Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Elämän juurruttaminen Urantialle
KOKO Sataniassa on vain kuusikymmentäyksi Urantian kaltaista maailmaa, planeettaa, joilla elämä on muuntelujen kohteena. Asutut maailmat on valtaosaltaan kansoitettu vakiintuneita menetelmiä noudattaen. Elämänkantajille ei sellaisilla sfääreillä suoda paljonkaan liikkumavaraa heidän suunnitellessaan elämän juurruttamista. Mutta suunnilleen yksi maailma kymmenestä määrätään desimaaliplaneetaksi ja merkitään Elämänkantajien erityisrekisteriin. Ja kun pyrimme muuntelemaan tai mahdollisuuksien mukaan kohentamaan elävien olentojen universumikohtaisia vakiotyyppejä, meillä on sellaisilla planeetoilla lupa suorittaa tiettyjä elollisuuteen kohdistuvia kokeiluja.
1. Fyysisen elämän perusedellytykset
600 000 000 vuotta sitten Jerusemista lähetetty Elämänkantajain komissio saapui Urantialle, ja valmistellakseen elämän juurruttamista Satanian järjestelmän maailmaan numero 606 se ryhtyi tutkimaan Urantian fyysisiä olosuhteita. Tämä tuli olemaan kuudessadaskuudes kokemuksemme Nebadonin kaavioiden mukaisen elämän alkuunsaattamisesta Sataniassa ja kuudeskymmenes tilaisuutemme tehdä muutoksia paikallisuniversumin elollisuuden perus- ja standardikaavoihin ja tuottaa niistä muunnelmia.
On mainittava, etteivät Elämänkantajat voi panna elämää alulle, ennen kuin sfääri on valmis evolutionaarisen kehityskulun alkuunsaattamiseen. Emme myöskään voi järjestää elollisuuden kehittymistä nopeammaksi kuin, minkä planeetan fyysinen edistyminen suo ja minkä se kykenee ylläpitämään.
Satanian Elämänkantajat olivat suunnitelleet elollisuudelle natriumkloridiin perustuvan rakennemallin. Mihinkään toimenpiteisiin elämän juurruttamiseksi ei sen vuoksi voitu ryhtyä, ennen kuin valtamerten vedet olivat muuttuneet riittävän suolaisiksi. Urantian protoplasmatyyppi voi toimia vain sopivassa suolaliuoksessa. Kaikki alkuasteinen elollisuus – kasvit ja eläimet – kehittyi suolaliuoksesta koostuvassa elinympäristössä. Myöskään monimutkaisemmat maaeläimet eivät voisi säilyä hengissä, ellei tämä samainen elintärkeä suolaliuos kiertäisi niiden ruumiissa sen verivirran muodossa, joka yhtämittaisesti huuhtelee jokaista pikkuruista elävää solua tässä ”suolameressä”, johon solu kirjaimellisesti uppoaa.
Primitiiviset esivaiheenne kiertelivät vapaasti suolaisessa valtameressä. Nykyisin tämä sama merenkaltainen suolaliuos kiertää vapaasti ruumiissanne huuhtoen kutakin yksittäistä solua kemiallisella nesteellä, joka kaikilta pääominaisuuksiltaan on verrattavissa siihen suolaveteen, joka planeetallanne pani ensimmäisten elävien solujen ensimmäiset protoplasmalle ominaiset reaktiot liikkeelle.
Mutta nyt puheena olevan kauden alkaessa Urantia on kehittymässä kaikin tavoin kohti tilaa, joka on suotuisa merellisen elollisuuden alkumuotojen ylläpitämiseen. Maan päällä ja lähiavaruudessa tapahtuva fyysinen kehitys on hitaasti mutta varmasti valmistamassa näyttämöä myöhemmille yrityksille sellaisten elollisuuden muotojen alkuunsaattamiseksi, joiden olimme päätelleet soveltuvan parhaiten siihen fyysiseen ympäristöön – sekä maa- että avaruusympäristöön –, joka tuolloin oli kehkeytymässä.
Satanian Elämänkantajien komissio palasi tämän jälkeen Jerusemiin, sillä se katsoi parhaaksi, ennen kuin elämän juurruttamiseen varsinaisesti ryhdyttäisiin, odottaa mantereisen maamassan jakautumisen edistymistä, jolloin käytettävissä olisi vieläkin enemmän sisämeriä ja suojaisia lahtia.
Planeetalla, jossa elollisuudella on merellinen alkuperä, lukuisat sisämeret, pitkän rannikon matalat vedet ja suojaisat poukamat tarjoavat ihanteelliset olosuhteet elämän juurruttamiselle. Ja nimenomaan tällainen maapallon vesien jakautuminen oli tuolloin hyvää vauhtia kehittymässä. Nämä entisaikojen sisämeret olivat harvoin sataaviittäkymmentä tai sataakahdeksaakymmentä metriä syvempiä, ja auringonvalo kykenee tunkeutumaan merivedessä yli sadankahdeksankymmenen metrin syvyyteen.
Ja juuri tällaisilta myöhempien aikakausien leudon ja tasaisen ilmaston omanneilta rannikoilta alkukantainen kasvisto hakeutui kuivalle maalle. Ilmakehän korkea hiilipitoisuus tarjosi siellä elollisuuden uusille, maalla kasvaville muunnoksille mahdollisuuden nopeaan ja rehevään kasvuun. Vaikka tämä silloinen ilmakehä oli kasvullisuudelle ihanteellinen, sen hiilidioksidipitoisuus oli niin suuri, ettei mikään eläinlaji, ihmisestä puhumattakaan, olisi voinut elää maan kamaralla.
2. Urantian ilmakehä
Planeetan ilmakehä suodattaa maahan noin kaksi miljardisosaa Auringon koko valosäteilystä. Mikäli Pohjois-Amerikan ylle lankeavasta valosta veloitettaisiin kaksi senttiä kilowattitunnilta, nousisi vuotuinen valolasku yli 800 tuhanteen biljoonaan dollariin. Chicagolle lankeava auringonpaistelasku nousisi hyvän matkaa yli 100 miljoonaan dollariin päivältä. Eikä tulisi unohtaa, että saatte Auringosta muunkinlaista energiaa – valo ei ole ainoa ilmakehänne tavoittava Auringon anti. Urantialle virtaa valtavia aurinkoenergioita, joista joidenkin aaltopituudet ovat ihmisen näköaistin erotuskyvyn yläpuolella, toiset sen alapuolella.
Maan ilmakehä on miltei läpipääsemätön suurelle osalle siitä Auringon säteilystä, joka kuuluu spektrin äärimmäiseen, ultraviolettiin päähän. Useimmat näistä lyhyistä aaltopituuksista imeytyvät otsonikerrokseen, joka ympäröi maapalloa noin kuudentoista kilometrin korkeudella ja ulottuu avaruuteen toiset kuusitoista kilometriä. Ilmakehän tämän alueen kyllästävä otsoni muodostaisi maanpinnan olosuhteissa vain kaksi ja puoli millimetriä paksun kerroksen. Silti tämä suhteellisen pieni ja näennäisen merkityksetön otsonimäärä suojelee Urantian asukkaita edellä mainittujen, auringonvalossa esiintyvien vaarallisten ja tuhoisien ultraviolettisäteilyjen liikamäärältä. Jos toisaalta tämä otsonikerros olisi hiukankin paksumpi, jäisitte vaille niitä erittäin tärkeitä ja terveellisiä ultraviolettisäteitä, jotka nyt pääsevät maan pinnalle asti ja ovat erään välttämättömimmän vitamiininne esivaihe.
Ja tästäkin huolimatta jotkut mielikuvituksettomimmista kuolevaisista mekanisteistanne pitävät aineellista luomistulosta ja ihmisen kehitystä itsepintaisesti sattumana. Urantian keskiväliolennot ovat keränneet yli viisikymmentätuhatta fysiikan ja kemian alan tosiasiaa, joista he ovat sitä mieltä, että ne eivät käy yksiin umpimähkäisen sattuman lakien kanssa, ja joiden he väittävät erehtymättömästi osoittavan, että aineellisessa luomistuloksessa on mukana älyperäinen tarkoituksenmukaisuus. Eikä kaikessa tässä oteta lainkaan huomioon heidän luetteloaan niistä yli sadastatuhannesta havainnosta fysiikan ja kemian alueen ulkopuolelta, joiden he väittävät todistavan mielen läsnäolon aineellisen kosmoksen suunnittelussa, luomisessa ja ylläpidossa.
Auringostanne purkautuu todellinen kuolettavien säteiden tulva, ja se, että elämänne Urantialla on miellyttävää, johtuu yli neljänkymmenen sellaisen sattumanvaraiselta näyttävän suojelutoimenpiteen ”satunnaisesta” vaikutuksesta, joiden toimintatapa on samanlaista kuin on tämän ainutlaatuisen otsonikerroksen vaikutus.
Ellei ilmakehä ”käärisi maapalloa peittoonsa”, katoaisi lämpöä säteilyn muodossa joka yö niin nopeasti, että elämän säilyminen kävisi mahdottomaksi muutoin kuin keinotekoisesti.
Maan ilmakehän alemmat kahdeksan tai yhdeksän ja puoli kilometriä ovat troposfääri. Se on sääilmiöt aiheuttavien tuulien ja ilmavirtausten alue. Tämän alueen yläpuolella on sisempi ionosfääri, ja sen jälkeen seuraa stratosfääri. Maan pinnalta ylöspäin mentäessä lämpötila laskee tasaisesti yhdeksän ja puolen tai kolmentoista kilometrin matkalla, jossa korkeudessa se on noin 57 astetta (C) nollan alapuolella. Tämä lämpötilan vaihtelualue 54 ja 57 pakkasasteen (C) välillä pysyy muuttumattomana, kun noustaan seuraavat kuusikymmentäneljä kilometriä ylöspäin. Tämä vakaan lämpötilan alue on stratosfääri. Seitsemänkymmenenkahden tai kahdeksankymmenen kilometrin korkeudessa lämpötila alkaa kohota, ja tätä nousua jatkuu kunnes revontulten esiintymiskorkeudessa saavutetaan 650 °C lämpötila, ja juuri tämä voimakas lämpö ionisoi hapen. Mutta tällaisessa ohentuneessa ilmakehässä vallitsevaa lämpötilaa ei oikeastaan voi verrata lämpötilalukemiin maan pinnan tasolla. Älkää unohtako, että ilmakehänne koko massasta kohdataan yli puolet jo ensimmäisten viiden kilometrin matkalla. Maan ilmakehän ulottuvuuden äärialueen osoittavat revontulten korkeimmat liekit – noin kuusisataaneljäkymmentä kilometriä.
Revontuli-ilmiöillä on suora yhteys auringonpilkkuihin, niihin Auringon sykloneihin, jotka pyörivät vastakkaisiin suuntiin Auringon päiväntasaajan ylä- ja alapuolella samaan tapaan kuin Maan trooppiset pyörremyrskyt. Mainitut ilmakehän häiriöt pyörivät vastakkaisiin suuntiin riippuen siitä, esiintyvätkö ne päiväntasaajan ylä- vai alapuolella.
Auringonpilkkujen kyky muuttaa valon jaksolukuja osoittaa näiden Auringon myrskykeskusten toimivan suunnattoman suurina magneetteina. Tällaiset magneettikentät kykenevät sinkoamaan varautuneita hiukkasia auringonpilkkusyövereistä avaruuden läpi Maan ulompaan ilmakehään, jossa niiden ionisoiva vaikutus saa aikaan tällaisia näyttäviä revontuli-ilmiöitä. Niinpä suurimmat revontuli-ilmiöt ovat nähtävillänne auringonpilkkujen esiintymistiheyden ollessa suurimmillaan – tai vähän sen jälkeen –, jolloin pilkut yleisimmin sijaitsevat ekvatoriaalisesti.
Jopa kompassin neula reagoi tähän Auringon vaikutukseen, sillä se kääntyy hieman itään auringon noustessa ja hieman länteen auringonlaskun lähestyessä. Näin tapahtuu joka päivä, mutta auringonpilkkujakson ollessa suurimmillaan tämä kompassin poikkeama on kaksinkertainen. Nämä kompassineulan päivittäiset vaeltelut ovat reaktioita auringonvalon aiheuttamaan ylemmän ilmakehän lisääntyneeseen ionisoitumiseen.
Se seikka, että ylimmässä stratosfäärissä on kaksi erillistä sähköä johtavaa aluetta, selittää, kuinka voitte lähettää kauaksi kuuluvia radiolähetyksiä sekä pitkillä että lyhyillä aaltopituuksilla. Radiotoimintaanne häiritsevät toisinaan hirvittävät myrskyt, joita näiden ulompien ionosfäärien alueilla ajoittain riehuu.
3. Avaruusympäristö
Universumin aineellistumisen varhaisempina aikoina näissä avaruuden lohkoissa esiintyy siellä täällä laajoja vetypilviä, juuri sellaisia astronomisia pölykertymiä, jotka ovat nyt ominaisia monille alueille kautta kaukaisen avaruuden. Suuri osa siitä organisoidusta aineesta, jonka liekehtivät auringot hajottavat ja levittävät säteilyenergiana, rakentui alun perin näissä varhain ilmaantuneissa avaruuden vetypilvissä. Tietyissä epätavallisissa olosuhteissa atomien halkeamista tapahtuu myös suurempien vetymassojen ytimissä. Ja kaikkiin näihin atomien rakentumis- ja hajoamisilmiöihin, joita tapahtuu esimerkiksi korkean lämpötilan omaavissa tähtisumuissa, liittyy säteilyenergian lyhyiden avaruussäteiden vuoksiaaltojen ilmaantuminen. Näiden erilaisten säteilyjen ohessa esiintyy tietynlaatuista avaruusenergiaa, jota Urantialla ei tunneta.
