Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Seuraelämän tilaisuuden ja uskonnollisen kokoontumisen välinen tunnusmerkillinen ero on siinä, että maallisesta tilaisuudesta poiketen uskonnollinen kokoontuminen on uskonyhteydestä kertovan ilmapiirin kyllästämä. Ihmisten yhdessäolo luo tällä tavoin tuntemuksen kumppanuudesta jumalallisen kanssa, ja siitä alkaa ryhmäpalvonta. Osallistuminen yhteisateriaan oli sosiaalisen uskonyhteyden varhaisin muoto, ja niinpä alkuaikojen uskonnot määräsivätkin, että palvojien piti syödä jokin osa seremoniaalisesta uhrista. Kristikunnankin piirissä pitää Herran ehtoollinen yllä tätä uskonyhteyden toteuttamistapaa. Uskonyhteyden ilmapiiri tarjoaa virkistävän ja lohduttavan lepovaiheen taistelussa, jota käydään omaa etuaan tavoittelevan egon ja sisäisen Henkiopastajan herättämän altruisminhalun välillä. Ja tämä on alkusoittoa aidolle palvonnalle – Jumalan läsnäolemisen harjoittelua, mikä päätyy ihmisten välisen veljeyden ilmaantumiseen.
Kun primitiivinen ihminen tunsi uskonyhteytensä Jumalaan katkenneen, hän turvautui jonkinlaiseen uhriin saadakseen aikaan sovituksen, rakentaakseen ystävälliset suhteet uudelleen. Vanhurskauden isoaminen ja janoaminen johtaa totuuden löytämiseen, ja totuus lisää ihanteita, ja tämä luo yksittäiselle uskonnonharjoittajalle uusia ongelmia, sillä ihanteemme pyrkivät kasvamaan geometrisessa sarjassa, kun sen sijaan kykymme niiden noudattamiseen kasvaa vain aritmeettisessa sarjassa.
Syyllisyydentunto (ei syntitietoisuus) aiheutuu joko hengellisen uskonyhteyden katkeamisesta tai omien moraalisten ihanteiden madaltumisesta. Tällaisesta pulmatilanteesta voi vapautua vasta oivaltaessaan, etteivät omat korkeimmatkaan moraaliset ihanteet välttämättä merkitse samaa kuin Jumalan tahto. Ihminen ei voi toivoakaan noudattavansa korkeimpia ihanteitaan, mutta hän voi olla uskollinen tavoitteelleen, joka on Jumalan löytäminen ja muuttuminen yhä enemmän hänen kaltaisekseen.
Jeesus pyyhkäisi pois kaikki uhraus- ja hyvittelyseremoniat. Julistaessaan ihmisen olevan Jumalan lapsi hän hävitti perustan kaikelta tältä kuvitellulta syyllisyydeltä ja siltä, että ihminen tuntee itsensä universumissa eristetyksi. Luodun ja Luojan suhde asetettiin lapsen ja vanhemman suhteen pohjalle. Jumalasta tulee rakastava Isä kuolevaisille pojilleen ja tyttärilleen. Kaikki sellaiset seremoniat, jotka eivät oikeutetusti kuulu tällaiseen läheiseen perhesuhteeseen, poistetaan ikiajoiksi.
Jumala Isä ei kohtele ihmistä, omaa lastaan, tämän tosiasiallisen hyveellisyyden tai ansiokkuuden perusteella, vaan tunnistamalla lapsen motivaation – sen, mikä on luodun tavoite ja aikomus. Suhde on vanhemman ja lapsen suhde, ja sen saa aikaan jumalallinen rakkaus.
The characteristic difference between a social occasion and a religious gathering is that in contrast with the secular the religious is pervaded by the atmosphere of communion. In this way human association generates a feeling of fellowship with the divine, and this is the beginning of group worship. Partaking of a common meal was the earliest type of social communion, and so did early religions provide that some portion of the ceremonial sacrifice should be eaten by the worshipers. Even in Christianity the Lord’s Supper retains this mode of communion. The atmosphere of the communion provides a refreshing and comforting period of truce in the conflict of the self-seeking ego with the altruistic urge of the indwelling spirit Monitor. And this is the prelude to true worship—the practice of the presence of God which eventuates in the emergence of the brotherhood of man.
When primitive man felt that his communion with God had been interrupted, he resorted to sacrifice of some kind in an effort to make atonement, to restore friendly relationship. The hunger and thirst for righteousness leads to the discovery of truth, and truth augments ideals, and this creates new problems for the individual religionists, for our ideals tend to grow by geometrical progression, while our ability to live up to them is enhanced only by arithmetical progression.
The sense of guilt (not the consciousness of sin) comes either from interrupted spiritual communion or from the lowering of one’s moral ideals. Deliverance from such a predicament can only come through the realization that one’s highest moral ideals are not necessarily synonymous with the will of God. Man cannot hope to live up to his highest ideals, but he can be true to his purpose of finding God and becoming more and more like him.
Jesus swept away all of the ceremonials of sacrifice and atonement. He destroyed the basis of all this fictitious guilt and sense of isolation in the universe by declaring that man is a child of God; the creature-Creator relationship was placed on a child-parent basis. God becomes a loving Father to his mortal sons and daughters. All ceremonials not a legitimate part of such an intimate family relationship are forever abrogated.
God the Father deals with man his child on the basis, not of actual virtue or worthiness, but in recognition of the child’s motivation—the creature purpose and intent. The relationship is one of parent-child association and is actuated by divine love.
