Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Kuolemaa pelättiin siksi, että kuolema merkitsi taas uuden vainajahengen vapautumista fyysisestä ruumiistaan. Entisaikojen ihmiset tekivät parhaansa estääkseen kuoleman, välttyäkseen siltä vaivalta, jota kamppailu uuden aaveen kanssa merkitsi. Heillä oli aina tavaton huoli saada aave lähtemään kuolinpaikalta, aloittamaan matkansa manan majoille. Aavetta pelättiin ennen kaikkea, silloin kun se oli oletetussa siirtymävaiheessa kuolinhetkellä tapahtuvan ilmaantumisensa ja myöhemmin seuraavan aaveiden kotimaahan lähdön välillä. Aaveiden kotimaa oli epämääräisen ja alkeellisen käsityksen mukaan jokin taivaantapainen.
Vaikka villi-ihminen uskoi, että aaveilla oli yliluonnollisia kykyjä, hän ei silti kuvitellut, että niillä oli yliluonnollista älykkyyttä. Monia kikkoja ja salajuonia käytettiin pyrittäessä hämäämään ja petkuttamaan aaveita. Sivistynytkin ihminen luottaa vielä kovasti sellaiseen toivoon, että hurskauden ulkonainen osoittaminen onnistuisi jollakin tavoin pettämään jopa kaikkitietävää Jumaluutta.
Alkukantaiset ihmiset pelkäsivät sairautta, sillä he huomasivat sen toimivan usein kuoleman airuena. Ellei heimon poppamies onnistunut parantamaan sairauden kourissa taistelevaa yksilöä, sairas siirrettiin tavallisesti pois perheen majasta ja vietiin pienempään majaan tai jätettiin taivasalle tekemään kuolemaa omissa oloissaan. Talo, jossa kuolema oli vieraillut, tavallisesti hävitettiin. Ellei näin tehty, sitä joka tapauksessa aina karteltiin. Ja tämä pelko esti alkuaikojen ihmistä rakentamasta lujia asumuksia. Se soti myös pysyvien kylien ja kaupunkien perustamista vastaan.
Villi-ihmiset istuivat koko yön valveilla juttelemassa, aina kun joku suvun jäsen oli kuollut. He pelkäsivät itsekin kuolevansa, jos vaipuisivat uneen ruumiin läheisyydessä. Ruumiista saatu tartunta teki vainajienpelon oikeutetuksi, ja kaikki kansanheimot ovat jonain aikana harjoittaneet mutkikkaita puhdistautumismenoja, joiden tarkoituksena oli puhdistaa kuolleen kanssa kosketuksiin joutunut henkilö. Entisajan ihmiset uskoivat, että ruumiin ympärillä piti olla valoa, ruumista ei koskaan saanut jättää pimeään. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla poltetaan yhä kynttilöitä kuolinhuoneissa, ja ihmiset istuvat edelleenkin valvojaisia. Niin kutsuttu sivistynyt ihminen on tuskin vieläkään täysin poistanut ruumiidenpelkoa elämänfilosofiastaan.
Mutta kaikesta tästä pelosta huolimatta ihmiset koettivat edelleenkin petkuttaa vainajahenkeä. Ellei kuolinmajaa hävitetty, niin ruumis vietiin pois seinään tehdystä aukosta, ei koskaan oven kautta. Tällaiset toimenpiteet suoritettiin aaveen hämäämiseksi, sen paikallaviipyilemisen estämiseksi ja sen poissapysymisen varmistamiseksi. Saattoväki palasi hautajaisista myös eri tietä, jottei vainajahenki seuraisi mukana. Kulkusuunnan vaihtamista ja kymmeniä muita metkuja käytettiin varmistamaan, ettei aave enää nousisi haudasta. Aavetta petkuttaakseen sukupuolet vaihtoivat usein keskenään vaatteita. Surupukujen tarkoituksena oli jälkeenjääneiden tekeminen tunnistamattomiksi. Myöhemmin niiden tarkoituksena oli kunnioituksen osoittaminen vainajalle ja aaveiden lepyttäminen sillä keinoin.
