Viimeiset ilmestymiset ja taivaaseenastuminen

JEESUKSEN kuudestoista morontiailmestyminen tapahtui perjantaina, toukokuun 5. päivänä, Nikodemuksen pihamaalla kello yhdeksän aikaan illalla. Jerusalemin uskovat olivat tuona iltana tehneet kuolleistanousun jälkeisen ensimmäisen yrityksensä yhteisen kokoontumisen järjestämiseksi. Tuona ajankohtana paikalla olivat koolla yksitoista apostolia, naisten ryhmä ja heidän työtoverinsa sekä noin viisikymmentä muuta Mestarin eturivin opetuslasta, joihin kuului myös jokunen kreikkalaisista. Tämä uskovien seurue oli käynyt epämuodollisia keskusteluja yli puolen tunnin ajan, kun morontia-Mestari yhtäkkiä ilmestyi täysin näkyvässä muodossa ja ryhtyi välittömästi opettamaan heitä. Jeesus sanoi:

”Rauha teille. Tämä on edustavin uskovien joukko – apostoleita ja opetuslapsia, sekä miehiä että naisia –, jolle olen lihallisesta hahmosta vapautumiseni jälkeen ilmestynyt. Kutsun nyt teitä todistamaan minun kertoneen teille edeltäkäsin, että oleskeluni keskuudessanne olisi päätyttävä. Kerroin teille, että minun on kohta palattava Isän tykö. Ja sen jälkeen kerroin teille selkein sanoin, kuinka juutalaisten pääpapit ja vallanpitäjät luovuttaisivat minut surmattavaksi, ja että nousisin haudasta. Miksi siis annoitte kaiken tämän saattaa itsenne moisen hätäännyksen valtaan, sitten kun se tapahtui? Ja miksi olitte niin hämmästyneitä, kun kolmantena päivänä nousin hautakammiosta? Ette uskoneet minua, koska kuuntelitte sanojani niiden merkitystä ymmärtämättä.

”Ja nyt teidän tulisi kääntää korvanne sanojeni puoleen, jottette tekisi taas sitä virhettä, että kuulette järjellänne opetukseni, mutta sydämessänne teiltä jää merkitys käsittämättä. Sen aikaa, jonka olen ollut keskuudessanne yhtenä teistä, olen alusta alkaen opettanut teille, että ainoana tarkoituksenani oli tehdä taivaassa oleva Isäni tunnetuksi hänen maassa oleville lapsilleen. Olen elänyt Jumalaa tunnetuksi tekevän lahjoittautumisen, jotta saisitte kokea, millainen Jumalaa tuntevan elämänura on. Olen osoittanut Jumalan taivaassa olevaksi Isäksenne; olen osoittanut teidän olevan Jumalan poikia maan päällä. On tosiasia, että Jumala rakastaa teitä, omia poikiaan. Kun uskotte sanani, tästä tosiasiasta tulee sydämessänne ikuinen ja elävä totuus. Kun teistä elävän uskon avulla tulee jumalallisesti jumalatietoisia, synnytte hengestä valon ja elämän lapsiksi, juuri sen ikuisen elämän lapsiksi, jonka myötä nousette universumien universumia ylöspäin ja saavutatte sellaisen kokemuksen, että löydätte Paratiisissa olevan Jumala Isän.

”Kehotan teitä aina muistamaan, että tehtävänänne on julistaa valtakunnan evankeliumia ihmisten keskuudessa, eli sitä, että Jumalan isyys on todellista ja ihmisen asema Jumalan poikana on totta. Olkoon se, mitä julistatte, hyvän sanoman koko totuus eikä vain jokin pelastavan evankeliumin osa. Kuolleistanousun kokemukseni ei muuta sanomaanne. Valtakunnan evankeliumin pelastava totuus on edelleenkin se, että ihminen on uskon kautta Jumalan poika. Teidän on määrä lähteä julistamaan Jumalan rakkautta ja ihmisen palvelemista. Maailman eniten kaipaama tieto on se, että ihmiset ovat Jumalan poikia ja että he uskon kautta voivat tosiasiallisesti käsittää tämän jalontavan totuuden ja sen joka päivä kokea. Lahjoittautumiseni tulisi auttaa kaikkia ihmisiä tietämään, että he ovat Jumalan lapsia, mutta tällainen tieto ei riitä, elleivät he uskon kautta henkilökohtaisesti käsitä sitä pelastavaa totuutta, että he ovat ikiaikojen Isän eläviä henkipoikia. Valtakunnan evankeliumissa on kysymys Isän rakastamisesta ja hänen maan päällä olevien lastensa palvelemisesta.

”Keskuudessanne on täällä sellainen tieto, että olen noussut kuolleista, mutta siinä ei ole mitään kummallista. Minulla on valta antaa pois elämäni ja ottaa se taas haltuuni, sillä Isä antaa Paratiisin-Pojilleen sellaisen vallan. Sydäntänne tulisi sävähdyttää pikemminkin tieto siitä, että yhden aikakauden kuolleet aloittivat ikuisen ylösnousemuksen, kohta sen jälkeen kun poistuin Joosefin uudesta haudasta. Elin lihallishahmoisen elämäni osoittaakseni, kuinka teistä voi rakastavan palvelun kautta tulla ihmisiä, jotka tekevät Jumalaa kaltaistensa keskuudessa tunnetuksi, kuten minusta teitä rakastamalla ja teitä palvelemalla on tullut Jumalaa teidän keskuudessanne tunnetuksi tekevä. Olen elänyt keskuudessanne Ihmisen Poikana, jotta te ja kaikki muut ihmiset saisitte tietää, että te kaikki toden totta olette Jumalan poikia. Menkää siis nyt kaikkeen maailmaan julistaen tätä taivaan valtakunnan evankeliumia kaikille ihmisille. Rakastakaa kaikkia ihmisiä, niin kuin minä olen teitä rakastanut; palvelkaa kuolevaistovereitanne, kuten minä olen teitä palvellut. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa. Viipykää täällä Jerusalemissa vain sen aikaa, kunnes menen Isän tykö ja kunnes lähetän teille Totuuden Hengen. Hän johdattaa teidät entistä laajempaan totuuteen, ja minä menen kanssanne kaikkeen maailmaan. Olen aina kanssanne ja rauhani jätän teille.”

