Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Kertomus siitä, miten ihminen nousi merilevästä maanpäällisen luomakunnan herruuteen, on todellakin kuin biologisesta kamppailusta ja mielen elossasäilymisestä kertova seikkailuromaani. Ihmisen aikojentakaiset esimuodot olivat kirjaimellisesti merenpohjan mutaa ja liejua lähes paikallaan seisovissa ja lämminvetisissä muinaisten sisämerten pitkien rantaviivojen muodostamissa lahdissa ja laguuneissa, samoissa vesissä, joissa Elämänkantajat panivat alulle kolme toisistaan riippumatonta elollisuuden juurrutusta Urantialla.
Nykyään on olemassa enää varsin harvalukuisesti niiden merikasvillisuuden varhaistyyppien lajeja, jotka osallistuivat eläimenkaltaisuuden rajamailla olevien organismien syntyyn päättyneisiin, käänteentekeviin muutoksiin. Sienieläimet ovat erään tällaisiin keskivälityyppeihin kuuluneen eliön nykyaikaan asti säilyneitä muotoja, sellaisten organismien säilyneitä edustajia, joiden kautta tapahtui asteittainen siirtyminen kasvista eläimeksi. Vaikka nämä varhaiset siirtymämuodot eivät olleet täysin identtisiä nykyisten sienieläinten kanssa, ne muistuttivat näitä silti suuresti; ne olivat eittämättömiä raja-alueen eliöitä – eivät kasveja eivätkä eläimiä – mutta ne johtivat lopulta varsinaisten eläinmaailmalle ominaisten elollisuusmuotojen kehittymiseen.
Bakteerit, erittäin alkeelliset ja yksinkertaiset kasviorganismit, ovat muuttuneet elämän ensimmäisen sarastuksen ajoista varsin vähän. Niiden loismaisessa käyttäytymisessä paljastuu jopa tietynasteista taantumista. Sienissä on niin ikään monia, jotka edustavat evoluution piirissä taaksepäin suuntautuvaa liikettä, sillä ne ovat kasveja, jotka ovat menettäneet lehtivihreän valmistuskykynsä ja muuttuneet enemmän tai vähemmän loismaisiksi. Valtaosa taudinaiheuttajabakteereista ja niiden apuna toimivista viruksista kuuluu itse asiassa tähän kehityksestä luopuneiden loissienten ryhmään. Koko valtava kasvien maailma on tällä välin kuluneina aikakausina kehittynyt samoista esimuodoista, joista myös bakteerit polveutuvat.
Pian ilmestyi kehityksessä astetta korkeammalla ollut alkueläintyyppinen eläinkunnan edustaja, ja se ilmestyi yhtäkkisesti. Ja noilta kaukaisilta ajoilta periytyy vain vähän muuttuneena ameba, tyypillinen yksisoluinen eläinorganismi. Se vilistelee nykyisin jokseenkin sellaisena kuin se vilisteli silloin, kun se oli elollisevoluution viimeisin ja suurenmoisin saavutus. Tämä pienen pieni eliö ja sen alkueläinserkut merkitsevät eläinkunnalle samaa, mitä bakteerit merkitsevät kasvikunnalle; ne edustavat sitä, mitä on jäljellä ensimmäisistä evolutionaarisista vaiheista elollisuuden erilaistumisessa, samoin kuin myöhemmän kehityksen toteutumattomuutta.
Varhaiset yksisoluiset eläinlajit liittyivät ennen pitkää yhteisöiksi: ensiksi siimaeläinten tasolla ja kohta polyyppien ja maneettien tapaan. Vieläkin myöhemmin kehittyivät meritähdet, kivililjat, merisiilit, merikurkut, tuhatjalkaiset, hyönteiset, hämähäkit, äyriäiset sekä keskenään läheistä sukua olevat matojen ja verijuotikkaiden ryhmät, joita seurasivat pian nilviäiset: osteri, meritursas ja etana. Niiden välillä ilmaantui ja menehtyi satoja ja taas satoja lajeja. Mainitsemme vain ne lajit, jotka pitkän pitkästä taistelusta jäivät jäljelle. Nykyään tällaiset edistymättömät eläinlajit samoin kuin myöhemmin ilmaantunut kalojen heimo edustavat varhaisten ja alempien eläinten evolutionaarisessa mielessä paikallaan pysyviä tyyppejä, niitä elämän puun haaroja, jotka eivät ole edistyneet.
