Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Tuona samana Betsaidan iltana sattui, että Johanneskin kysyi Jeesukselta, miksi niin monet selvästikin viattomat ihmiset kärsivät niin monista sairauksista ja kokivat niin kovin paljon tuskaa. Johanneksen kysymyksiin vastatessaan Mestari paljon muun ohessa sanoi:
”Poikani, et käsitä, mikä on vastoinkäymisen merkitys tai kärsimisen tehtävä. Etkö ole lukenut tuota seemiläisen kirjallisuuden mestariteosta – kirjoituksiin sisältyvää kertomusta Jobin koettelemuksista? Etkö muista, miten tämä ihana vertaus alkaa kertomuksella Herran palvelijan aineellisesta vauraudesta? Muistanet, että Jobia oli siunattu lapsilla, varallisuudella, omanarvontunnolla, yhteiskunnallisella asemalla, terveydellä ja kaikella muulla, mitä ihmiset tässä ajallisessa elämässä arvostavat. Abrahamin lasten ikiaikaisten opetusten mukaan tällainen aineellinen menestys oli kaikin puolin riittävä todistus jumalallisesta suosiosta. Tuollaiset aineelliset omaisuudet ja mainitunlainen ajallinen menestyminen eivät kuitenkaan ole merkki Jumalan suosiosta. Taivaassa oleva Isäni rakastaa köyhiä aivan yhtä paljon kuin rikkaitakin; hän ei katso henkilöön.
”Vaikka jumalallisen lain rikkomisen satona ennemmin tai myöhemmin korjataan rangaistus; jos kohta on varmaa, että ihmiset lopulta niittävät, mitä kylvävät, sinun tulisi silti tietää, ettei inhimillinen kärsimys aina ole rangaistus edellä käyneestä synnistä. Ei kyennyt sen paremmin Job kuin hänen ystävänsäkään löytämään oikeaa vastausta asioihin, jotka saivat heidät ymmälle. Ja tuskinpa sinäkään tohtisit nykyisen tietämyksesi valossa osoittaa Saatanalle tai Jumalalle niitä osia, joita he näyttelevät tässä ainutlaatuisessa vertauksessa. Vaikkei Job kärsimyksen kautta löytänytkään ratkaisua älyllisiin pulmiinsa tai selitystä filosofisiin vaikeuksiinsa, hän saavutti silti suurvoittoja; vaikka hän näki, miten hänen teologiset puolustuslinjansa olivat murtumaisillaan, hän nousi sellaisiin hengellisiin korkeuksiin, että hän voi vilpittömin mielin sanoa: ’Minä kauhistun itseäni.’ Silloin ja sinä hetkenä hänelle suotiin se pelastus, että hän sai näyn Jumalasta. Näin siis Job, vaikka hän ymmärsikin väärin kärsimyksen, nousi silti ihmistä korkeammalla olevalle moraalisen ymmärryksen ja hengellisen oivalluksen tasolle. Kun kärsivä palvelija saa näyn Jumalasta, seurauksena on sellainen sielun rauha, joka menee kaiken inhimillisen ymmärryksen yli.
”Elifas, ensimmäinen Jobin ystävistä, kehotti kärsijää osoittamaan vaivoissaan samaa lujuutta, jota tämä oli menestyksensä päivinä suositellut muille. Tämä valelohduttaja sanoi: ’Luota uskontoosi, Job. Muista, että kärsimään joutuvat pahat eivätkä vanhurskaat. Täytyy olla niin, että ansaitset tämän rangaistuksen, muutoin ei sinua piinattaisi. Varsin hyvin tiedät, ettei kukaan voi Jumalan silmissä olla vanhurskas. Tiedät, ettei pahoilla koskaan ole todellista menestystä. Oli miten oli, ennalta säädetyltä kuitenkin näyttää, että ihminen joutuu vaikeuksiin, ja ehkä Herra kurittaa sinua vain omaksi parhaaksesi.’ Eipä ihme, ettei Job-raukka moisesta inhimillisen kärsimyksen ongelman tulkinnasta saanut paljonkaan lohtua.
”Mutta hänen toisen ystävänsä, Bildadin, neuvo oli vieläkin masentavampi siitä huolimatta, että se oli tuolloin oikeaksi katsotun teologian näkökulmasta lujalla perustalla. Bildad sanoi: ’Jumala ei voi olla epäoikeudenmukainen. Lastesi on täytynyt olla synnintekijöitä, koska he menehtyivät; sinun täytyy olla väärässä, sillä muuten ei sinua tuolla tavoin piinattaisi. Ja jos olet todella vanhurskas, Jumala varmaankin vapahtaa sinut vaivoistasi. Sinun tulisi oppia siitä, mitä historia kertoo Jumalan menettelystä ihmisten suhteen, eli että Kaikkivaltias hävittää vain häijyt.’