Death was feared because death meant the liberation of another ghost from its physical body. The ancients did their best to prevent death, to avoid the trouble of having to contend with a new ghost. They were always anxious to induce the ghost to leave the scene of death, to embark on the journey to deadland. The ghost was feared most of all during the supposed transition period between its emergence at the time of death and its later departure for the ghost homeland, a vague and primitive concept of pseudo heaven.
Though the savage credited ghosts with supernatural powers, he hardly conceived of them as having supernatural intelligence. Many tricks and stratagems were practiced in an effort to hoodwink and deceive the ghosts; civilized man still pins much faith on the hope that an outward manifestation of piety will in some manner deceive even an omniscient Deity.
The primitives feared sickness because they observed it was often a harbinger of death. If the tribal medicine man failed to cure an afflicted individual, the sick man was usually removed from the family hut, being taken to a smaller one or left in the open air to die alone. A house in which death had occurred was usually destroyed; if not, it was always avoided, and this fear prevented early man from building substantial dwellings. It also militated against the establishment of permanent villages and cities.
The savages sat up all night and talked when a member of the clan died; they feared they too would die if they fell asleep in the vicinity of a corpse. Contagion from the corpse substantiated the fear of the dead, and all peoples, at one time or another, have employed elaborate purification ceremonies designed to cleanse an individual after contact with the dead. The ancients believed that light must be provided for a corpse; a dead body was never permitted to remain in the dark. In the twentieth century, candles are still burned in death chambers, and men still sit up with the dead. So-called civilized man has hardly yet completely eliminated the fear of dead bodies from his philosophy of life.
But despite all this fear, men still sought to trick the ghost. If the death hut was not destroyed, the corpse was removed through a hole in the wall, never by way of the door. These measures were taken to confuse the ghost, to prevent its tarrying, and to insure against its return. Mourners also returned from a funeral by a different road, lest the ghost follow. Backtracking and scores of other tactics were practiced to insure that the ghost would not return from the grave. The sexes often exchanged clothes in order to deceive the ghost. Mourning costumes were designed to disguise survivors; later on, to show respect for the dead and thus appease the ghosts.
SuomiEnglish
Kuolemaa pelättiin siksi, että kuolema merkitsi taas uuden vainajahengen vapautumista fyysisestä ruumiistaan. Entisaikojen ihmiset tekivät parhaansa estääkseen kuoleman, välttyäkseen siltä vaivalta, jota kamppailu uuden aaveen kanssa merkitsi. Heillä oli aina tavaton huoli saada aave lähtemään kuolinpaikalta, aloittamaan matkansa manan majoille. Aavetta pelättiin ennen kaikkea, silloin kun se oli oletetussa siirtymävaiheessa kuolinhetkellä tapahtuvan ilmaantumisensa ja myöhemmin seuraavan aaveiden kotimaahan lähdön välillä. Aaveiden kotimaa oli epämääräisen ja alkeellisen käsityksen mukaan jokin taivaantapainen.
Death was feared because death meant the liberation of another ghost from its physical body. The ancients did their best to prevent death, to avoid the trouble of having to contend with a new ghost. They were always anxious to induce the ghost to leave the scene of death, to embark on the journey to deadland. The ghost was feared most of all during the supposed transition period between its emergence at the time of death and its later departure for the ghost homeland, a vague and primitive concept of pseudo heaven.
Vaikka villi-ihminen uskoi, että aaveilla oli yliluonnollisia kykyjä, hän ei silti kuvitellut, että niillä oli yliluonnollista älykkyyttä. Monia kikkoja ja salajuonia käytettiin pyrittäessä hämäämään ja petkuttamaan aaveita. Sivistynytkin ihminen luottaa vielä kovasti sellaiseen toivoon, että hurskauden ulkonainen osoittaminen onnistuisi jollakin tavoin pettämään jopa kaikkitietävää Jumaluutta.
Though the savage credited ghosts with supernatural powers, he hardly conceived of them as having supernatural intelligence. Many tricks and stratagems were practiced in an effort to hoodwink and deceive the ghosts; civilized man still pins much faith on the hope that an outward manifestation of piety will in some manner deceive even an omniscient Deity.