Näyttämö oli näin ollen valmis ensimmäisten selkärankaiseläinten eli kalojen ilmaantumiselle. Tästä kalojen heimosta polveutui kaksi ainutlaatuista muunnosta: sammakko ja salamanteri. Ja nimenomaan sammakko aloitti sitten eläinhahmoisessa elollisuudessa sen asteittain edenneiden eriytymisten sarjan, joka lopulta huipentui itseensä ihmiseen.
Sammakko on eräs vanhimmista jäljellä olevista ihmissuvun esivaiheista, mutta senkin edistyminen jäi toteutumatta, joten nykyisin se jatkaa olemassaoloaan paljolti sellaisena kuin se oli noina kaukaisen menneisyyden aikoina. Sammakko on nyt ainoa yhä maan päällä elävä, lajina säilynyt ihmisen evoluutioon kuuluvien kantarotujen esivaihe. Ihmisrodulla ei ole yhtään nykyaikaan asti säilynyttä kantamuotoa sammakon ja eskimon väliltä.
Sammakosta kehittyivät matelijat, suuri eläinlahko, joka on käytännöllisesti katsoen sammunut, mutta joka ennen olemassaolon piiristä poistumistaan pani alulle koko lintujen lahkon ja lukuisat nisäkkäiden luokat.
Ihmistä edeltäneessä kehityksessä astuttiin kenties suurin yksittäinen harppaus, silloin kun matelijasta tuli lintu. Nykyiset lintutyypit – kotkat, sorsat, kyyhkyt ja strutsit – polveutuvat kaikki kauan sitten eläneistä valtavan kookkaista matelijoista.
Sammakoiden heimosta polveutuvaa matelijakuntaa edustaa nykyisin neljä jäljellä olevaa luokkaa: kaksi kehityksessään pysähtynyttä – käärmeet ja liskot – sekä niiden serkut – alligaattorit ja kilpikonnat; yksi osittain edistyvä – lintujen heimo; ja neljäs ryhmä – nisäkkäiden kantaisät sekä se sukuhaara, josta ihmislaji suoraan polveutuu. Mutta vaikka ajallinen välimatka olikin pitkä, tuntui väistymässä olevien matelijoiden massiivisuus ikään kuin kaikuna elefantissa ja mastodontissa, kun taas matelijoille ominainen ruumiinmuoto säilyi loikkivissa kenguruissa.
Urantialla on esiintynyt vain neljätoista pääryhmää – joista kalat ovat viimeisin – eikä uusia luokkia ole kehittynyt sitten lintujen ja nisäkkäiden kehittymisen.
Istukalliset nisäkkäät ilmaantuivat yhtäkkisesti siitä vilkkaasta, pienestä matelijadinosauruksesta, joka tapasi ravinnokseen syödä lihaa, mutta jonka aivot olivat verrattain suuret. Nämä nisäkkäät kehittyivät nopeasti ja monin eri tavoin ja sen lisäksi, että niistä kehittyivät monet yleiset nykylajit, niistä kehittyivät myös vesieläimet, kuten valaat ja hylkeet, samoin kuin lentävät eläimet, kuten lepakkojen suku.
Ihminen siis kehittyi korkeammista nisäkkäistä, jotka polveutuivat pääasiassa elämän läntisestä juurrutuksesta, joka tehtiin muinaisiin itä–länsisuuntaisiin suojaisiin meriin. Elävien organismien itäisessä ja keskimmäisessä ryhmässä ilmeni jo varhain suotuisaa kehitystä kohti ihmistä edeltävien eläineksistenssin tasojen saavuttamista. Mutta aikojen kuluessa ilmeni, että elämän istutuksen itäisen kohdentuman ei sittenkään onnistunut saavuttaa tyydyttävää tasoa ihmistä edeltäneessä älyllisyydessä, sillä sitä oli kohdannut niin monta ja korvaamatonta sen korkeammantyyppiseen ituplasmaan kohdistunutta menetystä, että se lopulta kadotti kyvyn saada takaisin ihmiseen päätyvät kehityspotentiaalit.
