Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Suoritettuamme yhteenvedon taivaan valtakuntaa koskevista Jeesuksen opetuksista meillä on lupa kertoa muutamista myöhemmistä valtakuntakäsitteeseen liitetyistä ideoista ja esittää profeetallinen ennustus siitä, millaiseksi valtakunta voi tulevana aikana kehittyä.
Kristinuskon levitystyön ensimmäisinä vuosisatoina tuolloin nopeasti levinneet kreikkalaisen idealismin käsitykset, idea luontoperäisestä hengellisen varjona – ajallisesta ikuisen ajallisena varjona – vaikuttivat valtavasti ideaan taivaan valtakunnasta.
Mutta se suuri askel, joka merkitsi Jeesuksen opetusten siirtämistä juutalaiselta maaperältä ei-juutalaiselle maaperälle, otettiin silloin, kun valtakunnan Messiaasta tuli sen kirkon Lunastaja, joka oli Paavalin ja hänen seuraajiensa toiminnasta esiin kasvanut uskonnollinen ja sosiaalinen organisaatio ja joka perustui Jeesuksen opetuksiin sellaisina kuin niitä oli täydennetty Filonin ideoilla ja persialaisilla opinkappaleilla hyvästä ja pahasta.
Opetukseen valtakunnan evankeliumista sisältyneet Jeesuksen ideat ja ihanteet olivat jäädä ymmärtämättä, kun hänen seuraajansa yhä laajemmin vääristelivät hänen lausumiaan. Mestarin valtakuntakäsitettä muunsivat merkittävästi seuraavat kaksi suuntausta:
1. Juutalaiset uskovat pitivät häntä itsepintaisesti Messiaana. He uskoivat Jeesuksen varsin pian tulevan takaisin tosiasiallisesti perustamaan maailmanlaajuisen ja enemmän tai vähemmän aineellisen valtakunnan.
2. Gentiilikristityt alkoivat varsin varhaisessa vaiheessa omaksua Paavalin oppeja, mikä yhä laajemmin johti siihen yleiseen uskomukseen, että Jeesus oli kirkon lasten Lunastaja, kirkon, joka oli valtakunnan aiemman, puhtaasti hengellisen, veljesyhteisökäsitteen uusi ja institutionaalinen seuraaja.
Valtakunnan sosiaalisena seurannaisilmiönä kirkko olisi ollut täysin luonnollinen ja jopa toivottava. Mikä kirkossa oli väärin, ei ollut sen olemassaolo, vaan mieluumminkin se, että se lähes kokonaan syrjäytti Jeesuksen esittämän valtakuntakäsityksen. Paavalin institutionalisoituneesta kirkosta tuli tosiasiassa Jeesuksen julistaman taivaan valtakunnan korvike.
Mutta älkää epäilkökään, etteikö tätä taivaan valtakuntaa, jonka Mestari opetti olevan uskovan sydämen sisimmässä, vielä julisteta tälle kristilliselle kirkolle, kuten kaikille muillekin uskonnoille, roduille ja kansakunnille maan päällä – jopa jokaiselle yksilölle.
Jeesuksen opetukseen sisältyvä valtakunta, hengellinen ihanne yksilökohtaisesta vanhurskaudesta ja käsitys ihmisen jumalallisesta kumppanuudesta Jumalan kanssa, hautautui vähitellen mystiseen käsiterakennelmaan Jeesuksen persoonasta Lunastaja-Luojana ja sosiaalistetun uskonnollisen yhteisön hengellisenä päämiehenä. Muodollisesta ja instituutioksi muuttuneesta kirkosta tuli näin valtakunnan yksilöittäin hengen johdattaman veljesyhteisön korvike.
Kirkko oli väistämätön ja hyödyllinen sosiaalinen seuraamus Jeesuksen elämästä ja opetuksista; tragedia on siinä tosiasiassa, että tämä sosiaalinen reaktio valtakuntaa koskeviin opetuksiin näin täydelleen syrjäytti todellisen valtakunnan hengellisen käsityksen, sellaisena kuin Jeesus sitä opetti ja eli.
Juutalaisille valtakunta oli Israelin yhteisö; ei-juutalaisille siitä tuli kristillinen kirkko. Jeesukselle valtakunta oli niiden yksilöiden summa, jotka olivat tunnustaneet uskonsa Jumalan isyyteen ja sen myötä julistaneet omistautuvansa täydestä sydämestään Jumalan tahdon täyttämiseen niin, että heistä näin tuli ihmisten välisen hengellisen veljesyhteisön jäseniä.
Mestari tajusi täysin, että maailmaan ilmaantuisi tiettyjä sosiaalisia seuraamuksia valtakunnan evankeliumin leviämisen myötä, mutta hänen tarkoituksenaan oli, että kaikki tällaiset toivottavat sosiaaliset ilmentymät tulisivat esiin tiedostamattomina ja väistämättöminä seurannaisilmiöinä eli luonnonmukaisina tuloksina tästä yksittäisten uskovien sisäisestä omakohtaisesta kokemuksesta, tästä puhtaasti hengellisestä kumppanuussuhteesta ja kanssakäymisestä sen jumalallisen hengen kanssa, joka on tällaisten uskovien sisimmässä ja joka panee heidät toimimaan.