”Ja muistanet, miten Job vastasi ystävilleen ja sanoi: ’Tiedänhän minä, ettei Jumala kuule avunhuutoani. Miten Jumala muka voi olla oikeudenmukainen ja olla samalla niin perin juurin piittaamaton viattomuudestani? Alan oppia, että minun on hyödytöntä vedota Kaikkivaltiaaseen. Ettekö näe, että Jumala sietää sellaisen, että pahat vainoavat hyviä? Näin perin heikko kun ihminen on, mitä toiveita hänellä on siitä, että kaikkivoipa Jumala ottaa hänet huomioon? Jumala on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ja kun hän näin kääntyy minua vastaan, olen puolustuskyvytön. Ja miksi Jumala ylipäätään minut loi, niin että minun pitää näin surkealla tavalla kärsiä?’
”Ja kuka voi moittia Jobin suhtautumista, kun otetaan huomioon hänen ystäviensä antamat neuvot ja hänen omassa mielessään Jumalasta vallinneet erheelliset käsitykset? Etkö ymmärrä, että Job ikävöi inhimillistä Jumalaa, että hän kaipasi kanssakäymistä sellaisen jumalallisen Olennon kanssa, joka tuntee ihmisen kuolevaisen olotilan ja ymmärtää, että oikeamieliset joutuvat useinkin syyttä kärsimään osana tätä pitkään, Paratiisiin päätyvään ylösnousemukseen kuuluvaa ensimmäistä elämää? Sen vuoksi on Ihmisen Poika tullut Isän tyköä, että hän lihallisessa hahmossa eläisi sellaisen elämän, että hän kykenee lohduttamaan ja auttamaan kaikkia, joilta vastedes vaaditaan Jobin koettelemusten kestämistä.
”Jobin kolmas ystävä, Soofar, puolestaan lausui vieläkin lohduttomampia sanoja virkkaessaan: ’Oletpa sinä tyhmä, kun väität olevasi vanhurskas, vaikka näet, millaiseen vaivaan sinut on saatettu. Mutta myönnän toki, että Jumalan teitä on mahdotonta käsittää. Ehkäpä koko kurjuudellasi on kuitenkin jokin salattu tarkoitus.’ Ja kaikkia kolmea ystäväänsä kuunneltuaan Job pyysi apua suoraan Jumalalta vetoamalla siihen, että ’ihminen, vaimosta syntynyt, elää vain vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.’
”Sen jälkeen hän kävi ystäviensä kanssa toisen keskustelukierroksen. Elifas kävi yhä tylymmäksi, syyttelevämmäksi ja ivallisemmaksi. Bildadia närkästytti Jobin ylenkatse ystäviään kohtaan. Soofar toisteli synkkämielisiä neuvojaan. Kun päästiin näin pitkälle, Job alkoi jo inhota ystäviään ja vetosi taas Jumalaan, ja nyt hän esitti vetoomuksensa oikeudenmukaiselle Jumalalle eikä sille epäoikeudenmukaiselle Jumalalle, joka kätkeytyi hänen ystäviensä filosofiaan ja jollainen piili myös hänen omassa uskonnollisessa asennoitumisessaan. Seuraavaksi Job haki turvaa lohdukkeesta, joka sisältyy tulevaan elämään, sillä tulevassa elämässähän kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat vääryydet kyetään oikaisemaan entistä oikeudenmukaisemmin. Se, ettei Job saa apua ihmiseltä, ajaa hänet Jumalan luo. Sitten seuraa suuri kamppailu, jonka hän käy sydämessään uskon ja epäilyksen välillä. Kärsivä ihminen alkaa lopultakin nähdä elämän valon. Hänen piinattu sielunsa nousee uusille toivon ja rohkeuden kukkuloille. Hän saattaa edelleenkin kärsiä ja jopa kuolla, mutta hänen valaistunut sielunsa päästää nyt ilmoille tuon voitonhuudon: ’Minun Puolustajani elää!’
