Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Filippus oli valituiksi tulleista apostoleista viides. Hänet kutsuttiin mukaan, kun Jeesus ja ensimmäiset neljä apostolia olivat matkalla Jordanin rannalta, Johanneksen kohtaamispaikalta, Galilean Kaanaan. Koska Filippus asui Betsaidassa, hän oli jo jonkin aikaa tiennyt Jeesuksesta, muttei hänen mieleensä ollut juolahtanut, että Jeesus olisi todellinen suurmies, ennen kuin sinä päivänä Jordanin laaksossa, kun tämä sanoi: ”Seuraa minua.” Filippukseen vaikutti jonkin verran myös se, että Andreas, Pietari, Jaakob ja Johannes olivat hyväksyneet Jeesuksen Vapahtajaksi.
Filippus oli apostoleihin liittyessään kaksikymmentäseitsemänvuotias. Hän oli vähän aikaisemmin mennyt naimisiin, mutta hänellä ei vielä tuohon aikaan ollut lapsia. Apostolien hänelle antama lempinimi viittasi ”uteliaisuuteen”. Filippus tahtoi aina, että asiat näytettiin hänelle. Hän ei koskaan tuntunut minkään ehdotuksen osalta näkevän kovin pitkälle. Hän ei ollut välttämättä typerä, mutta häneltä puuttui mielikuvitusta. Tämä mielikuvituksen puute oli hänen luonteensa suuri heikkous. Hän oli arkipäiväinen ja tosiasioihin pitäytyvä yksilö.
Kun apostolit organisoitiin palvelua varten, Filippuksesta tehtiin isäntä. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että heillä oli joka hetki elintarpeita. Ja hyvä isäntä hän olikin. Hänen luonteensa vahvin puoli oli hänen järjestelmällinen perusteellisuutensa; hän oli sekä matemaattinen että systemaattinen.
Filippus oli lähtöisin seitsenlapsisesta perheestä, johon kuului kolme poikaa ja neljä tyttöä. Hän oli lapsista toiseksi vanhin, ja kuolleistanousun jälkeen hän kastoi koko perheensä valtakunnan jäseniksi. Filippuksen kotiväki oli kalastajia. Hänen isänsä oli varsin kyvykäs mies, syvällinen ajattelija, mutta hänen äitinsä oli perin keskinkertaisesta perheestä. Filippus ei ollut mies, jonka voitiin odottaa tekevän suuria, mutta hän oli mies, joka osasi tehdä pikkuasiat suurenmoisella tavalla, tehdä ne hyvin ja tyydyttävästi. Neljän vuoden aikana sattui vain muutaman kerran, ettei hän kyennyt järjestämään ruokaa niin, että se olisi riittänyt tyydyttämään kaikkien tarpeet. Harvoin sattui, ettei hänellä olisi ollut jotakin tarjottavana tyydyttämään myös niitä odottamattomien tilanteiden mukanaan tuomia monia tarpeita, jotka johtuivat heidän erikoisesta elintavastaan. Apostoliperheen muonitusosastoa hoidettiin järkevästi ja tehokkaasti.
Filippuksen vahva puoli oli hänen järjestelmällinen luotettavuutensa; hänen luonnekokonaisuutensa heikko kohta oli hänen äärimmäinen mielikuvituksen puutteensa, se, että häneltä puuttui kyky laskea yhteen kaksi ynnä kaksi saadakseen kokoon neljä. Hän oli abstraktisessa mielessä matemaattinen, mutta hän ei ollut mielikuvitukseltaan konstruktiivinen. Häneltä puuttui tietyntyyppiset mielikuvituksen lajit lähes kokonaan. Hän oli tyypillinen arkipäiväinen ja tavallinen keskitason ihminen. Niiden väenpaljouksien joukossa, jotka tulivat kuuntelemaan Jeesuksen opetusta ja saarnaa, oli suuri määrä samanlaisia miehiä ja naisia, ja näitä lohdutti suuresti sellainen havainto, että yksi heidän kaltaisensa oli korotettu kunnioitettuun asemaan Mestarin neuvoskunnissa. He saivat rohkaisua siitä tosiasiasta, että yksi heidän kaltaisensa oli jo päässyt korkeaan asemaan valtakunnan asiainhoidon piirissä. Ja Jeesus oppi paljon siitä, millä tavoin joidenkuiden ihmisten mieli toimii, kun hän suurta kärsivällisyyttä osoittaen kuunteli Filippuksen hupsuja kysymyksiä ja niin monta kertaa suostui taloudenpitäjänsä pyyntöön siitä, että ”asia näytettäisiin hänelle”.
