Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Matkalla Juudeaan Jeesuksen perässä kulki lähes viidenkymmenen ystävän ja vihamiehen seurue. Heidän keskiviikkoisella lounastauollaan hän puhui apostoleilleen ja tälle seuraajien ryhmälle aiheesta ”Pelastuksen ehdot”, ja oppitunnin päätteeksi hän esitti vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (veronkantajasta). Jeesus sanoi: ”Ymmärtänette siis, että Isä antaa pelastuksen ihmisten lapsille, ja tämä pelastus on ilmainen lahja kaikille, joilla on usko ottaa vastaan jumalallisen perheen pojan asema. Ei ole mitään, mitä ihminen voi tehdä tämän pelastuksen ansaitakseen. Omahyväisyydestä johtuvat teot eivät voi ostaa Jumalan suosiota, eikä paljo julkinen rukoileminen sovita sitä, että sydämestä puuttuu elävä usko. Ihmisiä te saatatte petkuttaa ulkokohtaisella palvelullanne, mutta Jumala katsoo sisälle sieluunne. Kertomastani ovat hyvänä havainnollistuksena ne kaksi miestä, toinen fariseus ja toinen publikaani, jotka menivät temppeliin rukoilemaan. Fariseus seisoi ja rukoili mielessään: ’Oi Jumala, kiitän sinua, etten ole niin kuin muut ihmiset, jotka ovat kiskureita, oppimattomia, väärämielisiä, huorintekijöitä tai vaikkapa sellaisia kuin tuo publikaani. Paastoan kahdesti viikossa; annan kymmenykset kaikesta, mitä saan.’ Mutta matkan päässä seisova publikaani ei tohtinut edes nostaa kasvojaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole armollinen minua, syntistä, kohtaan.’ Sanonpa teille, että publikaani mieluumminkin kuin fariseus meni kotiin mukanaan Jumalan hyväksyminen, sillä jokainen, joka ylentää itsensä, alennetaan, mutta joka alentaa itsensä, hänet ylennetään.”
Samana iltana Jerikossa vihamieliset fariseukset koettivat saada Mestarin satimeen sillä, että he houkuttelisivat hänet keskustelemaan avioliitosta ja avioerosta, kuten heidän toverinsa tekivät kerran Galileassa, mutta Jeesus väisti taitavasti heidän yrityksensä saattaa hänet ristiriitaan heidän avioeroa koskevien lakiensa kanssa. Samoin kuin publikaani ja fariseus kävivät hyvän ja huonon uskonnon havainnollistuksesta, samalla tavoin palvelivat heidän avioerokäytäntönsä hyvin siinä, että ne toivat selkeästi esille vastakohtaisuuden, joka vallitsi toisaalta juutalaisen lakikokoelman parempien avioliittolakien ja toisaalta fariseusten näistä mooseksenaikaisista avioliittosäädöksistä laatimien tulkintojen häpeällisen leväperäisyyden välillä. Fariseus arvioi itseään alimman normin mukaan, publikaani selvitti tilit itsensä kanssa korkeimman ihanteen mukaan. Fariseukselle hartaudenharjoitus oli keino tuudittautua omahyväiseen toimettomuuteen ja varmistua valheellisesta hengellisestä turvallisuudesta; publikaanille hartaudenharjoitus sen sijaan oli keino, jolla hän herätti sielunsa tajuamaan, että oli tarpeen katua, tunnustaa ja ottaa uskon avulla vastaan armelias anteeksianto. Fariseus etsi oikeutta, publikaani etsi armoa. Universumin laki kuuluu: Pyytäkää, niin saatte; etsikää, niin löydätte.
Vaikkei Jeesus antanutkaan vetää itseään kiistelemään fariseusten kanssa avioerosta, hän toki toi opetuksessaan esille myönteisen näkemyksen avioliittoa koskevista korkeimmista ihanteista. Hän ylisti avioliittoa kaikista ihmisten välisistä suhteista ihanteellisimpana ja korkeimpana. Hän antoi kuulijoidensa niin ikään ymmärtää, että hän paheksui syvästi Jerusalemin juutalaisten löyhiä ja epäoikeudenmukaisia avioerokäytäntöjä, jotka tuohon aikaan sallivat miehen erota vaimostaan varsin vähäpätöisistäkin syistä, kuten tämän heikon keittotaidon tai puutteellisen taloudenpidon vuoksi, tai ei sen paremmasta syystä kuin, että mies oli ihastunut paremmannäköiseen naiseen.