Jeesus aavisti, että aidon hengellisen valtakunnan etenemisen seurauksena olisi jokin sosiaalinen organisaatio tai kirkko, ja juuri sen vuoksi hän ei milloinkaan vastustanut sitä, että apostolit harjoittivat Johanneksen kasteriittiä. Hän opetti, että totuutta rakastava sielu, joka isoaa ja janoaa vanhurskautta, Jumalaa, pääsee uskon kautta hengelliseen valtakuntaan; apostolit opettivat samaan aikaan, että tällainen uskova pääsee opetuslasten sosiaaliseen organisaatioon ulkonaisen kasteriitin välityksellä.
Kun Jeesuksen jälkeen välittömästi toimineet seuraajat tiedostivat osittaisen epäonnistumisensa sen hänen ihanteensa toteuttamisessa, jonka mukaan valtakunta perustettaisiin ihmisten sydämeen sitä tietä, että henki hallitsee ja opastaa yksittäistä uskovaa, he ryhtyivät pelastamaan hänen opetustaan täydelliseltä hukkaanjoutumiselta korvaamalla Mestarin valtakuntaihanteen vähitellen tapahtuvalla näkyvän sosiaalisen organisaation, kristillisen kirkon, luomisella. Ja tämän korvaavan ohjelman toteutettuaan he ryhtyivät johdonmukaisuutta noudattaakseen ja Mestarin valtakunnan tosiasiasta esittämän opetuksen tunnustamisesta huolta pitääkseen siirtämään valtakuntaa kauas tulevaisuuteen. Täsmälleen niin pian kuin kirkko oli saanut asemansa varmistetuksi, se ryhtyi opettamaan, että valtakunnan oli todellisuudessa määrä ilmestyä, sitten kun kristillinen aikakausi olisi lakikorkeudessaan, eli Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä.
Tällä tavoin valtakunnasta tuli yhtä aikakautta koskeva käsitys, idea tulevaisuudessa tapahtuvasta vierailusta ja ihanne Kaikkein Korkeimpien pyhien lopullisesta lunastuksesta. Varhaiskristityt (ja myöhemmistäkin aivan liian monet) yleensä kadottivat näköpiiristään sen Isä ja poika -idean, joka sisältyi Jeesuksen opetukseen valtakunnasta, samalla kun he asettivat sen tilalle hyvin organisoidun sosiaalisen kirkkoyhteisön. Näin kirkosta tuli pääasiallisesti sosiaalinen veljeskunta, joka tehokkaasti syrjäytti Jeesuksen käsityksen ja ihanteen hengellisestä veljeskunnasta.
Jeesuksen ihanteellinen käsitys jäi suurelta osin toteutumatta, mutta Mestarin henkilökohtaisen elämän ja opetusten perustalta, sitten kun niitä oli täydennetty kreikkalaisin ja persialaisin ikuisen elämän käsityksin ja laajennettu Filonin opilla ajallisesta hengellisen vastakohtana, Paavali lähti rakentamaan yhtä edistyksellisimmistä koskaan Urantialla esiintyneistä ihmisyhteisöistä.
Jeesuksen käsitys elää edelleenkin maailman edistyneissä uskonnoissa. Paavalin kristillinen kirkko on sosiaalistettu ja humanisoitu varjo siitä, mitä Jeesus tarkoitti taivaan valtakunnan olevan – ja mitä siitä ehdottoman varmasti kerran vielä tulee. Paavali ja hänen seuraajansa siirsivät ikuisen elämän kysymykset osittain yksilöltä kirkolle. Kristuksesta tuli tällä tavoin kirkon päämies paremminkin kuin jokaisen uskovan yksilön vanhempi veli Isän valtakunnan perheessä. Paavali ja hänen aikalaisensa sovelsivat kaikki Jeesuksen häntä itseään ja yksittäistä uskovaa koskeneet hengelliset johtopäätökset koskemaan uskovien ryhmäksi käsitettyä kirkkoa; ja näin tehdessään he antoivat kuoliniskun Jeesuksen käsitykselle jumalallisesta valtakunnasta yksittäisen uskovan sydämessä.
Näin on kristillinen kirkko vuosisatojen ajan ponnistellut suuren hämmennyksen vallassa siksi, että se rohkeni vaatia itselleen ne valtakunnan salaperäiset voimat ja etuoikeudet, jotka ovat käytettävissä ja koettavissa vain Jeesuksen ja hänen hengellisten uskovaisveljiensä välillä. Ja näin käy ilmeiseksi, ettei kirkon jäsenyys välttämättä merkitse valtakunnan yhteyttä, sillä toinen on hengellinen ja toinen on etupäässä sosiaalinen.
Ennemmin tai myöhemmin on taas uuden ja edellistä suuremman Johannes Kastajan määrä nousta julistamaan: ”Jumalan valtakunta on lähellä” – tarkoittaen paluuta Jeesuksen korkeaan hengelliseen käsitykseen; hänhän julisti, että valtakunta on hänen taivaallisen Isänsä tahto, joka ilmenee hallitsevana ja transsendenttinä uskovan sydämessä – ja tekemällä tämän kaiken millään tavoin viittaamatta sen kummemmin maan päällä vaikuttavaan näkyvään kirkkoon kuin odotettuun Kristuksen toiseen tulemiseenkaan. Täytyy tapahtua Jeesuksen tosiasiallisten opetusten henkiinherääminen, niiden sellainen uudelleen esiintuonti, että se mitätöi hänen varhaisten seuraajiensa työn, seuraajien, jotka ryhtyivät luomaan sosio-filosofista uskomusjärjestelmää siitä tosiasiasta, että Mikael oleskeli maan päällä. Lyhyessä ajassa tämän Jeesuksesta kertovan tarinan opettaminen kutakuinkin syrjäytti Jeesuksen valtakuntaevankeliumin saarnaamisen. Historiaan pohjautuva uskonto työnsi tällä tavoin tieltään opetuksen, jossa Jeesus oli yhdistänyt ihmisen korkeimmat moraaliset ideat ja hengelliset ihanteet ihmisen ylevimmän tulevaisuudentoivon, ikuisen elämän toivon, kanssa. Ja se juuri oli valtakunnan evankeliumi.