”Job oli täysin oikeassa asettaessaan kyseenalaiseksi opinkappaleen, jonka mukaan Jumala kiusaa lapsia rangaistakseen näiden vanhempia. Job oli aina valmis myöntämään, että Jumala on oikeamielinen, mutta hän kaipasi jotakin sellaista ilmoitusta Iankaikkisen persoonallisesta luonteesta, joka olisi tyydyttänyt hänen sielunsa. Ja se juuri on meidän tehtävämme maan päällä. Enää ei kärsiviltä kuolevaisilta evätä lohdutusta, jonka tarjoaa tieto Jumalan rakkaudesta ja ymmärrys taivaassa olevan Isän armosta. Vaikka tuulispäästä puhuttu Jumalan puhe olikin majesteettinen käsitys sille ajalle, jolloin se lausuttiin, sinä olet jo tullut tietämään, ettei Isä tuolla tavoin tuo itseään julki, vaan että hän paremminkin puhuu ihmissydämen sisällä hiljaisena, vaimeana äänenä, joka sanoo: ’Tämä on se tie; sitä käykää.’ Etkö käsitä, että Jumala asuu sisimmässäsi; että hänestä on tullut se, mitä sinä olet, jotta hän saisi tehdä sinusta sen, mitä hän on!”
Sen jälkeen Jeesus esitti seuraavat loppusanat: ”Taivaallinen Isä ei suinkaan tahdostaan kiusaa ihmisten lapsia. Ihminen kärsii ensinnäkin ajallisuuteen kuuluvien sattumusten sekä niiden vajavaisuuksien takia, joiden syynä on se epäkohta, että fyysinen olemassaolo on vielä epäkypsää. Toisekseen hän kärsii synnin, elämän ja valon lakien rikkomisen, väistämättömät seuraamukset. Ja kolmanneksi ihminen korjaa satoa siitä, että hän itse pitää paatuneesti kiinni kapinoinnistaan vanhurskasta taivaan hallitusvaltaa vastaan maan päällä. Mutta ihmisen kärsimykset eivät ole mikään ihmiselle henkilökohtaisesti langetettu jumalallinen tuomio. Ihminen voi tehdä, ja hän tekee, paljon vähentääkseen ajallisia kärsimyksiään. Mutta karkota kerta kaikkiaan mielestäsi sellainen taikauskoinen käsitys, että Jumala paholaisen kehotuksesta saattaa ihmisen vaivaan. Tutkipa Jobin kirjaa vaikka vain siinä tarkoituksessa, että huomaisit, miten monia vääriä käsityksiä hyvätkin ihmiset saattavat Jumalasta elätellä, ja pane sitten merkille, miten tuskallisesti jopa piinattu Job näistä erheellisistä opetuksista huolimatta löysi lohdutuksen ja pelastuksen Jumalan. Lopulta hänen uskonsa tunkeutui kärsimysten pilvien läpi ja löysi sieltä sen elämän valon, joka virtaa Isän tyköä parantavana armona ja iäisenä vanhurskautena.”
Johannes pohdiskeli kuulemiaan sanoja sydämessään monen päivän ajan. Tämä Mestarin kanssa puutarhassa käyty keskustelu toi merkittäviä muutoksia hänen koko loppuelämäänsä, ja jälkeenpäin hän vaikutti suuresti siihen, että muut apostolit muuttivat näkemystään tavallisten inhimillisten kärsimysten syistä, luonteesta ja tarkoituksesta. Mutta Johannes ei koskaan puhunut tästä neuvonpidosta, ennen kuin Mestari oli poistunut tästä maailmasta.
It was this same evening at Bethsaida that John also asked Jesus why so many apparently innocent people suffered from so many diseases and experienced so many afflictions. In answering John’s questions, among many other things, the Master said:
“My son, you do not comprehend the meaning of adversity or the mission of suffering. Have you not read that masterpiece of Semitic literature—the Scripture story of the afflictions of Job? Do you not recall how this wonderful parable begins with the recital of the material prosperity of the Lord’s servant? You well remember that Job was blessed with children, wealth, dignity, position, health, and everything else which men value in this temporal life. According to the time-honored teachings of the children of Abraham such material prosperity was all-sufficient evidence of divine favor. But such material possessions and such temporal prosperity do not indicate God’s favor. My Father in heaven loves the poor just as much as the rich; he is no respecter of persons.
“Although transgression of divine law is sooner or later followed by the harvest of punishment, while men certainly eventually do reap what they sow, still you should know that human suffering is not always a punishment for antecedent sin. Both Job and his friends failed to find the true answer for their perplexities. And with the light you now enjoy you would hardly assign to either Satan or God the parts they play in this unique parable. While Job did not, through suffering, find the resolution of his intellectual troubles or the solution of his philosophical difficulties, he did achieve great victories; even in the very face of the breakdown of his theological defenses he ascended to those spiritual heights where he could sincerely say, ‘I abhor myself’; then was there granted him the salvation of a vision of God. So even through misunderstood suffering, Job ascended to the superhuman plane of moral understanding and spiritual insight. When the suffering servant obtains a vision of God, there follows a soul peace which passes all human understanding.