Koska mielen kehityskapasiteetin laatu tässä itäisessä ryhmässä oli varsin selvästi heikompi kuin molemmissa muissa ryhmissä, Elämänkantajat käsittelivät ylemmiltään siihen luvan saatuaan ympäristöolosuhteita tavalla, joka entisestäänkin rajoitti näiden kehittyvän elollisuuden ihmistä edeltäneiden alempiarvoisten rotuainesten määrää. Ulospäin näytti kokonaan siltä kuin näiden alemmantasoisten eläinryhmien eliminoituminen olisi johtunut sattumasta, mutta todellisuudessa se oli täysin tarkoituksellista.
Evolutionaarisessa älykkyyden kehkeytymisen myöhemmässä vaiheessa ihmislajin puoliapinakantamuodot olivat Pohjois-Amerikassa ehtineet kehityksessään paljon pitemmälle kuin muilla alueilla. Siksi ne johdettiinkin vaeltamaan läntisen elämänistutuksen näyttämöltä Beringinsalmen kannaksen yli ja rannikkoa pitkin Lounais-Aasiaan, missä niiden kehittyminen jatkui ja missä ne myös jatkuvasti hyötyivät siitä, että ne saivat tiettyä rotuaineksen lisäystä keskimmäisestä elollisryhmästä. Näin ollen ihminen kehittyi tietyistä läntisistä ja keskimmäisistä elolliskannoista, mutta tämä tapahtui keskimmäisen elämänjuurrutuksen ja siitä lähelle itäistä juurrutusta ulottuneella alueella.
Urantialle juurrutettu elämä kehittyi tällä tavoin jääkaudelle saakka, jolloin ihminen itse astui ensi kertaa näyttämölle ja aloitti vaiheikkaan elämänkaarensa tällä planeetalla. Eikä se, että alkukantainen ihminen ilmaantui maan päälle nimenomaan jääkauden aikana, ollut pelkkä sattuma, vaan tämä tapahtui suunnitelmien mukaisesti. Jääkauden tuulet ja tuiskut, silloisen ilmaston ankaruus, sopivat kaikin puolin ja erinomaisesti yhteen sen tavoitteen kanssa, että saataisiin aikaan sitkeä ihmistyyppi, jolla olisi tavattoman hyvä hengissäpysymisen kyky.
The story of man’s ascent from seaweed to the lordship of earthly creation is indeed a romance of biologic struggle and mind survival. Man’s primordial ancestors were literally the slime and ooze of the ocean bed in the sluggish and warm-water bays and lagoons of the vast shore lines of the ancient inland seas, those very waters in which the Life Carriers established the three independent life implantations on Urantia.
Very few species of the early types of marine vegetation that participated in those epochal changes which resulted in the animallike borderland organisms are in existence today. The sponges are the survivors of one of these early midway types, those organisms through which the gradual transition from the vegetable to the animal took place. These early transition forms, while not identical with modern sponges, were much like them; they were true borderline organisms—neither vegetable nor animal—but they eventually led to the development of the true animal forms of life.
The bacteria, simple vegetable organisms of a very primitive nature, are very little changed from the early dawn of life; they even exhibit a degree of retrogression in their parasitic behavior. Many of the fungi also represent a retrograde movement in evolution, being plants which have lost their chlorophyll-making ability and have become more or less parasitic. The majority of disease-causing bacteria and their auxiliary virus bodies really belong to this group of renegade parasitic fungi. During the intervening ages all of the vast kingdom of plant life has evolved from ancestors from which the bacteria have also descended.
