Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Ällistyttävin kaikista uskaliaista toimista, joihin Jeesus maisen elämänuransa yhteydessä ryhtyi, oli hänen tammikuun 16. päivän iltana antamansa odottamaton ilmoitus: ”Huomisaamuna asetamme kymmenen naista valtakunnan hoivatyöhön.” Sen kaksiviikkoisjakson alussa, jolloin apostolien ja evankelistojen oli määrä olla poissa Betsaidasta lomaansa viettämässä, Jeesus pyysi Daavidia kutsumaan vanhempansa takaisin kotiin ja lähettämään viestinviejät kutsumaan Betsaidaan kymmenen sellaista harrasta naista, jotka olivat palvelleet äskettäisen leirin ja telttasairaalan hallintotehtävissä. Nämä naiset olivat kaikki kuunnelleet nuorille evankelistoille annettua opetusta, muttei sen kummemmin heidän kuin heidän opettajiensakaan mieleen ollut juolahtanut, että Jeesus rohkenisi antaa naisille valtuudet opettaa valtakunnan evankeliumia ja hoivata sairaita. Nämä Jeesuksen valitsemat ja valtuuttamat kymmenen naista olivat Nasaretin synagogan entisen hashenin tytär Susanna, Herodes Antipaan taloudenhoitajan Kuusaan vaimo Johanna, Tiberiaassa ja Sepforiissa asuvan rikkaan juutalaisen tytär Elisabet, Andreaksen ja Pietarin vanhempi sisar Martta, Mestarin lihallisen veljen Juudan käly Raakel, syyrialaisen lääkärin Elmanin tytär Nasanta, apostoli Tuomaksen serkku Milka, Matteus Leevin vanhin tytär Ruut, roomalaisen sadanpäämiehen tytär Celta ja damaskoslainen leskivaimo Agaman. Jeesus liitti tähän ryhmään myöhemmin vielä kaksi muuta naista: Maria Magdalenan ja Joosef Arimatealaisen tyttären Rebekan.
Jeesus antoi näille naisille vapaat kädet rakentaa oman organisaationsa, ja hän määräsi Juudaksen järjestämään heille varat varusteiden ja kuormaeläinten hankkimiseen. Mainitut kymmenen naista valitsivat päällikökseen Susannan ja varainhoitajakseen Johannan. Tarvitsemansa varat he hankkivat tästä lähtien itse; koskaan he eivät enää kääntyneet Juudaksen puoleen tuen saamiseksi.
Oli mitä hämmästyttävintä olla todistamassa tuohon aikaan, jolloin naisia ei laskettu edes synagogan pääsaliin (hehän pääsivät vain naisten lehterille), miten heidät tunnustettiin uuden valtakunnan evankeliumin täysivaltaisiksi opettajiksi. Valtuutus, jonka Jeesus antoi näille kymmenelle naiselle heidät evankeliumin opetus- ja hoivatyöhön asettaessaan, oli vapauden julistus, joka antoi vapauden kaikille naisille ja kaikiksi ajoiksi. Miehen ei enää käynyt pitää naista itseään hengellisesti alempiarvoisena. Tämä oli ilmeinen järkytys jopa kahdelletoista apostolille. Siitäkin huolimatta, että he olivat monet kerrat kuulleet Mestarin sanovan, ettei ”taivaan valtakunnassa ole rikasta eikä köyhää, ei vapaata eikä orjaa, ei miehenpuolia eikä naisenpuolia, vaan että kaikki ovat yhtä lailla Jumalan poikia ja tyttäriä”, he kirjaimellisesti järkyttyivät Jeesuksen ehdottaessa, että hän valtuuttaisi nämä kymmenen naista virallisesti uskonnon opettajiksi ja että hän jopa sallisi näiden matkustaa heidän mukanaan. Tämä menettely kuohutti koko maata, ja Jeesuksen vihamiehet löivät mynttiä tämän toimenpiteen kustannuksella, mutta hyvään sanomaan uskovat naiset seisoivat kaikkialla vankkumatta näiden valituiksi tulleiden sisartensa takana ja toivat julki empimättömän hyväksyntänsä tälle vihdoinkin saadulle tunnustukselle siitä, että naisella oli paikkansa uskonnollisessa työssä. Ja tätä naisten vapauttamista, joka antoi naisille heille kuuluvan aseman, apostolit sovelsivat käytäntöön välittömästi, sen jälkeen kun Jeesus oli poistunut tästä maailmasta, vaikka myöhempien sukupolvien keskuudessa taas palattiinkin ikivanhoihin tapoihin. Naispuolisista opettajista ja työntekijöistä käytettiin kristillisen kirkkokunnan alkuvuosina nimitystä diakonissa, ja he nauttivat yleistä arvonantoa. Mutta vaikka Paavali myönsi tämän kaiken teoriassa, hän ei koskaan sisäistänyt sitä omaan näkemykseensä, ja hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että asiaa oli käytännössä vaikea toteuttaa.