Tästä Jeesuksen evankeliumin monitahoisuudesta nimenomaan johtui, että hänen opetuksistaan tehtyjen muistiinmerkintöjen tutkijat jo muutaman vuosisadan kuluessa jakautuivat varsin moniksi kulteiksi ja lahkoiksi. Tämä kristittyjen uskovien säälittävä jakautuminen ryhmäkuntiin johtuu siitä, ettei Mestarin moninaisissa opetuksissa onnistuttu näkemään hänen verrattoman elämänsä jumalallista ykseyttä. Mutta jonakin päivänä aidot Jeesukseen uskovat eivät enää ole kannanotoissaan samassa määrin hengellisesti jakautuneita epäuskoisten edessä. Meillä saa aina olla älyllisen ymmärtämisen ja tulkinnan alalla esiintyvää moninaisuutta, jopa sosiaalistamisessa ilmenevää eriasteisuutta, mutta hengellisen veljeyden puuttuminen on sekä anteeksiantamatonta että moitittavaa.
Älkää erehtykö! Sillä Jeesuksen opetuksiin sisältyy sellainen ikuinen olemus, joka estää niiden jäämisen ajattelevien ihmisten sydämessä iäisesti hedelmättömiksi. Sellaisena kuin Jeesus valtakunnan mielessään näki, se on suurelta osin jäänyt maan päällä toteutumatta, sillä ulkokohtainen kirkko on toistaiseksi ottanut sen paikan. Mutta teidän tulisi käsittää, että tämä kirkko on vain syrjään työnnetyn hengellisen valtakunnan toukkavaihe, joka vie sen tämän aineellisen aikakauden läpi ja yli seuraavaan ja hengellisempään tuomiokauteen, jolloin Mestarin opetuksilla saattaa olla parempi tilaisuus kehittymiseen. Näin ajateltuna niin kutsutusta kristillisestä kirkosta tuleekin se toukkakotelo, jonka sisällä Jeesuksen käsityksen mukainen valtakunta nyt uinuu. Jumalalliseen veljeyteen perustuva valtakunta on edelleenkin elossa, ja lopulta ja minkään estämättä se tulee esille tästä pitkäaikaisesta kätköstään, aivan yhtä ehdottomasti kuin perhonen lopulta ilmaantuu kauniina lopputuloksena sen vähemmän viehättävästä metamorfiseen kehitykseen kuuluvasta oliosta.
Having summarized the teachings of Jesus about the kingdom of heaven, we are permitted to narrate certain later ideas which became attached to the concept of the kingdom and to engage in a prophetic forecast of the kingdom as it may evolve in the age to come.
Throughout the first centuries of the Christian propaganda, the idea of the kingdom of heaven was tremendously influenced by the then rapidly spreading notions of Greek idealism, the idea of the natural as the shadow of the spiritual—the temporal as the time shadow of the eternal.
But the great step which marked the transplantation of the teachings of Jesus from a Jewish to a gentile soil was taken when the Messiah of the kingdom became the Redeemer of the church, a religious and social organization growing out of the activities of Paul and his successors and based on the teachings of Jesus as they were supplemented by the ideas of Philo and the Persian doctrines of good and evil.
The ideas and ideals of Jesus, embodied in the teaching of the gospel of the kingdom, nearly failed of realization as his followers progressively distorted his pronouncements. The Master’s concept of the kingdom was notably modified by two great tendencies:
1. The Jewish believers persisted in regarding him as the Messiah. They believed that Jesus would very soon return actually to establish the world-wide and more or less material kingdom.
2. The gentile Christians began very early to accept the doctrines of Paul, which led increasingly to the general belief that Jesus was the Redeemer of the children of the church, the new and institutional successor of the earlier concept of the purely spiritual brotherhood of the kingdom.
The church, as a social outgrowth of the kingdom, would have been wholly natural and even desirable. The evil of the church was not its existence, but rather that it almost completely supplanted the Jesus concept of the kingdom. Paul’s institutionalized church became a virtual substitute for the kingdom of heaven which Jesus had proclaimed.
But doubt not, this same kingdom of heaven which the Master taught exists within the heart of the believer, will yet be proclaimed to this Christian church, even as to all other religions, races, and nations on earth—even to every individual.
The kingdom of Jesus’ teaching, the spiritual ideal of individual righteousness and the concept of man’s divine fellowship with God, became gradually submerged into the mystic conception of the person of Jesus as the Redeemer-Creator and spiritual head of a socialized religious community. In this way a formal and institutional church became the substitute for the individually spirit-led brotherhood of the kingdom.
The church was an inevitable and useful social result of Jesus’ life and teachings; the tragedy consisted in the fact that this social reaction to the teachings of the kingdom so fully displaced the spiritual concept of the real kingdom as Jesus taught and lived it.