The higher protozoan type of animal life soon appeared, and appeared suddenly. And from these far-distant times the ameba, the typical single-celled animal organism, has come on down but little modified. He disports himself today much as he did when he was the last and greatest achievement in life evolution. This minute creature and his protozoan cousins are to the animal creation what bacteria are to the plant kingdom; they represent the survival of the first early evolutionary steps in life differentiation together with failure of subsequent development.
Before long the early single-celled animal types associated themselves in communities, first on the plan of the Volvox and presently along the lines of the Hydra and jellyfish. Still later there evolved the starfish, stone lilies, sea urchins, sea cucumbers, centipedes, insects, spiders, crustaceans, and the closely related groups of earthworms and leeches, soon followed by the mollusks—the oyster, octopus, and snail. Hundreds upon hundreds of species intervened and perished; mention is made only of those which survived the long, long struggle. Such nonprogressive specimens, together with the later appearing fish family, today represent the stationary types of early and lower animals, branches of the tree of life which failed to progress.
The stage was thus set for the appearance of the first backboned animals, the fishes. From this fish family there sprang two unique modifications, the frog and the salamander. And it was the frog which began that series of progressive differentiations in animal life that finally culminated in man himself.
The frog is one of the earliest of surviving human-race ancestors, but it also failed to progress, persisting today much as in those remote times. The frog is the only species ancestor of the early dawn races now living on the face of the earth. The human race has no surviving ancestry between the frog and the Eskimo.
The frogs gave rise to the Reptilia, a great animal family which is virtually extinct, but which, before passing out of existence, gave origin to the whole bird family and the numerous orders of mammals.
Probably the greatest single leap of all prehuman evolution was executed when the reptile became a bird. The bird types of today—eagles, ducks, pigeons, and ostriches—all descended from the enormous reptiles of long, long ago.
The kingdom of reptiles, descended from the frog family, is today represented by four surviving divisions: two nonprogressive, snakes and lizards, together with their cousins, alligators and turtles; one partially progressive, the bird family, and the fourth, the ancestors of mammals and the direct line of descent of the human species. But though long departed, the massiveness of the passing Reptilia found echo in the elephant and mastodon, while their peculiar forms were perpetuated in the leaping kangaroos.
Only fourteen phyla have appeared on Urantia, the fishes being the last, and no new classes have developed since birds and mammals.
It was from an agile little reptilian dinosaur of carnivorous habits but having a comparatively large brain that the placental mammals suddenly sprang. These mammals developed rapidly and in many different ways, not only giving rise to the common modern varieties but also evolving into marine types, such as whales and seals, and into air navigators like the bat family.
Man thus evolved from the higher mammals derived principally from the western implantation of life in the ancient east-west sheltered seas. The eastern and central groups of living organisms were early progressing favorably toward the attainment of prehuman levels of animal existence. But as the ages passed, the eastern focus of life emplacement failed to attain a satisfactory level of intelligent prehuman status, having suffered such repeated and irretrievable losses of its highest types of germ plasm that it was forever shorn of the power to rehabilitate human potentialities.
Since the quality of the mind capacity for development in this eastern group was so definitely inferior to that of the other two groups, the Life Carriers, with the consent of their superiors, so manipulated the environment as further to circumscribe these inferior prehuman strains of evolving life. To all outward appearances the elimination of these inferior groups of creatures was accidental, but in reality it was altogether purposeful.
Later in the evolutionary unfolding of intelligence, the lemur ancestors of the human species were far more advanced in North America than in other regions; and they were therefore led to migrate from the arena of western life implantation over the Bering land bridge and down the coast to southwestern Asia, where they continued to evolve and to benefit by the addition of certain strains of the central life group. Man thus evolved out of certain western and central life strains but in the central to near-eastern regions.
In this way the life that was planted on Urantia evolved until the ice age, when man himself first appeared and began his eventful planetary career. And this appearance of primitive man on earth during the ice age was not just an accident; it was by design. The rigors and climatic severity of the glacial era were in every way adapted to the purpose of fostering the production of a hardy type of human being with tremendous survival endowment.