Kun Mestari oli puhunut heille, hän katosi heidän näkyvistään. Aamu oli jo valkenemassa, kun nämä uskovat vasta hajaantuivat; he olivat koolla koko yön ja keskustelivat vakavissaan Mestarin kehotuksista ja pohdiskelivat kaikkea, mitä heille oli tapahtunut. Jaakob Sebedeus ja muut apostolit puhuivat heille myös omista kokemuksistaan morontia-Mestarin kanssa Galileassa, ja he kertoivat, miten hän oli ilmestynyt heille kolme kertaa.

1. Ilmestyminen Syykarissa

Sapatin iltapäivänä, toukokuun 13. päivänä, noin kello neljä Mestari ilmestyi Naldalle ja noin seitsemällekymmenelleviidelle samarialaisuskovalle Jaakobin kaivon lähellä, Syykarissa. Uskovilla oli tapana kokoontua tälle paikalle, jonka lähellä Jeesus oli puhunut Naldalle elämän vedestä. Tänä päivänä, juuri kun he olivat päättäneet keskustelunsa tietoonsa tulleesta kuolleistanoususta, Jeesus ilmestyi äkkiarvaamatta heidän eteensä sanoen:

”Rauha teille. Teidän on riemullista tietää, että olen kuolleistanousu ja elämä, mutta tästä ei ole mitään hyötyä, ellette ensin synny ikuisesta hengestä ja saa sen myötä omaksenne, uskon kautta, ikuisen elämän lahjaa. Jos olette Isäni uskonpoikia, ette ikinä kuole; ette joudu perikatoon. Valtakunnan evankeliumi on opettanut teille, että kaikki ihmiset ovat Jumalan poikia. Ja tämä hyvä sanoma taivaallisen Isän tuntemasta rakkaudesta maisia lapsiaan kohtaan pitää viedä kaikkeen maailmaan. On koittanut aika, jolloin palvotte Jumalaa ette Gerissimillä ettekä Jerusalemissa, vaan siellä missä olette, sellaisina kuin olette, hengessä ja totuudessa. Mikä sielunne pelastaa, on nimenomaan uskonne. Pelastus on Jumalan antama lahja kaikille, jotka uskovat olevansa hänen poikiaan. Mutta älkää joutuko harhaan, sillä vaikka pelastus on Jumalan ilmaiseksi antama lahja ja vaikka se annetaan kaikille, jotka sen uskon kautta ottavat vastaan, sen seurauksena on kokemus tämän lihallisuudessa elettävän henkielämän hedelmien tuottamisesta. Se, että hyväksytte opin Jumalan isyydestä, merkitsee samalla, että hyväksytte auliisti siihen liittyvän totuuden ihmisen veljeydestä. Ja jos ihminen on veljenne, hän on silloin jo enemmän kuin lähimmäisenne, jonka osalta Isä edellyttää teidän rakastavan häntä niin kuin itseänne. Koska veljenne on omaa perhettänne, rakastatte häntä perheenjäsentä kohtaan osoitettavalla kiintymyksellä, mutta sen lisäksi te myös palvelette häntä niin kuin palvelisitte itseänne. Ja te rakastatte ja palvelette veljeänne näin, siksi että minä olen teitä, veljiäni kun olette, tällä tavoin rakastanut ja palvellut. Menkää siis kaikkeen maailmaan ja kertokaa tätä hyvää sanomaa jokaisen rodun, heimon ja kansakunnan kaikille luoduille. Henkeni kulkee edellänne, ja olen aina teidän kanssanne.”

Nämä samarialaiset hämmästyivät suuresti tästä Mestarin ilmestymisestä, ja he kiiruhtivat lähiseudun kaupunkeihin ja kyliin, joissa he levittivät sanomaa siitä, että he olivat nähneet Jeesuksen ja että hän oli puhunut heille. Ja tämä oli Mestarin seitsemästoista morontiailmestyminen.

2. Ilmestyminen Foinikiassa

Mestarin kahdeksastoista morontiailmestyminen tapahtui Tyyrossa tiistaina, toukokuun 16. päivänä, vähän ennen kello yhdeksää illalla. Tälläkin kerralla hän ilmestyi hetkenä, jolloin uskovien kokous oli päättymässä, ja he valmistuivat hajaantumaan. Ja hän sanoi:

”Rauha teille. Teistä on riemullista tietää, että Ihmisen Poika on noussut kuolleista, sillä sen myötä tiedätte, että myös te ja teidän veljenne jäävät eloon ruumiin kuoleman jälkeen. Mutta sellainen eloonjääminen riippuu siitä, oletteko sitä ennen syntyneet totuudenetsinnän ja jumalanlöytämisen hengestä. Elämän leipä ja elämän vesi annetaan vain niille, jotka isoavat totuutta ja janoavat vanhurskautta – Jumalaa. Se tosiasia, että kuolleet nousevat kuolleista, ei ole valtakunnan evankeliumi. Nämä suuret totuudet ja nämä universumitosiasiat liittyvät tähän evankeliumiin sikäli, että ne ovat osa siitä, mitä hyvään sanomaan uskomisesta seuraa, ja ne sisältyvät sellaisten ihmisten jälkeenpäin seuraavaan kokemukseen, joista uskon kautta tulee teoissa ja totuudessa ikiaikojen Jumalan ikuisia poikia. Isäni lähetti minut maailmaan julistamaan kaikille ihmisille tätä poikauteen kuuluvaa pelastusta. Ja siksi lähetän teidät joka taholle julistamaan tätä poikauteen kuuluvaa pelastusta. Pelastus on Jumalan ilmaiseksi antama lahja, mutta jotka ovat syntyneet hengestä, alkavat välittömästi tuottaa hengen hedelmiä siten, että he rakastavasti palvelevat kanssaluotujaan. Ja hengestä syntyneiden ja Jumalaa tuntevien kuolevaisten elämässä esille tulevat jumalallisen hengen hedelmät ovat rakastava palveleminen, epäitsekäs antaumus, peloton lojaalisuus, vilpitön rehellisyys, valistunut vilpittömyys, kuolematon toivo, epäilemätön luottamus, armelias huolenpito, pettämätön hyvyys, anteeksiantava pitkämielisyys ja pysyvä rauha. Elleivät uskoviksi tunnustautuneet tuota elämässään näitä jumalallisen hengen hedelmiä, he ovat kuolleita; Totuuden Henki ei ole heissä; he ovat elävän viinipuun hyödyttömiä oksia, ja kohta heidät karsitaan pois. Isäni edellyttää uskon lasten kantavan runsaasti hengen hedelmiä. Jos siis ette hedelmöi, hän kaivelee juurianne ja karsii pois hedelmättömät oksanne. Teidän on tuotettava yhä runsaammin hengen hedelmiä sitä mukaa, kun te Jumalan valtakunnassa etenette taivasta kohti. Saatte astua valtakuntaan aivan kuin olisitte lapsia, mutta Isä edellyttää teiltä, että armon avulla vartutte hengellisen aikuisuuden täyteen mittaan. Ja kun menette, kuka minnekin, kertoaksenne kaikille kansakunnille tämän evankeliumin hyvää sanomaa, niin kuljen edellänne, ja Totuuden Henkeni on sydämessänne. Rauhani minä jätän teille.”

