Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Luonnonoikeus on ihmistekoinen teoria, se ei ole fakta. Luonnossa nähty oikeudenmukaisuus on puhtaasti teoreettista, täysin kuvitteellista. Luonto tarjoaa vain yhdenlaista oikeutta: syiden ja seurausten vääjäämättömän vastaavuuden.
Oikeudenmukaisuus sellaisena, millaiseksi ihminen sen käsittää, tarkoittaa sitä, että ihminen saa hänelle kuuluvat oikeudet, ja tämän takia se on ollut riippuvaista evoluution etenemisestä. Oikeudenmukaisuuden käsitys saattaa hyvinkin olla perusainesosana hengellä varustetussa mielessä, mutta avaruuden maailmoissa se ei noin vain yhtäkkiä ilmesty olemassaolon piiriin täyteen muotoonsa kehittyneenä.
Alkuihminen uskoi jokaisen ilmiön johtuvan aina jostakusta henkilöstä. Kun joku kuoli, villi-ihminen ei kysynyt, mikä hänet tappoi, vaan kuka. Tahattoman tapon mahdollisuutta ei sen vuoksi tunnustettu, ja määrättäessä rangaistusta rikoksesta jätettiin rikoksentekijän motiivi kokonaan vaille huomiota. Tuomio langetettiin aiheutetun vahingon mukaan.
Yleinen mielipide toimi varhaisimmassa alkukantaisessa yhteisössä ilman välikäsiä, oikeudenpalvelijoita ei tarvittu. Alkukantainen elämänmuoto ei tunnustanut yksityiselämää. Ihmisen naapurit olivat vastuussa hänen käyttäytymisestään, ja siitä juontui heidän oikeutensa urkkia hänen henkilökohtaisia asioitaan. Yhteisöä säänneltiin sen teorian pohjalta, että ryhmän jäsenistön tuli olla kiinnostunut ryhmän jokaisen yksittäisen jäsenen käyttäytymisestä ja että sillä tuli olla tietynmääräinen oikeus tämän valvomiseen.
Jo hyvin varhain uskottiin, että aaveet jakoivat oikeutta poppamiesten ja pappien välityksellä. Tämä uskomus teki näistä säädyistä ensimmäisiä rikostutkijoita ja oikeudenpalvelijoita. Heidän muinoin käyttämiinsä menetelmiin rikosten selville saamiseksi kuului epäiltyjen koetteleminen myrkyillä, tulella ja kivulla. Nämä julmat koettelut eivät olleet muuta kuin karkeita välimiesmenettelyn keinoja. Ne eivät välttämättä ratkaisseet kiistaa ollenkaan oikeudenmukaisesti. Jos syytetty erimerkiksi oksensi hänelle myrkkyä juotettaessa, hän oli viaton.
Vanha testamentti kertoo yhdestä tällaisesta koettelusta – aviorikoksen paljastamiseksi suoritetusta syyllisyyskokeesta. Jos mies epäili vaimonsa olleen hänelle uskoton, hän vei tämän papin eteen ja toi julki epäilyksensä. Tämän jälkeen pappi valmisti sotkun, johon pantiin pyhää vettä ja temppelin lattialta lakaistua tomua. Asian vaatiman seremonian jälkeen, johon kuului uhkaavia kirouksia, syytetty vaimo pantiin juomaan tämä inhottava litku. Jos hän oli syyllinen, niin ”menee kirovesi häneen, hänelle tuskaksi, ja hänen vatsansa paisuu ja lanteensa kuihtuvat ja vaimon nimi on oleva kirouksena kansan keskuudessa.” Mikäli joku nainen jonkin ihmeen kautta onnistui saamaan tämän iljettävän ryypyn alas kurkustaan eikä osoittanut fyysisen sairauden oireita, hänet vapautettiin mustasukkaisen aviomiehensä esittämistä syytöksistä.
Miltei kaikki kehittyvät heimot käyttivät johonkin aikaan näitä hirmuisia keinoja rikosten selvittämiseksi. Kaksintaistelu on nykyaikaan asti säilynyt koetteluoikeudenkäynnin jäänne.