SuomiEnglish
Kertomus siitä, miten ihminen nousi merilevästä maanpäällisen luomakunnan herruuteen, on todellakin kuin biologisesta kamppailusta ja mielen elossasäilymisestä kertova seikkailuromaani. Ihmisen aikojentakaiset esimuodot olivat kirjaimellisesti merenpohjan mutaa ja liejua lähes paikallaan seisovissa ja lämminvetisissä muinaisten sisämerten pitkien rantaviivojen muodostamissa lahdissa ja laguuneissa, samoissa vesissä, joissa Elämänkantajat panivat alulle kolme toisistaan riippumatonta elollisuuden juurrutusta Urantialla.
The story of man’s ascent from seaweed to the lordship of earthly creation is indeed a romance of biologic struggle and mind survival. Man’s primordial ancestors were literally the slime and ooze of the ocean bed in the sluggish and warm-water bays and lagoons of the vast shore lines of the ancient inland seas, those very waters in which the Life Carriers established the three independent life implantations on Urantia.
Nykyään on olemassa enää varsin harvalukuisesti niiden merikasvillisuuden varhaistyyppien lajeja, jotka osallistuivat eläimenkaltaisuuden rajamailla olevien organismien syntyyn päättyneisiin, käänteentekeviin muutoksiin. Sienieläimet ovat erään tällaisiin keskivälityyppeihin kuuluneen eliön nykyaikaan asti säilyneitä muotoja, sellaisten organismien säilyneitä edustajia, joiden kautta tapahtui asteittainen siirtyminen kasvista eläimeksi. Vaikka nämä varhaiset siirtymämuodot eivät olleet täysin identtisiä nykyisten sienieläinten kanssa, ne muistuttivat näitä silti suuresti; ne olivat eittämättömiä raja-alueen eliöitä – eivät kasveja eivätkä eläimiä – mutta ne johtivat lopulta varsinaisten eläinmaailmalle ominaisten elollisuusmuotojen kehittymiseen.
Very few species of the early types of marine vegetation that participated in those epochal changes which resulted in the animallike borderland organisms are in existence today. The sponges are the survivors of one of these early midway types, those organisms through which the gradual transition from the vegetable to the animal took place. These early transition forms, while not identical with modern sponges, were much like them; they were true borderline organisms—neither vegetable nor animal—but they eventually led to the development of the true animal forms of life.
Bakteerit, erittäin alkeelliset ja yksinkertaiset kasviorganismit, ovat muuttuneet elämän ensimmäisen sarastuksen ajoista varsin vähän. Niiden loismaisessa käyttäytymisessä paljastuu jopa tietynasteista taantumista. Sienissä on niin ikään monia, jotka edustavat evoluution piirissä taaksepäin suuntautuvaa liikettä, sillä ne ovat kasveja, jotka ovat menettäneet lehtivihreän valmistuskykynsä ja muuttuneet enemmän tai vähemmän loismaisiksi. Valtaosa taudinaiheuttajabakteereista ja niiden apuna toimivista viruksista kuuluu itse asiassa tähän kehityksestä luopuneiden loissienten ryhmään. Koko valtava kasvien maailma on tällä välin kuluneina aikakausina kehittynyt samoista esimuodoista, joista myös bakteerit polveutuvat.
The bacteria, simple vegetable organisms of a very primitive nature, are very little changed from the early dawn of life; they even exhibit a degree of retrogression in their parasitic behavior. Many of the fungi also represent a retrograde movement in evolution, being plants which have lost their chlorophyll-making ability and have become more or less parasitic. The majority of disease-causing bacteria and their auxiliary virus bodies really belong to this group of renegade parasitic fungi. During the intervening ages all of the vast kingdom of plant life has evolved from ancestors from which the bacteria have also descended.