Ja sen jälkeen Mestari katosi heidän näkyvistään. Seuraavana päivänä Tyyrosta lähti henkilöitä, jotka veivät tämän kertomuksen Siidoniin ja aina Antiokiaan ja Damaskokseen saakka. Jeesus oli lihallisen hahmossa eläessään käynyt näiden uskovien luona, ja niin heidän oli helppo tunnistaa hänet, kun hän ryhtyi heitä opettamaan. Vaikkeivät hänen ystävänsä aina heti tunnistaneet hänen morontiahahmoaan, kun se tehtiin heille näkyväksi, he tunnistivat kuitenkin aina varsin pian hänen persoonallisuutensa sitten, kun hän puhui heille.

3. Viimeinen ilmestyminen Jerusalemissa

Varhain torstaiaamuna, toukokuun 18. päivänä, Jeesus ilmestyi maan päällä viimeisen kerran morontiapersoonallisuutena. Kun yksitoista apostolia olivat Maria Markuksen kodin yläsalissa istuutumassa aamiaispöytään, Jeesus ilmestyi heille ja sanoi:

”Rauha teille. Olen pyytänyt teitä pysyttelemään täällä Jerusalemissa siksi, kunnes nousen Isän tykö, ja myös siksi, kunnes lähetän teille Totuuden Hengen, joka kohta vuodatetaan kaiken lihan päälle ja joka varustaa teidät korkeudesta tulevalla voimalla.” Simon Selootti keskeytti Jeesuksen puheen kysymällä: ”Mestari, sittenkö sinä palautat valtakunnan taas voimaan, ja tulemmeko näkemään Jumalan kunnian maan päällä julkitulleena?” Kuunneltuaan Simonin kysymyksen Jeesus vastasi: ”Simon, takerrut edelleenkin vanhoihin ajatuksiisi juutalaisesta Messiaasta ja aineellisesta valtakunnasta. Mutta tulet saamaan hengellistä voimaa, kunhan henki on laskeutunut päällesi, eikä aikaakaan, kun lähdet kaikkeen maailmaan saarnaamaan tätä valtakunnan evankeliumia. Niin kuin Isä lähetti minut maailmaan, niin lähetän minä teidät. Ja toivon, että rakastaisitte toisianne ja luottaisitte toisiinne. Juudas ei enää ole joukossanne, koska hänen rakkautensa kylmeni, sekä siksi, että hän ei enää suostunut luottamaan teihin, lojaaleihin veljiinsä. Ettekö ole lukeneet kirjoituksista kohtaa, jossa sanotaan: ’Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Kukaan ei elä itsellensä’? Ja toista kohtaa, jossa sanotaan: ’Joka ystäviä tahtoo, esiintyköön itse ystävällisesti’? Ja enkö lähettänytkin teitä opettamaan aina kaksittain, jottette tuntisi oloanne yksinäiseksi ja joutuisi eristyneisyyden ikävään ja surkeuteen? Varsin hyvin myös tiedätte, etten minä lihallisen hahmossa ollessani päästänyt itseäni pitkiksi ajoiksi yksinäisyyteen. Kanssakäymistemme alkuajoista lähtien minulla oli aina kaksi tai kolme teistä jatkuvasti rinnallani tai ainakin hyvin lähellä, silloinkin kun olin yhteydessä Isään. Luottakaa siis ja uskokaa toisiinne. Ja tämä on sitäkin tarpeellisempaa, koska aion tänä päivänä jättää teidät yksiksenne tähän maailmaan. Hetki on tullut; olen menossa Isän tykö.”

Nämä sanat lausuttuaan hän antoi heille merkin heidän tulla mukaansa, ja hän johdatti heidät Öljymäelle, ja siellä hän lausui heille jäähyväiset valmistautuessaan poistumaan Urantialta. Se oli juhlallinen taival Öljymäelle. Kukaan heistä ei lausunut sanaakaan siitä hetkestä, jolloin he lähtivät yläsalista, siihen hetkeen, kun Jeesus jäi vähäksi aikaa heidän seuraansa Öljymäelle.

4. Syyt Juudaksen suistumiseen

Apostoleilleen esittämänsä jäähyväisviestin alkuosassa Mestari viittasi siihen, että Juudas oli menetetty, ja hän piti heidän katalan työtoverinsa traagista kohtaloa esillä kuin vakavana varoituksena sosiaalisen ja veljespiiristä eristäytymisen vaaroista. Tämän aikakauden ja tulevien aikojen uskoville saattaa olla hyödyksi, jos luomme lyhyen katsauksen Juudaksen lankeemuksen syihin siinä valossa, mitä Mestari asiasta huomautti ja siitä näkökulmasta, mitä myöhempinä vuosisatoina kertynyt tietämys on tuonut esille.