Fariseukset olivat menneet jopa niin pitkälle, että opettivat tuon vaivattoman avioeromuunnelman olevan juutalaisille, eritoten fariseuksille, myönnetty ja vain heitä koskeva erivapaus. Ja siksi Jeesus, vaikka hän kieltäytyikin lausumasta näkemyksiä, jotka olisivat koskeneet avioliittoa ja avioeroa, tuomitsi kuitenkin erittäin kitkerästi nämä aviosuhteen häpeälliset pilkkanapitämiset ja kiinnitti erityistä huomiota niiden epäoikeudenmukaisuuteen naisia ja lapsia kohtaan. Mestari ei milloinkaan antanut tukeaan sellaiselle avioerokäytännölle, joka asetti miehen naista parempaan asemaan, hän tuki sen sijaan vain opetuksia, jotka soivat naisille tasa-arvoisen aseman miesten kanssa.
Vaikkei Jeesus tuonutkaan esille uusia määräyksiä avioliitosta ja avioerosta, hän kehotti juutalaisia kuitenkin noudattamaan omia lakejaan ja korkeampia opetuksiaan. Tavan takaa hän vetosi siihen, mitä kirjoituksissa sanottiin, pyrkiessään edellä mainittujen sosiaalisten suuntaviivojen mukaisesti kohentamaan heidän käytäntöjään. Antaessaan tällä tavoin tukensa korkeille ja ihanteellisille avioliittokäsityksille Jeesus vältti taitavasti joutumasta ristiriitaan niiden kanssa, jotka esittivät kysymyksiä joko heidän kirjoitettujen lakiensa tai heidän suuresti arvostamiensa avioeroetuoikeuksien mukaisista sosiaalisista menettelytavoista.
Apostolien oli varsin vaikea ymmärtää Mestarin haluttomuutta esittää selkeitä kannanottoja, jotka liittyisivät tieteellisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin ongelmiin. He eivät täysin käsittäneet, että hänen maisessa lähetystehtävässään oli kysymys yksinomaisesti hengellisten ja uskonnollisten totuuksien julkituomisesta.
Sen jälkeen kun Jeesus oli puhunut avioliitosta ja avioerosta, hänen apostolinsa esittivät hänelle myöhemmin samana iltana yksityisesti monia lisäkysymyksiä, ja hänen vastauksensa näihin kyselyihin karkottivat heidän mielestään monet väärinkäsitykset. Tuon neuvonpidon päätteeksi Jeesus sanoi: ”Avioliitto ansaitsee kaiken kunnian, ja kaikkien ihmisten tulisi sitä haluta. Se seikka, että Ihmisen Poika suorittaa tehtävänsä maan päällä kumppanitta, ei millään muotoa heijasta sitä, missä määrin avioliiton solmiminen on toivottavaa. Se, että satun toimimaan tällä tavoin, on Isän tahto. Mutta tämä sama Isä on antanut määräyksen miehenpuolen ja naisenpuolen luomisesta, ja on Jumalan tahto, että miehet ja naiset löytäisivät korkeimman palveluksensa ja sen seurauksena olevan ilon siitä, että he perustavat kodin ottaakseen vastaan ja kasvattaakseen lapset, joiden luomisessa näistä vanhemmista tulee taivaan ja maan Luojien kumppaneita. Ja tästä syystä miehen on luovuttava isästään ja äidistään ja liityttävä vaimoonsa, ja nämä kaksi tulevat yhdeksi.”