Tämä universumiin kuuluvassa avaruudessa esiintyvän lyhytsäteisen energian varaus on neljäsataa kertaa suurempi kuin on säteilynä ilmenevän energian kaikkien muiden, organisoidun avaruuden lohkoilla esiintyvien muotojen energiavaraus. Lyhyiden avaruussäteiden tuotantoa, olivatpa ne peräisin liekehtivistä tähtisumuista, jännitteisistä sähkökentistä, ulkoavaruudesta tai valtavista vety-pölypilvistä, modifioivat ominaisuuksien ja määrän puolesta lämpötilassa, gravitaatiossa ja elektronisissa paineissa esiintyvät vaihtelut ja äkilliset jännitemuutokset.
Nämä avaruussäteiden alkuperän suhteen esiintyvät monet mahdollisuudet määräytyvät useista kosmisista tapahtumista samoin kuin avaruudessa kiertävän materian radoista, ne kun vaihtelevat erilaisista ympyrämäisistä muodoista aina äärimmilleen venytettyyn ellipsiin saakka. Fyysiset olosuhteet saattavat niin ikään muuttua suuresti, sillä elektroni kiertää toisinaan päinvastaiseen suuntaan kuin karkeajakoisempi aine, jopa samassa fyysisessä vyöhykkeessä.
Suuret vetypilvet ovat todellisia kosmisia kemian laboratorioita, joissa esiintyy kehittyvän energian ja muotoaan muuttavan materian kaikkia vaiheita. Melkoisia energiaalisia toimintoja tapahtuu myös suurten kaksoistähtien välisellä raja-alueella olevissa kaasuissa, nämä kun ovat yhtenään limittäin ja sen vuoksi sekoittuvat laajassa mitassa toisiinsa. Mutta mikään näistä avaruuden suunnattomista ja kauas ulottuvista energiatoiminnoista ei vähääkään vaikuta organisoituneen elollisuuden ilmiöihin – elävien olioiden ja olentojen ituplasmaan. Nämä avaruuden energiaolosuhteet kuuluvat elämän juurruttamisen kannalta välttämättömään ympäristöön, mutta ne eivät vaikuta ituplasman perintötekijöiden myöhempään modifioitumiseen, kuten vaikuttavat säteilyenergian jotkin pitemmät säteet. Elämänkantajien juurruttama elollisuus on täysin vastustuskykyistä koko tätä universumienergian lyhyiden avaruussäteiden ällistyttävää tulvaa kohtaan.
Kaikkien näiden oleellisten kosmisten olosuhteiden oli kehityttävä suotuisiksi, ennen kuin Elämänkantajat saattoivat ryhtyä varsinaiseen elämän juurruttamiseen Urantialle.
4. Elämän aamunkoiton aikakausi
Sen, että meitä kutsutaan Elämänkantajiksi, ei tulisi hämmentää teitä. Me voimme tuoda elämän planeetoille, ja joskus me niin teemmekin, mutta Urantialle me emme mitään elämää tuoneet. Urantian elämä on ainutlaatuista, peräisin tältä planeetalta. Tämä sfääri on maailma, jossa elämästä tehdään muunnoksia. Kaiken täällä ilmenevän elämän kehittelimme tällä samaisella planeetalla, eikä koko Sataniassa, ei edes koko Nebadonissa, ole toista maailmaa, jonka elollisuus olisi täysin Urantian elollisuuden kaltaista.
550 000 000 vuotta sitten edellä mainittu Elämänkantajien ryhmä palasi Urantialle. Yhdessä hengellisten voimien ja fyysistä tasoa korkeammalla olevien joukkojen kanssa organisoimme ja panimme alulle tämän maailman elollisuuden alkuperäiset peruskaavat ja istutimme ne tämän maailman vieraanvaraisiin vesiin. Kaikki planeetalla esiintynyt elollisuus (planeetan ulkopuolisia persoonallisuuksia lukuun ottamatta) aina Planeettaprinssi Caligastian päiviin saakka oli peräisin kolmesta alkuperäisestä, identtisestä ja samanaikaisesta merellisen elämänmuodon juurrutuksestamme. Nämä kolme elämän juurrutusta on yksilöity seuraavasti: keskimmäinen eli euraasialais-afrikkalainen, itäinen eli australialais-aasialainen ja läntinen, johon kuuluvat Grönlanti ja Amerikat.
500 000 000 vuotta sitten alkukantainen merikasvisto oli jo saanut lujan jalansijan Urantialla. Grönlanti ja arktinen maamassa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka olivat alkamassa pitkää ja hidasta liukumistaan kohti länttä. Afrikka siirtyi hieman etelämmäksi jättäen jälkeensä itä–länsisuuntaisen notkelman, Välimeren altaan, itsensä ja emämantereen väliin. Antarktis, Australia sekä maa-alue, jota osoittavat Tyynenmeren saaret, murtautuivat irti emämantereen etelä- ja itälaidasta ja ovat tuon ajankohdan jälkeen ajautuneet pitkän matkan päähän.
Alkukantaisen merellisen elollisuuden olimme juurruttaneet murtuvan mannerlaatan itä–länsisuuntaisen halkeaman keskellä sijanneiden merien suojaisiin, trooppisiin lahtiin. Merellisen elollisuuden kolmeen eri paikkaan istuttamisen tarkoituksena oli varmistua siitä, että kukin suurista mannerlaatoista kuljettaisi lämminvetisissä merissään tätä elollisuutta, kun maa sittemmin ajautuisi erilleen. Tiesimme ennakolta, että kun maalla elävä elollisuus myöhemmin ilmaantuisi, laajat valtameret olisivat erottamassa näitä liukuvia mannerlaattoja toisistaan.
5. Mantereiden liukuminen
Mannerten liukuminen jatkui. Maan ytimestä oli tullut yhtä tiheä ja jäykkä kuin teräs. Siihen kohdistui lähes 3 500 tonnin paine neliösenttimetriä kohden, ja suunnattomasta gravitaatiopaineesta johtuu, että syvällä maapallon sisuksissa oli ja on edelleen hyvin kuumaa. Lämpötila kohoaa pinnalta sisäänpäin mentäessä, kunnes se keskustassa on hieman Auringon pintalämpötilaa korkeampi.
Maan massan ulommat tuhat kuusisataa kilometriä koostuvat pääasiassa eri kivilajeista. Alapuolella ovat tiheämmät ja raskaammat metallialkuaineet. Maailma oli kaikki varhaiset ja ilmakehää edeltäneet kautensa sulassa ja suuresti kuumentuneessa olotilassa ja niin lähellä nestemäisyyttä, että raskaammat metallit painuivat syvälle maan sisuksiin. Läheltä pintaa nykyisin tavattavat raskaammat metallit ovat muinaisten tulivuorten purkausjätteitä, myöhempiä ja laaja-alaisia laavavirtauksia ja uudempia meteoriperäisiä kerrostumia.
Ulompi kuorikerros oli noin kuusikymmentäneljä kilometriä paksu. Tätä ulkokuorta tuki paksuudeltaan vaihteleva sula basalttimeri, jonka pinnalla se kellui. Kyseessä oli liikkuva sulan laavan kerros, johon kohdistui korkea paine, mutta joka pyrki aina virtailemaan sinne tänne ja tasasi tällä tavoin siirtyviä planetaarisia paineita ja vakautti maankuorta.
Mantereet kelluvat vielä nytkin tällä kiteytymättömällä, sulasta basalttimerestä koostuvalla pehmusteella. Voimakkaammat maanjäristykset tärisyttäisivät maailman kirjaimellisesti kappaleiksi, ellei tällaista suojelevaa järjestelyä olisi. Maanjäristykset aiheutuvat kiinteän ulkokuoren liukumisesta ja siirtyilemisestä, eivät tulivuorista.
Maankuoren laavakerrokset muodostavat jäähtyessään graniittia. Urantian keskimääräinen tiheys on vähän yli viisi ja puoli kertaa veden tiheys, graniitin vajaat kolme kertaa veden tiheys. Maan sisimmän ytimen tiheys on kaksitoista kertaa veden tiheys.
Merien pohja on tiheämpää kuin mannerlaatat, ja juuri se pitää mantereet veden pinnan yläpuolella. Kun merien pohja työntyy meren pinnan yläpuolelle, pohjien havaitaan koostuvan suurelta osin basaltista, eräästä laavan muodosta, joka on mannerlaattojen sisältämää graniittia huomattavasti raskaampaa. Jos mantereet eivät siis olisi keveämpiä kuin valtamerten pohja, gravitaatio vetäisi valtamerten reunat ylös maalle, mutta tällaisia ilmiöitä ei ole havaittavissa.
Myös valtamerten paino on merenpohjaan kohdistuvan paineen kasvamiseen vaikuttava tekijä. Alempana sijaitseva mutta suhteellisesti raskaampi merenpohja sekä sen päällä lepäävän veden paino ovat suunnilleen yhtä paljon kuin korkeampien mutta paljon kevyempien mannerten paino. Mutta kaikki mantereet pyrkivät liukumaan mereen. Mannerpaine on merenpohjan tasoilla noin 1 400 kilogrammaa neliösenttimetriä kohti. Toisin sanoen se olisi noin 4 500 metriä merenpohjan yläpuolelle kohoavan mannermassan paine. Merenpohjaan kohdistuva veden paine on vain noin 350 kilogrammaa neliösenttimetriä kohden. Nämä toisistaan poikkeavat paineet ovat omiaan liu’uttamaan mantereita kohti valtamerten pohjaa.
Elollisuutta edeltäneinä kausina tapahtunut merenpohjan painuminen oli työntänyt erillisen mantereisen maamassan niin korkealle, että sen lateraalipaine pyrki aiheuttamaan itäisen, läntisen ja eteläisen reunaman liukumisen alamäkeä alla olevien, puolittain jähmettyneiden laavapetien yli ympäröivän Tyynen valtameren vesiin. Se tasautti mannerpaineen niin täysin, että tämän muinaisen Aasian mantereen itärannikolla ei tapahtunut laajaa murtumista. Mutta tämä itärannikko on siitä lähtien häilynyt siihen rajoittuvien valtameren syvyyksien partaalla ja uhannut suistua vetiseen hautaan.
6. Siirtymäkausi
450 000 000 vuotta sitten tapahtui siirtyminen kasvikunnasta eläinkuntaan. Tämä muodonmuutos tapahtui toisistaan irtautuvien mantereiden pitkillä rannikkokaistaleilla sijainneiden suojaisten trooppisten merenlahtien ja laguunien matalissa vesissä. Ja tämä kehityskulku, joka kokonaisuudessaan sisältyi alkuperäisiin elollisuuden rakennekaavoihin, toteutui vähitellen. Kasvikunnalle ominaisten varhaisten ja alkukantaisten elollismuotojen ja myöhempien selvästi eläinorganismeiksi määriteltävien muotojen välillä oli monia siirtymävaiheita. Vielä nykyäänkin elää siirtymävaiheeseen kuuluvia limasieniä, joita on vaikea luokitella sen paremmin kasveiksi kuin eläimiksikään.
Vaikka kasvikunnan evoluution voidaankin nähdä johtavan eläinkuntaan, ja vaikka on löydetty kasvien ja eläinten asteittain muuttuvia sarjoja, jotka vähin erin johtavat mitä yksinkertaisimmista organismeista mitä monimutkaisimpiin ja edistyneimpiin, ette kuitenkaan kykene löytämään tällaisia yhdistäviä renkaita eläinkunnan suurten lahkojen väliltä ettekä ihmistä edeltäneiden korkeimpien eläintyyppien ja ihmisrotuja edustavien alkuihmisten väliltä. Nämä niin kutsutut ”puuttuvat renkaat” jäävät iäksi puuttumaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.
Aikakausi toisensa perään näkee täysin uusien eläinlajien astuvan näyttämölle. Ne eivät kehity vähäisten muuntumien asteittaisen kasautumisen seurauksena, vaan ne ilmestyvät täysin kehittyneinä ja uusina elollisuuden luokkina, ja ne ilmestyvät yhtäkkisesti.
Elävien organismien uusien lajien ja erilaistuneiden luokkien yhtäkkinen ilmaantuminen on täysin biologista, tiukasti luonnonmukaista. Näihin geneettisiin mutaatioihin ei liity mitään yliluonnollista.
Eläinkunta kehittyi valtamerten suolapitoisuuden ollessa sopiva, ja oli verrattain yksinkertaista antaa suolaveden kiertää merieliöstön eläinruumiissa. Mutta kun meret kutistuivat ja suolapitoisuus kohosi suureksi, nämä samat eläimet kehittivät kyvyn alentaa ruumiinnesteidensä suolapitoisuutta, aivan kuten ne organismit, jotka oppivat elämään makeassa vedessä, hankkivat kyvyn pitää ruumiinnesteissään yllä oikeaa natriumkloridipitoisuutta kekseliäillä suolan säilytysmenetelmillä.
Kallioiden sisältämien merieliöstön fossiilien tutkimus paljastaa näiden alkukantaisten organismien alkuvaiheisia mukautumisponnisteluja. Kasvit ja eläimet eivät milloinkaan lakkaa tekemästä tällaisia mukautumiskokeiluja. Ympäristö muuttuu alati, ja elävät organismit pyrkivät aina mukautumaan näihin koskaan päättymättömiin muutoksiin.
Kaikkien uusien elollisluokkien fysiologinen varustus ja anatominen rakenne ovat vastaus fysikaalisen lain vaikutukseen, mutta niiden jälkeen tuleva mielellisyys on mielenauttajahenkien antama lahja, joka annetaan aivojen synnynnäistä kapasiteettia vastaavasti. Vaikka mieli ei olekaan fyysisen evoluution kehitelmä, se on kuitenkin täysin riippuvainen puhtaasti fyysisen ja evolutionaarisen kehityksen tuottamasta aivojen kapasiteetista.