Tätä tragediaa jälkikäteen tarkastellessamme tajuamme Juudaksen joutuneen eksyksiin ensi sijassa siksi, että hän oli varsin silmiinpistävästi eristynyt persoonallisuus, eli persoonallisuus, joka oli sulkeutunut tavallisten sosiaalisten yhteyksien ulkopuolelle. Itsepintaisesti hän kieltäytyi uskoutumasta apostolitovereilleen tai seurustelemasta vapaasti heidän kanssaan. Muttei se, että hän oli tyypiltään eristäytyvä persoonallisuus, sinänsä eikä sellaisenaan olisi tuottanut hänelle näin suurta vahinkoa, ellei olisi ollut myös niin, että hänen kasvunsa rakkaudessa ja varttumisensa hengellisessä armeliaisuudessa jäivät tapahtumatta. Ja sen lisäksi, ikään kuin pahentaakseen jo muutoinkin pahaa asiaa, hän kantoi härkäpäisesti kaunaa ja ruokki psykologisia vihollisia kuten kostonhimoa ja ylipäätään halua ”maksaa” kaikista pettymyksistään jollekulle ”loukkaukset loukkauksina”.

Tämä yksilöllisten erityispiirteiden ja mentaalisten taipumusten onneton yhteenkietoutuma vaikutti salakavalasti ja vei turmioon hyvin tarkoitusperin liikkeellä olevan ihmisen, joka ei välittänyt rakkaudella, uskolla ja luottamuksella nujertaa näitä huonoja tekijöitä. Tuomaksen ja Natanaelin tapaukset todistavat oivallisella tavalla, ettei Juudaksen harhautuminen ollut väistämätön, olihan kumpaisenkin kirouksena tämä samanlaatuinen epäluuloisuus ja individualistisen suhtautumistavan ylikehittyneisyys. Myös Andreaksella ja Matteuksella oli monia tämänsuuntaisia taipumuksia, mutta kaikki nämä miehet kasvoivat ajan myötä rakastamaan Jeesusta ja apostolitovereitaan aina vain enemmän, ei suinkaan aina vain vähemmän. He varttuivat armossa ja totuuden tietämisessä. Heistä tuli veljiään kohtaan yhä luottavaisempia, ja heissä kehittyi vähä vähältä kyky uskoutua tovereilleen. Juudas kieltäytyi itsepintaisesti uskoutumasta veljilleen. Tunne-elämänsä konfliktien kasautumisen pakottaessa hänet etsimään helpotusta minuutensa julkituomisesta hän poikkeuksetta pyysi neuvoja ja sai epäviisasta lohdutusta epähengellisiltä sukulaisiltaan tai satunnaisilta tuttavuuksiltaan, jotka olivat joko välinpitämättömiä tai suorastaan vihamielisiä taivaallisen valtakunnan hengellisten realiteettien menestymistä ja edistymistä kohtaan – ja hän oli sentään yksi taivaallisen valtakunnan kahdestatoista vihitystä lähettiläästä maan päällä.

Juudas kärsi tappion maisen vaelluksensa kamppailuissa seuraavien henkilökohtaisia taipumuksia ja luonteenheikkoutta kuvastavien tekijöiden johdosta:

1. Hän kuului eristyvään ihmistyyppiin. Hän oli äärimmäisen yksilökeskeinen ja katsoi hyväksi kehittyä auttamattoman ”umpimieliseksi” ja vaikeasti lähestyttäväksi henkilöksi.

2. Elämä oli lapsuudessa tehty hänelle liian helpoksi. Hän tunsi katkeraa mielipahaa, jos hän pettyi toiveissaan. Hän odotti aina voittavansa. Hän oli tavattoman huono häviäjä.

3. Hän ei koskaan päässyt siihen, että olisi osannut kohdata pettymyksen filosofisen tyynesti. Sen sijaan että olisi hyväksynyt pettymykset inhimilliseen olemassaoloon normaalisti kuuluviksi ja tavanomaisiksi piirteiksi, hän turvautui poikkeuksetta tapaansa syyttää jotakuta erikseen tai tovereitaan ryhmänä kaikista henkilökohtaisista vaikeuksistaan ja pettymyksistään.

4. Hän oli viehtynyt kaunaisuuteen; hän hautoi aina koston ajatusta.

5. Hänelle ei ollut mieluisaa katsoa tosiasioita rehellisesti silmästä silmään; hän oli epärehellinen suhtautumisessaan elämäntilanteisiin.

6. Hänestä oli vastenmielistä keskustella omista henkilökohtaisista ongelmistaan lähimpien työtovereidensa kanssa. Hän ei suostunut keskustelemaan vaikeuksistaan oikeiden ystäviensä kanssa ja niiden kanssa, jotka häntä todella rakastivat. Kaikkina heidän yhdessäolonsa vuosina hän ei edes yhtä kertaa kääntynyt Mestarin puoleen puhtaasti henkilökohtaisine ongelmineen.

7. Hän ei milloinkaan oppinut, että todelliset jalosta elämästä saatavat palkinnot ovat viime kädessä hengellisiä palkintoja, joita ei aina jaeta tämän yhden lyhyen lihallisen elämän kuluessa.

Koska hän itsepintaisesti eristi persoonallisuutensa, hänen murheensa moninkertaistuivat, hänen surunsa lisääntymistään lisääntyivät, hänen huolenaiheensa enenemistään enenivät ja hänen epätoivonsa syveni lähes sietämättömäksi.

Vaikka tällä itsekeskeisellä ja yltiöindividualistisella apostolilla oli monia psyykkisiä, emotionaalisia ja hengellisiä vaikeuksia, hänen olennaisimmat vaikeutensa olivat kuitenkin siinä, että hän oli persoonallisuudeltaan eristynyt; että hän oli mieleltään epäluuloinen ja tasoitusta etsivä; että hän oli temperamentiltaan äreä ja kostonhimoinen; että hän oli tunne-elämältään rakkaudeton ja anteeksiantamaton; että hän oli sosiaalisesti kehenkään luottamaton ja lähes kokonaan itseensä pitäytyvä; että hänestä tuli hengeltään ylimielinen ja itsekkäästi kunnianhimoinen; että hän eläessään ei välittänyt niistä, jotka häntä rakastivat, ja oli kuollessaan vailla ystäviä.

Nämä siis ovat ne mielessä vaikuttaneet tekijät ja huonot vaikutukset, jotka kaikki yhdessä selittävät, miksi hyvää tarkoittava ja muutoin kerran vilpitön Jeesukseen uskova mies, vielä senkin jälkeen kun hänellä oli usean vuoden ajan ollut mitä läheisin yhteys Jeesuksen uudistavaan persoonallisuuteen, hylkäsi toverinsa, torjui pyhän asian, luopui pyhästä kutsumuksestaan ja kavalsi jumalallisen Mestarinsa.