The kingdom, to the Jews, was the Israelite community; to the gentiles it became the Christian church. To Jesus the kingdom was the sum of those individuals who had confessed their faith in the fatherhood of God, thereby declaring their wholehearted dedication to the doing of the will of God, thus becoming members of the spiritual brotherhood of man.
The Master fully realized that certain social results would appear in the world as a consequence of the spread of the gospel of the kingdom; but he intended that all such desirable social manifestations should appear as unconscious and inevitable outgrowths, or natural fruits, of this inner personal experience of individual believers, this purely spiritual fellowship and communion with the divine spirit which indwells and activates all such believers.
Jesus foresaw that a social organization, or church, would follow the progress of the true spiritual kingdom, and that is why he never opposed the apostles’ practicing the rite of John’s baptism. He taught that the truth-loving soul, the one who hungers and thirsts for righteousness, for God, is admitted by faith to the spiritual kingdom; at the same time the apostles taught that such a believer is admitted to the social organization of disciples by the outward rite of baptism.
When Jesus’ immediate followers recognized their partial failure to realize his ideal of the establishment of the kingdom in the hearts of men by the spirit’s domination and guidance of the individual believer, they set about to save his teaching from being wholly lost by substituting for the Master’s ideal of the kingdom the gradual creation of a visible social organization, the Christian church. And when they had accomplished this program of substitution, in order to maintain consistency and to provide for the recognition of the Master’s teaching regarding the fact of the kingdom, they proceeded to set the kingdom off into the future. The church, just as soon as it was well established, began to teach that the kingdom was in reality to appear at the culmination of the Christian age, at the second coming of Christ.
In this manner the kingdom became the concept of an age, the idea of a future visitation, and the ideal of the final redemption of the saints of the Most High. The early Christians (and all too many of the later ones) generally lost sight of the Father-and-son idea embodied in Jesus’ teaching of the kingdom, while they substituted therefor the well-organized social fellowship of the church. The church thus became in the main a social brotherhood which effectively displaced Jesus’ concept and ideal of a spiritual brotherhood.
Jesus’ ideal concept largely failed, but upon the foundation of the Master’s personal life and teachings, supplemented by the Greek and Persian concepts of eternal life and augmented by Philo’s doctrine of the temporal contrasted with the spiritual, Paul went forth to build up one of the most progressive human societies which has ever existed on Urantia.
The concept of Jesus is still alive in the advanced religions of the world. Paul’s Christian church is the socialized and humanized shadow of what Jesus intended the kingdom of heaven to be—and what it most certainly will yet become. Paul and his successors partly transferred the issues of eternal life from the individual to the church. Christ thus became the head of the church rather than the elder brother of each individual believer in the Father’s family of the kingdom. Paul and his contemporaries applied all of Jesus’ spiritual implications regarding himself and the individual believer to the church as a group of believers; and in doing this, they struck a deathblow to Jesus’ concept of the divine kingdom in the heart of the individual believer.
And so, for centuries, the Christian church has labored under great embarrassment because it dared to lay claim to those mysterious powers and privileges of the kingdom, powers and privileges which can be exercised and experienced only between Jesus and his spiritual believer brothers. And thus it becomes apparent that membership in the church does not necessarily mean fellowship in the kingdom; one is spiritual, the other mainly social.
Sooner or later another and greater John the Baptist is due to arise proclaiming “the kingdom of God is at hand”—meaning a return to the high spiritual concept of Jesus, who proclaimed that the kingdom is the will of his heavenly Father dominant and transcendent in the heart of the believer—and doing all this without in any way referring either to the visible church on earth or to the anticipated second coming of Christ. There must come a revival of the actual teachings of Jesus, such a restatement as will undo the work of his early followers who went about to create a sociophilosophical system of belief regarding the fact of Michael’s sojourn on earth. In a short time the teaching of this story about Jesus nearly supplanted the preaching of Jesus’ gospel of the kingdom. In this way a historical religion displaced that teaching in which Jesus had blended man’s highest moral ideas and spiritual ideals with man’s most sublime hope for the future—eternal life. And that was the gospel of the kingdom.
It is just because the gospel of Jesus was so many-sided that within a few centuries students of the records of his teachings became divided up into so many cults and sects. This pitiful subdivision of Christian believers results from failure to discern in the Master’s manifold teachings the divine oneness of his matchless life. But someday the true believers in Jesus will not be thus spiritually divided in their attitude before unbelievers. Always we may have diversity of intellectual comprehension and interpretation, even varying degrees of socialization, but lack of spiritual brotherhood is both inexcusable and reprehensible.
Mistake not! there is in the teachings of Jesus an eternal nature which will not permit them forever to remain unfruitful in the hearts of thinking men. The kingdom as Jesus conceived it has to a large extent failed on earth; for the time being, an outward church has taken its place; but you should comprehend that this church is only the larval stage of the thwarted spiritual kingdom, which will carry it through this material age and over into a more spiritual dispensation where the Master’s teachings may enjoy a fuller opportunity for development. Thus does the so-called Christian church become the cocoon in which the kingdom of Jesus’ concept now slumbers. The kingdom of the divine brotherhood is still alive and will eventually and certainly come forth from this long submergence, just as surely as the butterfly eventually emerges as the beautiful unfolding of its less attractive creature of metamorphic development.