“The first of Job’s friends, Eliphaz, exhorted the sufferer to exhibit in his afflictions the same fortitude he had prescribed for others during the days of his prosperity. Said this false comforter: ‘Trust in your religion, Job; remember that it is the wicked and not the righteous who suffer. You must deserve this punishment, else you would not be afflicted. You well know that no man can be righteous in God’s sight. You know that the wicked never really prosper. Anyway, man seems predestined to trouble, and perhaps the Lord is only chastising you for your own good.’ No wonder poor Job failed to get much comfort from such an interpretation of the problem of human suffering.
“But the counsel of his second friend, Bildad, was even more depressing, notwithstanding its soundness from the standpoint of the then accepted theology. Said Bildad: ‘God cannot be unjust. Your children must have been sinners since they perished; you must be in error, else you would not be so afflicted. And if you are really righteous, God will certainly deliver you from your afflictions. You should learn from the history of God’s dealings with man that the Almighty destroys only the wicked.’
“And then you remember how Job replied to his friends, saying: ‘I well know that God does not hear my cry for help. How can God be just and at the same time so utterly disregard my innocence? I am learning that I can get no satisfaction from appealing to the Almighty. Cannot you discern that God tolerates the persecution of the good by the wicked? And since man is so weak, what chance has he for consideration at the hands of an omnipotent God? God has made me as I am, and when he thus turns upon me, I am defenseless. And why did God ever create me just to suffer in this miserable fashion?’
“And who can challenge the attitude of Job in view of the counsel of his friends and the erroneous ideas of God which occupied his own mind? Do you not see that Job longed for a human God, that he hungered to commune with a divine Being who knows man’s mortal estate and understands that the just must often suffer in innocence as a part of this first life of the long Paradise ascent? Wherefore has the Son of Man come forth from the Father to live such a life in the flesh that he will be able to comfort and succor all those who must henceforth be called upon to endure the afflictions of Job.
“Job’s third friend, Zophar, then spoke still less comforting words when he said: ‘You are foolish to claim to be righteous, seeing that you are thus afflicted. But I admit that it is impossible to comprehend God’s ways. Perhaps there is some hidden purpose in all your miseries.’ And when Job had listened to all three of his friends, he appealed directly to God for help, pleading the fact that ‘man, born of woman, is few of days and full of trouble.’
“Then began the second session with his friends. Eliphaz grew more stern, accusing, and sarcastic. Bildad became indignant at Job’s contempt for his friends. Zophar reiterated his melancholy advice. Job by this time had become disgusted with his friends and appealed again to God, and now he appealed to a just God against the God of injustice embodied in the philosophy of his friends and enshrined even in his own religious attitude. Next Job took refuge in the consolation of a future life in which the inequities of mortal existence may be more justly rectified. Failure to receive help from man drives Job to God. Then ensues the great struggle in his heart between faith and doubt. Finally, the human sufferer begins to see the light of life; his tortured soul ascends to new heights of hope and courage; he may suffer on and even die, but his enlightened soul now utters that cry of triumph, ‘My Vindicator lives!’
“Job was altogether right when he challenged the doctrine that God afflicts children in order to punish their parents. Job was ever ready to admit that God is righteous, but he longed for some soul-satisfying revelation of the personal character of the Eternal. And that is our mission on earth. No more shall suffering mortals be denied the comfort of knowing the love of God and understanding the mercy of the Father in heaven. While the speech of God spoken from the whirlwind was a majestic concept for the day of its utterance, you have already learned that the Father does not thus reveal himself, but rather that he speaks within the human heart as a still, small voice, saying, ‘This is the way; walk therein.’ Do you not comprehend that God dwells within you, that he has become what you are that he may make you what he is!”
Then Jesus made this final statement: “The Father in heaven does not willingly afflict the children of men. Man suffers, first, from the accidents of time and the imperfections of the evil of an immature physical existence. Next, he suffers the inexorable consequences of sin—the transgression of the laws of life and light. And finally, man reaps the harvest of his own iniquitous persistence in rebellion against the righteous rule of heaven on earth. But man’s miseries are not a personal visitation of divine judgment. Man can, and will, do much to lessen his temporal sufferings. But once and for all be delivered from the superstition that God afflicts man at the behest of the evil one. Study the Book of Job just to discover how many wrong ideas of God even good men may honestly entertain; and then note how even the painfully afflicted Job found the God of comfort and salvation in spite of such erroneous teachings. At last his faith pierced the clouds of suffering to discern the light of life pouring forth from the Father as healing mercy and everlasting righteousness.”
John pondered these sayings in his heart for many days. His entire afterlife was markedly changed as a result of this conversation with the Master in the garden, and he did much, in later times, to cause the other apostles to change their viewpoints regarding the source, nature, and purpose of commonplace human afflictions. But John never spoke of this conference until after the Master had departed.