5. Mestarin taivaaseenastuminen

Kello oli miltei puoli kahdeksan tänä torstaiaamuna, toukokuun 18. päivänä, kun Jeesus saapui Öljymäen länsirinteelle yhdentoista hiljaisen ja jotensakin hämmentyneen apostolinsa kanssa. Tältä paikalta, josta oli vielä yksi kolmannes matkaa kukkulan harjalle, he saattoivat suunnata katseensa Jerusalemin yli ja alas Getsemaneen. Jeesus valmistautui nyt lausumaan viimeiset jäähyväissanansa apostoleille ennen Urantialta-poistumistaan. Kun hän siinä seisoi heidän edessään, he polvistuivat kehotuksetta piiriin hänen ympärilleen, ja Mestari sanoi:

”Pyysin teitä viipymään Jerusalemissa siksi kunnes teidät varustetaan korkeuksista tulevalla voimalla. Olen nyt poistumassa luotanne, sillä nousen kohta Isäni tykö, ja pian, hyvin pian, lähetämme Totuuden Hengen tähän maailmaan, jossa olen oleskellut. Ja kun hän on tullut, ryhdytte julistamaan valtakunnan evankeliumia uudelleen, ensin Jerusalemissa, ja sitten tienne vie maailman ääriin. Rakastakaa ihmisiä sillä rakkaudella, jolla minä olen teitä rakastanut, ja palvelkaa kuolevaistovereitanne kuten minä olen teitä palvellut. Pakottakaa sielut elämänne tuottamien hengen hedelmien avulla uskomaan se totuus, että ihminen on Jumalan poika ja että kaikki ihmiset ovat veljiä. Muistakaa kaikki, mitä olen teille opettanut ja muistakaa elämä, jonka olen keskuudessanne elänyt. Rakkauteni kietoo teidät varjoonsa, henkeni on oleva kanssanne ja rauhani pysyy päällänne. Jääkää hyvästi.”

Kun morontia-Mestari oli nämä sanat lausunut, hän katosi heidän näkyvistään. Tämä Jeesuksen niin kutsuttu taivaaseenastuminen ei millään tavoin poikennut niistä hänen muista katoamisistaan ihmisen näköpiirin tuolle puolen, joita oli tapahtunut hänen Urantialla elämänsä nelikymmenpäiväisen morontiaelämänvaiheen aikana.

Mestari meni Jerusemin kautta Edentiaan, jossa Kaikkein Korkeimmat Paratiisin-Pojan tarkkaillessa tilannetta vapauttivat Jeesus Nasaretilaisen morontiatilasta ja ylösnousemuksen henkikanavien kautta palauttivat hänet Paratiisin-Pojan ja Salvingtonin korkeimman hallitsijan asemaan.

Kello oli tuona aamuna noin seitsemän neljäkymmentäviisi, kun morontia-Jeesus katosi yhdentoista apostolinsa näkyvistä aloittaakseen nousun Isänsä oikealle puolelle, saadakseen siellä muodollisuuksien mukaisen vahvistuksen täyttyneelle täysivaltaisuudelleen Nebadonin universumiin nähden.

6. Pietari kutsuu koolle kokouksen

Pietarin antamia määräyksiä toteuttaen Johannes Markus ja muut lähtivät kutsumaan johtavia opetuslapsia koolle Maria Markuksen kotiin. Kello puoli yhteentoista mennessä paikalle oli kerääntynyt satakaksikymmentä Jerusalemissa asuvaa Jeesuksen eturivin opetuslasta kuuntelemaan selostusta Mestarin jäähyväisviestistä ja kuulemaan hänen taivaaseenastumisestaan. Tämän joukon mukana oli myös Maria, Jeesuksen äiti. Hän oli palannut Jerusalemiin Johannes Sebedeuksen mukana, kun apostolit palasivat hiljattaiselta Galilean-käynniltään. Pian Helluntain jälkeen hän palasi Salomen kotiin Betsaidaan. Jeesuksen veli Jaakob oli hänkin läsnä tässä kokouksessa, ensimmäisessä Mestarin planetaarisen elämänvaiheen päättymisen jälkeen koolle kutsutussa hänen opetuslastensa neuvonpidossa.

Simon Pietari otti tehtäväkseen puhua apostolitovereidensa puolesta, ja hän esitti vavahduttavan selostuksen yhdentoista apostolin viimeisestä tapaamisesta Mestarinsa kanssa ja kuvaili erittäin liikuttavasti Mestarin lopullisia jäähyväisiä ja hänen taivaaseenastumiskatoamistaan. Se oli kokous, jonka kaltaista tässä maailmassa ei ollut koskaan ennen ollut. Kokouksen tämä osa kesti vajaan tunnin. Sitten Pietari selitti, että he olivat päättäneet valita Juudas Iskariotille seuraajan ja että pidettäisiin tauko, jotta apostolit voisivat tehdä ratkaisunsa kahden tälle paikalle ehdotetun miehen, Mattiaksen ja Justuksen, välillä.

Sen jälkeen yksitoista apostolia menivät alakertaan, jossa he päättivät heittää arpaa ratkaistakseen, kummasta miehestä tulisi apostoli, joka palvelisi Juudaksen paikalla. Arpa lankesi Mattiakselle, ja hänet julistettiin uudeksi apostoliksi. Hänet asetettiin asianmukaisesti virkaansa, ja sen jälkeen hänet nimitettiin rahastonhoitajaksi. Mutta Mattiaksen panos apostolien sittemmin seuranneisiin toimintoihin jäi vähäiseksi.

Kaksoset palasivat pian Helluntain jälkeen kotiinsa Galileaan. Simon Selootti vetäytyi vähäksi aikaa syrjään, ennen kuin hän lähti saarnaamaan evankeliumia. Tuomas murehti jonkin aikaa ja ryhtyi sitten taas opetustyöhönsä. Natanael alkoi olla yhä enemmän eri mieltä Pietarin kanssa siitä, että saarnattiin Jeesuksesta sen sijaan, että olisi julistettu aiempaa valtakunnan evankeliumia. Tämä erimielisyys kävi seuraavan kuukauden puolivälin tienoilla niin ankaraksi, että Natanael vetäytyi erilleen ja meni Filadelfiaan tapaamaan Abneria ja Lasarusta. Ja viivyttyään siellä yli vuoden ajan, hän jatkoi matkaansa Mesopotamian takaisiin maihin ja saarnasi evankeliumia, niin kuin hän sen ymmärsi.

