Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Juudas Iskariotin, kahdennentoista apostolin, valitsi Natanael. Hän oli syntynyt Keriotissa, eteläjuudealaisessa pikkukaupungissa. Kun hän oli vielä poikanen, hänen vanhempansa muuttivat Jerikoon, jossa hän asui ja jossa hän oli toiminut isänsä eri liikeyrityksissä, kunnes kiinnostui Johannes Kastajan julistuksesta ja toiminnasta. Juudaksen vanhemmat olivat saddukeuksia, ja kun heidän poikansa liittyi Johanneksen opetuslapsiin, he eivät enää tunnustaneet häntä omakseen.
Kun Natanael tapasi Juudaksen Tarikeassa, tämä oli etsimässä työtä eräästä kalankuivaamosta Galileanmeren eteläpäässä. Apostoleihin liittyessään hän oli kolmekymmenvuotias ja naimaton. Kahdentoista opetuslapsen joukossa hän oli ehkä parhaiten koulutettu ja Mestarin apostoliperheessä ainoa juudealainen. Juudaksella ei ollut mitään selvästi muista erottuvaa persoonallisuuden vahvaa puolta, jos kohta hänessä olikin monia ulospäin näkyviä sivistyneisyydestä kertovia piirteitä ja koulutuksen mukanaan tuomia tapoja. Hän oli etevä ajattelija, mutta aina hän ei suinkaan ollut ihan rehellinen ajattelija. Juudas ei oikeastaan ymmärtänyt itseään; itseensä suhtautumisessa hän ei ollut todellisen vilpitön.
Andreas nimitti Juudaksen kahdentoista apostolin rahavarojen hoitajaksi, virkaan, jota hän oli erinomaisen sopiva hoitamaan, ja aina Mestarinsa kavaltamiseen saakka hän suoritti virkaansa liittyvät velvollisuudet rehellisesti, uskollisesti ja erittäin tehokkaasti.
Jeesuksessa ei ollut mitään sellaista erikoispiirrettä, jota Juudas olisi ihaillut enemmän kuin Mestarin ylipäätänsä vetovoimaista ja erinomaisen viehättävää persoonallisuutta. Juudas ei milloinkaan kyennyt nousemaan galilealaisia työtovereitaan kohtaan tuntemiensa juudealaisten ennakkoluulojen yläpuolelle; mielessään hän tapasi arvostella jopa monia Jeesukseen liittyviä seikkoja. Häntä, jota apostoleista yksitoista piti täydellisenä ihmisenä, ”läpikotaisen rakastettavana ja kymmenentuhannen joukosta vertaansa vailla olevana”, häntä tämä omahyväinen juudealainen rohkeni omassa sydämessään useinkin arvostella. Hänellä oli todellakin sellainen käsitys, että Jeesus oli arka ja että tämä jossakin määrin pelkäsi puolustaa omaa valtaansa ja auktoriteettiaan.
Juudas oli hyvä liikemies. Jeesuksen kaltaisen idealistin raha-asioiden hoitaminen vaati tahdikkuutta, taitoa ja kärsivällisyyttä sekä tunnollista asialleen antautumista, siitä nyt puhumattakaan, mitä vaati painiskelu Jeesuksen joidenkuiden apostolien sekasortoisten työskentelymenetelmien kanssa. Juudas oli todellakin suurenmoinen täytäntöönpanija, kaukonäköinen ja kyvykäs finanssimies. Ja hän piti tiukasti kiinni järjestyneisyydestä. Kukaan kahdestatoista ei koskaan arvostellut Juudasta. Sikäli kuin he asiaa ymmärsivät, Juudas Iskariot oli verraton rahastonhoitaja, oppinut mies, lojaali (jos kohta välillä kriittinen) apostoli, ja sanan kaikissa merkityksissä suuri menestys. Apostolit rakastivat Juudasta; hän oli tosiaankin yksi heistä. Hänen on täytynyt uskoa Jeesukseen, mutta epäilemme, rakastiko hän todellakaan Mestaria täydestä sydämestään. Juudaksen tapaus osoittaa, miten totuudenmukainen on sanonta, jonka mukaan ”on olemassa tie, joka ihmisestä näyttää oikealta, mutta jonka lopussa on kuolema”. On täysin mahdollista langeta sellaiseen rauhalliseen petokseen, että sopeutuu mukavasti siihen, mikä on synnin ja kuoleman tie. Älkää epäilkökään, etteikö Juudas olisi aina raha-asioissa ollut rehellinen Mestariaan ja apostolitovereitaan kohtaan. Raha ei olisi koskaan voinut olla motiivina siihen, että hän kavalsi Mestarin.