Ja tällä tavoin Jeesus pyyhkäisi pois apostolien mielestä monet avioliittoon liittyneet huolenaiheet ja selvitti monet avioeroa koskeneet väärinkäsitykset. Samalla hän toi esille paljon sellaista, joka voimisti heidän ihanteitaan sosiaalisesta liitosta ja lisäsi heidän kunnioitustaan naisia ja lapsia sekä kotia kohtaan.
Very late on Sunday night, February 26, a runner from Bethany arrived at Philadelphia, bringing a message from Martha and Mary which said, “Lord, he whom you love is very sick.” This message reached Jesus at the close of the evening conference and just as he was taking leave of the apostles for the night. At first Jesus made no reply. There occurred one of those strange interludes, a time when he appeared to be in communication with something outside of, and beyond, himself. And then, looking up, he addressed the messenger in the hearing of the apostles, saying: “This sickness is really not to the death. Doubt not that it may be used to glorify God and exalt the Son.”
Jesus was very fond of Martha, Mary, and their brother, Lazarus; he loved them with a fervent affection. His first and human thought was to go to their assistance at once, but another idea came into his combined mind. He had almost given up hope that the Jewish leaders at Jerusalem would ever accept the kingdom, but he still loved his people, and there now occurred to him a plan whereby the scribes and Pharisees of Jerusalem might have one more chance to accept his teachings; and he decided, his Father willing, to make this last appeal to Jerusalem the most profound and stupendous outward working of his entire earth career. The Jews clung to the idea of a wonder-working deliverer. And though he refused to stoop to the performance of material wonders or to the enactment of temporal exhibitions of political power, he did now ask the Father’s consent for the manifestation of his hitherto unexhibited power over life and death.
The Jews were in the habit of burying their dead on the day of their demise; this was a necessary practice in such a warm climate. It often happened that they put in the tomb one who was merely comatose, so that on the second or even the third day, such a one would come forth from the tomb. But it was the belief of the Jews that, while the spirit or soul might linger near the body for two or three days, it never tarried after the third day; that decay was well advanced by the fourth day, and that no one ever returned from the tomb after the lapse of such a period. And it was for these reasons that Jesus tarried yet two full days in Philadelphia before he made ready to start for Bethany.
Accordingly, early on Wednesday morning he said to his apostles: “Let us prepare at once to go into Judea again.” And when the apostles heard their Master say this, they drew off by themselves for a time to take counsel of one another. James assumed the direction of the conference, and they all agreed that it was only folly to allow Jesus to go again into Judea, and they came back as one man and so informed him. Said James: “Master, you were in Jerusalem a few weeks back, and the leaders sought your death, while the people were minded to stone you. At that time you gave these men their chance to receive the truth, and we will not permit you to go again into Judea.”
Then said Jesus: “But do you not understand that there are twelve hours of the day in which work may safely be done? If a man walks in the day, he does not stumble inasmuch as he has light. If a man walks in the night, he is liable to stumble since he is without light. As long as my day lasts, I fear not to enter Judea. I would do one more mighty work for these Jews; I would give them one more chance to believe, even on their own terms—conditions of outward glory and the visible manifestation of the power of the Father and the love of the Son. Besides, do you not realize that our friend Lazarus has fallen asleep, and I would go to awake him out of this sleep!”
Then said one of the apostles: “Master, if Lazarus has fallen asleep, then will he the more surely recover.” It was the custom of the Jews at that time to speak of death as a form of sleep, but as the apostles did not understand that Jesus meant that Lazarus had departed from this world, he now said plainly: “Lazarus is dead. And I am glad for your sakes, even if the others are not thereby saved, that I was not there, to the end that you shall now have new cause to believe in me; and by that which you will witness, you should all be strengthened in preparation for that day when I shall take leave of you and go to the Father.”
When they could not persuade him to refrain from going into Judea, and when some of the apostles were loath even to accompany him, Thomas addressed his fellows, saying: “We have told the Master our fears, but he is determined to go to Bethany. I am satisfied it means the end; they will surely kill him, but if that is the Master’s choice, then let us acquit ourselves like men of courage; let us go also that we may die with him.” And it was ever so; in matters requiring deliberate and sustained courage, Thomas was always the mainstay of the twelve apostles.