Alkuperäisistä kahdestatoista apostolista jäi näin jäljelle vain kuusi, ja heistä tuli sen näyttämön esiintyjiä, jolla evankeliumia ensi alkuun julistettiin Jerusalemissa. Nämä kuusi olivat Pietari, Andreas, Jaakob, Johannes, Filippus ja Matteus.

Oli suunnilleen keskipäivän hetki apostolien palatessa veljiensä luo yläsaliin ja ilmoittaessa, että Mattias oli valittu uudeksi apostoliksi. Ja sitten Pietari pyysi kaikkia uskovia rukoilemaan – rukoilemaan, että he olisivat valmiit ottamaan vastaan sen hengen lahjan, jonka Mestari oli luvannut lähettää.

Final Appearances and Ascension

THE sixteenth morontia manifestation of Jesus occurred on Friday, May 5, in the courtyard of Nicodemus, about nine o’clock at night. On this evening the Jerusalem believers had made their first attempt to get together since the resurrection. Assembled here at this time were the eleven apostles, the women’s corps and their associates, and about fifty other leading disciples of the Master, including a number of the Greeks. This company of believers had been visiting informally for more than half an hour when, suddenly, the morontia Master appeared in full view and immediately began to instruct them. Said Jesus:

“Peace be upon you. This is the most representative group of believers—apostles and disciples, both men and women—to which I have appeared since the time of my deliverance from the flesh. I now call you to witness that I told you beforehand that my sojourn among you must come to an end; I told you that presently I must return to the Father. And then I plainly told you how the chief priests and the rulers of the Jews would deliver me up to be put to death, and that I would rise from the grave. Why, then, did you allow yourselves to become so disconcerted by all this when it came to pass? and why were you so surprised when I rose from the tomb on the third day? You failed to believe me because you heard my words without comprehending the meaning thereof.

“And now you should give ear to my words lest you again make the mistake of hearing my teaching with the mind while in your hearts you fail to comprehend the meaning. From the beginning of my sojourn as one of you, I taught you that my one purpose was to reveal my Father in heaven to his children on earth. I have lived the God-revealing bestowal that you might experience the God-knowing career. I have revealed God as your Father in heaven; I have revealed you as the sons of God on earth. It is a fact that God loves you, his sons. By faith in my word this fact becomes an eternal and living truth in your hearts. When, by living faith, you become divinely God-conscious, you are then born of the spirit as children of light and life, even the eternal life wherewith you shall ascend the universe of universes and attain the experience of finding God the Father on Paradise.

“I admonish you ever to remember that your mission among men is to proclaim the gospel of the kingdom—the reality of the fatherhood of God and the truth of the sonship of man. Proclaim the whole truth of the good news, not just a part of the saving gospel. Your message is not changed by my resurrection experience. Sonship with God, by faith, is still the saving truth of the gospel of the kingdom. You are to go forth preaching the love of God and the service of man. That which the world needs most to know is: Men are the sons of God, and through faith they can actually realize, and daily experience, this ennobling truth. My bestowal should help all men to know that they are the children of God, but such knowledge will not suffice if they fail personally to faith-grasp the saving truth that they are the living spirit sons of the eternal Father. The gospel of the kingdom is concerned with the love of the Father and the service of his children on earth.

“Among yourselves, here, you share the knowledge that I have risen from the dead, but that is not strange. I have the power to lay down my life and to take it up again; the Father gives such power to his Paradise Sons. You should the rather be stirred in your hearts by the knowledge that the dead of an age entered upon the eternal ascent soon after I left Joseph’s new tomb. I lived my life in the flesh to show how you can, through loving service, become God-revealing to your fellow men even as, by loving you and serving you, I have become God-revealing to you. I have lived among you as the Son of Man that you, and all other men, might know that you are all indeed the sons of God. Therefore, go you now into all the world preaching this gospel of the kingdom of heaven to all men. Love all men as I have loved you; serve your fellow mortals as I have served you. Freely you have received, freely give. Only tarry here in Jerusalem while I go to the Father, and until I send you the Spirit of Truth. He shall lead you into the enlarged truth, and I will go with you into all the world. I am with you always, and my peace I leave with you.”

When the Master had spoken to them, he vanished from their sight. It was near daybreak before these believers dispersed; all night they remained together, earnestly discussing the Master’s admonitions and contemplating all that had befallen them. James Zebedee and others of the apostles also told them of their experiences with the morontia Master in Galilee and recited how he had three times appeared to them.

1. The Appearance at Sychar

About four o’clock on Sabbath afternoon, May 13, the Master appeared to Nalda and about seventy-five Samaritan believers near Jacob’s well, at Sychar. The believers were in the habit of meeting at this place, near where Jesus had spoken to Nalda concerning the water of life. On this day, just as they had finished their discussions of the reported resurrection, Jesus suddenly appeared before them, saying:

“Peace be upon you. You rejoice to know that I am the resurrection and the life, but this will avail you nothing unless you are first born of the eternal spirit, thereby coming to possess, by faith, the gift of eternal life. If you are the faith sons of my Father, you shall never die; you shall not perish. The gospel of the kingdom has taught you that all men are the sons of God. And this good news concerning the love of the heavenly Father for his children on earth must be carried to all the world. The time has come when you worship God neither on Gerizim nor at Jerusalem, but where you are, as you are, in spirit and in truth. It is your faith that saves your souls. Salvation is the gift of God to all who believe they are his sons. But be not deceived; while salvation is the free gift of God and is bestowed upon all who accept it by faith, there follows the experience of bearing the fruits of this spirit life as it is lived in the flesh. The acceptance of the doctrine of the fatherhood of God implies that you also freely accept the associated truth of the brotherhood of man. And if man is your brother, he is even more than your neighbor, whom the Father requires you to love as yourself. Your brother, being of your own family, you will not only love with a family affection, but you will also serve as you would serve yourself. And you will thus love and serve your brother because you, being my brethren, have been thus loved and served by me. Go, then, into all the world telling this good news to all creatures of every race, tribe, and nation. My spirit shall go before you, and I will be with you always.”