Menestyksistä ja menetyksistä, mukautumisista ja uudelleenmukautumisista koostuvien miltei loputtomien vaiheiden kautta kaikki elävät organismit heittelehtivät edestakaisin aikakaudesta toiseen. Ne, jotka pääsevät kosmiseen ykseyteen, jäävät olemaan; jotka eivät tätä päämäärää saavuta, lakkaavat olemasta.
7. Geologinen historiankirja
Se kalliomuodostumien valtava rakennelma, josta maailman ulkokuori elämän aamunkoitteessa eli proterotsooisena maailmankautena koostui, ei ole nykyisin näkyvillä monessakaan paikassa maan pinnalla. Ja missä se nousee esille kaikkien myöhempien aikojen mukanaan tuomien aineskertymien alta, siitä on löydettävissä vain kasvien ja alkuaikojen primitiivisen eläineliöstön fossiilisia jäännöksiä. Jotkin näistä veteen kerrostuneista vanhemmista kallioista ovat sekoittuneet myöhempiin kerroksiin, ja toisinaan niistä tavataan joidenkin varhaisempien kasvikunnan muotojen fossiileja, kun taas ylimmistä kerrostumista voidaan löytää sieltä täältä joitakin merieliöstöön kuuluneiden organismien alkeellisempia muotoja. Näitä vanhimpia kerrostumalla syntyneitä kalliomuodostumia, joissa esiintyy varhaisen merieliöstön – sekä eläinten että kasvien – fossiileja, on löydettävissä monin paikoin suoraan vanhemman, erilaistumattoman kivilajin päällä olevista kertymistä.
Tältä kaudelta olevien fossiilien joukossa on leviä, korallimaisia kasveja, alkukantaisia alkueläimiä sekä sienimäisiä siirtymävaiheen organismeja. Mutta tällaisten fossiilien puuttuminen varhaisista kalliokerroksista ei välttämättä todista, ettei eläviä olioita olisi noiden kerrostumien muodostumisaikana ollut muualla. Elollisuus oli koko tämän varhaiskauden ajan niukkaa, ja vain hitaasti se raivasi itselleen tien maan pinnan joka puolelle.
Tämän muinaisen aikakauden kalliot ovat nykyisin maan pinnalla tai hyvin lähellä pintaa noin kahdeksasosassa meidän päiviemme maa-alueesta. Tämän siirtymävaiheen kiven, vanhimpien kerrostumalla syntyneiden kalliomuodostumien, keskimääräinen paksuus on noin kaksi ja puoli kilometriä. Paikoin nämä ikivanhat kalliomuodostumat ovat jopa kuusi ja puoli kilometriä paksuja, mutta monet kerrokset, joiden on katsottu olevan tältä kaudelta, kuuluvat todellisuudessa myöhempiin ajanjaksoihin.
Pohjois-Amerikassa tämä ikivanha ja primitiivinen fossiileja sisältävä kivikerros nousee pintaan siellä täällä pitkin Kanadan itä-, keski- ja pohjoisosia. On olemassa niin ikään tästä kivestä koostuva katkonainen itä–länsisuuntainen harjanne, joka ulottuu Pennsylvaniasta ja ikivanhoilta Adirondackvuorilta länteen, läpi Michiganin ja Wisconsinin aina Minnesotaan asti. Muut harjanteet kulkevat Newfoundlandista Alabamaan ja Alaskasta Meksikoon.
Tämän aikakauden kallioita on näkyvillä siellä täällä koko maailmassa, mutta mitkään näistä esiintymistä eivät ole yhtä helposti tulkittavissa kuin ovat ne, jotka sijaitsevat Yläjärven ympäristössä ja Coloradojoen Suuressa kanjonissa. Kummassakin paikassa nämä primitiivisiä fossiileja sisältävät kalliot, jotka esiintyvät useina kerroksina, kertovat noiden kaukaisten aikojen mullistuksista ja pinnanmuutoksista.
Tämä kivikerros, maankuoren vanhin fossiileja sisältävä kerrostuma, on maanjäristysten ja muinaisten tulivuorenpurkausten aiheuttamien mullistusten seurauksena rypyttynyt, poimuttunut ja vääntynyt irvokkaalla tavalla. Tuon aikakauden laavavirrat toivat muassaan runsaasti rautaa, kuparia ja lyijyä lähelle planeetan pintaa.
Maan päällä on harvoja paikkoja, joissa tällaiset toiminnot olisivat havainnollisemmin nähtävillä kuin Wisconsinin St. Croix -laaksossa. Tällä seudulla sattui satakaksikymmentäseitsemän perättäistä maanpäällistä laavavirtausta, joita seurasi veden alle peittyminen ja siitä johtuva laskeumakivilajien kerrostuminen. Vaikka suuri osa ylemmistä sedimenttikivikerroksista ja niiden välissä sattuneista laavavirtaamista nykyään puuttuu ja vaikka tämän kokonaisuuden alaosa on hautautuneena syvälle maahan, on kuitenkin noin kuusikymmentäviisi tai seitsemänkymmentä näistä menneiden aikojen kerroksista yhä aikakirjoina nähtävissä.
Noina varhaisina kausina, jolloin maasta suuri osa oli lähellä merenpinnan korkeutta, sattui lukuisia peräkkäisiä vajoamisia ja kohoamisia. Maapallon maankuori oli juuri pääsemässä myöhempään jaksoonsa, jota luonnehti suhteellinen vakiintuneisuus. Aikaisempaan mannerten liukumiseen liittyneet aaltoilut, kohoamiset ja vajoamiset, vaikuttivat suurten maamassojen ajoittaisten vajoamisten esiintymistiheyteen.
Näinä primitiivisen merieliöstön aikoina laajoja alueita vajosi mantereiden rannikkoseudulla meren alle metristä lähes kilometrin syvyyteen. Suuri osa vanhemmasta hiekkakivestä ja konglomeraateista on näiden muinaisten rannikoiden sedimenttikertymiä. Tähän varhaiseen kerrostumaan kuuluvat sedimenttikalliot lepäävät suoraan niiden kerrosten päällä, jotka ajoittuvat kauas elämää edeltävään aikaan, siihen varhaiseen aikaan, jolloin maailmanlaajuinen valtameri ilmaantui.
Jotkin näiden siirtymäkauden kivikerrostumien ylemmistä osista sisältävät pieniä määriä tummaa savikiveä tai tummaa saviliusketta, mikä on merkki orgaanisen hiilen läsnäolosta ja todistaa niiden kasvikunnan muotojen esivaiheiden olleen olemassa, jotka peittivät koko maan järjestyksessä seuraavana olevan karboni- eli kivihiilikauden aikana. Suuri osa näissä kivikerroksissa esiintyvästä kuparista on tulosta sen veteen saostumisesta. Vähäisessä määrin kuparia tavataan vanhempien kallioiden halkeamista, jolloin se on jonkin ikivanhan suojaisan rannikkoseudun hidasjuoksuisen suoveden väkevöitymää. Pohjois-Amerikan ja Euroopan rautakaivokset sijaitsevat laskeumakerrostumissa ja purkaumissa, jotka ovat osaksi vanhemmissa kerrostumattomissa kallioissa ja osaksi näissä elollisuuden muotoutumisen aikaisen siirtymävaiheen myöhemmin kerrostuneissa kallioissa.
Tänä aikakautena elämä leviää kaikkiin maailman vesiin. Merellinen elollisuus on saanut Urantialla lujan jalansijan. Runsas ja rehevä kasvillisuus peittää vähitellen matalien ja laajojen sisämerten pohjan, kun rantavedet puolestaan kuhisevat eläinmaailman yksinkertaisia muotoja.
Koko tämä kertomus on havainnollisesti esitettynä luettavissa maailman tarinan sisältävän, valtavan ”kivikirjan” fossiilisivuilta. Ja tämän jättiläiskokoisen biogeologisen aikakirjan sivut kertovat erehtymättä totuuden, jos vain hankitte taidon näiden sivujen tulkitsemiseen. Monet näistä muinaisista merenpohjista ovat nyt ylhäällä maan pinnalla, ja niiden aikakaudelta aikakauden perään olevat kerrostumat kertovat tarinan noiden varhaisten aikojen elollisuuden käymästä kamppailusta. On kirjaimellisesti totta, mitä eräs runoilijanne sanoi: ”Tomu, jota jalkamme polkevat, oli kerran elävää.”
[Esittänyt eräs Urantian Elämänkantajien ryhmän jäsen, joka nyt asuu tällä planeetalla.]
Life Establishment on Urantia
IN ALL Satania there are only sixty-one worlds similar to Urantia, life-modification planets. The majority of inhabited worlds are peopled in accordance with established techniques; on such spheres the Life Carriers are afforded little leeway in their plans for life implantation. But about one world in ten is designated as a decimal planet and assigned to the special registry of the Life Carriers; and on such planets we are permitted to undertake certain life experiments in an effort to modify or possibly improve the standard universe types of living beings.
1. Physical-Life Prerequisites
600,000,000 years ago the commission of Life Carriers sent out from Jerusem arrived on Urantia and began the study of physical conditions preparatory to launching life on world number 606 of the Satania system. This was to be our six hundred and sixth experience with the initiation of the Nebadon life patterns in Satania and our sixtieth opportunity to make changes and institute modifications in the basic and standard life designs of the local universe.
It should be made clear that Life Carriers cannot initiate life until a sphere is ripe for the inauguration of the evolutionary cycle. Neither can we provide for a more rapid life development than can be supported and accommodated by the physical progress of the planet.
The Satania Life Carriers had projected a sodium chloride pattern of life; therefore no steps could be taken toward planting it until the ocean waters had become sufficiently briny. The Urantia type of protoplasm can function only in a suitable salt solution. All ancestral life—vegetable and animal—evolved in a salt-solution habitat. And even the more highly organized land animals could not continue to live did not this same essential salt solution circulate throughout their bodies in the blood stream which freely bathes, literally submerses, every tiny living cell in this “briny deep.”
Your primitive ancestors freely circulated about in the salty ocean; today, this same oceanlike salty solution freely circulates about in your bodies, bathing each individual cell with a chemical liquid in all essentials comparable to the salt water which stimulated the first protoplasmic reactions of the first living cells to function on the planet.
But as this era opens, Urantia is in every way evolving toward a state favorable for the support of the initial forms of marine life. Slowly but surely physical developments on earth and in adjacent space regions are preparing the stage for the later attempts to establish such life forms as we had decided would be best adapted to the unfolding physical environment—both terrestrial and spatial.
Subsequently the Satania commission of Life Carriers returned to Jerusem, preferring to await the further breakup of the continental land mass, which would afford still more inland seas and sheltered bays, before actually beginning life implantation.
On a planet where life has a marine origin the ideal conditions for life implantation are provided by a large number of inland seas, by an extensive shore line of shallow waters and sheltered bays; and just such a distribution of the earth’s waters was rapidly developing. These ancient inland seas were seldom over five or six hundred feet deep, and sunlight can penetrate ocean water for more than six hundred feet.
And it was from such seashores of the mild and equable climes of a later age that primitive plant life found its way onto the land. There the high degree of carbon in the atmosphere afforded the new land varieties of life opportunity for speedy and luxuriant growth. Though this atmosphere was then ideal for plant growth, it contained such a high degree of carbon dioxide that no animal, much less man, could have lived on the face of the earth.
2. The Urantia Atmosphere
The planetary atmosphere filters through to the earth about one two-billionth of the sun’s total light emanation. If the light falling upon North America were paid for at the rate of two cents per kilowatt-hour, the annual light bill would be upward of 800 quadrillion dollars. Chicago’s bill for sunshine would amount to considerably over 100 million dollars a day. And it should be remembered that you receive from the sun other forms of energy—light is not the only solar contribution reaching your atmosphere. Vast solar energies pour in upon Urantia embracing wave lengths ranging both above and below the recognition range of human vision.
The earth’s atmosphere is all but opaque to much of the solar radiation at the extreme ultraviolet end of the spectrum. Most of these short wave lengths are absorbed by a layer of ozone which exists throughout a level about ten miles above the surface of the earth, and which extends spaceward for another ten miles. The ozone permeating this region, at conditions prevailing on the earth’s surface, would make a layer only one tenth of an inch thick; nevertheless, this relatively small and apparently insignificant amount of ozone protects Urantia inhabitants from the excess of these dangerous and destructive ultraviolet radiations present in sunlight. But were this ozone layer just a trifle thicker, you would be deprived of the highly important and health-giving ultraviolet rays which now reach the earth’s surface, and which are ancestral to one of the most essential of your vitamins.
And yet some of the less imaginative of your mortal mechanists insist on viewing material creation and human evolution as an accident. The Urantia midwayers have assembled over fifty thousand facts of physics and chemistry which they deem to be incompatible with the laws of accidental chance, and which they contend unmistakably demonstrate the presence of intelligent purpose in the material creation. And all of this takes no account of their catalogue of more than one hundred thousand findings outside the domain of physics and chemistry which they maintain prove the presence of mind in the planning, creation, and maintenance of the material cosmos.
Your sun pours forth a veritable flood of death-dealing rays, and your pleasant life on Urantia is due to the “fortuitous” influence of more than two-score apparently accidental protective operations similar to the action of this unique ozone layer.
Were it not for the “blanketing” effect of the atmosphere at night, heat would be lost by radiation so rapidly that life would be impossible of maintenance except by artificial provision.
The lower five or six miles of the earth’s atmosphere is the troposphere; this is the region of winds and air currents which provide weather phenomena. Above this region is the inner ionosphere and next above is the stratosphere. Ascending from the surface of the earth, the temperature steadily falls for six or eight miles, at which height it registers around 70 degrees below zero F. This temperature range of from 65 to 70 degrees below zero F. is unchanged in the further ascent for forty miles; this realm of constant temperature is the stratosphere. At a height of forty-five or fifty miles, the temperature begins to rise, and this increase continues until, at the level of the auroral displays, a temperature of 1200° F. is attained, and it is this intense heat that ionizes the oxygen. But temperature in such a rarefied atmosphere is hardly comparable with heat reckoning at the surface of the earth. Bear in mind that one half of all your atmosphere is to be found in the first three miles. The height of the earth’s atmosphere is indicated by the highest auroral streamers—about four hundred miles.