Juudas oli epäviisaiden vanhempien ainoa poika. Kun hän oli hyvin nuori, häntä hemmoteltiin ja lelliteltiin; hän oli pilalle hemmoteltu lapsi. Aikuiseksi varttuessaan hänellä oli liioiteltuja käsityksiä omasta tärkeydestään. Hän oli huono häviäjä. Hänellä oli löyhiä ja vääristyneitä käsityksiä rehtiydestä. Hän oli taipuvainen antamaan myöten vihalle ja epäluuloisuudelle. Hän oli taituri tulkitsemaan väärin ystäviensä sanat ja teot. Koko elämänsä ajan Juudaksella oli ollut tapana kostaa niille, joiden hän kuvitteli kohdelleen häntä väärin. Hänen arvojen ja lojaalisuuksien tajunsa oli vajavaista.
Jeesukselle Juudas oli uskon uhkayritys. Alusta alkaen Mestari ymmärsi täysin tämän apostolin heikkoudet ja tiesi hyvin hänen yhteisöön ottamiseensa liittyvät vaarat. Mutta on Jumalan Poikien olemuksen mukaista antaa jokaiselle luodulle olennolle täysimääräinen ja yhtäläinen pelastumisen ja eloonjäämisen mahdollisuus. Jeesus halusi, että eivät vain tämän maailman kuolevaiset, vaan myös tilannetta seuraavat lukemattomien muiden maailmojen kuolevaiset tietäisivät, että kun on olemassa epäilyksiä jonkun luodun valtakunnalle omistautumisen vilpittömyydestä ja varauksettomuudesta, niin ne, jotka toimivat ihmisten Tuomareina, pitävät poikkeuksettomana käytäntönään ottaa epäilyksenalainen ehdokas auliisti vastaan. Ikuisen elämän ovi on selkosenselällään kaikille; ”jokainen, joka tahtoo, saa tulla”; mitään muita rajoituksia tai pääsyvaatimuksia ei ole kuin tulijan usko.
Juuri tästä syystä Jeesus salli Juudaksen jatkaa hamaan loppuun saakka, ja hän teki aina kaiken mahdollisen saadakseen tämän heikon ja hämmentyneen apostolin muuttumaan ja pelastaakseen hänet. Mutta kun valoa ei oteta rehellisesti vastaan eikä eletä sen mukaisesti, sielun sisälle pyrkii laskeutumaan pimeys. Juudaksen älyllinen ymmärrys Jeesuksen valtakunnasta esittämien opetusten osalta kasvoi, mutta hän ei edistynyt hengellisen luonteen hankkimisessa, kuten muut apostolit tekivät. Omalta kohdaltaan hän ei kyennyt edistymään tyydyttävästi hengellisessä kokemisessa.
Juudas alkoi yhä enemmän hautoa henkilökohtaista pettymystään, ja lopulta hän sortui kaunaisuuteen. Hänen tunteitaan oli monet kerrat loukattu, ja hän kävi luonnottoman epäluuloiseksi parhaita ystäviään, jopa Mestaria, kohtaan. Eikä aikaakaan, kun hänelle muodostui pakkomielle ajatuksesta, että hänen oli annettava takaisin, kostettava keinolla millä hyvänsä, niin, olkoonpa keinona vaikka työtovereidensa ja Mestarinsa kavaltaminen.
Mutta nämä häijyt ja vaaralliset ajatukset saivat lopullisen muotonsa vasta päivänä, jolloin muuan kiitollinen nainen rikkoi kalliin hajusteastian Jeesuksen jalkojen juuressa. Tällainen tuntui Juudaksesta tuhlaukselta, ja kun Jeesus perin juurin torjui hänen julkisesti esittämänsä vastalauseen ja teki sen vielä kaikkien kuullen, se oli liikaa. Tuo tapahtuma määräsi, että koko elinaikana kertyneet vihan, loukkausten, kaunan, ennakkoluuloisuuden, kateuden ja kostonhalun tunteet lähtivät liikkeelle, ja hän päätti antaa takaisin samalla mitalla, vaikkei tiennytkään kenelle. Mutta hän kohdisti kaiken olemukseensa kätkeytyvän pahan yhteen ainoaan viattomaan henkilöön onnettoman elämänsä koko surkeassa draamassa vain siksi, että Jeesus sattui näyttelemään pääosaa välikohtauksessa, joka tuli merkitsemään Juudaksen siirtymistä edistyvästä valkeuden valtakunnasta hänen itsensä valitsemaan pimeyden valtakuntaan.