SuomiEnglish
Suoritettuamme yhteenvedon taivaan valtakuntaa koskevista Jeesuksen opetuksista meillä on lupa kertoa muutamista myöhemmistä valtakuntakäsitteeseen liitetyistä ideoista ja esittää profeetallinen ennustus siitä, millaiseksi valtakunta voi tulevana aikana kehittyä.
Having summarized the teachings of Jesus about the kingdom of heaven, we are permitted to narrate certain later ideas which became attached to the concept of the kingdom and to engage in a prophetic forecast of the kingdom as it may evolve in the age to come.
Kristinuskon levitystyön ensimmäisinä vuosisatoina tuolloin nopeasti levinneet kreikkalaisen idealismin käsitykset, idea luontoperäisestä hengellisen varjona – ajallisesta ikuisen ajallisena varjona – vaikuttivat valtavasti ideaan taivaan valtakunnasta.
Throughout the first centuries of the Christian propaganda, the idea of the kingdom of heaven was tremendously influenced by the then rapidly spreading notions of Greek idealism, the idea of the natural as the shadow of the spiritual—the temporal as the time shadow of the eternal.
Mutta se suuri askel, joka merkitsi Jeesuksen opetusten siirtämistä juutalaiselta maaperältä ei-juutalaiselle maaperälle, otettiin silloin, kun valtakunnan Messiaasta tuli sen kirkon Lunastaja, joka oli Paavalin ja hänen seuraajiensa toiminnasta esiin kasvanut uskonnollinen ja sosiaalinen organisaatio ja joka perustui Jeesuksen opetuksiin sellaisina kuin niitä oli täydennetty Filonin ideoilla ja persialaisilla opinkappaleilla hyvästä ja pahasta.
But the great step which marked the transplantation of the teachings of Jesus from a Jewish to a gentile soil was taken when the Messiah of the kingdom became the Redeemer of the church, a religious and social organization growing out of the activities of Paul and his successors and based on the teachings of Jesus as they were supplemented by the ideas of Philo and the Persian doctrines of good and evil.
Opetukseen valtakunnan evankeliumista sisältyneet Jeesuksen ideat ja ihanteet olivat jäädä ymmärtämättä, kun hänen seuraajansa yhä laajemmin vääristelivät hänen lausumiaan. Mestarin valtakuntakäsitettä muunsivat merkittävästi seuraavat kaksi suuntausta:
The ideas and ideals of Jesus, embodied in the teaching of the gospel of the kingdom, nearly failed of realization as his followers progressively distorted his pronouncements. The Master’s concept of the kingdom was notably modified by two great tendencies:
1. Juutalaiset uskovat pitivät häntä itsepintaisesti Messiaana. He uskoivat Jeesuksen varsin pian tulevan takaisin tosiasiallisesti perustamaan maailmanlaajuisen ja enemmän tai vähemmän aineellisen valtakunnan.
1. The Jewish believers persisted in regarding him as the Messiah. They believed that Jesus would very soon return actually to establish the world-wide and more or less material kingdom.
2. Gentiilikristityt alkoivat varsin varhaisessa vaiheessa omaksua Paavalin oppeja, mikä yhä laajemmin johti siihen yleiseen uskomukseen, että Jeesus oli kirkon lasten Lunastaja, kirkon, joka oli valtakunnan aiemman, puhtaasti hengellisen, veljesyhteisökäsitteen uusi ja institutionaalinen seuraaja.
2. The gentile Christians began very early to accept the doctrines of Paul, which led increasingly to the general belief that Jesus was the Redeemer of the children of the church, the new and institutional successor of the earlier concept of the purely spiritual brotherhood of the kingdom.
Valtakunnan sosiaalisena seurannaisilmiönä kirkko olisi ollut täysin luonnollinen ja jopa toivottava. Mikä kirkossa oli väärin, ei ollut sen olemassaolo, vaan mieluumminkin se, että se lähes kokonaan syrjäytti Jeesuksen esittämän valtakuntakäsityksen. Paavalin institutionalisoituneesta kirkosta tuli tosiasiassa Jeesuksen julistaman taivaan valtakunnan korvike.
The church, as a social outgrowth of the kingdom, would have been wholly natural and even desirable. The evil of the church was not its existence, but rather that it almost completely supplanted the Jesus concept of the kingdom. Paul’s institutionalized church became a virtual substitute for the kingdom of heaven which Jesus had proclaimed.
Mutta älkää epäilkökään, etteikö tätä taivaan valtakuntaa, jonka Mestari opetti olevan uskovan sydämen sisimmässä, vielä julisteta tälle kristilliselle kirkolle, kuten kaikille muillekin uskonnoille, roduille ja kansakunnille maan päällä – jopa jokaiselle yksilölle.
But doubt not, this same kingdom of heaven which the Master taught exists within the heart of the believer, will yet be proclaimed to this Christian church, even as to all other religions, races, and nations on earth—even to every individual.
Jeesuksen opetukseen sisältyvä valtakunta, hengellinen ihanne yksilökohtaisesta vanhurskaudesta ja käsitys ihmisen jumalallisesta kumppanuudesta Jumalan kanssa, hautautui vähitellen mystiseen käsiterakennelmaan Jeesuksen persoonasta Lunastaja-Luojana ja sosiaalistetun uskonnollisen yhteisön hengellisenä päämiehenä. Muodollisesta ja instituutioksi muuttuneesta kirkosta tuli näin valtakunnan yksilöittäin hengen johdattaman veljesyhteisön korvike.