Of all the daring things which Jesus did in connection with his earth career, the most amazing was his sudden announcement on the evening of January 16: “On the morrow we will set apart ten women for the ministering work of the kingdom.” At the beginning of the two weeks’ period during which the apostles and the evangelists were to be absent from Bethsaida on their furlough, Jesus requested David to summon his parents back to their home and to dispatch messengers calling to Bethsaida ten devout women who had served in the administration of the former encampment and the tented infirmary. These women had all listened to the instruction given the young evangelists, but it had never occurred to either themselves or their teachers that Jesus would dare to commission women to teach the gospel of the kingdom and minister to the sick. These ten women selected and commissioned by Jesus were: Susanna, the daughter of the former chazan of the Nazareth synagogue; Joanna, the wife of Chuza, the steward of Herod Antipas; Elizabeth, the daughter of a wealthy Jew of Tiberias and Sepphoris; Martha, the elder sister of Andrew and Peter; Rachel, the sister-in-law of Jude, the Master’s brother in the flesh; Nasanta, the daughter of Elman, the Syrian physician; Milcha, a cousin of the Apostle Thomas; Ruth, the eldest daughter of Matthew Levi; Celta, the daughter of a Roman centurion; and Agaman, a widow of Damascus. Subsequently, Jesus added two other women to this group—Mary Magdalene and Rebecca, the daughter of Joseph of Arimathea.
Jesus authorized these women to effect their own organization and directed Judas to provide funds for their equipment and for pack animals. The ten elected Susanna as their chief and Joanna as their treasurer. From this time on they furnished their own funds; never again did they draw upon Judas for support.
It was most astounding in that day, when women were not even allowed on the main floor of the synagogue (being confined to the women’s gallery), to behold them being recognized as authorized teachers of the new gospel of the kingdom. The charge which Jesus gave these ten women as he set them apart for gospel teaching and ministry was the emancipation proclamation which set free all women and for all time; no more was man to look upon woman as his spiritual inferior. This was a decided shock to even the twelve apostles. Notwithstanding they had many times heard the Master say that “in the kingdom of heaven there is neither rich nor poor, free nor bond, male nor female, all are equally the sons and daughters of God,” they were literally stunned when he proposed formally to commission these ten women as religious teachers and even to permit their traveling about with them. The whole country was stirred up by this proceeding, the enemies of Jesus making great capital out of this move, but everywhere the women believers in the good news stood stanchly behind their chosen sisters and voiced no uncertain approval of this tardy acknowledgment of woman’s place in religious work. And this liberation of women, giving them due recognition, was practiced by the apostles immediately after the Master’s departure, albeit they fell back to the olden customs in subsequent generations. Throughout the early days of the Christian church women teachers and ministers were called deaconesses and were accorded general recognition. But Paul, despite the fact that he conceded all this in theory, never really incorporated it into his own attitude and personally found it difficult to carry out in practice.