These Samaritans were greatly astonished at this appearance of the Master, and they hastened off to the near-by towns and villages, where they published abroad the news that they had seen Jesus, and that he had talked to them. And this was the seventeenth morontia appearance of the Master.

2. The Phoenician Appearance

The Master’s eighteenth morontia appearance was at Tyre, on Tuesday, May 16, at a little before nine o’clock in the evening. Again he appeared at the close of a meeting of believers, as they were about to disperse, saying:

“Peace be upon you. You rejoice to know that the Son of Man has risen from the dead because you thereby know that you and your brethren shall also survive mortal death. But such survival is dependent on your having been previously born of the spirit of truth-seeking and God-finding. The bread of life and the water thereof are given only to those who hunger for truth and thirst for righteousness—for God. The fact that the dead rise is not the gospel of the kingdom. These great truths and these universe facts are all related to this gospel in that they are a part of the result of believing the good news and are embraced in the subsequent experience of those who, by faith, become, in deed and in truth, the everlasting sons of the eternal God. My Father sent me into the world to proclaim this salvation of sonship to all men. And so send I you abroad to preach this salvation of sonship. Salvation is the free gift of God, but those who are born of the spirit will immediately begin to show forth the fruits of the spirit in loving service to their fellow creatures. And the fruits of the divine spirit which are yielded in the lives of spirit-born and God-knowing mortals are: loving service, unselfish devotion, courageous loyalty, sincere fairness, enlightened honesty, undying hope, confiding trust, merciful ministry, unfailing goodness, forgiving tolerance, and enduring peace. If professed believers bear not these fruits of the divine spirit in their lives, they are dead; the Spirit of Truth is not in them; they are useless branches on the living vine, and they soon will be taken away. My Father requires of the children of faith that they bear much spirit fruit. If, therefore, you are not fruitful, he will dig about your roots and cut away your unfruitful branches. Increasingly, must you yield the fruits of the spirit as you progress heavenward in the kingdom of God. You may enter the kingdom as a child, but the Father requires that you grow up, by grace, to the full stature of spiritual adulthood. And when you go abroad to tell all nations the good news of this gospel, I will go before you, and my Spirit of Truth shall abide in your hearts. My peace I leave with you.”

And then the Master disappeared from their sight. The next day there went out from Tyre those who carried this story to Sidon and even to Antioch and Damascus. Jesus had been with these believers when he was in the flesh, and they were quick to recognize him when he began to teach them. While his friends could not readily recognize his morontia form when made visible, they were never slow to identify his personality when he spoke to them.

3. Last Appearance in Jerusalem

Early Thursday morning, May 18, Jesus made his last appearance on earth as a morontia personality. As the eleven apostles were about to sit down to breakfast in the upper chamber of Mary Mark’s home, Jesus appeared to them and said:

“Peace be upon you. I have asked you to tarry here in Jerusalem until I ascend to the Father, even until I send you the Spirit of Truth, who shall soon be poured out upon all flesh, and who shall endow you with power from on high.” Simon Zelotes interrupted Jesus, asking, “Then, Master, will you restore the kingdom, and will we see the glory of God manifested on earth?” When Jesus had listened to Simon’s question, he answered: “Simon, you still cling to your old ideas about the Jewish Messiah and the material kingdom. But you will receive spiritual power after the spirit has descended upon you, and you will presently go into all the world preaching this gospel of the kingdom. As the Father sent me into the world, so do I send you. And I wish that you would love and trust one another. Judas is no more with you because his love grew cold, and because he refused to trust you, his loyal brethren. Have you not read in the Scripture where it is written: ‘It is not good for man to be alone. No man lives to himself’? And also where it says: ‘He who would have friends must show himself friendly’? And did I not even send you out to teach, two and two, that you might not become lonely and fall into the mischief and miseries of isolation? You also well know that, when I was in the flesh, I did not permit myself to be alone for long periods. From the very beginning of our associations I always had two or three of you constantly by my side or else very near at hand even when I communed with the Father. Trust, therefore, and confide in one another. And this is all the more needful since I am this day going to leave you alone in the world. The hour has come; I am about to go to the Father.”

When he had spoken, he beckoned for them to come with him, and he led them out on the Mount of Olives, where he bade them farewell preparatory to departing from Urantia. This was a solemn journey to Olivet. Not a word was spoken by any of them from the time they left the upper chamber until Jesus paused with them on the Mount of Olives.

4. Causes of Judas’s Downfall

It was in the first part of the Master’s farewell message to his apostles that he alluded to the loss of Judas and held up the tragic fate of their traitorous fellow worker as a solemn warning against the dangers of social and fraternal isolation. It may be helpful to believers, in this and in future ages, briefly to review the causes of Judas’s downfall in the light of the Master’s remarks and in view of the accumulated enlightenment of succeeding centuries.

As we look back upon this tragedy, we conceive that Judas went wrong, primarily, because he was very markedly an isolated personality, a personality shut in and away from ordinary social contacts. He persistently refused to confide in, or freely fraternize with, his fellow apostles. But his being an isolated type of personality would not, in and of itself, have wrought such mischief for Judas had it not been that he also failed to increase in love and grow in spiritual grace. And then, as if to make a bad matter worse, he persistently harbored grudges and fostered such psychologic enemies as revenge and the generalized craving to “get even” with somebody for all his disappointments.

This unfortunate combination of individual peculiarities and mental tendencies conspired to destroy a well-intentioned man who failed to subdue these evils by love, faith, and trust. That Judas need not have gone wrong is well proved by the cases of Thomas and Nathaniel, both of whom were cursed with this same sort of suspicion and overdevelopment of the individualistic tendency. Even Andrew and Matthew had many leanings in this direction; but all these men grew to love Jesus and their fellow apostles more, and not less, as time passed. They grew in grace and in a knowledge of the truth. They became increasingly more trustful of their brethren and slowly developed the ability to confide in their fellows. Judas persistently refused to confide in his brethren. When he was impelled, by the accumulation of his emotional conflicts, to seek relief in self-expression, he invariably sought the advice and received the unwise consolation of his unspiritual relatives or those chance acquaintances who were either indifferent, or actually hostile, to the welfare and progress of the spiritual realities of the heavenly kingdom, of which he was one of the twelve consecrated ambassadors on earth.