The kingdom of Jesus’ teaching, the spiritual ideal of individual righteousness and the concept of man’s divine fellowship with God, became gradually submerged into the mystic conception of the person of Jesus as the Redeemer-Creator and spiritual head of a socialized religious community. In this way a formal and institutional church became the substitute for the individually spirit-led brotherhood of the kingdom.
Kirkko oli väistämätön ja hyödyllinen sosiaalinen seuraamus Jeesuksen elämästä ja opetuksista; tragedia on siinä tosiasiassa, että tämä sosiaalinen reaktio valtakuntaa koskeviin opetuksiin näin täydelleen syrjäytti todellisen valtakunnan hengellisen käsityksen, sellaisena kuin Jeesus sitä opetti ja eli.
The church was an inevitable and useful social result of Jesus’ life and teachings; the tragedy consisted in the fact that this social reaction to the teachings of the kingdom so fully displaced the spiritual concept of the real kingdom as Jesus taught and lived it.
Juutalaisille valtakunta oli Israelin yhteisö; ei-juutalaisille siitä tuli kristillinen kirkko. Jeesukselle valtakunta oli niiden yksilöiden summa, jotka olivat tunnustaneet uskonsa Jumalan isyyteen ja sen myötä julistaneet omistautuvansa täydestä sydämestään Jumalan tahdon täyttämiseen niin, että heistä näin tuli ihmisten välisen hengellisen veljesyhteisön jäseniä.
The kingdom, to the Jews, was the Israelite community; to the gentiles it became the Christian church. To Jesus the kingdom was the sum of those individuals who had confessed their faith in the fatherhood of God, thereby declaring their wholehearted dedication to the doing of the will of God, thus becoming members of the spiritual brotherhood of man.
Mestari tajusi täysin, että maailmaan ilmaantuisi tiettyjä sosiaalisia seuraamuksia valtakunnan evankeliumin leviämisen myötä, mutta hänen tarkoituksenaan oli, että kaikki tällaiset toivottavat sosiaaliset ilmentymät tulisivat esiin tiedostamattomina ja väistämättöminä seurannaisilmiöinä eli luonnonmukaisina tuloksina tästä yksittäisten uskovien sisäisestä omakohtaisesta kokemuksesta, tästä puhtaasti hengellisestä kumppanuussuhteesta ja kanssakäymisestä sen jumalallisen hengen kanssa, joka on tällaisten uskovien sisimmässä ja joka panee heidät toimimaan.
The Master fully realized that certain social results would appear in the world as a consequence of the spread of the gospel of the kingdom; but he intended that all such desirable social manifestations should appear as unconscious and inevitable outgrowths, or natural fruits, of this inner personal experience of individual believers, this purely spiritual fellowship and communion with the divine spirit which indwells and activates all such believers.
Jeesus aavisti, että aidon hengellisen valtakunnan etenemisen seurauksena olisi jokin sosiaalinen organisaatio tai kirkko, ja juuri sen vuoksi hän ei milloinkaan vastustanut sitä, että apostolit harjoittivat Johanneksen kasteriittiä. Hän opetti, että totuutta rakastava sielu, joka isoaa ja janoaa vanhurskautta, Jumalaa, pääsee uskon kautta hengelliseen valtakuntaan; apostolit opettivat samaan aikaan, että tällainen uskova pääsee opetuslasten sosiaaliseen organisaatioon ulkonaisen kasteriitin välityksellä.
Jesus foresaw that a social organization, or church, would follow the progress of the true spiritual kingdom, and that is why he never opposed the apostles’ practicing the rite of John’s baptism. He taught that the truth-loving soul, the one who hungers and thirsts for righteousness, for God, is admitted by faith to the spiritual kingdom; at the same time the apostles taught that such a believer is admitted to the social organization of disciples by the outward rite of baptism.
Kun Jeesuksen jälkeen välittömästi toimineet seuraajat tiedostivat osittaisen epäonnistumisensa sen hänen ihanteensa toteuttamisessa, jonka mukaan valtakunta perustettaisiin ihmisten sydämeen sitä tietä, että henki hallitsee ja opastaa yksittäistä uskovaa, he ryhtyivät pelastamaan hänen opetustaan täydelliseltä hukkaanjoutumiselta korvaamalla Mestarin valtakuntaihanteen vähitellen tapahtuvalla näkyvän sosiaalisen organisaation, kristillisen kirkon, luomisella. Ja tämän korvaavan ohjelman toteutettuaan he ryhtyivät johdonmukaisuutta noudattaakseen ja Mestarin valtakunnan tosiasiasta esittämän opetuksen tunnustamisesta huolta pitääkseen siirtämään valtakuntaa kauas tulevaisuuteen. Täsmälleen niin pian kuin kirkko oli saanut asemansa varmistetuksi, se ryhtyi opettamaan, että valtakunnan oli todellisuudessa määrä ilmestyä, sitten kun kristillinen aikakausi olisi lakikorkeudessaan, eli Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä.
When Jesus’ immediate followers recognized their partial failure to realize his ideal of the establishment of the kingdom in the hearts of men by the spirit’s domination and guidance of the individual believer, they set about to save his teaching from being wholly lost by substituting for the Master’s ideal of the kingdom the gradual creation of a visible social organization, the Christian church. And when they had accomplished this program of substitution, in order to maintain consistency and to provide for the recognition of the Master’s teaching regarding the fact of the kingdom, they proceeded to set the kingdom off into the future. The church, just as soon as it was well established, began to teach that the kingdom was in reality to appear at the culmination of the Christian age, at the second coming of Christ.