Se Jeesuksen ominaisuus, jota Filippus lakkaamatta ihaili, oli Mestarin pettämätön anteliaisuus. Filippus ei kertaakaan huomannut Jeesuksessa mitään, joka olisi ollut pikkusieluista, kitsastelevaa tai saiturimaista, ja hän palvoi tätä kaiken aikaa näkyvää ja pettämätöntä avokätisyyttä.
Filippuksen persoonallisuudessa oli vähän sellaista, joka olisi ollut vaikuttavaa. Hänestä sanottiin usein: ”Filippus Betsaidasta, kaupungista, jossa Andreas ja Pietari asuvat.” Asioista oleellisen erottava näkemys puuttui häneltä lähes kokonaan; hän ei kyennyt käsittämään jonkin esille nousseen tilanteen sisältämiä dramaattisia mahdollisuuksia. Hän ei ollut pessimistinen; hän oli yksinkertaisesti proosallinen. Hänen hengellinen ymmärryksensä oli sekin perin puutteellista. Kun Mestari kerran oli keskellä erästä syvällisimmistä luennoistaan, Filippus ei epäröinyt keskeyttää Jeesusta esittääkseen selvästi typerän kysymyksen. Mutta Jeesus ei milloinkaan nuhdellut häntä tällaisesta ajattelemattomuudesta. Hän oli Filippuksen suhteen kärsivällinen ja otti huomioon sen, ettei Filippus kyennyt käsittämään opetuksen syvempiä merkityksiä. Jeesus oli hyvin tietoinen siitä, että jos hän vaikka vain kerrankin nuhtelisi Filippusta näiden ärsyttävien kysymysten esittämisestä, hän haavoittaisi tätä vilpitöntä sielua, mutta sen lisäksi tällainen moite loukkaisi Filippusta niin pahasti, ettei tämä enää koskaan uskaltautuisi esittämään kysymyksiä. Jeesus tiesi, että hänen avaruuden maailmoissaan oli lukemattomat miljardit samanlaisia hidasjärkisiä kuolevaisia, ja hän halusi rohkaista heitä kaikkia luottamaan häneen ja tuntemaan aina niin, että heillä oli vapaus kääntyä kysymyksineen ja pulmineen hänen puoleensa. Loppujen lopuksi Jeesus oli todellisuudessa kiinnostuneempi Filippuksen hupsuista kysymyksistä kuin saarnasta, jota hän mahdollisesti oli pitämässä. Jeesus oli verrattoman kiinnostunut ihmisistä, kaikenlaisista ihmisistä.
Julkiset puheet eivät apostolien isännältä oikein sujuneet, mutta hänen henkilökohtainen työnsä oli vakuuttavaa ja menestyksellistä. Hän ei helpostikaan lannistunut; hän oli uurastaja ja hyvin sitkeä kaikessa, mihin ryhtyi. Hänellä oli se suurenmoinen kyky, joka on vain harvoilla, että hän osasi sanoa: ”Tule.” Kun Natanael, hänen ensimmäinen käännynnäisensä, halusi väitellä Jeesuksen ja Nasaretin ansioista ja puutteista, Filippuksen vaikuttava vastaus kuului: ”Tule katsomaan.” Hän ei ollut dogmaattinen saarnaaja, joka olisi vain kehotellut kuulijoitaan: ”Menkää” – tehkää sitä ja tehkää tätä. Hän suhtautui kaikkiin työssään esille nousseisiin tilanteisiin sanomalla: ”Tule” – ”tule kanssani; minä näytän tietä.” Ja sellainen onkin aina tuloksia tuottava menetelmä, olipa opettamisen muoto tai vaihe mikä hyvänsä. Jopa vanhemmat voivat oppia Filippukselta paremman tavan, mitä he sanovat lapsilleen, niin etteivät he sano: ”Mene ja tee sitä ja mene ja tee tätä”, vaan että he mieluumminkin sanovat: ”Tulkaa mukaamme, niin näytämme teille paremman tien ja jaamme sen kanssanne.”