SuomiEnglish
Tuona samana Betsaidan iltana sattui, että Johanneskin kysyi Jeesukselta, miksi niin monet selvästikin viattomat ihmiset kärsivät niin monista sairauksista ja kokivat niin kovin paljon tuskaa. Johanneksen kysymyksiin vastatessaan Mestari paljon muun ohessa sanoi:
It was this same evening at Bethsaida that John also asked Jesus why so many apparently innocent people suffered from so many diseases and experienced so many afflictions. In answering John’s questions, among many other things, the Master said:
”Poikani, et käsitä, mikä on vastoinkäymisen merkitys tai kärsimisen tehtävä. Etkö ole lukenut tuota seemiläisen kirjallisuuden mestariteosta – kirjoituksiin sisältyvää kertomusta Jobin koettelemuksista? Etkö muista, miten tämä ihana vertaus alkaa kertomuksella Herran palvelijan aineellisesta vauraudesta? Muistanet, että Jobia oli siunattu lapsilla, varallisuudella, omanarvontunnolla, yhteiskunnallisella asemalla, terveydellä ja kaikella muulla, mitä ihmiset tässä ajallisessa elämässä arvostavat. Abrahamin lasten ikiaikaisten opetusten mukaan tällainen aineellinen menestys oli kaikin puolin riittävä todistus jumalallisesta suosiosta. Tuollaiset aineelliset omaisuudet ja mainitunlainen ajallinen menestyminen eivät kuitenkaan ole merkki Jumalan suosiosta. Taivaassa oleva Isäni rakastaa köyhiä aivan yhtä paljon kuin rikkaitakin; hän ei katso henkilöön.
“My son, you do not comprehend the meaning of adversity or the mission of suffering. Have you not read that masterpiece of Semitic literature—the Scripture story of the afflictions of Job? Do you not recall how this wonderful parable begins with the recital of the material prosperity of the Lord’s servant? You well remember that Job was blessed with children, wealth, dignity, position, health, and everything else which men value in this temporal life. According to the time-honored teachings of the children of Abraham such material prosperity was all-sufficient evidence of divine favor. But such material possessions and such temporal prosperity do not indicate God’s favor. My Father in heaven loves the poor just as much as the rich; he is no respecter of persons.
”Vaikka jumalallisen lain rikkomisen satona ennemmin tai myöhemmin korjataan rangaistus; jos kohta on varmaa, että ihmiset lopulta niittävät, mitä kylvävät, sinun tulisi silti tietää, ettei inhimillinen kärsimys aina ole rangaistus edellä käyneestä synnistä. Ei kyennyt sen paremmin Job kuin hänen ystävänsäkään löytämään oikeaa vastausta asioihin, jotka saivat heidät ymmälle. Ja tuskinpa sinäkään tohtisit nykyisen tietämyksesi valossa osoittaa Saatanalle tai Jumalalle niitä osia, joita he näyttelevät tässä ainutlaatuisessa vertauksessa. Vaikkei Job kärsimyksen kautta löytänytkään ratkaisua älyllisiin pulmiinsa tai selitystä filosofisiin vaikeuksiinsa, hän saavutti silti suurvoittoja; vaikka hän näki, miten hänen teologiset puolustuslinjansa olivat murtumaisillaan, hän nousi sellaisiin hengellisiin korkeuksiin, että hän voi vilpittömin mielin sanoa: ’Minä kauhistun itseäni.’ Silloin ja sinä hetkenä hänelle suotiin se pelastus, että hän sai näyn Jumalasta. Näin siis Job, vaikka hän ymmärsikin väärin kärsimyksen, nousi silti ihmistä korkeammalla olevalle moraalisen ymmärryksen ja hengellisen oivalluksen tasolle. Kun kärsivä palvelija saa näyn Jumalasta, seurauksena on sellainen sielun rauha, joka menee kaiken inhimillisen ymmärryksen yli.
“Although transgression of divine law is sooner or later followed by the harvest of punishment, while men certainly eventually do reap what they sow, still you should know that human suffering is not always a punishment for antecedent sin. Both Job and his friends failed to find the true answer for their perplexities. And with the light you now enjoy you would hardly assign to either Satan or God the parts they play in this unique parable. While Job did not, through suffering, find the resolution of his intellectual troubles or the solution of his philosophical difficulties, he did achieve great victories; even in the very face of the breakdown of his theological defenses he ascended to those spiritual heights where he could sincerely say, ‘I abhor myself’; then was there granted him the salvation of a vision of God. So even through misunderstood suffering, Job ascended to the superhuman plane of moral understanding and spiritual insight. When the suffering servant obtains a vision of God, there follows a soul peace which passes all human understanding.