Mestari oli monet kerrat sekä yksityisesti että julkisesti varoittanut Juudasta siitä, että tämä oli lipeämässä, mutta jumalalliset varoitukset ovat tavallisesti hyödyttömiä, kun ollaan tekemisissä katkeroituneen ihmisluonnon kanssa. Jeesus teki kaiken mahdollisen, kaiken mikä oli sopusoinnussa sen kanssa, että ihmisellä on moraalinen vapaus, estääkseen Juudaksen päätöksen mennä väärää tietä. Suuri koetus tuli lopulta. Kaunan poika antoi periksi; hän antoi periksi liiallisen itsetärkeyden täyttämän, ylpeän ja kostonhimoisen mielen antamille katkerille ja alhaisille käskyille ja syöksyi nopeasti sekasortoon, epätoivoon ja turmelukseen.
Juudas antautui sitten halpamaiseen ja häpeälliseen vehkeilyyn kavaltaakseen Herransa ja Mestarinsa ja vei rikollisen hankkeen nopeasti päätökseen. Toteuttaessaan vihan synnyttämiä, kavalaa petosta merkitseviä suunnitelmiaan hän koki katumuksen ja häpeän hetkiä, ja näinä selväjärkisyyden hetkinään hän synnytti oman ajattelunsa puolustukseksi mielessään pelkurimaisesti ajatuksen siitä, että Jeesus saattaisi kenties käyttää valtaansa ja viime hetkellä vapauttaa itsensä.
Kun matalamielinen ja synnillinen hanke oli ohitse, tämä luopiokuolevainen, joka ei ollut milläänsäkään myydessään ystävänsä kolmestakymmenestä hopearahasta pitkään ruokkimansa kostonhimon tyydyttämiseksi, ryntäsi ulos ja itsemurhan tekemällä näytteli viimeisen näytöksen draamassa, jonka sisältönä oli kuolevaisen olemassaoloon kuuluvien realiteettien pakoileminen.
Yksitoista apostolia olivat kauhuissaan, tyrmistyneitä. Jeesus suhtautui kavaltajaan vain säälien. Maailmojen on ollut vaikea antaa anteeksi Juudakselle, ja hänen nimeään on alettu inhota koko kauas ulottuvan universumin piirissä.
Judas Iscariot, the twelfth apostle, was chosen by Nathaniel. He was born in Kerioth, a small town in southern Judea. When he was a lad, his parents moved to Jericho, where he lived and had been employed in his father’s various business enterprises until he became interested in the preaching and work of John the Baptist. Judas’s parents were Sadducees, and when their son joined John’s disciples, they disowned him.
When Nathaniel met Judas at Tarichea, he was seeking employment with a fish-drying enterprise at the lower end of the Sea of Galilee. He was thirty years of age and unmarried when he joined the apostles. He was probably the best-educated man among the twelve and the only Judean in the Master’s apostolic family. Judas had no outstanding trait of personal strength, though he had many outwardly appearing traits of culture and habits of training. He was a good thinker but not always a truly honest thinker. Judas did not really understand himself; he was not really sincere in dealing with himself.
Andrew appointed Judas treasurer of the twelve, a position which he was eminently fitted to hold, and up to the time of the betrayal of his Master he discharged the responsibilities of his office honestly, faithfully, and most efficiently.
There was no special trait about Jesus which Judas admired above the generally attractive and exquisitely charming personality of the Master. Judas was never able to rise above his Judean prejudices against his Galilean associates; he would even criticize in his mind many things about Jesus. Him whom eleven of the apostles looked upon as the perfect man, as the “one altogether lovely and the chiefest among ten thousand,” this self-satisfied Judean often dared to criticize in his own heart. He really entertained the notion that Jesus was timid and somewhat afraid to assert his own power and authority.