SuomiEnglish
Ällistyttävin kaikista uskaliaista toimista, joihin Jeesus maisen elämänuransa yhteydessä ryhtyi, oli hänen tammikuun 16. päivän iltana antamansa odottamaton ilmoitus: ”Huomisaamuna asetamme kymmenen naista valtakunnan hoivatyöhön.” Sen kaksiviikkoisjakson alussa, jolloin apostolien ja evankelistojen oli määrä olla poissa Betsaidasta lomaansa viettämässä, Jeesus pyysi Daavidia kutsumaan vanhempansa takaisin kotiin ja lähettämään viestinviejät kutsumaan Betsaidaan kymmenen sellaista harrasta naista, jotka olivat palvelleet äskettäisen leirin ja telttasairaalan hallintotehtävissä. Nämä naiset olivat kaikki kuunnelleet nuorille evankelistoille annettua opetusta, muttei sen kummemmin heidän kuin heidän opettajiensakaan mieleen ollut juolahtanut, että Jeesus rohkenisi antaa naisille valtuudet opettaa valtakunnan evankeliumia ja hoivata sairaita. Nämä Jeesuksen valitsemat ja valtuuttamat kymmenen naista olivat Nasaretin synagogan entisen hashenin tytär Susanna, Herodes Antipaan taloudenhoitajan Kuusaan vaimo Johanna, Tiberiaassa ja Sepforiissa asuvan rikkaan juutalaisen tytär Elisabet, Andreaksen ja Pietarin vanhempi sisar Martta, Mestarin lihallisen veljen Juudan käly Raakel, syyrialaisen lääkärin Elmanin tytär Nasanta, apostoli Tuomaksen serkku Milka, Matteus Leevin vanhin tytär Ruut, roomalaisen sadanpäämiehen tytär Celta ja damaskoslainen leskivaimo Agaman. Jeesus liitti tähän ryhmään myöhemmin vielä kaksi muuta naista: Maria Magdalenan ja Joosef Arimatealaisen tyttären Rebekan.
Of all the daring things which Jesus did in connection with his earth career, the most amazing was his sudden announcement on the evening of January 16: “On the morrow we will set apart ten women for the ministering work of the kingdom.” At the beginning of the two weeks’ period during which the apostles and the evangelists were to be absent from Bethsaida on their furlough, Jesus requested David to summon his parents back to their home and to dispatch messengers calling to Bethsaida ten devout women who had served in the administration of the former encampment and the tented infirmary. These women had all listened to the instruction given the young evangelists, but it had never occurred to either themselves or their teachers that Jesus would dare to commission women to teach the gospel of the kingdom and minister to the sick. These ten women selected and commissioned by Jesus were: Susanna, the daughter of the former chazan of the Nazareth synagogue; Joanna, the wife of Chuza, the steward of Herod Antipas; Elizabeth, the daughter of a wealthy Jew of Tiberias and Sepphoris; Martha, the elder sister of Andrew and Peter; Rachel, the sister-in-law of Jude, the Master’s brother in the flesh; Nasanta, the daughter of Elman, the Syrian physician; Milcha, a cousin of the Apostle Thomas; Ruth, the eldest daughter of Matthew Levi; Celta, the daughter of a Roman centurion; and Agaman, a widow of Damascus. Subsequently, Jesus added two other women to this group—Mary Magdalene and Rebecca, the daughter of Joseph of Arimathea.
Jeesus antoi näille naisille vapaat kädet rakentaa oman organisaationsa, ja hän määräsi Juudaksen järjestämään heille varat varusteiden ja kuormaeläinten hankkimiseen. Mainitut kymmenen naista valitsivat päällikökseen Susannan ja varainhoitajakseen Johannan. Tarvitsemansa varat he hankkivat tästä lähtien itse; koskaan he eivät enää kääntyneet Juudaksen puoleen tuen saamiseksi.