Mitään ihmeteltävää ei ole siinä, että heprealaiset ja muut puoliksi sivistyneet heimot kolmetuhatta vuotta sitten harrastivat tällaisia primitiivisiä oikeudenkäytön muotoja, mutta sangen hämmästyttävää sen sijaan on, että ajattelevat ihmiset myöhemmin säilyttäisivät tällaisen barbaarisen jäänteen pyhien kirjoitusten kokoelman sivuilla. Asiaa järjellä ajatellen luulisi olevan itsestään selvää, ettei kukaan jumalallinen olento ole koskaan antanut kuolevaiselle ihmiselle tällaisia kohtuuttomia ohjeita epäillyn aviollisen uskottomuuden selvillesaamisesta ja oikeuskäsittelystä.
Kostamisen osalta yhteiskunta omaksui jo varhain samalla mitalla maksamisen periaatteen: silmä silmästä, henki hengestä. Kaikki kehittyvät heimot tunnustivat tämän verikoston oikeutuksen. Kostosta tuli primitiivisen elämän tavoite, mutta uskonto on sittemmin suuresti muunnellut näitä varhaisia heimotapoja. Ilmoitususkonnon opettajat ovat aina julistaneet: ”’Kosto on minun’, sanoo Herra.” Muinaisina aikoina ei kostoksi suoritettu tappo kovinkaan paljon poikennut niistä nykyaikojen murhista, joita suoritetaan kirjoittamattoman lain varjolla.
Itsemurha oli yleinen kostamisen muoto. Jos joku ei eläessään kyennyt kostamaan kärsimäänsä vääryyttä, hän kuoli siinä uskossa, että hän aaveen hahmossa voisi palata vuodattamaan vihansa vihollisen päälle. Ja koska tämä uskomus oli hyvin yleinen, pelkkä uhkaus suorittaa itsemurha vihamiehen kynnyskivellä riitti yleensä lisäämään tämän sovinnonhaluja. Alkuihminen ei pitänyt elämää kovin kallisarvoisena. Vähäpätöisen asian vuoksi suoritettu itsemurha oli varsin tavallinen, mutta dalamatialaisten opetukset vähensivät suuresti tätä tapaa, kun lähempänä nykypäivää olevina aikoina taas vapaa-aika, hyvät olot, uskonto ja filosofia ovat yhdessä tehneet elämän miellyttävämmäksi ja haluttavammaksi. Nälkälakot ovat kuitenkin tämän ammoisen kostomenetelmän nykyaikainen vastine.
Eräs vanhimmista edistyneen heimolain sanamuotoon puetuista määräyksistä koski verikoston ottamista koko heimon asiaksi. Mutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin, niin vielä silloinkin mies sai rangaistuksetta tappaa vaimonsa edellyttäen, että hän oli tämän jo kokonaan maksanut. Nykyiset eskimot jättävät kuitenkin yhä rikoksen, jopa murhan, rankaisemisen vääryyttä kärsineen perheen päätettäväksi ja toimeenpantavaksi.
Toinen edistysaskel oli sakkojen määrääminen taburikkomuksista, määräys varallisuusrangaistuksista. Tällaisista sakoista muodostuivat julkisen vallan ensimmäiset tulot. Niin ikään tapa maksaa ”verirahaa” tuli käytäntöön verikoston sijalle. Tällaiset vahingonkorvaukset maksettiin tavallisesti naisina tai karjana. Kesti kauan ennen kuin rikoksen rangaistukseksi määrättiin varsinainen sakko eli rahallinen korvaus. Ja koska rangaistuksen ajatuksena nimenomaan oli aiheutetun vahingon korvaaminen, kävi niin, että kaikelle – myös ihmiselämälle – muotoutui lopulta oma hintansa, joka oli maksettavissa vahingonkorvauksena. Heprealaiset poistivat ensimmäisinä verirahan maksukäytännön. Mooses opetti, ettei heidän pitänyt ”ottaa mitään lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä, joka oli tehnyt hengen rikoksen, vaan rangaistakoon hänet kuolemalla.”
Oikeutta jakoi näin ollen ensi vaiheessa perhe, sitten suku ja myöhemmin heimo. Sanan varsinaisessa merkityksessä oikeudenkäyttö alkaa siitä, kun kostaminen otetaan pois yksityisiltä ja sukulaisten muodostamilta ryhmiltä ja luovutetaan sosiaalisen ryhmän, valtion, käsiin.