Pian ilmestyi kehityksessä astetta korkeammalla ollut alkueläintyyppinen eläinkunnan edustaja, ja se ilmestyi yhtäkkisesti. Ja noilta kaukaisilta ajoilta periytyy vain vähän muuttuneena ameba, tyypillinen yksisoluinen eläinorganismi. Se vilistelee nykyisin jokseenkin sellaisena kuin se vilisteli silloin, kun se oli elollisevoluution viimeisin ja suurenmoisin saavutus. Tämä pienen pieni eliö ja sen alkueläinserkut merkitsevät eläinkunnalle samaa, mitä bakteerit merkitsevät kasvikunnalle; ne edustavat sitä, mitä on jäljellä ensimmäisistä evolutionaarisista vaiheista elollisuuden erilaistumisessa, samoin kuin myöhemmän kehityksen toteutumattomuutta.
The higher protozoan type of animal life soon appeared, and appeared suddenly. And from these far-distant times the ameba, the typical single-celled animal organism, has come on down but little modified. He disports himself today much as he did when he was the last and greatest achievement in life evolution. This minute creature and his protozoan cousins are to the animal creation what bacteria are to the plant kingdom; they represent the survival of the first early evolutionary steps in life differentiation together with failure of subsequent development.
Varhaiset yksisoluiset eläinlajit liittyivät ennen pitkää yhteisöiksi: ensiksi siimaeläinten tasolla ja kohta polyyppien ja maneettien tapaan. Vieläkin myöhemmin kehittyivät meritähdet, kivililjat, merisiilit, merikurkut, tuhatjalkaiset, hyönteiset, hämähäkit, äyriäiset sekä keskenään läheistä sukua olevat matojen ja verijuotikkaiden ryhmät, joita seurasivat pian nilviäiset: osteri, meritursas ja etana. Niiden välillä ilmaantui ja menehtyi satoja ja taas satoja lajeja. Mainitsemme vain ne lajit, jotka pitkän pitkästä taistelusta jäivät jäljelle. Nykyään tällaiset edistymättömät eläinlajit samoin kuin myöhemmin ilmaantunut kalojen heimo edustavat varhaisten ja alempien eläinten evolutionaarisessa mielessä paikallaan pysyviä tyyppejä, niitä elämän puun haaroja, jotka eivät ole edistyneet.
Before long the early single-celled animal types associated themselves in communities, first on the plan of the Volvox and presently along the lines of the Hydra and jellyfish. Still later there evolved the starfish, stone lilies, sea urchins, sea cucumbers, centipedes, insects, spiders, crustaceans, and the closely related groups of earthworms and leeches, soon followed by the mollusks—the oyster, octopus, and snail. Hundreds upon hundreds of species intervened and perished; mention is made only of those which survived the long, long struggle. Such nonprogressive specimens, together with the later appearing fish family, today represent the stationary types of early and lower animals, branches of the tree of life which failed to progress.
Näyttämö oli näin ollen valmis ensimmäisten selkärankaiseläinten eli kalojen ilmaantumiselle. Tästä kalojen heimosta polveutui kaksi ainutlaatuista muunnosta: sammakko ja salamanteri. Ja nimenomaan sammakko aloitti sitten eläinhahmoisessa elollisuudessa sen asteittain edenneiden eriytymisten sarjan, joka lopulta huipentui itseensä ihmiseen.
The stage was thus set for the appearance of the first backboned animals, the fishes. From this fish family there sprang two unique modifications, the frog and the salamander. And it was the frog which began that series of progressive differentiations in animal life that finally culminated in man himself.
Sammakko on eräs vanhimmista jäljellä olevista ihmissuvun esivaiheista, mutta senkin edistyminen jäi toteutumatta, joten nykyisin se jatkaa olemassaoloaan paljolti sellaisena kuin se oli noina kaukaisen menneisyyden aikoina. Sammakko on nyt ainoa yhä maan päällä elävä, lajina säilynyt ihmisen evoluutioon kuuluvien kantarotujen esivaihe. Ihmisrodulla ei ole yhtään nykyaikaan asti säilynyttä kantamuotoa sammakon ja eskimon väliltä.
The frog is one of the earliest of surviving human-race ancestors, but it also failed to progress, persisting today much as in those remote times. The frog is the only species ancestor of the early dawn races now living on the face of the earth. The human race has no surviving ancestry between the frog and the Eskimo.