”Elifas, ensimmäinen Jobin ystävistä, kehotti kärsijää osoittamaan vaivoissaan samaa lujuutta, jota tämä oli menestyksensä päivinä suositellut muille. Tämä valelohduttaja sanoi: ’Luota uskontoosi, Job. Muista, että kärsimään joutuvat pahat eivätkä vanhurskaat. Täytyy olla niin, että ansaitset tämän rangaistuksen, muutoin ei sinua piinattaisi. Varsin hyvin tiedät, ettei kukaan voi Jumalan silmissä olla vanhurskas. Tiedät, ettei pahoilla koskaan ole todellista menestystä. Oli miten oli, ennalta säädetyltä kuitenkin näyttää, että ihminen joutuu vaikeuksiin, ja ehkä Herra kurittaa sinua vain omaksi parhaaksesi.’ Eipä ihme, ettei Job-raukka moisesta inhimillisen kärsimyksen ongelman tulkinnasta saanut paljonkaan lohtua.
“The first of Job’s friends, Eliphaz, exhorted the sufferer to exhibit in his afflictions the same fortitude he had prescribed for others during the days of his prosperity. Said this false comforter: ‘Trust in your religion, Job; remember that it is the wicked and not the righteous who suffer. You must deserve this punishment, else you would not be afflicted. You well know that no man can be righteous in God’s sight. You know that the wicked never really prosper. Anyway, man seems predestined to trouble, and perhaps the Lord is only chastising you for your own good.’ No wonder poor Job failed to get much comfort from such an interpretation of the problem of human suffering.
”Mutta hänen toisen ystävänsä, Bildadin, neuvo oli vieläkin masentavampi siitä huolimatta, että se oli tuolloin oikeaksi katsotun teologian näkökulmasta lujalla perustalla. Bildad sanoi: ’Jumala ei voi olla epäoikeudenmukainen. Lastesi on täytynyt olla synnintekijöitä, koska he menehtyivät; sinun täytyy olla väärässä, sillä muuten ei sinua tuolla tavoin piinattaisi. Ja jos olet todella vanhurskas, Jumala varmaankin vapahtaa sinut vaivoistasi. Sinun tulisi oppia siitä, mitä historia kertoo Jumalan menettelystä ihmisten suhteen, eli että Kaikkivaltias hävittää vain häijyt.’
“But the counsel of his second friend, Bildad, was even more depressing, notwithstanding its soundness from the standpoint of the then accepted theology. Said Bildad: ‘God cannot be unjust. Your children must have been sinners since they perished; you must be in error, else you would not be so afflicted. And if you are really righteous, God will certainly deliver you from your afflictions. You should learn from the history of God’s dealings with man that the Almighty destroys only the wicked.’
”Ja muistanet, miten Job vastasi ystävilleen ja sanoi: ’Tiedänhän minä, ettei Jumala kuule avunhuutoani. Miten Jumala muka voi olla oikeudenmukainen ja olla samalla niin perin juurin piittaamaton viattomuudestani? Alan oppia, että minun on hyödytöntä vedota Kaikkivaltiaaseen. Ettekö näe, että Jumala sietää sellaisen, että pahat vainoavat hyviä? Näin perin heikko kun ihminen on, mitä toiveita hänellä on siitä, että kaikkivoipa Jumala ottaa hänet huomioon? Jumala on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ja kun hän näin kääntyy minua vastaan, olen puolustuskyvytön. Ja miksi Jumala ylipäätään minut loi, niin että minun pitää näin surkealla tavalla kärsiä?’
“And then you remember how Job replied to his friends, saying: ‘I well know that God does not hear my cry for help. How can God be just and at the same time so utterly disregard my innocence? I am learning that I can get no satisfaction from appealing to the Almighty. Cannot you discern that God tolerates the persecution of the good by the wicked? And since man is so weak, what chance has he for consideration at the hands of an omnipotent God? God has made me as I am, and when he thus turns upon me, I am defenseless. And why did God ever create me just to suffer in this miserable fashion?’
”Ja kuka voi moittia Jobin suhtautumista, kun otetaan huomioon hänen ystäviensä antamat neuvot ja hänen omassa mielessään Jumalasta vallinneet erheelliset käsitykset? Etkö ymmärrä, että Job ikävöi inhimillistä Jumalaa, että hän kaipasi kanssakäymistä sellaisen jumalallisen Olennon kanssa, joka tuntee ihmisen kuolevaisen olotilan ja ymmärtää, että oikeamieliset joutuvat useinkin syyttä kärsimään osana tätä pitkään, Paratiisiin päätyvään ylösnousemukseen kuuluvaa ensimmäistä elämää? Sen vuoksi on Ihmisen Poika tullut Isän tyköä, että hän lihallisessa hahmossa eläisi sellaisen elämän, että hän kykenee lohduttamaan ja auttamaan kaikkia, joilta vastedes vaaditaan Jobin koettelemusten kestämistä.