Filippuksen kykenemättömyys sovittautua uuteen tilanteeseen tuli osuvasti esille, kun kreikkalaiset tulivat hänen luokseen Jerusalemissa ja sanoivat: ”Hyvä herra, haluaisimme tavata Jeesuksen.” Kenelle tahansa tällaisen pyynnön esittävälle juutalaiselle Filippus olisi tässä tilanteessa sanonut: ”Tule.” Mutta nämä miehet olivat vierasmaalaisia, eikä Filippus kyennyt muistamaan yhtään tällaisia asioita koskevia ylempiensä antamia ohjeita. Niinpä ainoa, mitä hän keksi tehdä, oli kysyä neuvoa päälliköltä, Andreakselta, ja sitten he molemmat yhdessä saattoivat tapaamista pyytäneet kreikkalaiset Jeesuksen luo. Samalla tavoin kävi, kun hän meni Samariaan ja saarnasi ja kastoi uskovia, kuten Mestari oli häntä neuvonut, mutta pidättyi laskemasta käsiään käännynnäistensä päälle merkiksi siitä, että nämä olivat saaneet Totuuden Hengen. Niin kuitenkin tekivät Pietari ja Johannes, jotka ennen pitkää tulivat Jerusalemista hänen luokseen tekemään havaintoja hänen työskentelystään emäseurakunnan hyväksi.
Filippus jatkoi toimintaansa, kunhan oli selviytynyt koettelevista Mestarin kuoleman ajoista. Hän osallistui kahdentoista apostolin uudelleenorganisoitumiseen ja oli ensimmäinen, joka lähti lähimpien juutalaispiirien ulkopuolelle valloittamaan sieltä sieluja valtakunnalle. Ja hän onnistui parhaiten samarialaisten hyväksi tekemässään työssä sekä myöhemmin kaikissa toimissaan evankeliumin puolesta.
Filippuksen vaimo, joka oli naisten ryhmän pystyvä jäsen, kulki aktiivisesti aviomiehensä rinnalla tämän tehdessä evankelioimistyötään, sen jälkeen kun he olivat lähteneet pakoon Jerusalemin vainoja. Hänen vaimonsa oli peloton nainen. Hän seisoi Filippuksen ristin juurella ja rohkaisi tätä julistamaan ilosanomaa jopa murhaajilleen, ja Filippuksen voimien ehtyessä hän ryhtyi esittämään kertomusta Jeesukseen uskomisen kautta saatavasta pelastuksesta, ja hänet saatiin hiljenemään, vasta kun raivostuneet juutalaiset syöksyivät hänen kimppuunsa ja kivittivät hänet kuoliaaksi. Pariskunnan vanhin tytär, Lea, jatkoi heidän työtään, ja hänestä tuli myöhemmin Hierapoliin maineikas naisprofeetta.
Filippus, kahdentoista apostolin entinen isäntä, oli valtakunnan piirissä voimallinen mies, joka valloitti sieluja minne hyvänsä hän meni. Ja hänet ristiinnaulittiin lopulta uskonsa tähden ja haudattiin Hierapolikseen.
Philip was the fifth apostle to be chosen, being called when Jesus and his first four apostles were on their way from John’s rendezvous on the Jordan to Cana of Galilee. Since he lived at Bethsaida, Philip had for some time known of Jesus, but it had not occurred to him that Jesus was a really great man until that day in the Jordan valley when he said, “Follow me.” Philip was also somewhat influenced by the fact that Andrew, Peter, James, and John had accepted Jesus as the Deliverer.
Philip was twenty-seven years of age when he joined the apostles; he had recently been married, but he had no children at this time. The nickname which the apostles gave him signified “curiosity.” Philip was always wanting to be shown. He never seemed to see very far into any proposition. He was not necessarily dull, but he lacked imagination. This lack of imagination was the great weakness of his character. He was a commonplace and matter-of-fact individual.
When the apostles were organized for service, Philip was made steward; it was his duty to see that they were at all times supplied with provisions. And he was a good steward. His strongest characteristic was his methodical thoroughness; he was both mathematical and systematic.
Philip came from a family of seven, three boys and four girls. He was next to the oldest, and after the resurrection he baptized his entire family into the kingdom. Philip’s people were fisherfolk. His father was a very able man, a deep thinker, but his mother was of a very mediocre family. Philip was not a man who could be expected to do big things, but he was a man who could do little things in a big way, do them well and acceptably. Only a few times in four years did he fail to have food on hand to satisfy the needs of all. Even the many emergency demands attendant upon the life they lived seldom found him unprepared. The commissary department of the apostolic family was intelligently and efficiently managed.