Auroral phenomena are directly related to sunspots, those solar cyclones which whirl in opposite directions above and below the solar equator, even as do the terrestrial tropical hurricanes. Such atmospheric disturbances whirl in opposite directions when occurring above or below the equator.
The power of sunspots to alter light frequencies shows that these solar storm centers function as enormous magnets. Such magnetic fields are able to hurl charged particles from the sunspot craters out through space to the earth’s outer atmosphere, where their ionizing influence produces such spectacular auroral displays. Therefore do you have the greatest auroral phenomena when sunspots are at their height—or soon thereafter—at which time the spots are more generally equatorially situated.
Even the compass needle is responsive to this solar influence since it turns slightly to the east as the sun rises and slightly to the west as the sun nears setting. This happens every day, but during the height of sunspot cycles this variation of the compass is twice as great. These diurnal wanderings of the compass are in response to the increased ionization of the upper atmosphere, which is produced by the sunlight.
It is the presence of two different levels of electrified conducting regions in the superstratosphere that accounts for the long-distance transmission of your long- and short-wave radiobroadcasts. Your broadcasting is sometimes disturbed by the terrific storms which occasionally rage in the realms of these outer ionospheres.
3. Spatial Environment
During the earlier times of universe materialization the space regions are interspersed with vast hydrogen clouds, just such astronomic dust clusters as now characterize many regions throughout remote space. Much of the organized matter which the blazing suns break down and disperse as radiant energy was originally built up in these early appearing hydrogen clouds of space. Under certain unusual conditions atom disruption also occurs at the nucleus of the larger hydrogen masses. And all of these phenomena of atom building and atom dissolution, as in the highly heated nebulae, are attended by the emergence of flood tides of short space rays of radiant energy. Accompanying these diverse radiations is a form of space-energy unknown on Urantia.
This short-ray energy charge of universe space is four hundred times greater than all other forms of radiant energy existing in the organized space domains. The output of short space rays, whether coming from the blazing nebulae, tense electric fields, outer space, or the vast hydrogen dust clouds, is modified qualitatively and quantitatively by fluctuations of, and sudden tension changes in, temperature, gravity, and electronic pressures.
These eventualities in the origin of the space rays are determined by many cosmic occurrences as well as by the orbits of circulating matter, which vary from modified circles to extreme ellipses. Physical conditions may also be greatly altered because the electron spin is sometimes in the opposite direction from that of the grosser matter behavior, even in the same physical zone.
The vast hydrogen clouds are veritable cosmic chemical laboratories, harboring all phases of evolving energy and metamorphosing matter. Great energy actions also occur in the marginal gases of the great binary stars which so frequently overlap and hence extensively commingle. But none of these tremendous and far-flung energy activities of space exerts the least influence upon the phenomena of organized life—the germ plasm of living things and beings. These energy conditions of space are germane to the essential environment of life establishment, but they are not effective in the subsequent modification of the inheritance factors of the germ plasm as are some of the longer rays of radiant energy. The implanted life of the Life Carriers is fully resistant to all of this amazing flood of the short space rays of universe energy.
All of these essential cosmic conditions had to evolve to a favorable status before the Life Carriers could actually begin the establishment of life on Urantia.
4. The Life-Dawn Era
That we are called Life Carriers should not confuse you. We can and do carry life to the planets, but we brought no life to Urantia. Urantia life is unique, original with the planet. This sphere is a life-modification world; all life appearing hereon was formulated by us right here on the planet; and there is no other world in all Satania, even in all Nebadon, that has a life existence just like that of Urantia.
550,000,000 years ago the Life Carrier corps returned to Urantia. In co-operation with spiritual powers and superphysical forces we organized and initiated the original life patterns of this world and planted them in the hospitable waters of the realm. All planetary life (aside from extraplanetary personalities) down to the days of Caligastia, the Planetary Prince, had its origin in our three original, identical, and simultaneous marine-life implantations. These three life implantations have been designated as: the central or Eurasian-African, the eastern or Australasian, and the western, embracing Greenland and the Americas.
500,000,000 years ago primitive marine vegetable life was well established on Urantia. Greenland and the arctic land mass, together with North and South America, were beginning their long and slow westward drift. Africa moved slightly south, creating an east and west trough, the Mediterranean basin, between itself and the mother body. Antarctica, Australia, and the land indicated by the islands of the Pacific broke away on the south and east and have drifted far away since that day.
We had planted the primitive form of marine life in the sheltered tropic bays of the central seas of the east-west cleavage of the breaking-up continental land mass. Our purpose in making three marine-life implantations was to insure that each great land mass would carry this life with it, in its warm-water seas, as the land subsequently separated. We foresaw that in the later era of the emergence of land life large oceans of water would separate these drifting continental land masses.
5. The Continental Drift
The continental land drift continued. The earth’s core had become as dense and rigid as steel, being subjected to a pressure of almost 25,000 tons to the square inch, and owing to the enormous gravity pressure, it was and still is very hot in the deep interior. The temperature increases from the surface downward until at the center it is slightly above the surface temperature of the sun.
The outer one thousand miles of the earth’s mass consists principally of different kinds of rock. Underneath are the denser and heavier metallic elements. Throughout the early and preatmospheric ages the world was so nearly fluid in its molten and highly heated state that the heavier metals sank deep into the interior. Those found near the surface today represent the exudate of ancient volcanoes, later and extensive lava flows, and the more recent meteoric deposits.
The outer crust was about forty miles thick. This outer shell was supported by, and rested directly upon, a molten sea of basalt of varying thickness, a mobile layer of molten lava held under high pressure but always tending to flow hither and yon in equalization of shifting planetary pressures, thereby tending to stabilize the earth’s crust.
Even today the continents continue to float upon this noncrystallized cushiony sea of molten basalt. Were it not for this protective condition, the more severe earthquakes would literally shake the world to pieces. Earthquakes are caused by sliding and shifting of the solid outer crust and not by volcanoes.
The lava layers of the earth’s crust, when cooled, form granite. The average density of Urantia is a little more than five and one-half times that of water; the density of granite is less than three times that of water. The earth’s core is twelve times as dense as water.
The sea bottoms are more dense than the land masses, and this is what keeps the continents above water. When the sea bottoms are extruded above the sea level, they are found to consist largely of basalt, a form of lava considerably heavier than the granite of the land masses. Again, if the continents were not lighter than the ocean beds, gravity would draw the edges of the oceans up onto the land, but such phenomena are not observable.
The weight of the oceans is also a factor in the increase of pressure on the sea beds. The lower but comparatively heavier ocean beds, plus the weight of the overlying water, approximate the weight of the higher but much lighter continents. But all continents tend to creep into the oceans. The continental pressure at ocean-bottom levels is about 20,000 pounds to the square inch. That is, this would be the pressure of a continental mass standing 15,000 feet above the ocean floor. The ocean-floor water pressure is only about 5,000 pounds to the square inch. These differential pressures tend to cause the continents to slide toward the ocean beds.
Depression of the ocean bottom during the prelife ages had upthrust a solitary continental land mass to such a height that its lateral pressure tended to cause the eastern, western, and southern fringes to slide downhill, over the underlying semiviscous lava beds, into the waters of the surrounding Pacific Ocean. This so fully compensated the continental pressure that a wide break did not occur on the eastern shore of this ancient Asiatic continent, but ever since has that eastern coast line hovered over the precipice of its adjoining oceanic depths, threatening to slide into a watery grave.
6. The Transition Period
450,000,000 years ago the transition from vegetable to animal life occurred. This metamorphosis took place in the shallow waters of the sheltered tropic bays and lagoons of the extensive shore lines of the separating continents. And this development, all of which was inherent in the original life patterns, came about gradually. There were many transitional stages between the early primitive vegetable forms of life and the later well-defined animal organisms. Even today the transition slime molds persist, and they can hardly be classified either as plants or as animals.
Although the evolution of vegetable life can be traced into animal life, and though there have been found graduated series of plants and animals which progressively lead up from the most simple to the most complex and advanced organisms, you will not be able to find such connecting links between the great divisions of the animal kingdom nor between the highest of the prehuman animal types and the dawn men of the human races. These so-called “missing links” will forever remain missing, for the simple reason that they never existed.
From era to era radically new species of animal life arise. They do not evolve as the result of the gradual accumulation of small variations; they appear as full-fledged and new orders of life, and they appear suddenly.
The sudden appearance of new species and diversified orders of living organisms is wholly biologic, strictly natural. There is nothing supernatural connected with these genetic mutations.
At the proper degree of saltiness in the oceans animal life evolved, and it was comparatively simple to allow the briny waters to circulate through the animal bodies of marine life. But when the oceans were contracted and the percentage of salt was greatly increased, these same animals evolved the ability to reduce the saltiness of their body fluids just as those organisms which learned to live in fresh water acquired the ability to maintain the proper degree of sodium chloride in their body fluids by ingenious techniques of salt conservation.
Study of the rock-embraced fossils of marine life reveals the early adjustment struggles of these primitive organisms. Plants and animals never cease to make these adjustment experiments. Ever the environment is changing, and always are living organisms striving to accommodate themselves to these never-ending fluctuations.
The physiologic equipment and the anatomic structure of all new orders of life are in response to the action of physical law, but the subsequent endowment of mind is a bestowal of the adjutant mind-spirits in accordance with innate brain capacity. Mind, while not a physical evolution, is wholly dependent on the brain capacity afforded by purely physical and evolutionary developments.
Through almost endless cycles of gains and losses, adjustments and readjustments, all living organisms swing back and forth from age to age. Those that attain cosmic unity persist, while those that fall short of this goal cease to exist.
7. The Geologic History Book
The vast group of rock systems which constituted the outer crust of the world during the life-dawn or Proterozoic era does not now appear at many points on the earth’s surface. And when it does emerge from below all the accumulations of subsequent ages, there will be found only the fossil remains of vegetable and early primitive animal life. Some of these older water-deposited rocks are commingled with subsequent layers, and sometimes they yield fossil remains of some of the earlier forms of vegetable life, while on the topmost layers occasionally may be found some of the more primitive forms of the early marine-animal organisms. In many places these oldest stratified rock layers, bearing the fossils of the early marine life, both animal and vegetable, may be found directly on top of the older undifferentiated stone.
Fossils of this era yield algae, corallike plants, primitive Protozoa, and spongelike transition organisms. But the absence of such fossils in the early rock layers does not necessarily prove that living things were not elsewhere in existence at the time of their deposition. Life was sparse throughout these early times and only slowly made its way over the face of the earth.
The rocks of this olden age are now at the earth’s surface, or very near the surface, over about one eighth of the present land area. The average thickness of this transition stone, the oldest stratified rock layers, is about one and one-half miles. At some points these ancient rock systems are as much as four miles thick, but many of the layers which have been ascribed to this era belong to later periods.
In North America this ancient and primitive fossil-bearing stone layer comes to the surface over the eastern, central, and northern regions of Canada. There is also an intermittent east-west ridge of this rock which extends from Pennsylvania and the ancient Adirondack Mountains on west through Michigan, Wisconsin, and Minnesota. Other ridges run from Newfoundland to Alabama and from Alaska to Mexico.
The rocks of this era are exposed here and there all over the world, but none are so easy of interpretation as those about Lake Superior and in the Grand Canyon of the Colorado River, where these primitive fossil-bearing rocks, existing in several layers, testify to the upheavals and surface fluctuations of those faraway times.
This stone layer, the oldest fossil-bearing stratum in the crust of the earth, has been crumpled, folded, and grotesquely twisted as a result of the upheavals of earthquakes and the early volcanoes. The lava flows of this age brought much iron, copper, and lead up near the planetary surface.
There are few places on the earth where such activities are more graphically shown than in the St. Croix valley of Wisconsin. In this region there occurred one hundred and twenty-seven successive lava flows on land with succeeding water submergence and consequent rock deposition. Although much of the upper rock sedimentation and intermittent lava flow is absent today, and though the bottom of this system is buried deep in the earth, nevertheless, about sixty-five or seventy of these stratified records of past ages are now exposed to view.
In these early ages when much land was near sea level, there occurred many successive submergences and emergences. The earth’s crust was just entering upon its later period of comparative stabilization. The undulations, rises and dips, of the earlier continental drift contributed to the frequency of the periodic submergence of the great land masses.
During these times of primitive marine life, extensive areas of the continental shores sank beneath the seas from a few feet to half a mile. Much of the older sandstone and conglomerates represents the sedimentary accumulations of these ancient shores. The sedimentary rocks belonging to this early stratification rest directly upon those layers which date back far beyond the origin of life, back to the early appearance of the world-wide ocean.
Some of the upper layers of these transition rock deposits contain small amounts of shale or slate of dark colors, indicating the presence of organic carbon and testifying to the existence of the ancestors of those forms of plant life which overran the earth during the succeeding Carboniferous or coal age. Much of the copper in these rock layers results from water deposition. Some is found in the cracks of the older rocks and is the concentrate of the sluggish swamp water of some ancient sheltered shore line. The iron mines of North America and Europe are located in deposits and extrusions lying partly in the older unstratified rocks and partly in these later stratified rocks of the transition periods of life formation.
This era witnesses the spread of life throughout the waters of the world; marine life has become well established on Urantia. The bottoms of the shallow and extensive inland seas are being gradually overrun by a profuse and luxuriant growth of vegetation, while the shore-line waters are swarming with the simple forms of animal life.
All of this story is graphically told within the fossil pages of the vast “stone book” of world record. And the pages of this gigantic biogeologic record unfailingly tell the truth if you but acquire skill in their interpretation. Many of these ancient sea beds are now elevated high upon land, and their deposits of age upon age tell the story of the life struggles of those early days. It is literally true, as your poet has said, “The dust we tread upon was once alive.”