Tällä tavoin valtakunnasta tuli yhtä aikakautta koskeva käsitys, idea tulevaisuudessa tapahtuvasta vierailusta ja ihanne Kaikkein Korkeimpien pyhien lopullisesta lunastuksesta. Varhaiskristityt (ja myöhemmistäkin aivan liian monet) yleensä kadottivat näköpiiristään sen Isä ja poika -idean, joka sisältyi Jeesuksen opetukseen valtakunnasta, samalla kun he asettivat sen tilalle hyvin organisoidun sosiaalisen kirkkoyhteisön. Näin kirkosta tuli pääasiallisesti sosiaalinen veljeskunta, joka tehokkaasti syrjäytti Jeesuksen käsityksen ja ihanteen hengellisestä veljeskunnasta.
In this manner the kingdom became the concept of an age, the idea of a future visitation, and the ideal of the final redemption of the saints of the Most High. The early Christians (and all too many of the later ones) generally lost sight of the Father-and-son idea embodied in Jesus’ teaching of the kingdom, while they substituted therefor the well-organized social fellowship of the church. The church thus became in the main a social brotherhood which effectively displaced Jesus’ concept and ideal of a spiritual brotherhood.
Jeesuksen ihanteellinen käsitys jäi suurelta osin toteutumatta, mutta Mestarin henkilökohtaisen elämän ja opetusten perustalta, sitten kun niitä oli täydennetty kreikkalaisin ja persialaisin ikuisen elämän käsityksin ja laajennettu Filonin opilla ajallisesta hengellisen vastakohtana, Paavali lähti rakentamaan yhtä edistyksellisimmistä koskaan Urantialla esiintyneistä ihmisyhteisöistä.
Jesus’ ideal concept largely failed, but upon the foundation of the Master’s personal life and teachings, supplemented by the Greek and Persian concepts of eternal life and augmented by Philo’s doctrine of the temporal contrasted with the spiritual, Paul went forth to build up one of the most progressive human societies which has ever existed on Urantia.
Jeesuksen käsitys elää edelleenkin maailman edistyneissä uskonnoissa. Paavalin kristillinen kirkko on sosiaalistettu ja humanisoitu varjo siitä, mitä Jeesus tarkoitti taivaan valtakunnan olevan – ja mitä siitä ehdottoman varmasti kerran vielä tulee. Paavali ja hänen seuraajansa siirsivät ikuisen elämän kysymykset osittain yksilöltä kirkolle. Kristuksesta tuli tällä tavoin kirkon päämies paremminkin kuin jokaisen uskovan yksilön vanhempi veli Isän valtakunnan perheessä. Paavali ja hänen aikalaisensa sovelsivat kaikki Jeesuksen häntä itseään ja yksittäistä uskovaa koskeneet hengelliset johtopäätökset koskemaan uskovien ryhmäksi käsitettyä kirkkoa; ja näin tehdessään he antoivat kuoliniskun Jeesuksen käsitykselle jumalallisesta valtakunnasta yksittäisen uskovan sydämessä.
The concept of Jesus is still alive in the advanced religions of the world. Paul’s Christian church is the socialized and humanized shadow of what Jesus intended the kingdom of heaven to be—and what it most certainly will yet become. Paul and his successors partly transferred the issues of eternal life from the individual to the church. Christ thus became the head of the church rather than the elder brother of each individual believer in the Father’s family of the kingdom. Paul and his contemporaries applied all of Jesus’ spiritual implications regarding himself and the individual believer to the church as a group of believers; and in doing this, they struck a deathblow to Jesus’ concept of the divine kingdom in the heart of the individual believer.
Näin on kristillinen kirkko vuosisatojen ajan ponnistellut suuren hämmennyksen vallassa siksi, että se rohkeni vaatia itselleen ne valtakunnan salaperäiset voimat ja etuoikeudet, jotka ovat käytettävissä ja koettavissa vain Jeesuksen ja hänen hengellisten uskovaisveljiensä välillä. Ja näin käy ilmeiseksi, ettei kirkon jäsenyys välttämättä merkitse valtakunnan yhteyttä, sillä toinen on hengellinen ja toinen on etupäässä sosiaalinen.
And so, for centuries, the Christian church has labored under great embarrassment because it dared to lay claim to those mysterious powers and privileges of the kingdom, powers and privileges which can be exercised and experienced only between Jesus and his spiritual believer brothers. And thus it becomes apparent that membership in the church does not necessarily mean fellowship in the kingdom; one is spiritual, the other mainly social.