Judas was a good business man. It required tact, ability, and patience, as well as painstaking devotion, to manage the financial affairs of such an idealist as Jesus, to say nothing of wrestling with the helter-skelter business methods of some of his apostles. Judas really was a great executive, a farseeing and able financier. And he was a stickler for organization. None of the twelve ever criticized Judas. As far as they could see, Judas Iscariot was a matchless treasurer, a learned man, a loyal (though sometimes critical) apostle, and in every sense of the word a great success. The apostles loved Judas; he was really one of them. He must have believed in Jesus, but we doubt whether he really loved the Master with a whole heart. The case of Judas illustrates the truthfulness of that saying: “There is a way that seems right to a man, but the end thereof is death.” It is altogether possible to fall victim to the peaceful deception of pleasant adjustment to the paths of sin and death. Be assured that Judas was always financially loyal to his Master and his fellow apostles. Money could never have been the motive for his betrayal of the Master.
Judas was an only son of unwise parents. When very young, he was pampered and petted; he was a spoiled child. As he grew up, he had exaggerated ideas about his self-importance. He was a poor loser. He had loose and distorted ideas about fairness; he was given to the indulgence of hate and suspicion. He was an expert at misinterpretation of the words and acts of his friends. All through his life Judas had cultivated the habit of getting even with those whom he fancied had mistreated him. His sense of values and loyalties was defective.
To Jesus, Judas was a faith adventure. From the beginning the Master fully understood the weakness of this apostle and well knew the dangers of admitting him to fellowship. But it is the nature of the Sons of God to give every created being a full and equal chance for salvation and survival. Jesus wanted not only the mortals of this world but the onlookers of innumerable other worlds to know that, when doubts exist as to the sincerity and wholeheartedness of a creature’s devotion to the kingdom, it is the invariable practice of the Judges of men fully to receive the doubtful candidate. The door of eternal life is wide open to all; “whosoever will may come”; there are no restrictions or qualifications save the faith of the one who comes.
This is just the reason why Jesus permitted Judas to go on to the very end, always doing everything possible to transform and save this weak and confused apostle. But when light is not honestly received and lived up to, it tends to become darkness within the soul. Judas grew intellectually regarding Jesus’ teachings about the kingdom, but he did not make progress in the acquirement of spiritual character as did the other apostles. He failed to make satisfactory personal progress in spiritual experience.
Judas became increasingly a brooder over personal disappointment, and finally he became a victim of resentment. His feelings had been many times hurt, and he grew abnormally suspicious of his best friends, even of the Master. Presently he became obsessed with the idea of getting even, anything to avenge himself, yes, even betrayal of his associates and his Master.
But these wicked and dangerous ideas did not take definite shape until the day when a grateful woman broke an expensive box of incense at Jesus’ feet. This seemed wasteful to Judas, and when his public protest was so sweepingly disallowed by Jesus right there in the hearing of all, it was too much. That event determined the mobilization of all the accumulated hate, hurt, malice, prejudice, jealousy, and revenge of a lifetime, and he made up his mind to get even with he knew not whom; but he crystallized all the evil of his nature upon the one innocent person in all the sordid drama of his unfortunate life just because Jesus happened to be the chief actor in the episode which marked his passing from the progressive kingdom of light into that self-chosen domain of darkness.
The Master many times, both privately and publicly, had warned Judas that he was slipping, but divine warnings are usually useless in dealing with embittered human nature. Jesus did everything possible, consistent with man’s moral freedom, to prevent Judas’s choosing to go the wrong way. The great test finally came. The son of resentment failed; he yielded to the sour and sordid dictates of a proud and vengeful mind of exaggerated self-importance and swiftly plunged on down into confusion, despair, and depravity.
Judas then entered into the base and shameful intrigue to betray his Lord and Master and quickly carried the nefarious scheme into effect. During the outworking of his anger-conceived plans of traitorous betrayal, he experienced moments of regret and shame, and in these lucid intervals he faintheartedly conceived, as a defense in his own mind, the idea that Jesus might possibly exert his power and deliver himself at the last moment.
When the sordid and sinful business was all over, this renegade mortal, who thought lightly of selling his friend for thirty pieces of silver to satisfy his long-nursed craving for revenge, rushed out and committed the final act in the drama of fleeing from the realities of mortal existence—suicide.
The eleven apostles were horrified, stunned. Jesus regarded the betrayer only with pity. The worlds have found it difficult to forgive Judas, and his name has become eschewed throughout a far-flung universe.