[Presented by a member of the Urantia Life Carrier Corps now resident on the planet.]
SuomiEnglish
KOKO Sataniassa on vain kuusikymmentäyksi Urantian kaltaista maailmaa, planeettaa, joilla elämä on muuntelujen kohteena. Asutut maailmat on valtaosaltaan kansoitettu vakiintuneita menetelmiä noudattaen. Elämänkantajille ei sellaisilla sfääreillä suoda paljonkaan liikkumavaraa heidän suunnitellessaan elämän juurruttamista. Mutta suunnilleen yksi maailma kymmenestä määrätään desimaaliplaneetaksi ja merkitään Elämänkantajien erityisrekisteriin. Ja kun pyrimme muuntelemaan tai mahdollisuuksien mukaan kohentamaan elävien olentojen universumikohtaisia vakiotyyppejä, meillä on sellaisilla planeetoilla lupa suorittaa tiettyjä elollisuuteen kohdistuvia kokeiluja.
IN ALL Satania there are only sixty-one worlds similar to Urantia, life-modification planets. The majority of inhabited worlds are peopled in accordance with established techniques; on such spheres the Life Carriers are afforded little leeway in their plans for life implantation. But about one world in ten is designated as a decimal planet and assigned to the special registry of the Life Carriers; and on such planets we are permitted to undertake certain life experiments in an effort to modify or possibly improve the standard universe types of living beings.
600 000 000 vuotta sitten Jerusemista lähetetty Elämänkantajain komissio saapui Urantialle, ja valmistellakseen elämän juurruttamista Satanian järjestelmän maailmaan numero 606 se ryhtyi tutkimaan Urantian fyysisiä olosuhteita. Tämä tuli olemaan kuudessadaskuudes kokemuksemme Nebadonin kaavioiden mukaisen elämän alkuunsaattamisesta Sataniassa ja kuudeskymmenes tilaisuutemme tehdä muutoksia paikallisuniversumin elollisuuden perus- ja standardikaavoihin ja tuottaa niistä muunnelmia.
600,000,000 years ago the commission of Life Carriers sent out from Jerusem arrived on Urantia and began the study of physical conditions preparatory to launching life on world number 606 of the Satania system. This was to be our six hundred and sixth experience with the initiation of the Nebadon life patterns in Satania and our sixtieth opportunity to make changes and institute modifications in the basic and standard life designs of the local universe.
On mainittava, etteivät Elämänkantajat voi panna elämää alulle, ennen kuin sfääri on valmis evolutionaarisen kehityskulun alkuunsaattamiseen. Emme myöskään voi järjestää elollisuuden kehittymistä nopeammaksi kuin, minkä planeetan fyysinen edistyminen suo ja minkä se kykenee ylläpitämään.
It should be made clear that Life Carriers cannot initiate life until a sphere is ripe for the inauguration of the evolutionary cycle. Neither can we provide for a more rapid life development than can be supported and accommodated by the physical progress of the planet.
Satanian Elämänkantajat olivat suunnitelleet elollisuudelle natriumkloridiin perustuvan rakennemallin. Mihinkään toimenpiteisiin elämän juurruttamiseksi ei sen vuoksi voitu ryhtyä, ennen kuin valtamerten vedet olivat muuttuneet riittävän suolaisiksi. Urantian protoplasmatyyppi voi toimia vain sopivassa suolaliuoksessa. Kaikki alkuasteinen elollisuus – kasvit ja eläimet – kehittyi suolaliuoksesta koostuvassa elinympäristössä. Myöskään monimutkaisemmat maaeläimet eivät voisi säilyä hengissä, ellei tämä samainen elintärkeä suolaliuos kiertäisi niiden ruumiissa sen verivirran muodossa, joka yhtämittaisesti huuhtelee jokaista pikkuruista elävää solua tässä ”suolameressä”, johon solu kirjaimellisesti uppoaa.
The Satania Life Carriers had projected a sodium chloride pattern of life; therefore no steps could be taken toward planting it until the ocean waters had become sufficiently briny. The Urantia type of protoplasm can function only in a suitable salt solution. All ancestral life—vegetable and animal—evolved in a salt-solution habitat. And even the more highly organized land animals could not continue to live did not this same essential salt solution circulate throughout their bodies in the blood stream which freely bathes, literally submerses, every tiny living cell in this “briny deep.”
Primitiiviset esivaiheenne kiertelivät vapaasti suolaisessa valtameressä. Nykyisin tämä sama merenkaltainen suolaliuos kiertää vapaasti ruumiissanne huuhtoen kutakin yksittäistä solua kemiallisella nesteellä, joka kaikilta pääominaisuuksiltaan on verrattavissa siihen suolaveteen, joka planeetallanne pani ensimmäisten elävien solujen ensimmäiset protoplasmalle ominaiset reaktiot liikkeelle.
Your primitive ancestors freely circulated about in the salty ocean; today, this same oceanlike salty solution freely circulates about in your bodies, bathing each individual cell with a chemical liquid in all essentials comparable to the salt water which stimulated the first protoplasmic reactions of the first living cells to function on the planet.
Mutta nyt puheena olevan kauden alkaessa Urantia on kehittymässä kaikin tavoin kohti tilaa, joka on suotuisa merellisen elollisuuden alkumuotojen ylläpitämiseen. Maan päällä ja lähiavaruudessa tapahtuva fyysinen kehitys on hitaasti mutta varmasti valmistamassa näyttämöä myöhemmille yrityksille sellaisten elollisuuden muotojen alkuunsaattamiseksi, joiden olimme päätelleet soveltuvan parhaiten siihen fyysiseen ympäristöön – sekä maa- että avaruusympäristöön –, joka tuolloin oli kehkeytymässä.
But as this era opens, Urantia is in every way evolving toward a state favorable for the support of the initial forms of marine life. Slowly but surely physical developments on earth and in adjacent space regions are preparing the stage for the later attempts to establish such life forms as we had decided would be best adapted to the unfolding physical environment—both terrestrial and spatial.
Satanian Elämänkantajien komissio palasi tämän jälkeen Jerusemiin, sillä se katsoi parhaaksi, ennen kuin elämän juurruttamiseen varsinaisesti ryhdyttäisiin, odottaa mantereisen maamassan jakautumisen edistymistä, jolloin käytettävissä olisi vieläkin enemmän sisämeriä ja suojaisia lahtia.
Subsequently the Satania commission of Life Carriers returned to Jerusem, preferring to await the further breakup of the continental land mass, which would afford still more inland seas and sheltered bays, before actually beginning life implantation.
Planeetalla, jossa elollisuudella on merellinen alkuperä, lukuisat sisämeret, pitkän rannikon matalat vedet ja suojaisat poukamat tarjoavat ihanteelliset olosuhteet elämän juurruttamiselle. Ja nimenomaan tällainen maapallon vesien jakautuminen oli tuolloin hyvää vauhtia kehittymässä. Nämä entisaikojen sisämeret olivat harvoin sataaviittäkymmentä tai sataakahdeksaakymmentä metriä syvempiä, ja auringonvalo kykenee tunkeutumaan merivedessä yli sadankahdeksankymmenen metrin syvyyteen.
On a planet where life has a marine origin the ideal conditions for life implantation are provided by a large number of inland seas, by an extensive shore line of shallow waters and sheltered bays; and just such a distribution of the earth’s waters was rapidly developing. These ancient inland seas were seldom over five or six hundred feet deep, and sunlight can penetrate ocean water for more than six hundred feet.
Ja juuri tällaisilta myöhempien aikakausien leudon ja tasaisen ilmaston omanneilta rannikoilta alkukantainen kasvisto hakeutui kuivalle maalle. Ilmakehän korkea hiilipitoisuus tarjosi siellä elollisuuden uusille, maalla kasvaville muunnoksille mahdollisuuden nopeaan ja rehevään kasvuun. Vaikka tämä silloinen ilmakehä oli kasvullisuudelle ihanteellinen, sen hiilidioksidipitoisuus oli niin suuri, ettei mikään eläinlaji, ihmisestä puhumattakaan, olisi voinut elää maan kamaralla.
And it was from such seashores of the mild and equable climes of a later age that primitive plant life found its way onto the land. There the high degree of carbon in the atmosphere afforded the new land varieties of life opportunity for speedy and luxuriant growth. Though this atmosphere was then ideal for plant growth, it contained such a high degree of carbon dioxide that no animal, much less man, could have lived on the face of the earth.
Planeetan ilmakehä suodattaa maahan noin kaksi miljardisosaa Auringon koko valosäteilystä. Mikäli Pohjois-Amerikan ylle lankeavasta valosta veloitettaisiin kaksi senttiä kilowattitunnilta, nousisi vuotuinen valolasku yli 800 tuhanteen biljoonaan dollariin. Chicagolle lankeava auringonpaistelasku nousisi hyvän matkaa yli 100 miljoonaan dollariin päivältä. Eikä tulisi unohtaa, että saatte Auringosta muunkinlaista energiaa – valo ei ole ainoa ilmakehänne tavoittava Auringon anti. Urantialle virtaa valtavia aurinkoenergioita, joista joidenkin aaltopituudet ovat ihmisen näköaistin erotuskyvyn yläpuolella, toiset sen alapuolella.
The planetary atmosphere filters through to the earth about one two-billionth of the sun’s total light emanation. If the light falling upon North America were paid for at the rate of two cents per kilowatt-hour, the annual light bill would be upward of 800 quadrillion dollars. Chicago’s bill for sunshine would amount to considerably over 100 million dollars a day. And it should be remembered that you receive from the sun other forms of energy—light is not the only solar contribution reaching your atmosphere. Vast solar energies pour in upon Urantia embracing wave lengths ranging both above and below the recognition range of human vision.
Maan ilmakehä on miltei läpipääsemätön suurelle osalle siitä Auringon säteilystä, joka kuuluu spektrin äärimmäiseen, ultraviolettiin päähän. Useimmat näistä lyhyistä aaltopituuksista imeytyvät otsonikerrokseen, joka ympäröi maapalloa noin kuudentoista kilometrin korkeudella ja ulottuu avaruuteen toiset kuusitoista kilometriä. Ilmakehän tämän alueen kyllästävä otsoni muodostaisi maanpinnan olosuhteissa vain kaksi ja puoli millimetriä paksun kerroksen. Silti tämä suhteellisen pieni ja näennäisen merkityksetön otsonimäärä suojelee Urantian asukkaita edellä mainittujen, auringonvalossa esiintyvien vaarallisten ja tuhoisien ultraviolettisäteilyjen liikamäärältä. Jos toisaalta tämä otsonikerros olisi hiukankin paksumpi, jäisitte vaille niitä erittäin tärkeitä ja terveellisiä ultraviolettisäteitä, jotka nyt pääsevät maan pinnalle asti ja ovat erään välttämättömimmän vitamiininne esivaihe.
The earth’s atmosphere is all but opaque to much of the solar radiation at the extreme ultraviolet end of the spectrum. Most of these short wave lengths are absorbed by a layer of ozone which exists throughout a level about ten miles above the surface of the earth, and which extends spaceward for another ten miles. The ozone permeating this region, at conditions prevailing on the earth’s surface, would make a layer only one tenth of an inch thick; nevertheless, this relatively small and apparently insignificant amount of ozone protects Urantia inhabitants from the excess of these dangerous and destructive ultraviolet radiations present in sunlight. But were this ozone layer just a trifle thicker, you would be deprived of the highly important and health-giving ultraviolet rays which now reach the earth’s surface, and which are ancestral to one of the most essential of your vitamins.
Ja tästäkin huolimatta jotkut mielikuvituksettomimmista kuolevaisista mekanisteistanne pitävät aineellista luomistulosta ja ihmisen kehitystä itsepintaisesti sattumana. Urantian keskiväliolennot ovat keränneet yli viisikymmentätuhatta fysiikan ja kemian alan tosiasiaa, joista he ovat sitä mieltä, että ne eivät käy yksiin umpimähkäisen sattuman lakien kanssa, ja joiden he väittävät erehtymättömästi osoittavan, että aineellisessa luomistuloksessa on mukana älyperäinen tarkoituksenmukaisuus. Eikä kaikessa tässä oteta lainkaan huomioon heidän luetteloaan niistä yli sadastatuhannesta havainnosta fysiikan ja kemian alueen ulkopuolelta, joiden he väittävät todistavan mielen läsnäolon aineellisen kosmoksen suunnittelussa, luomisessa ja ylläpidossa.
And yet some of the less imaginative of your mortal mechanists insist on viewing material creation and human evolution as an accident. The Urantia midwayers have assembled over fifty thousand facts of physics and chemistry which they deem to be incompatible with the laws of accidental chance, and which they contend unmistakably demonstrate the presence of intelligent purpose in the material creation. And all of this takes no account of their catalogue of more than one hundred thousand findings outside the domain of physics and chemistry which they maintain prove the presence of mind in the planning, creation, and maintenance of the material cosmos.
Auringostanne purkautuu todellinen kuolettavien säteiden tulva, ja se, että elämänne Urantialla on miellyttävää, johtuu yli neljänkymmenen sellaisen sattumanvaraiselta näyttävän suojelutoimenpiteen ”satunnaisesta” vaikutuksesta, joiden toimintatapa on samanlaista kuin on tämän ainutlaatuisen otsonikerroksen vaikutus.
Your sun pours forth a veritable flood of death-dealing rays, and your pleasant life on Urantia is due to the “fortuitous” influence of more than two-score apparently accidental protective operations similar to the action of this unique ozone layer.
Ellei ilmakehä ”käärisi maapalloa peittoonsa”, katoaisi lämpöä säteilyn muodossa joka yö niin nopeasti, että elämän säilyminen kävisi mahdottomaksi muutoin kuin keinotekoisesti.