SuomiEnglish
Very late on Sunday night, February 26, a runner from Bethany arrived at Philadelphia, bringing a message from Martha and Mary which said, “Lord, he whom you love is very sick.” This message reached Jesus at the close of the evening conference and just as he was taking leave of the apostles for the night. At first Jesus made no reply. There occurred one of those strange interludes, a time when he appeared to be in communication with something outside of, and beyond, himself. And then, looking up, he addressed the messenger in the hearing of the apostles, saying: “This sickness is really not to the death. Doubt not that it may be used to glorify God and exalt the Son.”
Jesus was very fond of Martha, Mary, and their brother, Lazarus; he loved them with a fervent affection. His first and human thought was to go to their assistance at once, but another idea came into his combined mind. He had almost given up hope that the Jewish leaders at Jerusalem would ever accept the kingdom, but he still loved his people, and there now occurred to him a plan whereby the scribes and Pharisees of Jerusalem might have one more chance to accept his teachings; and he decided, his Father willing, to make this last appeal to Jerusalem the most profound and stupendous outward working of his entire earth career. The Jews clung to the idea of a wonder-working deliverer. And though he refused to stoop to the performance of material wonders or to the enactment of temporal exhibitions of political power, he did now ask the Father’s consent for the manifestation of his hitherto unexhibited power over life and death.
The Jews were in the habit of burying their dead on the day of their demise; this was a necessary practice in such a warm climate. It often happened that they put in the tomb one who was merely comatose, so that on the second or even the third day, such a one would come forth from the tomb. But it was the belief of the Jews that, while the spirit or soul might linger near the body for two or three days, it never tarried after the third day; that decay was well advanced by the fourth day, and that no one ever returned from the tomb after the lapse of such a period. And it was for these reasons that Jesus tarried yet two full days in Philadelphia before he made ready to start for Bethany.
Accordingly, early on Wednesday morning he said to his apostles: “Let us prepare at once to go into Judea again.” And when the apostles heard their Master say this, they drew off by themselves for a time to take counsel of one another. James assumed the direction of the conference, and they all agreed that it was only folly to allow Jesus to go again into Judea, and they came back as one man and so informed him. Said James: “Master, you were in Jerusalem a few weeks back, and the leaders sought your death, while the people were minded to stone you. At that time you gave these men their chance to receive the truth, and we will not permit you to go again into Judea.”
Then said Jesus: “But do you not understand that there are twelve hours of the day in which work may safely be done? If a man walks in the day, he does not stumble inasmuch as he has light. If a man walks in the night, he is liable to stumble since he is without light. As long as my day lasts, I fear not to enter Judea. I would do one more mighty work for these Jews; I would give them one more chance to believe, even on their own terms—conditions of outward glory and the visible manifestation of the power of the Father and the love of the Son. Besides, do you not realize that our friend Lazarus has fallen asleep, and I would go to awake him out of this sleep!”
Then said one of the apostles: “Master, if Lazarus has fallen asleep, then will he the more surely recover.” It was the custom of the Jews at that time to speak of death as a form of sleep, but as the apostles did not understand that Jesus meant that Lazarus had departed from this world, he now said plainly: “Lazarus is dead. And I am glad for your sakes, even if the others are not thereby saved, that I was not there, to the end that you shall now have new cause to believe in me; and by that which you will witness, you should all be strengthened in preparation for that day when I shall take leave of you and go to the Father.”
When they could not persuade him to refrain from going into Judea, and when some of the apostles were loath even to accompany him, Thomas addressed his fellows, saying: “We have told the Master our fears, but he is determined to go to Bethany. I am satisfied it means the end; they will surely kill him, but if that is the Master’s choice, then let us acquit ourselves like men of courage; let us go also that we may die with him.” And it was ever so; in matters requiring deliberate and sustained courage, Thomas was always the mainstay of the twelve apostles.