Rankaiseminen polttamalla elävältä oli yhteen aikaan yleinen käytäntö. Sen tunsivat monet muinaiset hallitsijat, heidän joukossaan Hammurabi ja Mooses, joista jälkimmäinen määräsi monista rikoksista – eritoten vakavista sukupuolirikoksista – rangaistukseksi roviollapolttamisen. Jos ”papin tytär” tai muu johtava kansalainen antautui julkiseen prostituutioon, heprealaisten tapana oli ”polttaa hänet tulessa”.
Kavaltaminen – oman heimotoverin ”myyminen” tai pettäminen – oli ensimmäinen kuolemalla rangaistava rikos. Karjavarkaudesta tuomittiin yleisesti muitta mutkitta kuolemaan, ja vielä äskettäin on hevosvarkaudesta rangaistu samalla tavalla. Mutta ajan kuluessa saatiin huomata, ettei rangaistuksen ankaruus ollut yhtä tehokas rikollisuutta ehkäisevä pelote kuin rangaistuksen varmuus ja nopeus.
Milloin yhteiskunta jättää rikokset rankaisematta, silloin ryhmän tuntema suuttumus tavallisesti purkautuu esille lynkkauslakina. Määräys turvapaikasta oli keino välttyä tältä äkkinäiseltä ryhmävihalta. Lynkkaus ja kaksintaistelu osoittavat, ettei yksilö ole halukas luovuttamaan valtiolle omatoimista hyvityksen hankkimista.
Natural justice is a man-made theory; it is not a reality. In nature, justice is purely theoretic, wholly a fiction. Nature provides but one kind of justice—inevitable conformity of results to causes.
Justice, as conceived by man, means getting one’s rights and has, therefore, been a matter of progressive evolution. The concept of justice may well be constitutive in a spirit-endowed mind, but it does not spring full-fledgedly into existence on the worlds of space.
Primitive man assigned all phenomena to a person. In case of death the savage asked, not what killed him, but who? Accidental murder was not therefore recognized, and in the punishment of crime the motive of the criminal was wholly disregarded; judgment was rendered in accordance with the injury done.
In the earliest primitive society public opinion operated directly; officers of law were not needed. There was no privacy in primitive life. A man’s neighbors were responsible for his conduct; therefore their right to pry into his personal affairs. Society was regulated on the theory that the group membership should have an interest in, and some degree of control over, the behavior of each individual.
It was very early believed that ghosts administered justice through the medicine men and priests; this constituted these orders the first crime detectors and officers of the law. Their early methods of detecting crime consisted in conducting ordeals of poison, fire, and pain. These savage ordeals were nothing more than crude techniques of arbitration; they did not necessarily settle a dispute justly. For example: When poison was administered, if the accused vomited, he was innocent.
The Old Testament records one of these ordeals, a marital guilt test: If a man suspected his wife of being untrue to him, he took her to the priest and stated his suspicions, after which the priest would prepare a concoction consisting of holy water and sweepings from the temple floor. After due ceremony, including threatening curses, the accused wife was made to drink the nasty potion. If she was guilty, “the water that causes the curse shall enter into her and become bitter, and her belly shall swell, and her thighs shall rot, and the woman shall be accursed among her people.” If, by any chance, any woman could quaff this filthy draught and not show symptoms of physical illness, she was acquitted of the charges made by her jealous husband.
These atrocious methods of crime detection were practiced by almost all the evolving tribes at one time or another. Dueling is a modern survival of the trial by ordeal.
It is not to be wondered that the Hebrews and other semicivilized tribes practiced such primitive techniques of justice administration three thousand years ago, but it is most amazing that thinking men would subsequently retain such a relic of barbarism within the pages of a collection of sacred writings. Reflective thinking should make it clear that no divine being ever gave mortal man such unfair instructions regarding the detection and adjudication of suspected marital unfaithfulness.
Society early adopted the paying-back attitude of retaliation: an eye for an eye, a life for a life. The evolving tribes all recognized this right of blood vengeance. Vengeance became the aim of primitive life, but religion has since greatly modified these early tribal practices. The teachers of revealed religion have always proclaimed, “‘Vengeance is mine,’ says the Lord.” Vengeance killing in early times was not altogether unlike present-day murders under the pretense of the unwritten law.