Were it not for the “blanketing” effect of the atmosphere at night, heat would be lost by radiation so rapidly that life would be impossible of maintenance except by artificial provision.
Maan ilmakehän alemmat kahdeksan tai yhdeksän ja puoli kilometriä ovat troposfääri. Se on sääilmiöt aiheuttavien tuulien ja ilmavirtausten alue. Tämän alueen yläpuolella on sisempi ionosfääri, ja sen jälkeen seuraa stratosfääri. Maan pinnalta ylöspäin mentäessä lämpötila laskee tasaisesti yhdeksän ja puolen tai kolmentoista kilometrin matkalla, jossa korkeudessa se on noin 57 astetta (C) nollan alapuolella. Tämä lämpötilan vaihtelualue 54 ja 57 pakkasasteen (C) välillä pysyy muuttumattomana, kun noustaan seuraavat kuusikymmentäneljä kilometriä ylöspäin. Tämä vakaan lämpötilan alue on stratosfääri. Seitsemänkymmenenkahden tai kahdeksankymmenen kilometrin korkeudessa lämpötila alkaa kohota, ja tätä nousua jatkuu kunnes revontulten esiintymiskorkeudessa saavutetaan 650 °C lämpötila, ja juuri tämä voimakas lämpö ionisoi hapen. Mutta tällaisessa ohentuneessa ilmakehässä vallitsevaa lämpötilaa ei oikeastaan voi verrata lämpötilalukemiin maan pinnan tasolla. Älkää unohtako, että ilmakehänne koko massasta kohdataan yli puolet jo ensimmäisten viiden kilometrin matkalla. Maan ilmakehän ulottuvuuden äärialueen osoittavat revontulten korkeimmat liekit – noin kuusisataaneljäkymmentä kilometriä.
The lower five or six miles of the earth’s atmosphere is the troposphere; this is the region of winds and air currents which provide weather phenomena. Above this region is the inner ionosphere and next above is the stratosphere. Ascending from the surface of the earth, the temperature steadily falls for six or eight miles, at which height it registers around 70 degrees below zero F. This temperature range of from 65 to 70 degrees below zero F. is unchanged in the further ascent for forty miles; this realm of constant temperature is the stratosphere. At a height of forty-five or fifty miles, the temperature begins to rise, and this increase continues until, at the level of the auroral displays, a temperature of 1200° F. is attained, and it is this intense heat that ionizes the oxygen. But temperature in such a rarefied atmosphere is hardly comparable with heat reckoning at the surface of the earth. Bear in mind that one half of all your atmosphere is to be found in the first three miles. The height of the earth’s atmosphere is indicated by the highest auroral streamers—about four hundred miles.
Revontuli-ilmiöillä on suora yhteys auringonpilkkuihin, niihin Auringon sykloneihin, jotka pyörivät vastakkaisiin suuntiin Auringon päiväntasaajan ylä- ja alapuolella samaan tapaan kuin Maan trooppiset pyörremyrskyt. Mainitut ilmakehän häiriöt pyörivät vastakkaisiin suuntiin riippuen siitä, esiintyvätkö ne päiväntasaajan ylä- vai alapuolella.
Auroral phenomena are directly related to sunspots, those solar cyclones which whirl in opposite directions above and below the solar equator, even as do the terrestrial tropical hurricanes. Such atmospheric disturbances whirl in opposite directions when occurring above or below the equator.
Auringonpilkkujen kyky muuttaa valon jaksolukuja osoittaa näiden Auringon myrskykeskusten toimivan suunnattoman suurina magneetteina. Tällaiset magneettikentät kykenevät sinkoamaan varautuneita hiukkasia auringonpilkkusyövereistä avaruuden läpi Maan ulompaan ilmakehään, jossa niiden ionisoiva vaikutus saa aikaan tällaisia näyttäviä revontuli-ilmiöitä. Niinpä suurimmat revontuli-ilmiöt ovat nähtävillänne auringonpilkkujen esiintymistiheyden ollessa suurimmillaan – tai vähän sen jälkeen –, jolloin pilkut yleisimmin sijaitsevat ekvatoriaalisesti.
The power of sunspots to alter light frequencies shows that these solar storm centers function as enormous magnets. Such magnetic fields are able to hurl charged particles from the sunspot craters out through space to the earth’s outer atmosphere, where their ionizing influence produces such spectacular auroral displays. Therefore do you have the greatest auroral phenomena when sunspots are at their height—or soon thereafter—at which time the spots are more generally equatorially situated.
Jopa kompassin neula reagoi tähän Auringon vaikutukseen, sillä se kääntyy hieman itään auringon noustessa ja hieman länteen auringonlaskun lähestyessä. Näin tapahtuu joka päivä, mutta auringonpilkkujakson ollessa suurimmillaan tämä kompassin poikkeama on kaksinkertainen. Nämä kompassineulan päivittäiset vaeltelut ovat reaktioita auringonvalon aiheuttamaan ylemmän ilmakehän lisääntyneeseen ionisoitumiseen.
Even the compass needle is responsive to this solar influence since it turns slightly to the east as the sun rises and slightly to the west as the sun nears setting. This happens every day, but during the height of sunspot cycles this variation of the compass is twice as great. These diurnal wanderings of the compass are in response to the increased ionization of the upper atmosphere, which is produced by the sunlight.
Se seikka, että ylimmässä stratosfäärissä on kaksi erillistä sähköä johtavaa aluetta, selittää, kuinka voitte lähettää kauaksi kuuluvia radiolähetyksiä sekä pitkillä että lyhyillä aaltopituuksilla. Radiotoimintaanne häiritsevät toisinaan hirvittävät myrskyt, joita näiden ulompien ionosfäärien alueilla ajoittain riehuu.
It is the presence of two different levels of electrified conducting regions in the superstratosphere that accounts for the long-distance transmission of your long- and short-wave radiobroadcasts. Your broadcasting is sometimes disturbed by the terrific storms which occasionally rage in the realms of these outer ionospheres.
Universumin aineellistumisen varhaisempina aikoina näissä avaruuden lohkoissa esiintyy siellä täällä laajoja vetypilviä, juuri sellaisia astronomisia pölykertymiä, jotka ovat nyt ominaisia monille alueille kautta kaukaisen avaruuden. Suuri osa siitä organisoidusta aineesta, jonka liekehtivät auringot hajottavat ja levittävät säteilyenergiana, rakentui alun perin näissä varhain ilmaantuneissa avaruuden vetypilvissä. Tietyissä epätavallisissa olosuhteissa atomien halkeamista tapahtuu myös suurempien vetymassojen ytimissä. Ja kaikkiin näihin atomien rakentumis- ja hajoamisilmiöihin, joita tapahtuu esimerkiksi korkean lämpötilan omaavissa tähtisumuissa, liittyy säteilyenergian lyhyiden avaruussäteiden vuoksiaaltojen ilmaantuminen. Näiden erilaisten säteilyjen ohessa esiintyy tietynlaatuista avaruusenergiaa, jota Urantialla ei tunneta.
During the earlier times of universe materialization the space regions are interspersed with vast hydrogen clouds, just such astronomic dust clusters as now characterize many regions throughout remote space. Much of the organized matter which the blazing suns break down and disperse as radiant energy was originally built up in these early appearing hydrogen clouds of space. Under certain unusual conditions atom disruption also occurs at the nucleus of the larger hydrogen masses. And all of these phenomena of atom building and atom dissolution, as in the highly heated nebulae, are attended by the emergence of flood tides of short space rays of radiant energy. Accompanying these diverse radiations is a form of space-energy unknown on Urantia.
Tämä universumiin kuuluvassa avaruudessa esiintyvän lyhytsäteisen energian varaus on neljäsataa kertaa suurempi kuin on säteilynä ilmenevän energian kaikkien muiden, organisoidun avaruuden lohkoilla esiintyvien muotojen energiavaraus. Lyhyiden avaruussäteiden tuotantoa, olivatpa ne peräisin liekehtivistä tähtisumuista, jännitteisistä sähkökentistä, ulkoavaruudesta tai valtavista vety-pölypilvistä, modifioivat ominaisuuksien ja määrän puolesta lämpötilassa, gravitaatiossa ja elektronisissa paineissa esiintyvät vaihtelut ja äkilliset jännitemuutokset.
This short-ray energy charge of universe space is four hundred times greater than all other forms of radiant energy existing in the organized space domains. The output of short space rays, whether coming from the blazing nebulae, tense electric fields, outer space, or the vast hydrogen dust clouds, is modified qualitatively and quantitatively by fluctuations of, and sudden tension changes in, temperature, gravity, and electronic pressures.
Nämä avaruussäteiden alkuperän suhteen esiintyvät monet mahdollisuudet määräytyvät useista kosmisista tapahtumista samoin kuin avaruudessa kiertävän materian radoista, ne kun vaihtelevat erilaisista ympyrämäisistä muodoista aina äärimmilleen venytettyyn ellipsiin saakka. Fyysiset olosuhteet saattavat niin ikään muuttua suuresti, sillä elektroni kiertää toisinaan päinvastaiseen suuntaan kuin karkeajakoisempi aine, jopa samassa fyysisessä vyöhykkeessä.
These eventualities in the origin of the space rays are determined by many cosmic occurrences as well as by the orbits of circulating matter, which vary from modified circles to extreme ellipses. Physical conditions may also be greatly altered because the electron spin is sometimes in the opposite direction from that of the grosser matter behavior, even in the same physical zone.
Suuret vetypilvet ovat todellisia kosmisia kemian laboratorioita, joissa esiintyy kehittyvän energian ja muotoaan muuttavan materian kaikkia vaiheita. Melkoisia energiaalisia toimintoja tapahtuu myös suurten kaksoistähtien välisellä raja-alueella olevissa kaasuissa, nämä kun ovat yhtenään limittäin ja sen vuoksi sekoittuvat laajassa mitassa toisiinsa. Mutta mikään näistä avaruuden suunnattomista ja kauas ulottuvista energiatoiminnoista ei vähääkään vaikuta organisoituneen elollisuuden ilmiöihin – elävien olioiden ja olentojen ituplasmaan. Nämä avaruuden energiaolosuhteet kuuluvat elämän juurruttamisen kannalta välttämättömään ympäristöön, mutta ne eivät vaikuta ituplasman perintötekijöiden myöhempään modifioitumiseen, kuten vaikuttavat säteilyenergian jotkin pitemmät säteet. Elämänkantajien juurruttama elollisuus on täysin vastustuskykyistä koko tätä universumienergian lyhyiden avaruussäteiden ällistyttävää tulvaa kohtaan.
The vast hydrogen clouds are veritable cosmic chemical laboratories, harboring all phases of evolving energy and metamorphosing matter. Great energy actions also occur in the marginal gases of the great binary stars which so frequently overlap and hence extensively commingle. But none of these tremendous and far-flung energy activities of space exerts the least influence upon the phenomena of organized life—the germ plasm of living things and beings. These energy conditions of space are germane to the essential environment of life establishment, but they are not effective in the subsequent modification of the inheritance factors of the germ plasm as are some of the longer rays of radiant energy. The implanted life of the Life Carriers is fully resistant to all of this amazing flood of the short space rays of universe energy.
Kaikkien näiden oleellisten kosmisten olosuhteiden oli kehityttävä suotuisiksi, ennen kuin Elämänkantajat saattoivat ryhtyä varsinaiseen elämän juurruttamiseen Urantialle.
All of these essential cosmic conditions had to evolve to a favorable status before the Life Carriers could actually begin the establishment of life on Urantia.
Sen, että meitä kutsutaan Elämänkantajiksi, ei tulisi hämmentää teitä. Me voimme tuoda elämän planeetoille, ja joskus me niin teemmekin, mutta Urantialle me emme mitään elämää tuoneet. Urantian elämä on ainutlaatuista, peräisin tältä planeetalta. Tämä sfääri on maailma, jossa elämästä tehdään muunnoksia. Kaiken täällä ilmenevän elämän kehittelimme tällä samaisella planeetalla, eikä koko Sataniassa, ei edes koko Nebadonissa, ole toista maailmaa, jonka elollisuus olisi täysin Urantian elollisuuden kaltaista.
That we are called Life Carriers should not confuse you. We can and do carry life to the planets, but we brought no life to Urantia. Urantia life is unique, original with the planet. This sphere is a life-modification world; all life appearing hereon was formulated by us right here on the planet; and there is no other world in all Satania, even in all Nebadon, that has a life existence just like that of Urantia.
550 000 000 vuotta sitten edellä mainittu Elämänkantajien ryhmä palasi Urantialle. Yhdessä hengellisten voimien ja fyysistä tasoa korkeammalla olevien joukkojen kanssa organisoimme ja panimme alulle tämän maailman elollisuuden alkuperäiset peruskaavat ja istutimme ne tämän maailman vieraanvaraisiin vesiin. Kaikki planeetalla esiintynyt elollisuus (planeetan ulkopuolisia persoonallisuuksia lukuun ottamatta) aina Planeettaprinssi Caligastian päiviin saakka oli peräisin kolmesta alkuperäisestä, identtisestä ja samanaikaisesta merellisen elämänmuodon juurrutuksestamme. Nämä kolme elämän juurrutusta on yksilöity seuraavasti: keskimmäinen eli euraasialais-afrikkalainen, itäinen eli australialais-aasialainen ja läntinen, johon kuuluvat Grönlanti ja Amerikat.
550,000,000 years ago the Life Carrier corps returned to Urantia. In co-operation with spiritual powers and superphysical forces we organized and initiated the original life patterns of this world and planted them in the hospitable waters of the realm. All planetary life (aside from extraplanetary personalities) down to the days of Caligastia, the Planetary Prince, had its origin in our three original, identical, and simultaneous marine-life implantations. These three life implantations have been designated as: the central or Eurasian-African, the eastern or Australasian, and the western, embracing Greenland and the Americas.