Judas met defeat in his battles of the earth struggle because of the following factors of personal tendencies and character weakness:

1. He was an isolated type of human being. He was highly individualistic and chose to grow into a confirmed “shut-in” and unsociable sort of person.

2. As a child, life had been made too easy for him. He bitterly resented thwarting. He always expected to win; he was a very poor loser.

3. He never acquired a philosophic technique for meeting disappointment. Instead of accepting disappointments as a regular and commonplace feature of human existence, he unfailingly resorted to the practice of blaming someone in particular, or his associates as a group, for all his personal difficulties and disappointments.

4. He was given to holding grudges; he was always entertaining the idea of revenge.

5. He did not like to face facts frankly; he was dishonest in his attitude toward life situations.

6. He disliked to discuss his personal problems with his immediate associates; he refused to talk over his difficulties with his real friends and those who truly loved him. In all the years of their association he never once went to the Master with a purely personal problem.

7. He never learned that the real rewards for noble living are, after all, spiritual prizes, which are not always distributed during this one short life in the flesh.

As a result of his persistent isolation of personality, his griefs multiplied, his sorrows increased, his anxieties augmented, and his despair deepened almost beyond endurance.

While this self-centered and ultraindividualistic apostle had many psychic, emotional, and spiritual troubles, his main difficulties were: In personality, he was isolated. In mind, he was suspicious and vengeful. In temperament, he was surly and vindictive. Emotionally, he was loveless and unforgiving. Socially, he was unconfiding and almost wholly self-contained. In spirit, he became arrogant and selfishly ambitious. In life, he ignored those who loved him, and in death, he was friendless.

These, then, are the factors of mind and influences of evil which, taken altogether, explain why a well-meaning and otherwise onetime sincere believer in Jesus, even after several years of intimate association with his transforming personality, forsook his fellows, repudiated a sacred cause, renounced his holy calling, and betrayed his divine Master.

5. The Master’s Ascension

It was almost half past seven o’clock this Thursday morning, May 18, when Jesus arrived on the western slope of Mount Olivet with his eleven silent and somewhat bewildered apostles. From this location, about two thirds the way up the mountain, they could look out over Jerusalem and down upon Gethsemane. Jesus now prepared to say his last farewell to the apostles before he took leave of Urantia. As he stood there before them, without being directed they knelt about him in a circle, and the Master said:

“I bade you tarry in Jerusalem until you were endowed with power from on high. I am now about to take leave of you; I am about to ascend to my Father, and soon, very soon, will we send into this world of my sojourn the Spirit of Truth; and when he has come, you shall begin the new proclamation of the gospel of the kingdom, first in Jerusalem and then to the uttermost parts of the world. Love men with the love wherewith I have loved you and serve your fellow mortals even as I have served you. By the spirit fruits of your lives impel souls to believe the truth that man is a son of God, and that all men are brethren. Remember all I have taught you and the life I have lived among you. My love overshadows you, my spirit will dwell with you, and my peace shall abide upon you. Farewell.”

When the morontia Master had thus spoken, he vanished from their sight. This so-called ascension of Jesus was in no way different from his other disappearances from mortal vision during the forty days of his morontia career on Urantia.

The Master went to Edentia by way of Jerusem, where the Most Highs, under the observation of the Paradise Son, released Jesus of Nazareth from the morontia state and, through the spirit channels of ascension, returned him to the status of Paradise sonship and supreme sovereignty on Salvington.

It was about seven forty-five this morning when the morontia Jesus disappeared from the observation of his eleven apostles to begin the ascent to the right hand of his Father, there to receive formal confirmation of his completed sovereignty of the universe of Nebadon.

6. Peter Calls a Meeting

Acting upon the instruction of Peter, John Mark and others went forth to call the leading disciples together at the home of Mary Mark. By ten thirty, one hundred and twenty of the foremost disciples of Jesus living in Jerusalem had forgathered to hear the report of the farewell message of the Master and to learn of his ascension. Among this company was Mary the mother of Jesus. She had returned to Jerusalem with John Zebedee when the apostles came back from their recent sojourn in Galilee. Soon after Pentecost she returned to the home of Salome at Bethsaida. James the brother of Jesus was also present at this meeting, the first conference of the Master’s disciples to be called after the termination of his planetary career.

Simon Peter took it upon himself to speak for his fellow apostles and made a thrilling report of the last meeting of the eleven with their Master and most touchingly portrayed the Master’s final farewell and his ascension disappearance. It was a meeting the like of which had never before occurred on this world. This part of the meeting lasted not quite one hour. Peter then explained that they had decided to choose a successor to Judas Iscariot, and that a recess would be granted to enable the apostles to decide between the two men who had been suggested for this position, Matthias and Justus.

The eleven apostles then went downstairs, where they agreed to cast lots in order to determine which of these men should become an apostle to serve in Judas’s place. The lot fell on Matthias, and he was declared to be the new apostle. He was duly inducted into his office and then appointed treasurer. But Matthias had little part in the subsequent activities of the apostles.

Soon after Pentecost the twins returned to their homes in Galilee. Simon Zelotes was in retirement for some time before he went forth preaching the gospel. Thomas worried for a shorter period and then resumed his teaching. Nathaniel differed increasingly with Peter regarding preaching about Jesus in the place of proclaiming the former gospel of the kingdom. This disagreement became so acute by the middle of the following month that Nathaniel withdrew, going to Philadelphia to visit Abner and Lazarus; and after tarrying there for more than a year, he went on into the lands beyond Mesopotamia preaching the gospel as he understood it.

This left but six of the original twelve apostles to become actors on the stage of the early proclamation of the gospel in Jerusalem: Peter, Andrew, James, John, Philip, and Matthew.

Just about noon the apostles returned to their brethren in the upper chamber and announced that Matthias had been chosen as the new apostle. And then Peter called all of the believers to engage in prayer, prayer that they might be prepared to receive the gift of the spirit which the Master had promised to send.

SuomiEnglish