Suicide was a common mode of retaliation. If one were unable to avenge himself in life, he died entertaining the belief that, as a ghost, he could return and visit wrath upon his enemy. And since this belief was very general, the threat of suicide on an enemy’s doorstep was usually sufficient to bring him to terms. Primitive man did not hold life very dear; suicide over trifles was common, but the teachings of the Dalamatians greatly lessened this custom, while in more recent times leisure, comforts, religion, and philosophy have united to make life sweeter and more desirable. Hunger strikes are, however, a modern analogue of this old-time method of retaliation.
One of the earliest formulations of advanced tribal law had to do with the taking over of the blood feud as a tribal affair. But strange to relate, even then a man could kill his wife without punishment provided he had fully paid for her. The Eskimos of today, however, still leave the penalty for a crime, even for murder, to be decreed and administered by the family wronged.
Another advance was the imposition of fines for taboo violations, the provision of penalties. These fines constituted the first public revenue. The practice of paying “blood money” also came into vogue as a substitute for blood vengeance. Such damages were usually paid in women or cattle; it was a long time before actual fines, monetary compensation, were assessed as punishment for crime. And since the idea of punishment was essentially compensation, everything, including human life, eventually came to have a price which could be paid as damages. The Hebrews were the first to abolish the practice of paying blood money. Moses taught that they should “take no satisfaction for the life of a murderer, who is guilty of death; he shall surely be put to death.”
Justice was thus first meted out by the family, then by the clan, and later on by the tribe. The administration of true justice dates from the taking of revenge from private and kin groups and lodging it in the hands of the social group, the state.
Punishment by burning alive was once a common practice. It was recognized by many ancient rulers, including Hammurabi and Moses, the latter directing that many crimes, particularly those of a grave sex nature, should be punished by burning at the stake. If “the daughter of a priest” or other leading citizen turned to public prostitution, it was the Hebrew custom to “burn her with fire.”
Treason—the “selling out” or betrayal of one’s tribal associates—was the first capital crime. Cattle stealing was universally punished by summary death, and even recently horse stealing has been similarly punished. But as time passed, it was learned that the severity of the punishment was not so valuable a deterrent to crime as was its certainty and swiftness.
When society fails to punish crimes, group resentment usually asserts itself as lynch law; the provision of sanctuary was a means of escaping this sudden group anger. Lynching and dueling represent the unwillingness of the individual to surrender private redress to the state.
SuomiEnglish
Luonnonoikeus on ihmistekoinen teoria, se ei ole fakta. Luonnossa nähty oikeudenmukaisuus on puhtaasti teoreettista, täysin kuvitteellista. Luonto tarjoaa vain yhdenlaista oikeutta: syiden ja seurausten vääjäämättömän vastaavuuden.
Natural justice is a man-made theory; it is not a reality. In nature, justice is purely theoretic, wholly a fiction. Nature provides but one kind of justice—inevitable conformity of results to causes.
Oikeudenmukaisuus sellaisena, millaiseksi ihminen sen käsittää, tarkoittaa sitä, että ihminen saa hänelle kuuluvat oikeudet, ja tämän takia se on ollut riippuvaista evoluution etenemisestä. Oikeudenmukaisuuden käsitys saattaa hyvinkin olla perusainesosana hengellä varustetussa mielessä, mutta avaruuden maailmoissa se ei noin vain yhtäkkiä ilmesty olemassaolon piiriin täyteen muotoonsa kehittyneenä.
Justice, as conceived by man, means getting one’s rights and has, therefore, been a matter of progressive evolution. The concept of justice may well be constitutive in a spirit-endowed mind, but it does not spring full-fledgedly into existence on the worlds of space.
Alkuihminen uskoi jokaisen ilmiön johtuvan aina jostakusta henkilöstä. Kun joku kuoli, villi-ihminen ei kysynyt, mikä hänet tappoi, vaan kuka. Tahattoman tapon mahdollisuutta ei sen vuoksi tunnustettu, ja määrättäessä rangaistusta rikoksesta jätettiin rikoksentekijän motiivi kokonaan vaille huomiota. Tuomio langetettiin aiheutetun vahingon mukaan.
Primitive man assigned all phenomena to a person. In case of death the savage asked, not what killed him, but who? Accidental murder was not therefore recognized, and in the punishment of crime the motive of the criminal was wholly disregarded; judgment was rendered in accordance with the injury done.