Sammakosta kehittyivät matelijat, suuri eläinlahko, joka on käytännöllisesti katsoen sammunut, mutta joka ennen olemassaolon piiristä poistumistaan pani alulle koko lintujen lahkon ja lukuisat nisäkkäiden luokat.
The frogs gave rise to the Reptilia, a great animal family which is virtually extinct, but which, before passing out of existence, gave origin to the whole bird family and the numerous orders of mammals.
Ihmistä edeltäneessä kehityksessä astuttiin kenties suurin yksittäinen harppaus, silloin kun matelijasta tuli lintu. Nykyiset lintutyypit – kotkat, sorsat, kyyhkyt ja strutsit – polveutuvat kaikki kauan sitten eläneistä valtavan kookkaista matelijoista.
Probably the greatest single leap of all prehuman evolution was executed when the reptile became a bird. The bird types of today—eagles, ducks, pigeons, and ostriches—all descended from the enormous reptiles of long, long ago.
Sammakoiden heimosta polveutuvaa matelijakuntaa edustaa nykyisin neljä jäljellä olevaa luokkaa: kaksi kehityksessään pysähtynyttä – käärmeet ja liskot – sekä niiden serkut – alligaattorit ja kilpikonnat; yksi osittain edistyvä – lintujen heimo; ja neljäs ryhmä – nisäkkäiden kantaisät sekä se sukuhaara, josta ihmislaji suoraan polveutuu. Mutta vaikka ajallinen välimatka olikin pitkä, tuntui väistymässä olevien matelijoiden massiivisuus ikään kuin kaikuna elefantissa ja mastodontissa, kun taas matelijoille ominainen ruumiinmuoto säilyi loikkivissa kenguruissa.
The kingdom of reptiles, descended from the frog family, is today represented by four surviving divisions: two nonprogressive, snakes and lizards, together with their cousins, alligators and turtles; one partially progressive, the bird family, and the fourth, the ancestors of mammals and the direct line of descent of the human species. But though long departed, the massiveness of the passing Reptilia found echo in the elephant and mastodon, while their peculiar forms were perpetuated in the leaping kangaroos.
Urantialla on esiintynyt vain neljätoista pääryhmää – joista kalat ovat viimeisin – eikä uusia luokkia ole kehittynyt sitten lintujen ja nisäkkäiden kehittymisen.
Only fourteen phyla have appeared on Urantia, the fishes being the last, and no new classes have developed since birds and mammals.
Istukalliset nisäkkäät ilmaantuivat yhtäkkisesti siitä vilkkaasta, pienestä matelijadinosauruksesta, joka tapasi ravinnokseen syödä lihaa, mutta jonka aivot olivat verrattain suuret. Nämä nisäkkäät kehittyivät nopeasti ja monin eri tavoin ja sen lisäksi, että niistä kehittyivät monet yleiset nykylajit, niistä kehittyivät myös vesieläimet, kuten valaat ja hylkeet, samoin kuin lentävät eläimet, kuten lepakkojen suku.
It was from an agile little reptilian dinosaur of carnivorous habits but having a comparatively large brain that the placental mammals suddenly sprang. These mammals developed rapidly and in many different ways, not only giving rise to the common modern varieties but also evolving into marine types, such as whales and seals, and into air navigators like the bat family.
Ihminen siis kehittyi korkeammista nisäkkäistä, jotka polveutuivat pääasiassa elämän läntisestä juurrutuksesta, joka tehtiin muinaisiin itä–länsisuuntaisiin suojaisiin meriin. Elävien organismien itäisessä ja keskimmäisessä ryhmässä ilmeni jo varhain suotuisaa kehitystä kohti ihmistä edeltävien eläineksistenssin tasojen saavuttamista. Mutta aikojen kuluessa ilmeni, että elämän istutuksen itäisen kohdentuman ei sittenkään onnistunut saavuttaa tyydyttävää tasoa ihmistä edeltäneessä älyllisyydessä, sillä sitä oli kohdannut niin monta ja korvaamatonta sen korkeammantyyppiseen ituplasmaan kohdistunutta menetystä, että se lopulta kadotti kyvyn saada takaisin ihmiseen päätyvät kehityspotentiaalit.