SuomiEnglish
Juudas Iskariotin, kahdennentoista apostolin, valitsi Natanael. Hän oli syntynyt Keriotissa, eteläjuudealaisessa pikkukaupungissa. Kun hän oli vielä poikanen, hänen vanhempansa muuttivat Jerikoon, jossa hän asui ja jossa hän oli toiminut isänsä eri liikeyrityksissä, kunnes kiinnostui Johannes Kastajan julistuksesta ja toiminnasta. Juudaksen vanhemmat olivat saddukeuksia, ja kun heidän poikansa liittyi Johanneksen opetuslapsiin, he eivät enää tunnustaneet häntä omakseen.
Judas Iscariot, the twelfth apostle, was chosen by Nathaniel. He was born in Kerioth, a small town in southern Judea. When he was a lad, his parents moved to Jericho, where he lived and had been employed in his father’s various business enterprises until he became interested in the preaching and work of John the Baptist. Judas’s parents were Sadducees, and when their son joined John’s disciples, they disowned him.
Kun Natanael tapasi Juudaksen Tarikeassa, tämä oli etsimässä työtä eräästä kalankuivaamosta Galileanmeren eteläpäässä. Apostoleihin liittyessään hän oli kolmekymmenvuotias ja naimaton. Kahdentoista opetuslapsen joukossa hän oli ehkä parhaiten koulutettu ja Mestarin apostoliperheessä ainoa juudealainen. Juudaksella ei ollut mitään selvästi muista erottuvaa persoonallisuuden vahvaa puolta, jos kohta hänessä olikin monia ulospäin näkyviä sivistyneisyydestä kertovia piirteitä ja koulutuksen mukanaan tuomia tapoja. Hän oli etevä ajattelija, mutta aina hän ei suinkaan ollut ihan rehellinen ajattelija. Juudas ei oikeastaan ymmärtänyt itseään; itseensä suhtautumisessa hän ei ollut todellisen vilpitön.
When Nathaniel met Judas at Tarichea, he was seeking employment with a fish-drying enterprise at the lower end of the Sea of Galilee. He was thirty years of age and unmarried when he joined the apostles. He was probably the best-educated man among the twelve and the only Judean in the Master’s apostolic family. Judas had no outstanding trait of personal strength, though he had many outwardly appearing traits of culture and habits of training. He was a good thinker but not always a truly honest thinker. Judas did not really understand himself; he was not really sincere in dealing with himself.
Andreas nimitti Juudaksen kahdentoista apostolin rahavarojen hoitajaksi, virkaan, jota hän oli erinomaisen sopiva hoitamaan, ja aina Mestarinsa kavaltamiseen saakka hän suoritti virkaansa liittyvät velvollisuudet rehellisesti, uskollisesti ja erittäin tehokkaasti.
Andrew appointed Judas treasurer of the twelve, a position which he was eminently fitted to hold, and up to the time of the betrayal of his Master he discharged the responsibilities of his office honestly, faithfully, and most efficiently.
Jeesuksessa ei ollut mitään sellaista erikoispiirrettä, jota Juudas olisi ihaillut enemmän kuin Mestarin ylipäätänsä vetovoimaista ja erinomaisen viehättävää persoonallisuutta. Juudas ei milloinkaan kyennyt nousemaan galilealaisia työtovereitaan kohtaan tuntemiensa juudealaisten ennakkoluulojen yläpuolelle; mielessään hän tapasi arvostella jopa monia Jeesukseen liittyviä seikkoja. Häntä, jota apostoleista yksitoista piti täydellisenä ihmisenä, ”läpikotaisen rakastettavana ja kymmenentuhannen joukosta vertaansa vailla olevana”, häntä tämä omahyväinen juudealainen rohkeni omassa sydämessään useinkin arvostella. Hänellä oli todellakin sellainen käsitys, että Jeesus oli arka ja että tämä jossakin määrin pelkäsi puolustaa omaa valtaansa ja auktoriteettiaan.
There was no special trait about Jesus which Judas admired above the generally attractive and exquisitely charming personality of the Master. Judas was never able to rise above his Judean prejudices against his Galilean associates; he would even criticize in his mind many things about Jesus. Him whom eleven of the apostles looked upon as the perfect man, as the “one altogether lovely and the chiefest among ten thousand,” this self-satisfied Judean often dared to criticize in his own heart. He really entertained the notion that Jesus was timid and somewhat afraid to assert his own power and authority.