“And who can challenge the attitude of Job in view of the counsel of his friends and the erroneous ideas of God which occupied his own mind? Do you not see that Job longed for a human God, that he hungered to commune with a divine Being who knows man’s mortal estate and understands that the just must often suffer in innocence as a part of this first life of the long Paradise ascent? Wherefore has the Son of Man come forth from the Father to live such a life in the flesh that he will be able to comfort and succor all those who must henceforth be called upon to endure the afflictions of Job.
”Jobin kolmas ystävä, Soofar, puolestaan lausui vieläkin lohduttomampia sanoja virkkaessaan: ’Oletpa sinä tyhmä, kun väität olevasi vanhurskas, vaikka näet, millaiseen vaivaan sinut on saatettu. Mutta myönnän toki, että Jumalan teitä on mahdotonta käsittää. Ehkäpä koko kurjuudellasi on kuitenkin jokin salattu tarkoitus.’ Ja kaikkia kolmea ystäväänsä kuunneltuaan Job pyysi apua suoraan Jumalalta vetoamalla siihen, että ’ihminen, vaimosta syntynyt, elää vain vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.’
“Job’s third friend, Zophar, then spoke still less comforting words when he said: ‘You are foolish to claim to be righteous, seeing that you are thus afflicted. But I admit that it is impossible to comprehend God’s ways. Perhaps there is some hidden purpose in all your miseries.’ And when Job had listened to all three of his friends, he appealed directly to God for help, pleading the fact that ‘man, born of woman, is few of days and full of trouble.’
”Sen jälkeen hän kävi ystäviensä kanssa toisen keskustelukierroksen. Elifas kävi yhä tylymmäksi, syyttelevämmäksi ja ivallisemmaksi. Bildadia närkästytti Jobin ylenkatse ystäviään kohtaan. Soofar toisteli synkkämielisiä neuvojaan. Kun päästiin näin pitkälle, Job alkoi jo inhota ystäviään ja vetosi taas Jumalaan, ja nyt hän esitti vetoomuksensa oikeudenmukaiselle Jumalalle eikä sille epäoikeudenmukaiselle Jumalalle, joka kätkeytyi hänen ystäviensä filosofiaan ja jollainen piili myös hänen omassa uskonnollisessa asennoitumisessaan. Seuraavaksi Job haki turvaa lohdukkeesta, joka sisältyy tulevaan elämään, sillä tulevassa elämässähän kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat vääryydet kyetään oikaisemaan entistä oikeudenmukaisemmin. Se, ettei Job saa apua ihmiseltä, ajaa hänet Jumalan luo. Sitten seuraa suuri kamppailu, jonka hän käy sydämessään uskon ja epäilyksen välillä. Kärsivä ihminen alkaa lopultakin nähdä elämän valon. Hänen piinattu sielunsa nousee uusille toivon ja rohkeuden kukkuloille. Hän saattaa edelleenkin kärsiä ja jopa kuolla, mutta hänen valaistunut sielunsa päästää nyt ilmoille tuon voitonhuudon: ’Minun Puolustajani elää!’
“Then began the second session with his friends. Eliphaz grew more stern, accusing, and sarcastic. Bildad became indignant at Job’s contempt for his friends. Zophar reiterated his melancholy advice. Job by this time had become disgusted with his friends and appealed again to God, and now he appealed to a just God against the God of injustice embodied in the philosophy of his friends and enshrined even in his own religious attitude. Next Job took refuge in the consolation of a future life in which the inequities of mortal existence may be more justly rectified. Failure to receive help from man drives Job to God. Then ensues the great struggle in his heart between faith and doubt. Finally, the human sufferer begins to see the light of life; his tortured soul ascends to new heights of hope and courage; he may suffer on and even die, but his enlightened soul now utters that cry of triumph, ‘My Vindicator lives!’
”Job oli täysin oikeassa asettaessaan kyseenalaiseksi opinkappaleen, jonka mukaan Jumala kiusaa lapsia rangaistakseen näiden vanhempia. Job oli aina valmis myöntämään, että Jumala on oikeamielinen, mutta hän kaipasi jotakin sellaista ilmoitusta Iankaikkisen persoonallisesta luonteesta, joka olisi tyydyttänyt hänen sielunsa. Ja se juuri on meidän tehtävämme maan päällä. Enää ei kärsiviltä kuolevaisilta evätä lohdutusta, jonka tarjoaa tieto Jumalan rakkaudesta ja ymmärrys taivaassa olevan Isän armosta. Vaikka tuulispäästä puhuttu Jumalan puhe olikin majesteettinen käsitys sille ajalle, jolloin se lausuttiin, sinä olet jo tullut tietämään, ettei Isä tuolla tavoin tuo itseään julki, vaan että hän paremminkin puhuu ihmissydämen sisällä hiljaisena, vaimeana äänenä, joka sanoo: ’Tämä on se tie; sitä käykää.’ Etkö käsitä, että Jumala asuu sisimmässäsi; että hänestä on tullut se, mitä sinä olet, jotta hän saisi tehdä sinusta sen, mitä hän on!”