Jesus authorized these women to effect their own organization and directed Judas to provide funds for their equipment and for pack animals. The ten elected Susanna as their chief and Joanna as their treasurer. From this time on they furnished their own funds; never again did they draw upon Judas for support.
Oli mitä hämmästyttävintä olla todistamassa tuohon aikaan, jolloin naisia ei laskettu edes synagogan pääsaliin (hehän pääsivät vain naisten lehterille), miten heidät tunnustettiin uuden valtakunnan evankeliumin täysivaltaisiksi opettajiksi. Valtuutus, jonka Jeesus antoi näille kymmenelle naiselle heidät evankeliumin opetus- ja hoivatyöhön asettaessaan, oli vapauden julistus, joka antoi vapauden kaikille naisille ja kaikiksi ajoiksi. Miehen ei enää käynyt pitää naista itseään hengellisesti alempiarvoisena. Tämä oli ilmeinen järkytys jopa kahdelletoista apostolille. Siitäkin huolimatta, että he olivat monet kerrat kuulleet Mestarin sanovan, ettei ”taivaan valtakunnassa ole rikasta eikä köyhää, ei vapaata eikä orjaa, ei miehenpuolia eikä naisenpuolia, vaan että kaikki ovat yhtä lailla Jumalan poikia ja tyttäriä”, he kirjaimellisesti järkyttyivät Jeesuksen ehdottaessa, että hän valtuuttaisi nämä kymmenen naista virallisesti uskonnon opettajiksi ja että hän jopa sallisi näiden matkustaa heidän mukanaan. Tämä menettely kuohutti koko maata, ja Jeesuksen vihamiehet löivät mynttiä tämän toimenpiteen kustannuksella, mutta hyvään sanomaan uskovat naiset seisoivat kaikkialla vankkumatta näiden valituiksi tulleiden sisartensa takana ja toivat julki empimättömän hyväksyntänsä tälle vihdoinkin saadulle tunnustukselle siitä, että naisella oli paikkansa uskonnollisessa työssä. Ja tätä naisten vapauttamista, joka antoi naisille heille kuuluvan aseman, apostolit sovelsivat käytäntöön välittömästi, sen jälkeen kun Jeesus oli poistunut tästä maailmasta, vaikka myöhempien sukupolvien keskuudessa taas palattiinkin ikivanhoihin tapoihin. Naispuolisista opettajista ja työntekijöistä käytettiin kristillisen kirkkokunnan alkuvuosina nimitystä diakonissa, ja he nauttivat yleistä arvonantoa. Mutta vaikka Paavali myönsi tämän kaiken teoriassa, hän ei koskaan sisäistänyt sitä omaan näkemykseensä, ja hän oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että asiaa oli käytännössä vaikea toteuttaa.
It was most astounding in that day, when women were not even allowed on the main floor of the synagogue (being confined to the women’s gallery), to behold them being recognized as authorized teachers of the new gospel of the kingdom. The charge which Jesus gave these ten women as he set them apart for gospel teaching and ministry was the emancipation proclamation which set free all women and for all time; no more was man to look upon woman as his spiritual inferior. This was a decided shock to even the twelve apostles. Notwithstanding they had many times heard the Master say that “in the kingdom of heaven there is neither rich nor poor, free nor bond, male nor female, all are equally the sons and daughters of God,” they were literally stunned when he proposed formally to commission these ten women as religious teachers and even to permit their traveling about with them. The whole country was stirred up by this proceeding, the enemies of Jesus making great capital out of this move, but everywhere the women believers in the good news stood stanchly behind their chosen sisters and voiced no uncertain approval of this tardy acknowledgment of woman’s place in religious work. And this liberation of women, giving them due recognition, was practiced by the apostles immediately after the Master’s departure, albeit they fell back to the olden customs in subsequent generations. Throughout the early days of the Christian church women teachers and ministers were called deaconesses and were accorded general recognition. But Paul, despite the fact that he conceded all this in theory, never really incorporated it into his own attitude and personally found it difficult to carry out in practice.