Juudas oli hyvä liikemies. Jeesuksen kaltaisen idealistin raha-asioiden hoitaminen vaati tahdikkuutta, taitoa ja kärsivällisyyttä sekä tunnollista asialleen antautumista, siitä nyt puhumattakaan, mitä vaati painiskelu Jeesuksen joidenkuiden apostolien sekasortoisten työskentelymenetelmien kanssa. Juudas oli todellakin suurenmoinen täytäntöönpanija, kaukonäköinen ja kyvykäs finanssimies. Ja hän piti tiukasti kiinni järjestyneisyydestä. Kukaan kahdestatoista ei koskaan arvostellut Juudasta. Sikäli kuin he asiaa ymmärsivät, Juudas Iskariot oli verraton rahastonhoitaja, oppinut mies, lojaali (jos kohta välillä kriittinen) apostoli, ja sanan kaikissa merkityksissä suuri menestys. Apostolit rakastivat Juudasta; hän oli tosiaankin yksi heistä. Hänen on täytynyt uskoa Jeesukseen, mutta epäilemme, rakastiko hän todellakaan Mestaria täydestä sydämestään. Juudaksen tapaus osoittaa, miten totuudenmukainen on sanonta, jonka mukaan ”on olemassa tie, joka ihmisestä näyttää oikealta, mutta jonka lopussa on kuolema”. On täysin mahdollista langeta sellaiseen rauhalliseen petokseen, että sopeutuu mukavasti siihen, mikä on synnin ja kuoleman tie. Älkää epäilkökään, etteikö Juudas olisi aina raha-asioissa ollut rehellinen Mestariaan ja apostolitovereitaan kohtaan. Raha ei olisi koskaan voinut olla motiivina siihen, että hän kavalsi Mestarin.
Judas was a good business man. It required tact, ability, and patience, as well as painstaking devotion, to manage the financial affairs of such an idealist as Jesus, to say nothing of wrestling with the helter-skelter business methods of some of his apostles. Judas really was a great executive, a farseeing and able financier. And he was a stickler for organization. None of the twelve ever criticized Judas. As far as they could see, Judas Iscariot was a matchless treasurer, a learned man, a loyal (though sometimes critical) apostle, and in every sense of the word a great success. The apostles loved Judas; he was really one of them. He must have believed in Jesus, but we doubt whether he really loved the Master with a whole heart. The case of Judas illustrates the truthfulness of that saying: “There is a way that seems right to a man, but the end thereof is death.” It is altogether possible to fall victim to the peaceful deception of pleasant adjustment to the paths of sin and death. Be assured that Judas was always financially loyal to his Master and his fellow apostles. Money could never have been the motive for his betrayal of the Master.
Juudas oli epäviisaiden vanhempien ainoa poika. Kun hän oli hyvin nuori, häntä hemmoteltiin ja lelliteltiin; hän oli pilalle hemmoteltu lapsi. Aikuiseksi varttuessaan hänellä oli liioiteltuja käsityksiä omasta tärkeydestään. Hän oli huono häviäjä. Hänellä oli löyhiä ja vääristyneitä käsityksiä rehtiydestä. Hän oli taipuvainen antamaan myöten vihalle ja epäluuloisuudelle. Hän oli taituri tulkitsemaan väärin ystäviensä sanat ja teot. Koko elämänsä ajan Juudaksella oli ollut tapana kostaa niille, joiden hän kuvitteli kohdelleen häntä väärin. Hänen arvojen ja lojaalisuuksien tajunsa oli vajavaista.
Judas was an only son of unwise parents. When very young, he was pampered and petted; he was a spoiled child. As he grew up, he had exaggerated ideas about his self-importance. He was a poor loser. He had loose and distorted ideas about fairness; he was given to the indulgence of hate and suspicion. He was an expert at misinterpretation of the words and acts of his friends. All through his life Judas had cultivated the habit of getting even with those whom he fancied had mistreated him. His sense of values and loyalties was defective.