Ennemmin tai myöhemmin on taas uuden ja edellistä suuremman Johannes Kastajan määrä nousta julistamaan: ”Jumalan valtakunta on lähellä” – tarkoittaen paluuta Jeesuksen korkeaan hengelliseen käsitykseen; hänhän julisti, että valtakunta on hänen taivaallisen Isänsä tahto, joka ilmenee hallitsevana ja transsendenttinä uskovan sydämessä – ja tekemällä tämän kaiken millään tavoin viittaamatta sen kummemmin maan päällä vaikuttavaan näkyvään kirkkoon kuin odotettuun Kristuksen toiseen tulemiseenkaan. Täytyy tapahtua Jeesuksen tosiasiallisten opetusten henkiinherääminen, niiden sellainen uudelleen esiintuonti, että se mitätöi hänen varhaisten seuraajiensa työn, seuraajien, jotka ryhtyivät luomaan sosio-filosofista uskomusjärjestelmää siitä tosiasiasta, että Mikael oleskeli maan päällä. Lyhyessä ajassa tämän Jeesuksesta kertovan tarinan opettaminen kutakuinkin syrjäytti Jeesuksen valtakuntaevankeliumin saarnaamisen. Historiaan pohjautuva uskonto työnsi tällä tavoin tieltään opetuksen, jossa Jeesus oli yhdistänyt ihmisen korkeimmat moraaliset ideat ja hengelliset ihanteet ihmisen ylevimmän tulevaisuudentoivon, ikuisen elämän toivon, kanssa. Ja se juuri oli valtakunnan evankeliumi.
Sooner or later another and greater John the Baptist is due to arise proclaiming “the kingdom of God is at hand”—meaning a return to the high spiritual concept of Jesus, who proclaimed that the kingdom is the will of his heavenly Father dominant and transcendent in the heart of the believer—and doing all this without in any way referring either to the visible church on earth or to the anticipated second coming of Christ. There must come a revival of the actual teachings of Jesus, such a restatement as will undo the work of his early followers who went about to create a sociophilosophical system of belief regarding the fact of Michael’s sojourn on earth. In a short time the teaching of this story about Jesus nearly supplanted the preaching of Jesus’ gospel of the kingdom. In this way a historical religion displaced that teaching in which Jesus had blended man’s highest moral ideas and spiritual ideals with man’s most sublime hope for the future—eternal life. And that was the gospel of the kingdom.
Tästä Jeesuksen evankeliumin monitahoisuudesta nimenomaan johtui, että hänen opetuksistaan tehtyjen muistiinmerkintöjen tutkijat jo muutaman vuosisadan kuluessa jakautuivat varsin moniksi kulteiksi ja lahkoiksi. Tämä kristittyjen uskovien säälittävä jakautuminen ryhmäkuntiin johtuu siitä, ettei Mestarin moninaisissa opetuksissa onnistuttu näkemään hänen verrattoman elämänsä jumalallista ykseyttä. Mutta jonakin päivänä aidot Jeesukseen uskovat eivät enää ole kannanotoissaan samassa määrin hengellisesti jakautuneita epäuskoisten edessä. Meillä saa aina olla älyllisen ymmärtämisen ja tulkinnan alalla esiintyvää moninaisuutta, jopa sosiaalistamisessa ilmenevää eriasteisuutta, mutta hengellisen veljeyden puuttuminen on sekä anteeksiantamatonta että moitittavaa.
It is just because the gospel of Jesus was so many-sided that within a few centuries students of the records of his teachings became divided up into so many cults and sects. This pitiful subdivision of Christian believers results from failure to discern in the Master’s manifold teachings the divine oneness of his matchless life. But someday the true believers in Jesus will not be thus spiritually divided in their attitude before unbelievers. Always we may have diversity of intellectual comprehension and interpretation, even varying degrees of socialization, but lack of spiritual brotherhood is both inexcusable and reprehensible.
Älkää erehtykö! Sillä Jeesuksen opetuksiin sisältyy sellainen ikuinen olemus, joka estää niiden jäämisen ajattelevien ihmisten sydämessä iäisesti hedelmättömiksi. Sellaisena kuin Jeesus valtakunnan mielessään näki, se on suurelta osin jäänyt maan päällä toteutumatta, sillä ulkokohtainen kirkko on toistaiseksi ottanut sen paikan. Mutta teidän tulisi käsittää, että tämä kirkko on vain syrjään työnnetyn hengellisen valtakunnan toukkavaihe, joka vie sen tämän aineellisen aikakauden läpi ja yli seuraavaan ja hengellisempään tuomiokauteen, jolloin Mestarin opetuksilla saattaa olla parempi tilaisuus kehittymiseen. Näin ajateltuna niin kutsutusta kristillisestä kirkosta tuleekin se toukkakotelo, jonka sisällä Jeesuksen käsityksen mukainen valtakunta nyt uinuu. Jumalalliseen veljeyteen perustuva valtakunta on edelleenkin elossa, ja lopulta ja minkään estämättä se tulee esille tästä pitkäaikaisesta kätköstään, aivan yhtä ehdottomasti kuin perhonen lopulta ilmaantuu kauniina lopputuloksena sen vähemmän viehättävästä metamorfiseen kehitykseen kuuluvasta oliosta.
Mistake not! there is in the teachings of Jesus an eternal nature which will not permit them forever to remain unfruitful in the hearts of thinking men. The kingdom as Jesus conceived it has to a large extent failed on earth; for the time being, an outward church has taken its place; but you should comprehend that this church is only the larval stage of the thwarted spiritual kingdom, which will carry it through this material age and over into a more spiritual dispensation where the Master’s teachings may enjoy a fuller opportunity for development. Thus does the so-called Christian church become the cocoon in which the kingdom of Jesus’ concept now slumbers. The kingdom of the divine brotherhood is still alive and will eventually and certainly come forth from this long submergence, just as surely as the butterfly eventually emerges as the beautiful unfolding of its less attractive creature of metamorphic development.