The strong point about Philip was his methodical reliability; the weak point in his make-up was his utter lack of imagination, the absence of the ability to put two and two together to obtain four. He was mathematical in the abstract but not constructive in his imagination. He was almost entirely lacking in certain types of imagination. He was the typical everyday and commonplace average man. There were a great many such men and women among the multitudes who came to hear Jesus teach and preach, and they derived great comfort from observing one like themselves elevated to an honored position in the councils of the Master; they derived courage from the fact that one like themselves had already found a high place in the affairs of the kingdom. And Jesus learned much about the way some human minds function as he so patiently listened to Philip’s foolish questions and so many times complied with his steward’s request to “be shown.”
The one quality about Jesus which Philip so continuously admired was the Master’s unfailing generosity. Never could Philip find anything in Jesus which was small, niggardly, or stingy, and he worshiped this ever-present and unfailing liberality.
There was little about Philip’s personality that was impressive. He was often spoken of as “Philip of Bethsaida, the town where Andrew and Peter live.” He was almost without discerning vision; he was unable to grasp the dramatic possibilities of a given situation. He was not pessimistic; he was simply prosaic. He was also greatly lacking in spiritual insight. He would not hesitate to interrupt Jesus in the midst of one of the Master’s most profound discourses to ask an apparently foolish question. But Jesus never reprimanded him for such thoughtlessness; he was patient with him and considerate of his inability to grasp the deeper meanings of the teaching. Jesus well knew that, if he once rebuked Philip for asking these annoying questions, he would not only wound this honest soul, but such a reprimand would so hurt Philip that he would never again feel free to ask questions. Jesus knew that on his worlds of space there were untold billions of similar slow-thinking mortals, and he wanted to encourage them all to look to him and always to feel free to come to him with their questions and problems. After all, Jesus was really more interested in Philip’s foolish questions than in the sermon he might be preaching. Jesus was supremely interested in men, all kinds of men.
The apostolic steward was not a good public speaker, but he was a very persuasive and successful personal worker. He was not easily discouraged; he was a plodder and very tenacious in anything he undertook. He had that great and rare gift of saying, “Come.” When his first convert, Nathaniel, wanted to argue about the merits and demerits of Jesus and Nazareth, Philip’s effective reply was, “Come and see.” He was not a dogmatic preacher who exhorted his hearers to “Go”—do this and do that. He met all situations as they arose in his work with “Come”—“come with me; I will show you the way.” And that is always the effective technique in all forms and phases of teaching. Even parents may learn from Philip the better way of saying to their children not “Go do this and go do that,” but rather, “Come with us while we show and share with you the better way.”
The inability of Philip to adapt himself to a new situation was well shown when the Greeks came to him at Jerusalem, saying: “Sir, we desire to see Jesus.” Now Philip would have said to any Jew asking such a question, “Come.” But these men were foreigners, and Philip could remember no instructions from his superiors regarding such matters; so the only thing he could think to do was to consult the chief, Andrew, and then they both escorted the inquiring Greeks to Jesus. Likewise, when he went into Samaria preaching and baptizing believers, as he had been instructed by his Master, he refrained from laying hands on his converts in token of their having received the Spirit of Truth. This was done by Peter and John, who presently came down from Jerusalem to observe his work in behalf of the mother church.
Philip went on through the trying times of the Master’s death, participated in the reorganization of the twelve, and was the first to go forth to win souls for the kingdom outside of the immediate Jewish ranks, being most successful in his work for the Samaritans and in all his subsequent labors in behalf of the gospel.
Philip’s wife, who was an efficient member of the women’s corps, became actively associated with her husband in his evangelistic work after their flight from the Jerusalem persecutions. His wife was a fearless woman. She stood at the foot of Philip’s cross encouraging him to proclaim the glad tidings even to his murderers, and when his strength failed, she began the recital of the story of salvation by faith in Jesus and was silenced only when the irate Jews rushed upon her and stoned her to death. Their eldest daughter, Leah, continued their work, later on becoming the renowned prophetess of Hierapolis.
Philip, the onetime steward of the twelve, was a mighty man in the kingdom, winning souls wherever he went; and he was finally crucified for his faith and buried at Hierapolis.