500 000 000 vuotta sitten alkukantainen merikasvisto oli jo saanut lujan jalansijan Urantialla. Grönlanti ja arktinen maamassa sekä Pohjois- ja Etelä-Amerikka olivat alkamassa pitkää ja hidasta liukumistaan kohti länttä. Afrikka siirtyi hieman etelämmäksi jättäen jälkeensä itä–länsisuuntaisen notkelman, Välimeren altaan, itsensä ja emämantereen väliin. Antarktis, Australia sekä maa-alue, jota osoittavat Tyynenmeren saaret, murtautuivat irti emämantereen etelä- ja itälaidasta ja ovat tuon ajankohdan jälkeen ajautuneet pitkän matkan päähän.
500,000,000 years ago primitive marine vegetable life was well established on Urantia. Greenland and the arctic land mass, together with North and South America, were beginning their long and slow westward drift. Africa moved slightly south, creating an east and west trough, the Mediterranean basin, between itself and the mother body. Antarctica, Australia, and the land indicated by the islands of the Pacific broke away on the south and east and have drifted far away since that day.
Alkukantaisen merellisen elollisuuden olimme juurruttaneet murtuvan mannerlaatan itä–länsisuuntaisen halkeaman keskellä sijanneiden merien suojaisiin, trooppisiin lahtiin. Merellisen elollisuuden kolmeen eri paikkaan istuttamisen tarkoituksena oli varmistua siitä, että kukin suurista mannerlaatoista kuljettaisi lämminvetisissä merissään tätä elollisuutta, kun maa sittemmin ajautuisi erilleen. Tiesimme ennakolta, että kun maalla elävä elollisuus myöhemmin ilmaantuisi, laajat valtameret olisivat erottamassa näitä liukuvia mannerlaattoja toisistaan.
We had planted the primitive form of marine life in the sheltered tropic bays of the central seas of the east-west cleavage of the breaking-up continental land mass. Our purpose in making three marine-life implantations was to insure that each great land mass would carry this life with it, in its warm-water seas, as the land subsequently separated. We foresaw that in the later era of the emergence of land life large oceans of water would separate these drifting continental land masses.
Mannerten liukuminen jatkui. Maan ytimestä oli tullut yhtä tiheä ja jäykkä kuin teräs. Siihen kohdistui lähes 3 500 tonnin paine neliösenttimetriä kohden, ja suunnattomasta gravitaatiopaineesta johtuu, että syvällä maapallon sisuksissa oli ja on edelleen hyvin kuumaa. Lämpötila kohoaa pinnalta sisäänpäin mentäessä, kunnes se keskustassa on hieman Auringon pintalämpötilaa korkeampi.
The continental land drift continued. The earth’s core had become as dense and rigid as steel, being subjected to a pressure of almost 25,000 tons to the square inch, and owing to the enormous gravity pressure, it was and still is very hot in the deep interior. The temperature increases from the surface downward until at the center it is slightly above the surface temperature of the sun.
Maan massan ulommat tuhat kuusisataa kilometriä koostuvat pääasiassa eri kivilajeista. Alapuolella ovat tiheämmät ja raskaammat metallialkuaineet. Maailma oli kaikki varhaiset ja ilmakehää edeltäneet kautensa sulassa ja suuresti kuumentuneessa olotilassa ja niin lähellä nestemäisyyttä, että raskaammat metallit painuivat syvälle maan sisuksiin. Läheltä pintaa nykyisin tavattavat raskaammat metallit ovat muinaisten tulivuorten purkausjätteitä, myöhempiä ja laaja-alaisia laavavirtauksia ja uudempia meteoriperäisiä kerrostumia.
The outer one thousand miles of the earth’s mass consists principally of different kinds of rock. Underneath are the denser and heavier metallic elements. Throughout the early and preatmospheric ages the world was so nearly fluid in its molten and highly heated state that the heavier metals sank deep into the interior. Those found near the surface today represent the exudate of ancient volcanoes, later and extensive lava flows, and the more recent meteoric deposits.
Ulompi kuorikerros oli noin kuusikymmentäneljä kilometriä paksu. Tätä ulkokuorta tuki paksuudeltaan vaihteleva sula basalttimeri, jonka pinnalla se kellui. Kyseessä oli liikkuva sulan laavan kerros, johon kohdistui korkea paine, mutta joka pyrki aina virtailemaan sinne tänne ja tasasi tällä tavoin siirtyviä planetaarisia paineita ja vakautti maankuorta.
The outer crust was about forty miles thick. This outer shell was supported by, and rested directly upon, a molten sea of basalt of varying thickness, a mobile layer of molten lava held under high pressure but always tending to flow hither and yon in equalization of shifting planetary pressures, thereby tending to stabilize the earth’s crust.
Mantereet kelluvat vielä nytkin tällä kiteytymättömällä, sulasta basalttimerestä koostuvalla pehmusteella. Voimakkaammat maanjäristykset tärisyttäisivät maailman kirjaimellisesti kappaleiksi, ellei tällaista suojelevaa järjestelyä olisi. Maanjäristykset aiheutuvat kiinteän ulkokuoren liukumisesta ja siirtyilemisestä, eivät tulivuorista.
Even today the continents continue to float upon this noncrystallized cushiony sea of molten basalt. Were it not for this protective condition, the more severe earthquakes would literally shake the world to pieces. Earthquakes are caused by sliding and shifting of the solid outer crust and not by volcanoes.
Maankuoren laavakerrokset muodostavat jäähtyessään graniittia. Urantian keskimääräinen tiheys on vähän yli viisi ja puoli kertaa veden tiheys, graniitin vajaat kolme kertaa veden tiheys. Maan sisimmän ytimen tiheys on kaksitoista kertaa veden tiheys.
The lava layers of the earth’s crust, when cooled, form granite. The average density of Urantia is a little more than five and one-half times that of water; the density of granite is less than three times that of water. The earth’s core is twelve times as dense as water.
Merien pohja on tiheämpää kuin mannerlaatat, ja juuri se pitää mantereet veden pinnan yläpuolella. Kun merien pohja työntyy meren pinnan yläpuolelle, pohjien havaitaan koostuvan suurelta osin basaltista, eräästä laavan muodosta, joka on mannerlaattojen sisältämää graniittia huomattavasti raskaampaa. Jos mantereet eivät siis olisi keveämpiä kuin valtamerten pohja, gravitaatio vetäisi valtamerten reunat ylös maalle, mutta tällaisia ilmiöitä ei ole havaittavissa.
The sea bottoms are more dense than the land masses, and this is what keeps the continents above water. When the sea bottoms are extruded above the sea level, they are found to consist largely of basalt, a form of lava considerably heavier than the granite of the land masses. Again, if the continents were not lighter than the ocean beds, gravity would draw the edges of the oceans up onto the land, but such phenomena are not observable.
Myös valtamerten paino on merenpohjaan kohdistuvan paineen kasvamiseen vaikuttava tekijä. Alempana sijaitseva mutta suhteellisesti raskaampi merenpohja sekä sen päällä lepäävän veden paino ovat suunnilleen yhtä paljon kuin korkeampien mutta paljon kevyempien mannerten paino. Mutta kaikki mantereet pyrkivät liukumaan mereen. Mannerpaine on merenpohjan tasoilla noin 1 400 kilogrammaa neliösenttimetriä kohti. Toisin sanoen se olisi noin 4 500 metriä merenpohjan yläpuolelle kohoavan mannermassan paine. Merenpohjaan kohdistuva veden paine on vain noin 350 kilogrammaa neliösenttimetriä kohden. Nämä toisistaan poikkeavat paineet ovat omiaan liu’uttamaan mantereita kohti valtamerten pohjaa.
The weight of the oceans is also a factor in the increase of pressure on the sea beds. The lower but comparatively heavier ocean beds, plus the weight of the overlying water, approximate the weight of the higher but much lighter continents. But all continents tend to creep into the oceans. The continental pressure at ocean-bottom levels is about 20,000 pounds to the square inch. That is, this would be the pressure of a continental mass standing 15,000 feet above the ocean floor. The ocean-floor water pressure is only about 5,000 pounds to the square inch. These differential pressures tend to cause the continents to slide toward the ocean beds.
Elollisuutta edeltäneinä kausina tapahtunut merenpohjan painuminen oli työntänyt erillisen mantereisen maamassan niin korkealle, että sen lateraalipaine pyrki aiheuttamaan itäisen, läntisen ja eteläisen reunaman liukumisen alamäkeä alla olevien, puolittain jähmettyneiden laavapetien yli ympäröivän Tyynen valtameren vesiin. Se tasautti mannerpaineen niin täysin, että tämän muinaisen Aasian mantereen itärannikolla ei tapahtunut laajaa murtumista. Mutta tämä itärannikko on siitä lähtien häilynyt siihen rajoittuvien valtameren syvyyksien partaalla ja uhannut suistua vetiseen hautaan.
Depression of the ocean bottom during the prelife ages had upthrust a solitary continental land mass to such a height that its lateral pressure tended to cause the eastern, western, and southern fringes to slide downhill, over the underlying semiviscous lava beds, into the waters of the surrounding Pacific Ocean. This so fully compensated the continental pressure that a wide break did not occur on the eastern shore of this ancient Asiatic continent, but ever since has that eastern coast line hovered over the precipice of its adjoining oceanic depths, threatening to slide into a watery grave.
450 000 000 vuotta sitten tapahtui siirtyminen kasvikunnasta eläinkuntaan. Tämä muodonmuutos tapahtui toisistaan irtautuvien mantereiden pitkillä rannikkokaistaleilla sijainneiden suojaisten trooppisten merenlahtien ja laguunien matalissa vesissä. Ja tämä kehityskulku, joka kokonaisuudessaan sisältyi alkuperäisiin elollisuuden rakennekaavoihin, toteutui vähitellen. Kasvikunnalle ominaisten varhaisten ja alkukantaisten elollismuotojen ja myöhempien selvästi eläinorganismeiksi määriteltävien muotojen välillä oli monia siirtymävaiheita. Vielä nykyäänkin elää siirtymävaiheeseen kuuluvia limasieniä, joita on vaikea luokitella sen paremmin kasveiksi kuin eläimiksikään.
450,000,000 years ago the transition from vegetable to animal life occurred. This metamorphosis took place in the shallow waters of the sheltered tropic bays and lagoons of the extensive shore lines of the separating continents. And this development, all of which was inherent in the original life patterns, came about gradually. There were many transitional stages between the early primitive vegetable forms of life and the later well-defined animal organisms. Even today the transition slime molds persist, and they can hardly be classified either as plants or as animals.
Vaikka kasvikunnan evoluution voidaankin nähdä johtavan eläinkuntaan, ja vaikka on löydetty kasvien ja eläinten asteittain muuttuvia sarjoja, jotka vähin erin johtavat mitä yksinkertaisimmista organismeista mitä monimutkaisimpiin ja edistyneimpiin, ette kuitenkaan kykene löytämään tällaisia yhdistäviä renkaita eläinkunnan suurten lahkojen väliltä ettekä ihmistä edeltäneiden korkeimpien eläintyyppien ja ihmisrotuja edustavien alkuihmisten väliltä. Nämä niin kutsutut ”puuttuvat renkaat” jäävät iäksi puuttumaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä ole koskaan ollutkaan.
Although the evolution of vegetable life can be traced into animal life, and though there have been found graduated series of plants and animals which progressively lead up from the most simple to the most complex and advanced organisms, you will not be able to find such connecting links between the great divisions of the animal kingdom nor between the highest of the prehuman animal types and the dawn men of the human races. These so-called “missing links” will forever remain missing, for the simple reason that they never existed.
Aikakausi toisensa perään näkee täysin uusien eläinlajien astuvan näyttämölle. Ne eivät kehity vähäisten muuntumien asteittaisen kasautumisen seurauksena, vaan ne ilmestyvät täysin kehittyneinä ja uusina elollisuuden luokkina, ja ne ilmestyvät yhtäkkisesti.
From era to era radically new species of animal life arise. They do not evolve as the result of the gradual accumulation of small variations; they appear as full-fledged and new orders of life, and they appear suddenly.
Elävien organismien uusien lajien ja erilaistuneiden luokkien yhtäkkinen ilmaantuminen on täysin biologista, tiukasti luonnonmukaista. Näihin geneettisiin mutaatioihin ei liity mitään yliluonnollista.
The sudden appearance of new species and diversified orders of living organisms is wholly biologic, strictly natural. There is nothing supernatural connected with these genetic mutations.
Eläinkunta kehittyi valtamerten suolapitoisuuden ollessa sopiva, ja oli verrattain yksinkertaista antaa suolaveden kiertää merieliöstön eläinruumiissa. Mutta kun meret kutistuivat ja suolapitoisuus kohosi suureksi, nämä samat eläimet kehittivät kyvyn alentaa ruumiinnesteidensä suolapitoisuutta, aivan kuten ne organismit, jotka oppivat elämään makeassa vedessä, hankkivat kyvyn pitää ruumiinnesteissään yllä oikeaa natriumkloridipitoisuutta kekseliäillä suolan säilytysmenetelmillä.
At the proper degree of saltiness in the oceans animal life evolved, and it was comparatively simple to allow the briny waters to circulate through the animal bodies of marine life. But when the oceans were contracted and the percentage of salt was greatly increased, these same animals evolved the ability to reduce the saltiness of their body fluids just as those organisms which learned to live in fresh water acquired the ability to maintain the proper degree of sodium chloride in their body fluids by ingenious techniques of salt conservation.
Kallioiden sisältämien merieliöstön fossiilien tutkimus paljastaa näiden alkukantaisten organismien alkuvaiheisia mukautumisponnisteluja. Kasvit ja eläimet eivät milloinkaan lakkaa tekemästä tällaisia mukautumiskokeiluja. Ympäristö muuttuu alati, ja elävät organismit pyrkivät aina mukautumaan näihin koskaan päättymättömiin muutoksiin.