Matkalla Juudeaan Jeesuksen perässä kulki lähes viidenkymmenen ystävän ja vihamiehen seurue. Heidän keskiviikkoisella lounastauollaan hän puhui apostoleilleen ja tälle seuraajien ryhmälle aiheesta ”Pelastuksen ehdot”, ja oppitunnin päätteeksi hän esitti vertauksen fariseuksesta ja publikaanista (veronkantajasta). Jeesus sanoi: ”Ymmärtänette siis, että Isä antaa pelastuksen ihmisten lapsille, ja tämä pelastus on ilmainen lahja kaikille, joilla on usko ottaa vastaan jumalallisen perheen pojan asema. Ei ole mitään, mitä ihminen voi tehdä tämän pelastuksen ansaitakseen. Omahyväisyydestä johtuvat teot eivät voi ostaa Jumalan suosiota, eikä paljo julkinen rukoileminen sovita sitä, että sydämestä puuttuu elävä usko. Ihmisiä te saatatte petkuttaa ulkokohtaisella palvelullanne, mutta Jumala katsoo sisälle sieluunne. Kertomastani ovat hyvänä havainnollistuksena ne kaksi miestä, toinen fariseus ja toinen publikaani, jotka menivät temppeliin rukoilemaan. Fariseus seisoi ja rukoili mielessään: ’Oi Jumala, kiitän sinua, etten ole niin kuin muut ihmiset, jotka ovat kiskureita, oppimattomia, väärämielisiä, huorintekijöitä tai vaikkapa sellaisia kuin tuo publikaani. Paastoan kahdesti viikossa; annan kymmenykset kaikesta, mitä saan.’ Mutta matkan päässä seisova publikaani ei tohtinut edes nostaa kasvojaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole armollinen minua, syntistä, kohtaan.’ Sanonpa teille, että publikaani mieluumminkin kuin fariseus meni kotiin mukanaan Jumalan hyväksyminen, sillä jokainen, joka ylentää itsensä, alennetaan, mutta joka alentaa itsensä, hänet ylennetään.”
Samana iltana Jerikossa vihamieliset fariseukset koettivat saada Mestarin satimeen sillä, että he houkuttelisivat hänet keskustelemaan avioliitosta ja avioerosta, kuten heidän toverinsa tekivät kerran Galileassa, mutta Jeesus väisti taitavasti heidän yrityksensä saattaa hänet ristiriitaan heidän avioeroa koskevien lakiensa kanssa. Samoin kuin publikaani ja fariseus kävivät hyvän ja huonon uskonnon havainnollistuksesta, samalla tavoin palvelivat heidän avioerokäytäntönsä hyvin siinä, että ne toivat selkeästi esille vastakohtaisuuden, joka vallitsi toisaalta juutalaisen lakikokoelman parempien avioliittolakien ja toisaalta fariseusten näistä mooseksenaikaisista avioliittosäädöksistä laatimien tulkintojen häpeällisen leväperäisyyden välillä. Fariseus arvioi itseään alimman normin mukaan, publikaani selvitti tilit itsensä kanssa korkeimman ihanteen mukaan. Fariseukselle hartaudenharjoitus oli keino tuudittautua omahyväiseen toimettomuuteen ja varmistua valheellisesta hengellisestä turvallisuudesta; publikaanille hartaudenharjoitus sen sijaan oli keino, jolla hän herätti sielunsa tajuamaan, että oli tarpeen katua, tunnustaa ja ottaa uskon avulla vastaan armelias anteeksianto. Fariseus etsi oikeutta, publikaani etsi armoa. Universumin laki kuuluu: Pyytäkää, niin saatte; etsikää, niin löydätte.
Vaikkei Jeesus antanutkaan vetää itseään kiistelemään fariseusten kanssa avioerosta, hän toki toi opetuksessaan esille myönteisen näkemyksen avioliittoa koskevista korkeimmista ihanteista. Hän ylisti avioliittoa kaikista ihmisten välisistä suhteista ihanteellisimpana ja korkeimpana. Hän antoi kuulijoidensa niin ikään ymmärtää, että hän paheksui syvästi Jerusalemin juutalaisten löyhiä ja epäoikeudenmukaisia avioerokäytäntöjä, jotka tuohon aikaan sallivat miehen erota vaimostaan varsin vähäpätöisistäkin syistä, kuten tämän heikon keittotaidon tai puutteellisen taloudenpidon vuoksi, tai ei sen paremmasta syystä kuin, että mies oli ihastunut paremmannäköiseen naiseen.