SuomiEnglish
Filippus oli valituiksi tulleista apostoleista viides. Hänet kutsuttiin mukaan, kun Jeesus ja ensimmäiset neljä apostolia olivat matkalla Jordanin rannalta, Johanneksen kohtaamispaikalta, Galilean Kaanaan. Koska Filippus asui Betsaidassa, hän oli jo jonkin aikaa tiennyt Jeesuksesta, muttei hänen mieleensä ollut juolahtanut, että Jeesus olisi todellinen suurmies, ennen kuin sinä päivänä Jordanin laaksossa, kun tämä sanoi: ”Seuraa minua.” Filippukseen vaikutti jonkin verran myös se, että Andreas, Pietari, Jaakob ja Johannes olivat hyväksyneet Jeesuksen Vapahtajaksi.
Philip was the fifth apostle to be chosen, being called when Jesus and his first four apostles were on their way from John’s rendezvous on the Jordan to Cana of Galilee. Since he lived at Bethsaida, Philip had for some time known of Jesus, but it had not occurred to him that Jesus was a really great man until that day in the Jordan valley when he said, “Follow me.” Philip was also somewhat influenced by the fact that Andrew, Peter, James, and John had accepted Jesus as the Deliverer.
Filippus oli apostoleihin liittyessään kaksikymmentäseitsemänvuotias. Hän oli vähän aikaisemmin mennyt naimisiin, mutta hänellä ei vielä tuohon aikaan ollut lapsia. Apostolien hänelle antama lempinimi viittasi ”uteliaisuuteen”. Filippus tahtoi aina, että asiat näytettiin hänelle. Hän ei koskaan tuntunut minkään ehdotuksen osalta näkevän kovin pitkälle. Hän ei ollut välttämättä typerä, mutta häneltä puuttui mielikuvitusta. Tämä mielikuvituksen puute oli hänen luonteensa suuri heikkous. Hän oli arkipäiväinen ja tosiasioihin pitäytyvä yksilö.
Philip was twenty-seven years of age when he joined the apostles; he had recently been married, but he had no children at this time. The nickname which the apostles gave him signified “curiosity.” Philip was always wanting to be shown. He never seemed to see very far into any proposition. He was not necessarily dull, but he lacked imagination. This lack of imagination was the great weakness of his character. He was a commonplace and matter-of-fact individual.
Kun apostolit organisoitiin palvelua varten, Filippuksesta tehtiin isäntä. Hänen tehtävänään oli huolehtia siitä, että heillä oli joka hetki elintarpeita. Ja hyvä isäntä hän olikin. Hänen luonteensa vahvin puoli oli hänen järjestelmällinen perusteellisuutensa; hän oli sekä matemaattinen että systemaattinen.
When the apostles were organized for service, Philip was made steward; it was his duty to see that they were at all times supplied with provisions. And he was a good steward. His strongest characteristic was his methodical thoroughness; he was both mathematical and systematic.
Filippus oli lähtöisin seitsenlapsisesta perheestä, johon kuului kolme poikaa ja neljä tyttöä. Hän oli lapsista toiseksi vanhin, ja kuolleistanousun jälkeen hän kastoi koko perheensä valtakunnan jäseniksi. Filippuksen kotiväki oli kalastajia. Hänen isänsä oli varsin kyvykäs mies, syvällinen ajattelija, mutta hänen äitinsä oli perin keskinkertaisesta perheestä. Filippus ei ollut mies, jonka voitiin odottaa tekevän suuria, mutta hän oli mies, joka osasi tehdä pikkuasiat suurenmoisella tavalla, tehdä ne hyvin ja tyydyttävästi. Neljän vuoden aikana sattui vain muutaman kerran, ettei hän kyennyt järjestämään ruokaa niin, että se olisi riittänyt tyydyttämään kaikkien tarpeet. Harvoin sattui, ettei hänellä olisi ollut jotakin tarjottavana tyydyttämään myös niitä odottamattomien tilanteiden mukanaan tuomia monia tarpeita, jotka johtuivat heidän erikoisesta elintavastaan. Apostoliperheen muonitusosastoa hoidettiin järkevästi ja tehokkaasti.