Alkukantaiset ihmiset pelkäsivät sairautta, sillä he huomasivat sen toimivan usein kuoleman airuena. Ellei heimon poppamies onnistunut parantamaan sairauden kourissa taistelevaa yksilöä, sairas siirrettiin tavallisesti pois perheen majasta ja vietiin pienempään majaan tai jätettiin taivasalle tekemään kuolemaa omissa oloissaan. Talo, jossa kuolema oli vieraillut, tavallisesti hävitettiin. Ellei näin tehty, sitä joka tapauksessa aina karteltiin. Ja tämä pelko esti alkuaikojen ihmistä rakentamasta lujia asumuksia. Se soti myös pysyvien kylien ja kaupunkien perustamista vastaan.
The primitives feared sickness because they observed it was often a harbinger of death. If the tribal medicine man failed to cure an afflicted individual, the sick man was usually removed from the family hut, being taken to a smaller one or left in the open air to die alone. A house in which death had occurred was usually destroyed; if not, it was always avoided, and this fear prevented early man from building substantial dwellings. It also militated against the establishment of permanent villages and cities.
Villi-ihmiset istuivat koko yön valveilla juttelemassa, aina kun joku suvun jäsen oli kuollut. He pelkäsivät itsekin kuolevansa, jos vaipuisivat uneen ruumiin läheisyydessä. Ruumiista saatu tartunta teki vainajienpelon oikeutetuksi, ja kaikki kansanheimot ovat jonain aikana harjoittaneet mutkikkaita puhdistautumismenoja, joiden tarkoituksena oli puhdistaa kuolleen kanssa kosketuksiin joutunut henkilö. Entisajan ihmiset uskoivat, että ruumiin ympärillä piti olla valoa, ruumista ei koskaan saanut jättää pimeään. Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla poltetaan yhä kynttilöitä kuolinhuoneissa, ja ihmiset istuvat edelleenkin valvojaisia. Niin kutsuttu sivistynyt ihminen on tuskin vieläkään täysin poistanut ruumiidenpelkoa elämänfilosofiastaan.
The savages sat up all night and talked when a member of the clan died; they feared they too would die if they fell asleep in the vicinity of a corpse. Contagion from the corpse substantiated the fear of the dead, and all peoples, at one time or another, have employed elaborate purification ceremonies designed to cleanse an individual after contact with the dead. The ancients believed that light must be provided for a corpse; a dead body was never permitted to remain in the dark. In the twentieth century, candles are still burned in death chambers, and men still sit up with the dead. So-called civilized man has hardly yet completely eliminated the fear of dead bodies from his philosophy of life.
Mutta kaikesta tästä pelosta huolimatta ihmiset koettivat edelleenkin petkuttaa vainajahenkeä. Ellei kuolinmajaa hävitetty, niin ruumis vietiin pois seinään tehdystä aukosta, ei koskaan oven kautta. Tällaiset toimenpiteet suoritettiin aaveen hämäämiseksi, sen paikallaviipyilemisen estämiseksi ja sen poissapysymisen varmistamiseksi. Saattoväki palasi hautajaisista myös eri tietä, jottei vainajahenki seuraisi mukana. Kulkusuunnan vaihtamista ja kymmeniä muita metkuja käytettiin varmistamaan, ettei aave enää nousisi haudasta. Aavetta petkuttaakseen sukupuolet vaihtoivat usein keskenään vaatteita. Surupukujen tarkoituksena oli jälkeenjääneiden tekeminen tunnistamattomiksi. Myöhemmin niiden tarkoituksena oli kunnioituksen osoittaminen vainajalle ja aaveiden lepyttäminen sillä keinoin.
But despite all this fear, men still sought to trick the ghost. If the death hut was not destroyed, the corpse was removed through a hole in the wall, never by way of the door. These measures were taken to confuse the ghost, to prevent its tarrying, and to insure against its return. Mourners also returned from a funeral by a different road, lest the ghost follow. Backtracking and scores of other tactics were practiced to insure that the ghost would not return from the grave. The sexes often exchanged clothes in order to deceive the ghost. Mourning costumes were designed to disguise survivors; later on, to show respect for the dead and thus appease the ghosts.