the approach of ghosts, and that they gave warning by howling; that cocks would crow when they were near. The use of a cock as a weather vane is in perpetuation of this superstition.
Vettä pidettiin parhaana suojana aaveita vastaan. Pyhä vesi oli kaikkea muuta vettä parempaa. Se oli vettä, jossa papit olivat pesseet jalkansa. Sekä tulesta että vedestä uskottiin, että ne olivat vainajahengille ylittämätön este. Roomalaiset kantoivat vettä kolme kertaa ruumiin ympäri. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ruumiin päälle pirskotetaan yhä pyhää vettä, ja hautausmaalla suoritettava käsienpesu on edelleenkin juutalainen rituaali. Kaste oli eräs myöhempien aikojen vesirituaalin ilmentymä, ja kylpeminen oli alkuaikoina uskonnollinen seremonia. Vasta viime aikoina kylpemisestä on tullut hygieeninen toimitus.
Water was regarded as the best protection against ghosts. Holy water was superior to all other forms, water in which the priests had washed their feet. Both fire and water were believed to constitute impassable barriers to ghosts. The Romans carried water three times around the corpse; in the twentieth century the body is sprinkled with holy water, and hand washing at the cemetery is still a Jewish ritual. Baptism was a feature of the later water ritual; primitive bathing was a religious ceremony. Only in recent times has bathing become a sanitary practice.
Mutta ihminen ei jättänyt asiaa pelkästään aaveiden poiskarkottamisen asteelle, vaan uskonnollisen rituaalin ja muiden menetelmien avulla hän oli kohta yrittämässä henkien pakottamista toimintaan. Henkien poismanaaminen oli toisen hengen käyttämistä toisen hallitsemiseen tai karkottamiseen, ja tällaista taktiikkaa käytettiin myös aaveiden ja henkien pelotteluun. Kaksihenkisyyden mukainen käsitys hyvistä ja pahoista voimista tarjosi ihmiselle laajat mahdollisuudet yrittää yhden vaikuttajan usuttamista toista vaikuttajaa vastaan, sillä jos kerran väkevä mies kykeni kukistamaan heikomman, varmasti silloin myös väkevä henki pystyisi hallitsemaan vähäisempää aavetta. Alkuaikojen kiroileminen oli eräs pakottamismenetelmä, jonka tarkoituksena oli herättää vähäisemmissä hengissä suurta kauhua. Myöhemmin tämä tapa laajeni käytöltään niin, että kirouksia alettiin syytää myös vihamiesten päälle.
But man did not stop with ghost coercion; through religious ritual and other practices he was soon attempting to compel spirit action. Exorcism was the employment of one spirit to control or banish another, and these tactics were also utilized for frightening ghosts and spirits. The dual-spiritism concept of good and bad forces offered man ample opportunity to attempt to pit one agency against another, for, if a powerful man could vanquish a weaker one, then certainly a strong spirit could dominate an inferior ghost. Primitive cursing was a coercive practice designed to overawe minor spirits. Later this custom expanded into the pronouncing of curses upon enemies.
Pitkän aikaa uskottiin, että palaamalla aikaisempien tapasääntöjen mukaisiin käytäntöihin voitiin henget ja puolijumalat pakottaa toivottuun toimintaan. Nykyihminen syyllistyy samaan menettelyyn. Puhuttelette toisianne tavallista, arkipäivän puheenpartta käyttäen, mutta kun asetutte rukoilemaan, turvaudutte menneen sukupolven käyttämään vanhempaan puhetyyliin, niin kutsuttuun juhlatyyliin.
It was long believed that by reverting to the usages of the more ancient mores the spirits and demigods could be forced into desirable action. Modern man is guilty of the same procedure. You address one another in common, everyday language, but when you engage in prayer, you resort to the older style of another generation, the so-called solemn style.
Tämä oppi selittää myös monet seksuaalisluontoiset palaumat uskonnollisen rituaalin alalla, kuten esimerkiksi temppeliprostituution. Näitä palaumia alkukantaisiin tapoihin pidettiin varmoina varokeinoina moniaita onnettomuuksia vastaan. Ja kysymyksen ollessa näistä ajatusmaailmaltaan yksinkertaisista kansanheimoista kaikki tällainen käyttäytyminen oli täysin vapaata sellaisesta, mitä nykyajan ihminen sanoisi sukupuoliseksi holtittomuudeksi.
This doctrine also explains many religious-ritual reversions of a sex nature, such as temple prostitution. These reversions to primitive customs were considered sure guards against many calamities. And with these simple-minded peoples all such performances were entirely free from what modern man would term promiscuity.
Seuraavaksi tulivat käyttöön rituaaliset lupaukset, joita kohta seurasivat uskonnolliset sitoumukset ja pyhät valat. Useimpiin tämänkaltaisiin valoihin liittyi itsekidutusta ja itsensäsilpomista. Myöhemmin niihin kuului paastoamista ja rukoilemista. Kieltäymystä pidettiin sittemmin varmatehoisena pakottimena. Näin ajateltiin erityisesti olevan, silloin kun kysymyksessä oli sukupuolivietin tukahduttaminen. Ja näin alkuaikojen ihminen kehitti jo varhaisessa vaiheessa uskonnollisiin käytäntöihinsä selväpiirteisen ankaruuden ainesosan, uskon itsensäkiduttamisen ja itsensäkieltämisen tehokkuuteen rituaaleina, jotka kykenisivät pakottamaan vastahakoiset henget reagoimaan suopeasti kaikkiin tällaisiin kärsimyksiin ja menetyksiin.
Next came the practice of ritual vows, soon to be followed by religious pledges and sacred oaths. Most of these oaths were accompanied by self-torture and self-mutilation; later on, by fasting and prayer. Self-denial was subsequently looked upon as being a sure coercive; this was especially true in the matter of sex suppression. And so primitive man early developed a decided austerity in his religious practices, a belief in the efficacy of self-torture and self-denial as rituals capable of coercing the unwilling spirits to react favorably toward all such suffering and deprivation.
Nykyajan ihminen ei enää avoimesti yritä pakottaa henkiä, vaikka hän yhä osoittaakin taipumusta kaupanhierontaan Jumaluuden kanssa. Ja vieläkin hän kiroilee, koputtaa puuta, ristii sormensa ja lausuu aivastuksen jälkeen jonkin kuluneen lauseparren, joka aikanaan oli maaginen loitsu.
Modern man no longer attempts openly to coerce the spirits, though he still evinces a disposition to bargain with Deity. And he still swears, knocks on wood, crosses his fingers, and follows expectoration with some trite phrase; once it was a magical formula.