Man thus evolved from the higher mammals derived principally from the western implantation of life in the ancient east-west sheltered seas. The eastern and central groups of living organisms were early progressing favorably toward the attainment of prehuman levels of animal existence. But as the ages passed, the eastern focus of life emplacement failed to attain a satisfactory level of intelligent prehuman status, having suffered such repeated and irretrievable losses of its highest types of germ plasm that it was forever shorn of the power to rehabilitate human potentialities.
Koska mielen kehityskapasiteetin laatu tässä itäisessä ryhmässä oli varsin selvästi heikompi kuin molemmissa muissa ryhmissä, Elämänkantajat käsittelivät ylemmiltään siihen luvan saatuaan ympäristöolosuhteita tavalla, joka entisestäänkin rajoitti näiden kehittyvän elollisuuden ihmistä edeltäneiden alempiarvoisten rotuainesten määrää. Ulospäin näytti kokonaan siltä kuin näiden alemmantasoisten eläinryhmien eliminoituminen olisi johtunut sattumasta, mutta todellisuudessa se oli täysin tarkoituksellista.
Since the quality of the mind capacity for development in this eastern group was so definitely inferior to that of the other two groups, the Life Carriers, with the consent of their superiors, so manipulated the environment as further to circumscribe these inferior prehuman strains of evolving life. To all outward appearances the elimination of these inferior groups of creatures was accidental, but in reality it was altogether purposeful.
Evolutionaarisessa älykkyyden kehkeytymisen myöhemmässä vaiheessa ihmislajin puoliapinakantamuodot olivat Pohjois-Amerikassa ehtineet kehityksessään paljon pitemmälle kuin muilla alueilla. Siksi ne johdettiinkin vaeltamaan läntisen elämänistutuksen näyttämöltä Beringinsalmen kannaksen yli ja rannikkoa pitkin Lounais-Aasiaan, missä niiden kehittyminen jatkui ja missä ne myös jatkuvasti hyötyivät siitä, että ne saivat tiettyä rotuaineksen lisäystä keskimmäisestä elollisryhmästä. Näin ollen ihminen kehittyi tietyistä läntisistä ja keskimmäisistä elolliskannoista, mutta tämä tapahtui keskimmäisen elämänjuurrutuksen ja siitä lähelle itäistä juurrutusta ulottuneella alueella.
Later in the evolutionary unfolding of intelligence, the lemur ancestors of the human species were far more advanced in North America than in other regions; and they were therefore led to migrate from the arena of western life implantation over the Bering land bridge and down the coast to southwestern Asia, where they continued to evolve and to benefit by the addition of certain strains of the central life group. Man thus evolved out of certain western and central life strains but in the central to near-eastern regions.
Urantialle juurrutettu elämä kehittyi tällä tavoin jääkaudelle saakka, jolloin ihminen itse astui ensi kertaa näyttämölle ja aloitti vaiheikkaan elämänkaarensa tällä planeetalla. Eikä se, että alkukantainen ihminen ilmaantui maan päälle nimenomaan jääkauden aikana, ollut pelkkä sattuma, vaan tämä tapahtui suunnitelmien mukaisesti. Jääkauden tuulet ja tuiskut, silloisen ilmaston ankaruus, sopivat kaikin puolin ja erinomaisesti yhteen sen tavoitteen kanssa, että saataisiin aikaan sitkeä ihmistyyppi, jolla olisi tavattoman hyvä hengissäpysymisen kyky.
In this way the life that was planted on Urantia evolved until the ice age, when man himself first appeared and began his eventful planetary career. And this appearance of primitive man on earth during the ice age was not just an accident; it was by design. The rigors and climatic severity of the glacial era were in every way adapted to the purpose of fostering the production of a hardy type of human being with tremendous survival endowment.