Philip came from a family of seven, three boys and four girls. He was next to the oldest, and after the resurrection he baptized his entire family into the kingdom. Philip’s people were fisherfolk. His father was a very able man, a deep thinker, but his mother was of a very mediocre family. Philip was not a man who could be expected to do big things, but he was a man who could do little things in a big way, do them well and acceptably. Only a few times in four years did he fail to have food on hand to satisfy the needs of all. Even the many emergency demands attendant upon the life they lived seldom found him unprepared. The commissary department of the apostolic family was intelligently and efficiently managed.
Filippuksen vahva puoli oli hänen järjestelmällinen luotettavuutensa; hänen luonnekokonaisuutensa heikko kohta oli hänen äärimmäinen mielikuvituksen puutteensa, se, että häneltä puuttui kyky laskea yhteen kaksi ynnä kaksi saadakseen kokoon neljä. Hän oli abstraktisessa mielessä matemaattinen, mutta hän ei ollut mielikuvitukseltaan konstruktiivinen. Häneltä puuttui tietyntyyppiset mielikuvituksen lajit lähes kokonaan. Hän oli tyypillinen arkipäiväinen ja tavallinen keskitason ihminen. Niiden väenpaljouksien joukossa, jotka tulivat kuuntelemaan Jeesuksen opetusta ja saarnaa, oli suuri määrä samanlaisia miehiä ja naisia, ja näitä lohdutti suuresti sellainen havainto, että yksi heidän kaltaisensa oli korotettu kunnioitettuun asemaan Mestarin neuvoskunnissa. He saivat rohkaisua siitä tosiasiasta, että yksi heidän kaltaisensa oli jo päässyt korkeaan asemaan valtakunnan asiainhoidon piirissä. Ja Jeesus oppi paljon siitä, millä tavoin joidenkuiden ihmisten mieli toimii, kun hän suurta kärsivällisyyttä osoittaen kuunteli Filippuksen hupsuja kysymyksiä ja niin monta kertaa suostui taloudenpitäjänsä pyyntöön siitä, että ”asia näytettäisiin hänelle”.
The strong point about Philip was his methodical reliability; the weak point in his make-up was his utter lack of imagination, the absence of the ability to put two and two together to obtain four. He was mathematical in the abstract but not constructive in his imagination. He was almost entirely lacking in certain types of imagination. He was the typical everyday and commonplace average man. There were a great many such men and women among the multitudes who came to hear Jesus teach and preach, and they derived great comfort from observing one like themselves elevated to an honored position in the councils of the Master; they derived courage from the fact that one like themselves had already found a high place in the affairs of the kingdom. And Jesus learned much about the way some human minds function as he so patiently listened to Philip’s foolish questions and so many times complied with his steward’s request to “be shown.”
Se Jeesuksen ominaisuus, jota Filippus lakkaamatta ihaili, oli Mestarin pettämätön anteliaisuus. Filippus ei kertaakaan huomannut Jeesuksessa mitään, joka olisi ollut pikkusieluista, kitsastelevaa tai saiturimaista, ja hän palvoi tätä kaiken aikaa näkyvää ja pettämätöntä avokätisyyttä.
The one quality about Jesus which Philip so continuously admired was the Master’s unfailing generosity. Never could Philip find anything in Jesus which was small, niggardly, or stingy, and he worshiped this ever-present and unfailing liberality.
Filippuksen persoonallisuudessa oli vähän sellaista, joka olisi ollut vaikuttavaa. Hänestä sanottiin usein: ”Filippus Betsaidasta, kaupungista, jossa Andreas ja Pietari asuvat.” Asioista oleellisen erottava näkemys puuttui häneltä lähes kokonaan; hän ei kyennyt käsittämään jonkin esille nousseen tilanteen sisältämiä dramaattisia mahdollisuuksia. Hän ei ollut pessimistinen; hän oli yksinkertaisesti proosallinen. Hänen hengellinen ymmärryksensä oli sekin perin puutteellista. Kun Mestari kerran oli keskellä erästä syvällisimmistä luennoistaan, Filippus ei epäröinyt keskeyttää Jeesusta esittääkseen selvästi typerän kysymyksen. Mutta Jeesus ei milloinkaan nuhdellut häntä tällaisesta ajattelemattomuudesta. Hän oli Filippuksen suhteen kärsivällinen ja otti huomioon sen, ettei Filippus kyennyt käsittämään opetuksen syvempiä merkityksiä. Jeesus oli hyvin tietoinen siitä, että jos hän vaikka vain kerrankin nuhtelisi Filippusta näiden ärsyttävien kysymysten esittämisestä, hän haavoittaisi tätä vilpitöntä sielua, mutta sen lisäksi tällainen moite loukkaisi Filippusta niin pahasti, ettei tämä enää koskaan uskaltautuisi esittämään kysymyksiä. Jeesus tiesi, että hänen avaruuden maailmoissaan oli lukemattomat miljardit samanlaisia hidasjärkisiä kuolevaisia, ja hän halusi rohkaista heitä kaikkia luottamaan häneen ja tuntemaan aina niin, että heillä oli vapaus kääntyä kysymyksineen ja pulmineen hänen puoleensa. Loppujen lopuksi Jeesus oli todellisuudessa kiinnostuneempi Filippuksen hupsuista kysymyksistä kuin saarnasta, jota hän mahdollisesti oli pitämässä. Jeesus oli verrattoman kiinnostunut ihmisistä, kaikenlaisista ihmisistä.