SuomiEnglish
Seuraelämän tilaisuuden ja uskonnollisen kokoontumisen välinen tunnusmerkillinen ero on siinä, että maallisesta tilaisuudesta poiketen uskonnollinen kokoontuminen on uskonyhteydestä kertovan ilmapiirin kyllästämä. Ihmisten yhdessäolo luo tällä tavoin tuntemuksen kumppanuudesta jumalallisen kanssa, ja siitä alkaa ryhmäpalvonta. Osallistuminen yhteisateriaan oli sosiaalisen uskonyhteyden varhaisin muoto, ja niinpä alkuaikojen uskonnot määräsivätkin, että palvojien piti syödä jokin osa seremoniaalisesta uhrista. Kristikunnankin piirissä pitää Herran ehtoollinen yllä tätä uskonyhteyden toteuttamistapaa. Uskonyhteyden ilmapiiri tarjoaa virkistävän ja lohduttavan lepovaiheen taistelussa, jota käydään omaa etuaan tavoittelevan egon ja sisäisen Henkiopastajan herättämän altruisminhalun välillä. Ja tämä on alkusoittoa aidolle palvonnalle – Jumalan läsnäolemisen harjoittelua, mikä päätyy ihmisten välisen veljeyden ilmaantumiseen.
The characteristic difference between a social occasion and a religious gathering is that in contrast with the secular the religious is pervaded by the atmosphere of communion. In this way human association generates a feeling of fellowship with the divine, and this is the beginning of group worship. Partaking of a common meal was the earliest type of social communion, and so did early religions provide that some portion of the ceremonial sacrifice should be eaten by the worshipers. Even in Christianity the Lord’s Supper retains this mode of communion. The atmosphere of the communion provides a refreshing and comforting period of truce in the conflict of the self-seeking ego with the altruistic urge of the indwelling spirit Monitor. And this is the prelude to true worship—the practice of the presence of God which eventuates in the emergence of the brotherhood of man.
Kun primitiivinen ihminen tunsi uskonyhteytensä Jumalaan katkenneen, hän turvautui jonkinlaiseen uhriin saadakseen aikaan sovituksen, rakentaakseen ystävälliset suhteet uudelleen. Vanhurskauden isoaminen ja janoaminen johtaa totuuden löytämiseen, ja totuus lisää ihanteita, ja tämä luo yksittäiselle uskonnonharjoittajalle uusia ongelmia, sillä ihanteemme pyrkivät kasvamaan geometrisessa sarjassa, kun sen sijaan kykymme niiden noudattamiseen kasvaa vain aritmeettisessa sarjassa.
When primitive man felt that his communion with God had been interrupted, he resorted to sacrifice of some kind in an effort to make atonement, to restore friendly relationship. The hunger and thirst for righteousness leads to the discovery of truth, and truth augments ideals, and this creates new problems for the individual religionists, for our ideals tend to grow by geometrical progression, while our ability to live up to them is enhanced only by arithmetical progression.
Syyllisyydentunto (ei syntitietoisuus) aiheutuu joko hengellisen uskonyhteyden katkeamisesta tai omien moraalisten ihanteiden madaltumisesta. Tällaisesta pulmatilanteesta voi vapautua vasta oivaltaessaan, etteivät omat korkeimmatkaan moraaliset ihanteet välttämättä merkitse samaa kuin Jumalan tahto. Ihminen ei voi toivoakaan noudattavansa korkeimpia ihanteitaan, mutta hän voi olla uskollinen tavoitteelleen, joka on Jumalan löytäminen ja muuttuminen yhä enemmän hänen kaltaisekseen.
The sense of guilt (not the consciousness of sin) comes either from interrupted spiritual communion or from the lowering of one’s moral ideals. Deliverance from such a predicament can only come through the realization that one’s highest moral ideals are not necessarily synonymous with the will of God. Man cannot hope to live up to his highest ideals, but he can be true to his purpose of finding God and becoming more and more like him.
Jeesus pyyhkäisi pois kaikki uhraus- ja hyvittelyseremoniat. Julistaessaan ihmisen olevan Jumalan lapsi hän hävitti perustan kaikelta tältä kuvitellulta syyllisyydeltä ja siltä, että ihminen tuntee itsensä universumissa eristetyksi. Luodun ja Luojan suhde asetettiin lapsen ja vanhemman suhteen pohjalle. Jumalasta tulee rakastava Isä kuolevaisille pojilleen ja tyttärilleen. Kaikki sellaiset seremoniat, jotka eivät oikeutetusti kuulu tällaiseen läheiseen perhesuhteeseen, poistetaan ikiajoiksi.
Jesus swept away all of the ceremonials of sacrifice and atonement. He destroyed the basis of all this fictitious guilt and sense of isolation in the universe by declaring that man is a child of God; the creature-Creator relationship was placed on a child-parent basis. God becomes a loving Father to his mortal sons and daughters. All ceremonials not a legitimate part of such an intimate family relationship are forever abrogated.
Jumala Isä ei kohtele ihmistä, omaa lastaan, tämän tosiasiallisen hyveellisyyden tai ansiokkuuden perusteella, vaan tunnistamalla lapsen motivaation – sen, mikä on luodun tavoite ja aikomus. Suhde on vanhemman ja lapsen suhde, ja sen saa aikaan jumalallinen rakkaus.
God the Father deals with man his child on the basis, not of actual virtue or worthiness, but in recognition of the child’s motivation—the creature purpose and intent. The relationship is one of parent-child association and is actuated by divine love.