Fariseukset olivat menneet jopa niin pitkälle, että opettivat tuon vaivattoman avioeromuunnelman olevan juutalaisille, eritoten fariseuksille, myönnetty ja vain heitä koskeva erivapaus. Ja siksi Jeesus, vaikka hän kieltäytyikin lausumasta näkemyksiä, jotka olisivat koskeneet avioliittoa ja avioeroa, tuomitsi kuitenkin erittäin kitkerästi nämä aviosuhteen häpeälliset pilkkanapitämiset ja kiinnitti erityistä huomiota niiden epäoikeudenmukaisuuteen naisia ja lapsia kohtaan. Mestari ei milloinkaan antanut tukeaan sellaiselle avioerokäytännölle, joka asetti miehen naista parempaan asemaan, hän tuki sen sijaan vain opetuksia, jotka soivat naisille tasa-arvoisen aseman miesten kanssa.
Vaikkei Jeesus tuonutkaan esille uusia määräyksiä avioliitosta ja avioerosta, hän kehotti juutalaisia kuitenkin noudattamaan omia lakejaan ja korkeampia opetuksiaan. Tavan takaa hän vetosi siihen, mitä kirjoituksissa sanottiin, pyrkiessään edellä mainittujen sosiaalisten suuntaviivojen mukaisesti kohentamaan heidän käytäntöjään. Antaessaan tällä tavoin tukensa korkeille ja ihanteellisille avioliittokäsityksille Jeesus vältti taitavasti joutumasta ristiriitaan niiden kanssa, jotka esittivät kysymyksiä joko heidän kirjoitettujen lakiensa tai heidän suuresti arvostamiensa avioeroetuoikeuksien mukaisista sosiaalisista menettelytavoista.
Apostolien oli varsin vaikea ymmärtää Mestarin haluttomuutta esittää selkeitä kannanottoja, jotka liittyisivät tieteellisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittisiin ongelmiin. He eivät täysin käsittäneet, että hänen maisessa lähetystehtävässään oli kysymys yksinomaisesti hengellisten ja uskonnollisten totuuksien julkituomisesta.
Sen jälkeen kun Jeesus oli puhunut avioliitosta ja avioerosta, hänen apostolinsa esittivät hänelle myöhemmin samana iltana yksityisesti monia lisäkysymyksiä, ja hänen vastauksensa näihin kyselyihin karkottivat heidän mielestään monet väärinkäsitykset. Tuon neuvonpidon päätteeksi Jeesus sanoi: ”Avioliitto ansaitsee kaiken kunnian, ja kaikkien ihmisten tulisi sitä haluta. Se seikka, että Ihmisen Poika suorittaa tehtävänsä maan päällä kumppanitta, ei millään muotoa heijasta sitä, missä määrin avioliiton solmiminen on toivottavaa. Se, että satun toimimaan tällä tavoin, on Isän tahto. Mutta tämä sama Isä on antanut määräyksen miehenpuolen ja naisenpuolen luomisesta, ja on Jumalan tahto, että miehet ja naiset löytäisivät korkeimman palveluksensa ja sen seurauksena olevan ilon siitä, että he perustavat kodin ottaakseen vastaan ja kasvattaakseen lapset, joiden luomisessa näistä vanhemmista tulee taivaan ja maan Luojien kumppaneita. Ja tästä syystä miehen on luovuttava isästään ja äidistään ja liityttävä vaimoonsa, ja nämä kaksi tulevat yhdeksi.”
Ja tällä tavoin Jeesus pyyhkäisi pois apostolien mielestä monet avioliittoon liittyneet huolenaiheet ja selvitti monet avioeroa koskeneet väärinkäsitykset. Samalla hän toi esille paljon sellaista, joka voimisti heidän ihanteitaan sosiaalisesta liitosta ja lisäsi heidän kunnioitustaan naisia ja lapsia sekä kotia kohtaan.