There was little about Philip’s personality that was impressive. He was often spoken of as “Philip of Bethsaida, the town where Andrew and Peter live.” He was almost without discerning vision; he was unable to grasp the dramatic possibilities of a given situation. He was not pessimistic; he was simply prosaic. He was also greatly lacking in spiritual insight. He would not hesitate to interrupt Jesus in the midst of one of the Master’s most profound discourses to ask an apparently foolish question. But Jesus never reprimanded him for such thoughtlessness; he was patient with him and considerate of his inability to grasp the deeper meanings of the teaching. Jesus well knew that, if he once rebuked Philip for asking these annoying questions, he would not only wound this honest soul, but such a reprimand would so hurt Philip that he would never again feel free to ask questions. Jesus knew that on his worlds of space there were untold billions of similar slow-thinking mortals, and he wanted to encourage them all to look to him and always to feel free to come to him with their questions and problems. After all, Jesus was really more interested in Philip’s foolish questions than in the sermon he might be preaching. Jesus was supremely interested in men, all kinds of men.
Julkiset puheet eivät apostolien isännältä oikein sujuneet, mutta hänen henkilökohtainen työnsä oli vakuuttavaa ja menestyksellistä. Hän ei helpostikaan lannistunut; hän oli uurastaja ja hyvin sitkeä kaikessa, mihin ryhtyi. Hänellä oli se suurenmoinen kyky, joka on vain harvoilla, että hän osasi sanoa: ”Tule.” Kun Natanael, hänen ensimmäinen käännynnäisensä, halusi väitellä Jeesuksen ja Nasaretin ansioista ja puutteista, Filippuksen vaikuttava vastaus kuului: ”Tule katsomaan.” Hän ei ollut dogmaattinen saarnaaja, joka olisi vain kehotellut kuulijoitaan: ”Menkää” – tehkää sitä ja tehkää tätä. Hän suhtautui kaikkiin työssään esille nousseisiin tilanteisiin sanomalla: ”Tule” – ”tule kanssani; minä näytän tietä.” Ja sellainen onkin aina tuloksia tuottava menetelmä, olipa opettamisen muoto tai vaihe mikä hyvänsä. Jopa vanhemmat voivat oppia Filippukselta paremman tavan, mitä he sanovat lapsilleen, niin etteivät he sano: ”Mene ja tee sitä ja mene ja tee tätä”, vaan että he mieluumminkin sanovat: ”Tulkaa mukaamme, niin näytämme teille paremman tien ja jaamme sen kanssanne.”
The apostolic steward was not a good public speaker, but he was a very persuasive and successful personal worker. He was not easily discouraged; he was a plodder and very tenacious in anything he undertook. He had that great and rare gift of saying, “Come.” When his first convert, Nathaniel, wanted to argue about the merits and demerits of Jesus and Nazareth, Philip’s effective reply was, “Come and see.” He was not a dogmatic preacher who exhorted his hearers to “Go”—do this and do that. He met all situations as they arose in his work with “Come”—“come with me; I will show you the way.” And that is always the effective technique in all forms and phases of teaching. Even parents may learn from Philip the better way of saying to their children not “Go do this and go do that,” but rather, “Come with us while we show and share with you the better way.”