Yleinen mielipide toimi varhaisimmassa alkukantaisessa yhteisössä ilman välikäsiä, oikeudenpalvelijoita ei tarvittu. Alkukantainen elämänmuoto ei tunnustanut yksityiselämää. Ihmisen naapurit olivat vastuussa hänen käyttäytymisestään, ja siitä juontui heidän oikeutensa urkkia hänen henkilökohtaisia asioitaan. Yhteisöä säänneltiin sen teorian pohjalta, että ryhmän jäsenistön tuli olla kiinnostunut ryhmän jokaisen yksittäisen jäsenen käyttäytymisestä ja että sillä tuli olla tietynmääräinen oikeus tämän valvomiseen.
In the earliest primitive society public opinion operated directly; officers of law were not needed. There was no privacy in primitive life. A man’s neighbors were responsible for his conduct; therefore their right to pry into his personal affairs. Society was regulated on the theory that the group membership should have an interest in, and some degree of control over, the behavior of each individual.
Jo hyvin varhain uskottiin, että aaveet jakoivat oikeutta poppamiesten ja pappien välityksellä. Tämä uskomus teki näistä säädyistä ensimmäisiä rikostutkijoita ja oikeudenpalvelijoita. Heidän muinoin käyttämiinsä menetelmiin rikosten selville saamiseksi kuului epäiltyjen koetteleminen myrkyillä, tulella ja kivulla. Nämä julmat koettelut eivät olleet muuta kuin karkeita välimiesmenettelyn keinoja. Ne eivät välttämättä ratkaisseet kiistaa ollenkaan oikeudenmukaisesti. Jos syytetty erimerkiksi oksensi hänelle myrkkyä juotettaessa, hän oli viaton.
It was very early believed that ghosts administered justice through the medicine men and priests; this constituted these orders the first crime detectors and officers of the law. Their early methods of detecting crime consisted in conducting ordeals of poison, fire, and pain. These savage ordeals were nothing more than crude techniques of arbitration; they did not necessarily settle a dispute justly. For example: When poison was administered, if the accused vomited, he was innocent.
Vanha testamentti kertoo yhdestä tällaisesta koettelusta – aviorikoksen paljastamiseksi suoritetusta syyllisyyskokeesta. Jos mies epäili vaimonsa olleen hänelle uskoton, hän vei tämän papin eteen ja toi julki epäilyksensä. Tämän jälkeen pappi valmisti sotkun, johon pantiin pyhää vettä ja temppelin lattialta lakaistua tomua. Asian vaatiman seremonian jälkeen, johon kuului uhkaavia kirouksia, syytetty vaimo pantiin juomaan tämä inhottava litku. Jos hän oli syyllinen, niin ”menee kirovesi häneen, hänelle tuskaksi, ja hänen vatsansa paisuu ja lanteensa kuihtuvat ja vaimon nimi on oleva kirouksena kansan keskuudessa.” Mikäli joku nainen jonkin ihmeen kautta onnistui saamaan tämän iljettävän ryypyn alas kurkustaan eikä osoittanut fyysisen sairauden oireita, hänet vapautettiin mustasukkaisen aviomiehensä esittämistä syytöksistä.
The Old Testament records one of these ordeals, a marital guilt test: If a man suspected his wife of being untrue to him, he took her to the priest and stated his suspicions, after which the priest would prepare a concoction consisting of holy water and sweepings from the temple floor. After due ceremony, including threatening curses, the accused wife was made to drink the nasty potion. If she was guilty, “the water that causes the curse shall enter into her and become bitter, and her belly shall swell, and her thighs shall rot, and the woman shall be accursed among her people.” If, by any chance, any woman could quaff this filthy draught and not show symptoms of physical illness, she was acquitted of the charges made by her jealous husband.
Miltei kaikki kehittyvät heimot käyttivät johonkin aikaan näitä hirmuisia keinoja rikosten selvittämiseksi. Kaksintaistelu on nykyaikaan asti säilynyt koetteluoikeudenkäynnin jäänne.
These atrocious methods of crime detection were practiced by almost all the evolving tribes at one time or another. Dueling is a modern survival of the trial by ordeal.
Mitään ihmeteltävää ei ole siinä, että heprealaiset ja muut puoliksi sivistyneet heimot kolmetuhatta vuotta sitten harrastivat tällaisia primitiivisiä oikeudenkäytön muotoja, mutta sangen hämmästyttävää sen sijaan on, että ajattelevat ihmiset myöhemmin säilyttäisivät tällaisen barbaarisen jäänteen pyhien kirjoitusten kokoelman sivuilla. Asiaa järjellä ajatellen luulisi olevan itsestään selvää, ettei kukaan jumalallinen olento ole koskaan antanut kuolevaiselle ihmiselle tällaisia kohtuuttomia ohjeita epäillyn aviollisen uskottomuuden selvillesaamisesta ja oikeuskäsittelystä.