Jeesukselle Juudas oli uskon uhkayritys. Alusta alkaen Mestari ymmärsi täysin tämän apostolin heikkoudet ja tiesi hyvin hänen yhteisöön ottamiseensa liittyvät vaarat. Mutta on Jumalan Poikien olemuksen mukaista antaa jokaiselle luodulle olennolle täysimääräinen ja yhtäläinen pelastumisen ja eloonjäämisen mahdollisuus. Jeesus halusi, että eivät vain tämän maailman kuolevaiset, vaan myös tilannetta seuraavat lukemattomien muiden maailmojen kuolevaiset tietäisivät, että kun on olemassa epäilyksiä jonkun luodun valtakunnalle omistautumisen vilpittömyydestä ja varauksettomuudesta, niin ne, jotka toimivat ihmisten Tuomareina, pitävät poikkeuksettomana käytäntönään ottaa epäilyksenalainen ehdokas auliisti vastaan. Ikuisen elämän ovi on selkosenselällään kaikille; ”jokainen, joka tahtoo, saa tulla”; mitään muita rajoituksia tai pääsyvaatimuksia ei ole kuin tulijan usko.
To Jesus, Judas was a faith adventure. From the beginning the Master fully understood the weakness of this apostle and well knew the dangers of admitting him to fellowship. But it is the nature of the Sons of God to give every created being a full and equal chance for salvation and survival. Jesus wanted not only the mortals of this world but the onlookers of innumerable other worlds to know that, when doubts exist as to the sincerity and wholeheartedness of a creature’s devotion to the kingdom, it is the invariable practice of the Judges of men fully to receive the doubtful candidate. The door of eternal life is wide open to all; “whosoever will may come”; there are no restrictions or qualifications save the faith of the one who comes.
Juuri tästä syystä Jeesus salli Juudaksen jatkaa hamaan loppuun saakka, ja hän teki aina kaiken mahdollisen saadakseen tämän heikon ja hämmentyneen apostolin muuttumaan ja pelastaakseen hänet. Mutta kun valoa ei oteta rehellisesti vastaan eikä eletä sen mukaisesti, sielun sisälle pyrkii laskeutumaan pimeys. Juudaksen älyllinen ymmärrys Jeesuksen valtakunnasta esittämien opetusten osalta kasvoi, mutta hän ei edistynyt hengellisen luonteen hankkimisessa, kuten muut apostolit tekivät. Omalta kohdaltaan hän ei kyennyt edistymään tyydyttävästi hengellisessä kokemisessa.
This is just the reason why Jesus permitted Judas to go on to the very end, always doing everything possible to transform and save this weak and confused apostle. But when light is not honestly received and lived up to, it tends to become darkness within the soul. Judas grew intellectually regarding Jesus’ teachings about the kingdom, but he did not make progress in the acquirement of spiritual character as did the other apostles. He failed to make satisfactory personal progress in spiritual experience.
Juudas alkoi yhä enemmän hautoa henkilökohtaista pettymystään, ja lopulta hän sortui kaunaisuuteen. Hänen tunteitaan oli monet kerrat loukattu, ja hän kävi luonnottoman epäluuloiseksi parhaita ystäviään, jopa Mestaria, kohtaan. Eikä aikaakaan, kun hänelle muodostui pakkomielle ajatuksesta, että hänen oli annettava takaisin, kostettava keinolla millä hyvänsä, niin, olkoonpa keinona vaikka työtovereidensa ja Mestarinsa kavaltaminen.
Judas became increasingly a brooder over personal disappointment, and finally he became a victim of resentment. His feelings had been many times hurt, and he grew abnormally suspicious of his best friends, even of the Master. Presently he became obsessed with the idea of getting even, anything to avenge himself, yes, even betrayal of his associates and his Master.
Mutta nämä häijyt ja vaaralliset ajatukset saivat lopullisen muotonsa vasta päivänä, jolloin muuan kiitollinen nainen rikkoi kalliin hajusteastian Jeesuksen jalkojen juuressa. Tällainen tuntui Juudaksesta tuhlaukselta, ja kun Jeesus perin juurin torjui hänen julkisesti esittämänsä vastalauseen ja teki sen vielä kaikkien kuullen, se oli liikaa. Tuo tapahtuma määräsi, että koko elinaikana kertyneet vihan, loukkausten, kaunan, ennakkoluuloisuuden, kateuden ja kostonhalun tunteet lähtivät liikkeelle, ja hän päätti antaa takaisin samalla mitalla, vaikkei tiennytkään kenelle. Mutta hän kohdisti kaiken olemukseensa kätkeytyvän pahan yhteen ainoaan viattomaan henkilöön onnettoman elämänsä koko surkeassa draamassa vain siksi, että Jeesus sattui näyttelemään pääosaa välikohtauksessa, joka tuli merkitsemään Juudaksen siirtymistä edistyvästä valkeuden valtakunnasta hänen itsensä valitsemaan pimeyden valtakuntaan.