Study of the rock-embraced fossils of marine life reveals the early adjustment struggles of these primitive organisms. Plants and animals never cease to make these adjustment experiments. Ever the environment is changing, and always are living organisms striving to accommodate themselves to these never-ending fluctuations.
Kaikkien uusien elollisluokkien fysiologinen varustus ja anatominen rakenne ovat vastaus fysikaalisen lain vaikutukseen, mutta niiden jälkeen tuleva mielellisyys on mielenauttajahenkien antama lahja, joka annetaan aivojen synnynnäistä kapasiteettia vastaavasti. Vaikka mieli ei olekaan fyysisen evoluution kehitelmä, se on kuitenkin täysin riippuvainen puhtaasti fyysisen ja evolutionaarisen kehityksen tuottamasta aivojen kapasiteetista.
The physiologic equipment and the anatomic structure of all new orders of life are in response to the action of physical law, but the subsequent endowment of mind is a bestowal of the adjutant mind-spirits in accordance with innate brain capacity. Mind, while not a physical evolution, is wholly dependent on the brain capacity afforded by purely physical and evolutionary developments.
Menestyksistä ja menetyksistä, mukautumisista ja uudelleenmukautumisista koostuvien miltei loputtomien vaiheiden kautta kaikki elävät organismit heittelehtivät edestakaisin aikakaudesta toiseen. Ne, jotka pääsevät kosmiseen ykseyteen, jäävät olemaan; jotka eivät tätä päämäärää saavuta, lakkaavat olemasta.
Through almost endless cycles of gains and losses, adjustments and readjustments, all living organisms swing back and forth from age to age. Those that attain cosmic unity persist, while those that fall short of this goal cease to exist.
Se kalliomuodostumien valtava rakennelma, josta maailman ulkokuori elämän aamunkoitteessa eli proterotsooisena maailmankautena koostui, ei ole nykyisin näkyvillä monessakaan paikassa maan pinnalla. Ja missä se nousee esille kaikkien myöhempien aikojen mukanaan tuomien aineskertymien alta, siitä on löydettävissä vain kasvien ja alkuaikojen primitiivisen eläineliöstön fossiilisia jäännöksiä. Jotkin näistä veteen kerrostuneista vanhemmista kallioista ovat sekoittuneet myöhempiin kerroksiin, ja toisinaan niistä tavataan joidenkin varhaisempien kasvikunnan muotojen fossiileja, kun taas ylimmistä kerrostumista voidaan löytää sieltä täältä joitakin merieliöstöön kuuluneiden organismien alkeellisempia muotoja. Näitä vanhimpia kerrostumalla syntyneitä kalliomuodostumia, joissa esiintyy varhaisen merieliöstön – sekä eläinten että kasvien – fossiileja, on löydettävissä monin paikoin suoraan vanhemman, erilaistumattoman kivilajin päällä olevista kertymistä.
The vast group of rock systems which constituted the outer crust of the world during the life-dawn or Proterozoic era does not now appear at many points on the earth’s surface. And when it does emerge from below all the accumulations of subsequent ages, there will be found only the fossil remains of vegetable and early primitive animal life. Some of these older water-deposited rocks are commingled with subsequent layers, and sometimes they yield fossil remains of some of the earlier forms of vegetable life, while on the topmost layers occasionally may be found some of the more primitive forms of the early marine-animal organisms. In many places these oldest stratified rock layers, bearing the fossils of the early marine life, both animal and vegetable, may be found directly on top of the older undifferentiated stone.
Tältä kaudelta olevien fossiilien joukossa on leviä, korallimaisia kasveja, alkukantaisia alkueläimiä sekä sienimäisiä siirtymävaiheen organismeja. Mutta tällaisten fossiilien puuttuminen varhaisista kalliokerroksista ei välttämättä todista, ettei eläviä olioita olisi noiden kerrostumien muodostumisaikana ollut muualla. Elollisuus oli koko tämän varhaiskauden ajan niukkaa, ja vain hitaasti se raivasi itselleen tien maan pinnan joka puolelle.
Fossils of this era yield algae, corallike plants, primitive Protozoa, and spongelike transition organisms. But the absence of such fossils in the early rock layers does not necessarily prove that living things were not elsewhere in existence at the time of their deposition. Life was sparse throughout these early times and only slowly made its way over the face of the earth.
Tämän muinaisen aikakauden kalliot ovat nykyisin maan pinnalla tai hyvin lähellä pintaa noin kahdeksasosassa meidän päiviemme maa-alueesta. Tämän siirtymävaiheen kiven, vanhimpien kerrostumalla syntyneiden kalliomuodostumien, keskimääräinen paksuus on noin kaksi ja puoli kilometriä. Paikoin nämä ikivanhat kalliomuodostumat ovat jopa kuusi ja puoli kilometriä paksuja, mutta monet kerrokset, joiden on katsottu olevan tältä kaudelta, kuuluvat todellisuudessa myöhempiin ajanjaksoihin.
The rocks of this olden age are now at the earth’s surface, or very near the surface, over about one eighth of the present land area. The average thickness of this transition stone, the oldest stratified rock layers, is about one and one-half miles. At some points these ancient rock systems are as much as four miles thick, but many of the layers which have been ascribed to this era belong to later periods.
Pohjois-Amerikassa tämä ikivanha ja primitiivinen fossiileja sisältävä kivikerros nousee pintaan siellä täällä pitkin Kanadan itä-, keski- ja pohjoisosia. On olemassa niin ikään tästä kivestä koostuva katkonainen itä–länsisuuntainen harjanne, joka ulottuu Pennsylvaniasta ja ikivanhoilta Adirondackvuorilta länteen, läpi Michiganin ja Wisconsinin aina Minnesotaan asti. Muut harjanteet kulkevat Newfoundlandista Alabamaan ja Alaskasta Meksikoon.
In North America this ancient and primitive fossil-bearing stone layer comes to the surface over the eastern, central, and northern regions of Canada. There is also an intermittent east-west ridge of this rock which extends from Pennsylvania and the ancient Adirondack Mountains on west through Michigan, Wisconsin, and Minnesota. Other ridges run from Newfoundland to Alabama and from Alaska to Mexico.
Tämän aikakauden kallioita on näkyvillä siellä täällä koko maailmassa, mutta mitkään näistä esiintymistä eivät ole yhtä helposti tulkittavissa kuin ovat ne, jotka sijaitsevat Yläjärven ympäristössä ja Coloradojoen Suuressa kanjonissa. Kummassakin paikassa nämä primitiivisiä fossiileja sisältävät kalliot, jotka esiintyvät useina kerroksina, kertovat noiden kaukaisten aikojen mullistuksista ja pinnanmuutoksista.
The rocks of this era are exposed here and there all over the world, but none are so easy of interpretation as those about Lake Superior and in the Grand Canyon of the Colorado River, where these primitive fossil-bearing rocks, existing in several layers, testify to the upheavals and surface fluctuations of those faraway times.
Tämä kivikerros, maankuoren vanhin fossiileja sisältävä kerrostuma, on maanjäristysten ja muinaisten tulivuorenpurkausten aiheuttamien mullistusten seurauksena rypyttynyt, poimuttunut ja vääntynyt irvokkaalla tavalla. Tuon aikakauden laavavirrat toivat muassaan runsaasti rautaa, kuparia ja lyijyä lähelle planeetan pintaa.
This stone layer, the oldest fossil-bearing stratum in the crust of the earth, has been crumpled, folded, and grotesquely twisted as a result of the upheavals of earthquakes and the early volcanoes. The lava flows of this age brought much iron, copper, and lead up near the planetary surface.
Maan päällä on harvoja paikkoja, joissa tällaiset toiminnot olisivat havainnollisemmin nähtävillä kuin Wisconsinin St. Croix -laaksossa. Tällä seudulla sattui satakaksikymmentäseitsemän perättäistä maanpäällistä laavavirtausta, joita seurasi veden alle peittyminen ja siitä johtuva laskeumakivilajien kerrostuminen. Vaikka suuri osa ylemmistä sedimenttikivikerroksista ja niiden välissä sattuneista laavavirtaamista nykyään puuttuu ja vaikka tämän kokonaisuuden alaosa on hautautuneena syvälle maahan, on kuitenkin noin kuusikymmentäviisi tai seitsemänkymmentä näistä menneiden aikojen kerroksista yhä aikakirjoina nähtävissä.
There are few places on the earth where such activities are more graphically shown than in the St. Croix valley of Wisconsin. In this region there occurred one hundred and twenty-seven successive lava flows on land with succeeding water submergence and consequent rock deposition. Although much of the upper rock sedimentation and intermittent lava flow is absent today, and though the bottom of this system is buried deep in the earth, nevertheless, about sixty-five or seventy of these stratified records of past ages are now exposed to view.
Noina varhaisina kausina, jolloin maasta suuri osa oli lähellä merenpinnan korkeutta, sattui lukuisia peräkkäisiä vajoamisia ja kohoamisia. Maapallon maankuori oli juuri pääsemässä myöhempään jaksoonsa, jota luonnehti suhteellinen vakiintuneisuus. Aikaisempaan mannerten liukumiseen liittyneet aaltoilut, kohoamiset ja vajoamiset, vaikuttivat suurten maamassojen ajoittaisten vajoamisten esiintymistiheyteen.
In these early ages when much land was near sea level, there occurred many successive submergences and emergences. The earth’s crust was just entering upon its later period of comparative stabilization. The undulations, rises and dips, of the earlier continental drift contributed to the frequency of the periodic submergence of the great land masses.
Näinä primitiivisen merieliöstön aikoina laajoja alueita vajosi mantereiden rannikkoseudulla meren alle metristä lähes kilometrin syvyyteen. Suuri osa vanhemmasta hiekkakivestä ja konglomeraateista on näiden muinaisten rannikoiden sedimenttikertymiä. Tähän varhaiseen kerrostumaan kuuluvat sedimenttikalliot lepäävät suoraan niiden kerrosten päällä, jotka ajoittuvat kauas elämää edeltävään aikaan, siihen varhaiseen aikaan, jolloin maailmanlaajuinen valtameri ilmaantui.
During these times of primitive marine life, extensive areas of the continental shores sank beneath the seas from a few feet to half a mile. Much of the older sandstone and conglomerates represents the sedimentary accumulations of these ancient shores. The sedimentary rocks belonging to this early stratification rest directly upon those layers which date back far beyond the origin of life, back to the early appearance of the world-wide ocean.
Jotkin näiden siirtymäkauden kivikerrostumien ylemmistä osista sisältävät pieniä määriä tummaa savikiveä tai tummaa saviliusketta, mikä on merkki orgaanisen hiilen läsnäolosta ja todistaa niiden kasvikunnan muotojen esivaiheiden olleen olemassa, jotka peittivät koko maan järjestyksessä seuraavana olevan karboni- eli kivihiilikauden aikana. Suuri osa näissä kivikerroksissa esiintyvästä kuparista on tulosta sen veteen saostumisesta. Vähäisessä määrin kuparia tavataan vanhempien kallioiden halkeamista, jolloin se on jonkin ikivanhan suojaisan rannikkoseudun hidasjuoksuisen suoveden väkevöitymää. Pohjois-Amerikan ja Euroopan rautakaivokset sijaitsevat laskeumakerrostumissa ja purkaumissa, jotka ovat osaksi vanhemmissa kerrostumattomissa kallioissa ja osaksi näissä elollisuuden muotoutumisen aikaisen siirtymävaiheen myöhemmin kerrostuneissa kallioissa.
Some of the upper layers of these transition rock deposits contain small amounts of shale or slate of dark colors, indicating the presence of organic carbon and testifying to the existence of the ancestors of those forms of plant life which overran the earth during the succeeding Carboniferous or coal age. Much of the copper in these rock layers results from water deposition. Some is found in the cracks of the older rocks and is the concentrate of the sluggish swamp water of some ancient sheltered shore line. The iron mines of North America and Europe are located in deposits and extrusions lying partly in the older unstratified rocks and partly in these later stratified rocks of the transition periods of life formation.
Tänä aikakautena elämä leviää kaikkiin maailman vesiin. Merellinen elollisuus on saanut Urantialla lujan jalansijan. Runsas ja rehevä kasvillisuus peittää vähitellen matalien ja laajojen sisämerten pohjan, kun rantavedet puolestaan kuhisevat eläinmaailman yksinkertaisia muotoja.
This era witnesses the spread of life throughout the waters of the world; marine life has become well established on Urantia. The bottoms of the shallow and extensive inland seas are being gradually overrun by a profuse and luxuriant growth of vegetation, while the shore-line waters are swarming with the simple forms of animal life.
Koko tämä kertomus on havainnollisesti esitettynä luettavissa maailman tarinan sisältävän, valtavan ”kivikirjan” fossiilisivuilta. Ja tämän jättiläiskokoisen biogeologisen aikakirjan sivut kertovat erehtymättä totuuden, jos vain hankitte taidon näiden sivujen tulkitsemiseen. Monet näistä muinaisista merenpohjista ovat nyt ylhäällä maan pinnalla, ja niiden aikakaudelta aikakauden perään olevat kerrostumat kertovat tarinan noiden varhaisten aikojen elollisuuden käymästä kamppailusta. On kirjaimellisesti totta, mitä eräs runoilijanne sanoi: ”Tomu, jota jalkamme polkevat, oli kerran elävää.”
All of this story is graphically told within the fossil pages of the vast “stone book” of world record. And the pages of this gigantic biogeologic record unfailingly tell the truth if you but acquire skill in their interpretation. Many of these ancient sea beds are now elevated high upon land, and their deposits of age upon age tell the story of the life struggles of those early days. It is literally true, as your poet has said, “The dust we tread upon was once alive.”
[Esittänyt eräs Urantian Elämänkantajien ryhmän jäsen, joka nyt asuu tällä planeetalla.]
[Presented by a member of the Urantia Life Carrier Corps now resident on the planet.]