It is not to be wondered that the Hebrews and other semicivilized tribes practiced such primitive techniques of justice administration three thousand years ago, but it is most amazing that thinking men would subsequently retain such a relic of barbarism within the pages of a collection of sacred writings. Reflective thinking should make it clear that no divine being ever gave mortal man such unfair instructions regarding the detection and adjudication of suspected marital unfaithfulness.
Kostamisen osalta yhteiskunta omaksui jo varhain samalla mitalla maksamisen periaatteen: silmä silmästä, henki hengestä. Kaikki kehittyvät heimot tunnustivat tämän verikoston oikeutuksen. Kostosta tuli primitiivisen elämän tavoite, mutta uskonto on sittemmin suuresti muunnellut näitä varhaisia heimotapoja. Ilmoitususkonnon opettajat ovat aina julistaneet: ”’Kosto on minun’, sanoo Herra.” Muinaisina aikoina ei kostoksi suoritettu tappo kovinkaan paljon poikennut niistä nykyaikojen murhista, joita suoritetaan kirjoittamattoman lain varjolla.
Society early adopted the paying-back attitude of retaliation: an eye for an eye, a life for a life. The evolving tribes all recognized this right of blood vengeance. Vengeance became the aim of primitive life, but religion has since greatly modified these early tribal practices. The teachers of revealed religion have always proclaimed, “‘Vengeance is mine,’ says the Lord.” Vengeance killing in early times was not altogether unlike present-day murders under the pretense of the unwritten law.
Itsemurha oli yleinen kostamisen muoto. Jos joku ei eläessään kyennyt kostamaan kärsimäänsä vääryyttä, hän kuoli siinä uskossa, että hän aaveen hahmossa voisi palata vuodattamaan vihansa vihollisen päälle. Ja koska tämä uskomus oli hyvin yleinen, pelkkä uhkaus suorittaa itsemurha vihamiehen kynnyskivellä riitti yleensä lisäämään tämän sovinnonhaluja. Alkuihminen ei pitänyt elämää kovin kallisarvoisena. Vähäpätöisen asian vuoksi suoritettu itsemurha oli varsin tavallinen, mutta dalamatialaisten opetukset vähensivät suuresti tätä tapaa, kun lähempänä nykypäivää olevina aikoina taas vapaa-aika, hyvät olot, uskonto ja filosofia ovat yhdessä tehneet elämän miellyttävämmäksi ja haluttavammaksi. Nälkälakot ovat kuitenkin tämän ammoisen kostomenetelmän nykyaikainen vastine.
Suicide was a common mode of retaliation. If one were unable to avenge himself in life, he died entertaining the belief that, as a ghost, he could return and visit wrath upon his enemy. And since this belief was very general, the threat of suicide on an enemy’s doorstep was usually sufficient to bring him to terms. Primitive man did not hold life very dear; suicide over trifles was common, but the teachings of the Dalamatians greatly lessened this custom, while in more recent times leisure, comforts, religion, and philosophy have united to make life sweeter and more desirable. Hunger strikes are, however, a modern analogue of this old-time method of retaliation.
Eräs vanhimmista edistyneen heimolain sanamuotoon puetuista määräyksistä koski verikoston ottamista koko heimon asiaksi. Mutta vaikka se kummalliselta kuulostaakin, niin vielä silloinkin mies sai rangaistuksetta tappaa vaimonsa edellyttäen, että hän oli tämän jo kokonaan maksanut. Nykyiset eskimot jättävät kuitenkin yhä rikoksen, jopa murhan, rankaisemisen vääryyttä kärsineen perheen päätettäväksi ja toimeenpantavaksi.
One of the earliest formulations of advanced tribal law had to do with the taking over of the blood feud as a tribal affair. But strange to relate, even then a man could kill his wife without punishment provided he had fully paid for her. The Eskimos of today, however, still leave the penalty for a crime, even for murder, to be decreed and administered by the family wronged.