But these wicked and dangerous ideas did not take definite shape until the day when a grateful woman broke an expensive box of incense at Jesus’ feet. This seemed wasteful to Judas, and when his public protest was so sweepingly disallowed by Jesus right there in the hearing of all, it was too much. That event determined the mobilization of all the accumulated hate, hurt, malice, prejudice, jealousy, and revenge of a lifetime, and he made up his mind to get even with he knew not whom; but he crystallized all the evil of his nature upon the one innocent person in all the sordid drama of his unfortunate life just because Jesus happened to be the chief actor in the episode which marked his passing from the progressive kingdom of light into that self-chosen domain of darkness.
Mestari oli monet kerrat sekä yksityisesti että julkisesti varoittanut Juudasta siitä, että tämä oli lipeämässä, mutta jumalalliset varoitukset ovat tavallisesti hyödyttömiä, kun ollaan tekemisissä katkeroituneen ihmisluonnon kanssa. Jeesus teki kaiken mahdollisen, kaiken mikä oli sopusoinnussa sen kanssa, että ihmisellä on moraalinen vapaus, estääkseen Juudaksen päätöksen mennä väärää tietä. Suuri koetus tuli lopulta. Kaunan poika antoi periksi; hän antoi periksi liiallisen itsetärkeyden täyttämän, ylpeän ja kostonhimoisen mielen antamille katkerille ja alhaisille käskyille ja syöksyi nopeasti sekasortoon, epätoivoon ja turmelukseen.
The Master many times, both privately and publicly, had warned Judas that he was slipping, but divine warnings are usually useless in dealing with embittered human nature. Jesus did everything possible, consistent with man’s moral freedom, to prevent Judas’s choosing to go the wrong way. The great test finally came. The son of resentment failed; he yielded to the sour and sordid dictates of a proud and vengeful mind of exaggerated self-importance and swiftly plunged on down into confusion, despair, and depravity.
Juudas antautui sitten halpamaiseen ja häpeälliseen vehkeilyyn kavaltaakseen Herransa ja Mestarinsa ja vei rikollisen hankkeen nopeasti päätökseen. Toteuttaessaan vihan synnyttämiä, kavalaa petosta merkitseviä suunnitelmiaan hän koki katumuksen ja häpeän hetkiä, ja näinä selväjärkisyyden hetkinään hän synnytti oman ajattelunsa puolustukseksi mielessään pelkurimaisesti ajatuksen siitä, että Jeesus saattaisi kenties käyttää valtaansa ja viime hetkellä vapauttaa itsensä.
Judas then entered into the base and shameful intrigue to betray his Lord and Master and quickly carried the nefarious scheme into effect. During the outworking of his anger-conceived plans of traitorous betrayal, he experienced moments of regret and shame, and in these lucid intervals he faintheartedly conceived, as a defense in his own mind, the idea that Jesus might possibly exert his power and deliver himself at the last moment.
Kun matalamielinen ja synnillinen hanke oli ohitse, tämä luopiokuolevainen, joka ei ollut milläänsäkään myydessään ystävänsä kolmestakymmenestä hopearahasta pitkään ruokkimansa kostonhimon tyydyttämiseksi, ryntäsi ulos ja itsemurhan tekemällä näytteli viimeisen näytöksen draamassa, jonka sisältönä oli kuolevaisen olemassaoloon kuuluvien realiteettien pakoileminen.
When the sordid and sinful business was all over, this renegade mortal, who thought lightly of selling his friend for thirty pieces of silver to satisfy his long-nursed craving for revenge, rushed out and committed the final act in the drama of fleeing from the realities of mortal existence—suicide.
Yksitoista apostolia olivat kauhuissaan, tyrmistyneitä. Jeesus suhtautui kavaltajaan vain säälien. Maailmojen on ollut vaikea antaa anteeksi Juudakselle, ja hänen nimeään on alettu inhota koko kauas ulottuvan universumin piirissä.
The eleven apostles were horrified, stunned. Jesus regarded the betrayer only with pity. The worlds have found it difficult to forgive Judas, and his name has become eschewed throughout a far-flung universe.