Filippuksen kykenemättömyys sovittautua uuteen tilanteeseen tuli osuvasti esille, kun kreikkalaiset tulivat hänen luokseen Jerusalemissa ja sanoivat: ”Hyvä herra, haluaisimme tavata Jeesuksen.” Kenelle tahansa tällaisen pyynnön esittävälle juutalaiselle Filippus olisi tässä tilanteessa sanonut: ”Tule.” Mutta nämä miehet olivat vierasmaalaisia, eikä Filippus kyennyt muistamaan yhtään tällaisia asioita koskevia ylempiensä antamia ohjeita. Niinpä ainoa, mitä hän keksi tehdä, oli kysyä neuvoa päälliköltä, Andreakselta, ja sitten he molemmat yhdessä saattoivat tapaamista pyytäneet kreikkalaiset Jeesuksen luo. Samalla tavoin kävi, kun hän meni Samariaan ja saarnasi ja kastoi uskovia, kuten Mestari oli häntä neuvonut, mutta pidättyi laskemasta käsiään käännynnäistensä päälle merkiksi siitä, että nämä olivat saaneet Totuuden Hengen. Niin kuitenkin tekivät Pietari ja Johannes, jotka ennen pitkää tulivat Jerusalemista hänen luokseen tekemään havaintoja hänen työskentelystään emäseurakunnan hyväksi.
The inability of Philip to adapt himself to a new situation was well shown when the Greeks came to him at Jerusalem, saying: “Sir, we desire to see Jesus.” Now Philip would have said to any Jew asking such a question, “Come.” But these men were foreigners, and Philip could remember no instructions from his superiors regarding such matters; so the only thing he could think to do was to consult the chief, Andrew, and then they both escorted the inquiring Greeks to Jesus. Likewise, when he went into Samaria preaching and baptizing believers, as he had been instructed by his Master, he refrained from laying hands on his converts in token of their having received the Spirit of Truth. This was done by Peter and John, who presently came down from Jerusalem to observe his work in behalf of the mother church.
Filippus jatkoi toimintaansa, kunhan oli selviytynyt koettelevista Mestarin kuoleman ajoista. Hän osallistui kahdentoista apostolin uudelleenorganisoitumiseen ja oli ensimmäinen, joka lähti lähimpien juutalaispiirien ulkopuolelle valloittamaan sieltä sieluja valtakunnalle. Ja hän onnistui parhaiten samarialaisten hyväksi tekemässään työssä sekä myöhemmin kaikissa toimissaan evankeliumin puolesta.
Philip went on through the trying times of the Master’s death, participated in the reorganization of the twelve, and was the first to go forth to win souls for the kingdom outside of the immediate Jewish ranks, being most successful in his work for the Samaritans and in all his subsequent labors in behalf of the gospel.
Filippuksen vaimo, joka oli naisten ryhmän pystyvä jäsen, kulki aktiivisesti aviomiehensä rinnalla tämän tehdessä evankelioimistyötään, sen jälkeen kun he olivat lähteneet pakoon Jerusalemin vainoja. Hänen vaimonsa oli peloton nainen. Hän seisoi Filippuksen ristin juurella ja rohkaisi tätä julistamaan ilosanomaa jopa murhaajilleen, ja Filippuksen voimien ehtyessä hän ryhtyi esittämään kertomusta Jeesukseen uskomisen kautta saatavasta pelastuksesta, ja hänet saatiin hiljenemään, vasta kun raivostuneet juutalaiset syöksyivät hänen kimppuunsa ja kivittivät hänet kuoliaaksi. Pariskunnan vanhin tytär, Lea, jatkoi heidän työtään, ja hänestä tuli myöhemmin Hierapoliin maineikas naisprofeetta.
Philip’s wife, who was an efficient member of the women’s corps, became actively associated with her husband in his evangelistic work after their flight from the Jerusalem persecutions. His wife was a fearless woman. She stood at the foot of Philip’s cross encouraging him to proclaim the glad tidings even to his murderers, and when his strength failed, she began the recital of the story of salvation by faith in Jesus and was silenced only when the irate Jews rushed upon her and stoned her to death. Their eldest daughter, Leah, continued their work, later on becoming the renowned prophetess of Hierapolis.
Filippus, kahdentoista apostolin entinen isäntä, oli valtakunnan piirissä voimallinen mies, joka valloitti sieluja minne hyvänsä hän meni. Ja hänet ristiinnaulittiin lopulta uskonsa tähden ja haudattiin Hierapolikseen.
Philip, the onetime steward of the twelve, was a mighty man in the kingdom, winning souls wherever he went; and he was finally crucified for his faith and buried at Hierapolis.