Toinen edistysaskel oli sakkojen määrääminen taburikkomuksista, määräys varallisuusrangaistuksista. Tällaisista sakoista muodostuivat julkisen vallan ensimmäiset tulot. Niin ikään tapa maksaa ”verirahaa” tuli käytäntöön verikoston sijalle. Tällaiset vahingonkorvaukset maksettiin tavallisesti naisina tai karjana. Kesti kauan ennen kuin rikoksen rangaistukseksi määrättiin varsinainen sakko eli rahallinen korvaus. Ja koska rangaistuksen ajatuksena nimenomaan oli aiheutetun vahingon korvaaminen, kävi niin, että kaikelle – myös ihmiselämälle – muotoutui lopulta oma hintansa, joka oli maksettavissa vahingonkorvauksena. Heprealaiset poistivat ensimmäisinä verirahan maksukäytännön. Mooses opetti, ettei heidän pitänyt ”ottaa mitään lunastusmaksua sellaisen tappajan hengestä, joka oli tehnyt hengen rikoksen, vaan rangaistakoon hänet kuolemalla.”
Another advance was the imposition of fines for taboo violations, the provision of penalties. These fines constituted the first public revenue. The practice of paying “blood money” also came into vogue as a substitute for blood vengeance. Such damages were usually paid in women or cattle; it was a long time before actual fines, monetary compensation, were assessed as punishment for crime. And since the idea of punishment was essentially compensation, everything, including human life, eventually came to have a price which could be paid as damages. The Hebrews were the first to abolish the practice of paying blood money. Moses taught that they should “take no satisfaction for the life of a murderer, who is guilty of death; he shall surely be put to death.”
Oikeutta jakoi näin ollen ensi vaiheessa perhe, sitten suku ja myöhemmin heimo. Sanan varsinaisessa merkityksessä oikeudenkäyttö alkaa siitä, kun kostaminen otetaan pois yksityisiltä ja sukulaisten muodostamilta ryhmiltä ja luovutetaan sosiaalisen ryhmän, valtion, käsiin.
Justice was thus first meted out by the family, then by the clan, and later on by the tribe. The administration of true justice dates from the taking of revenge from private and kin groups and lodging it in the hands of the social group, the state.
Rankaiseminen polttamalla elävältä oli yhteen aikaan yleinen käytäntö. Sen tunsivat monet muinaiset hallitsijat, heidän joukossaan Hammurabi ja Mooses, joista jälkimmäinen määräsi monista rikoksista – eritoten vakavista sukupuolirikoksista – rangaistukseksi roviollapolttamisen. Jos ”papin tytär” tai muu johtava kansalainen antautui julkiseen prostituutioon, heprealaisten tapana oli ”polttaa hänet tulessa”.
Punishment by burning alive was once a common practice. It was recognized by many ancient rulers, including Hammurabi and Moses, the latter directing that many crimes, particularly those of a grave sex nature, should be punished by burning at the stake. If “the daughter of a priest” or other leading citizen turned to public prostitution, it was the Hebrew custom to “burn her with fire.”
Kavaltaminen – oman heimotoverin ”myyminen” tai pettäminen – oli ensimmäinen kuolemalla rangaistava rikos. Karjavarkaudesta tuomittiin yleisesti muitta mutkitta kuolemaan, ja vielä äskettäin on hevosvarkaudesta rangaistu samalla tavalla. Mutta ajan kuluessa saatiin huomata, ettei rangaistuksen ankaruus ollut yhtä tehokas rikollisuutta ehkäisevä pelote kuin rangaistuksen varmuus ja nopeus.
Treason—the “selling out” or betrayal of one’s tribal associates—was the first capital crime. Cattle stealing was universally punished by summary death, and even recently horse stealing has been similarly punished. But as time passed, it was learned that the severity of the punishment was not so valuable a deterrent to crime as was its certainty and swiftness.
Milloin yhteiskunta jättää rikokset rankaisematta, silloin ryhmän tuntema suuttumus tavallisesti purkautuu esille lynkkauslakina. Määräys turvapaikasta oli keino välttyä tältä äkkinäiseltä ryhmävihalta. Lynkkaus ja kaksintaistelu osoittavat, ettei yksilö ole halukas luovuttamaan valtiolle omatoimista hyvityksen hankkimista.
When society fails to punish crimes, group resentment usually asserts itself as lynch law; the provision of sanctuary was a means of escaping this sudden group anger. Lynching and dueling represent the unwillingness of the individual to surrender private redress to the state.