“Job was altogether right when he challenged the doctrine that God afflicts children in order to punish their parents. Job was ever ready to admit that God is righteous, but he longed for some soul-satisfying revelation of the personal character of the Eternal. And that is our mission on earth. No more shall suffering mortals be denied the comfort of knowing the love of God and understanding the mercy of the Father in heaven. While the speech of God spoken from the whirlwind was a majestic concept for the day of its utterance, you have already learned that the Father does not thus reveal himself, but rather that he speaks within the human heart as a still, small voice, saying, ‘This is the way; walk therein.’ Do you not comprehend that God dwells within you, that he has become what you are that he may make you what he is!”
Sen jälkeen Jeesus esitti seuraavat loppusanat: ”Taivaallinen Isä ei suinkaan tahdostaan kiusaa ihmisten lapsia. Ihminen kärsii ensinnäkin ajallisuuteen kuuluvien sattumusten sekä niiden vajavaisuuksien takia, joiden syynä on se epäkohta, että fyysinen olemassaolo on vielä epäkypsää. Toisekseen hän kärsii synnin, elämän ja valon lakien rikkomisen, väistämättömät seuraamukset. Ja kolmanneksi ihminen korjaa satoa siitä, että hän itse pitää paatuneesti kiinni kapinoinnistaan vanhurskasta taivaan hallitusvaltaa vastaan maan päällä. Mutta ihmisen kärsimykset eivät ole mikään ihmiselle henkilökohtaisesti langetettu jumalallinen tuomio. Ihminen voi tehdä, ja hän tekee, paljon vähentääkseen ajallisia kärsimyksiään. Mutta karkota kerta kaikkiaan mielestäsi sellainen taikauskoinen käsitys, että Jumala paholaisen kehotuksesta saattaa ihmisen vaivaan. Tutkipa Jobin kirjaa vaikka vain siinä tarkoituksessa, että huomaisit, miten monia vääriä käsityksiä hyvätkin ihmiset saattavat Jumalasta elätellä, ja pane sitten merkille, miten tuskallisesti jopa piinattu Job näistä erheellisistä opetuksista huolimatta löysi lohdutuksen ja pelastuksen Jumalan. Lopulta hänen uskonsa tunkeutui kärsimysten pilvien läpi ja löysi sieltä sen elämän valon, joka virtaa Isän tyköä parantavana armona ja iäisenä vanhurskautena.”
Then Jesus made this final statement: “The Father in heaven does not willingly afflict the children of men. Man suffers, first, from the accidents of time and the imperfections of the evil of an immature physical existence. Next, he suffers the inexorable consequences of sin—the transgression of the laws of life and light. And finally, man reaps the harvest of his own iniquitous persistence in rebellion against the righteous rule of heaven on earth. But man’s miseries are not a personal visitation of divine judgment. Man can, and will, do much to lessen his temporal sufferings. But once and for all be delivered from the superstition that God afflicts man at the behest of the evil one. Study the Book of Job just to discover how many wrong ideas of God even good men may honestly entertain; and then note how even the painfully afflicted Job found the God of comfort and salvation in spite of such erroneous teachings. At last his faith pierced the clouds of suffering to discern the light of life pouring forth from the Father as healing mercy and everlasting righteousness.”
Johannes pohdiskeli kuulemiaan sanoja sydämessään monen päivän ajan. Tämä Mestarin kanssa puutarhassa käyty keskustelu toi merkittäviä muutoksia hänen koko loppuelämäänsä, ja jälkeenpäin hän vaikutti suuresti siihen, että muut apostolit muuttivat näkemystään tavallisten inhimillisten kärsimysten syistä, luonteesta ja tarkoituksesta. Mutta Johannes ei koskaan puhunut tästä neuvonpidosta, ennen kuin Mestari oli poistunut tästä maailmasta.
John pondered these sayings in his heart for many days. His entire afterlife was markedly changed as a result of this conversation with the Master in the garden, and he did much, in later times, to cause the other apostles to change their viewpoints regarding the source, nature, and purpose of commonplace human afflictions. But John never spoke of this conference until after the Master had departed.