Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Vasta kieltä käyttämään opetellessaan lapset ovat taipuvaisia ajattelemaan ääneen, ilmaisemaan ajatuksensa sanoin, vaikkei ketään olisikaan paikalla heitä kuulemassa. Luovan mielikuvituksen päästessä iduilleen he osoittavat taipumusta keskustella kuvitteellisten tovereiden kanssa. Orastava minuus pyrkii tällä tavoin seurustelemaan kuvitellun toisen minän kanssa. Näin lapsi oppii jo varhain muuntamaan monologikeskustelunsa näennäisdialogeiksi, joiden kuluessa tämä toinen minä vastaa lapsen sanoiksi pukemaan ajatteluun ja toiveiden julkituontiin. Hyvin suuri osa aikuisen ihmisen ajattelusta tapahtuu mentaalisesti keskustelumaisessa muodossa.
Rukouksen varhainen ja primitiivinen muoto muistutti paljon nykyajan toda-heimon puolimaagisia lausuntaesityksiä, rukouksia, joita ei osoitettu erityisesti kenellekään. Mutta tällaisilla rukoilumenetelmillä on ”toinen minä” -käsityksen ilmaantumisen myötä pyrkimys kehittyä dialogityyppiseksi kanssakäymiseksi. Aikanaan toisen minän käsite kohoaa korkeampaan, jumalalliseen arvoasemaan, ja rukous uskontoon kuuluvana toimintana on silloin ilmaantunut. Tämän tyypiltään primitiivisen rukoilun on sitten kehityttävä monien vaiheiden kautta ja pitkien aikakausien ajan, ennen kuin se saavuttaa älyllisen ja aidosti eettisen rukouksen tason.
Siinä muodossa, jossa toisiaan seuraavat rukoilevien kuolevaisten sukupolvet ”toisen minän” kulloinkin käsittävät, se kehittyy aaveiden, fetissien ja henkien kautta polyteistisiksi jumaliksi ja lopulta Ainoaksi Jumalaksi, jumalalliseksi olennoksi, jossa ruumiillistuvat rukoilevan minuuden korkeimmat ihanteet ja ylevimmät pyrkimykset. Ja näin rukous toimii kaikkein väkevimpänä uskonnon piiriin kuuluvana tekijänä rukoilevien ihmisten kunnioittamien korkeimpien arvojen ja ihanteiden säilyttämisessä. Koko ajan siitä hetkestä, jolloin toisen minän käsitys kehkeytyy, siihen hetkeen, jolloin jumalallisen ja taivaallisen Isän käsite ilmaantuu, rukoilu rakentaa sosiaalisuutta, moraalisuutta ja hengellisyyttä.
Yksinkertainen uskosta lähtevä rukous todistaa ihmisen kokemusmaailmassa tapahtuneesta valtavasta kehityksestä. Sen kuluessa ammoiset keskustelut alku-uskonnon piirissä toiseksi minäksi kutsumamme kuvitteellisen symbolin kanssa ovat kohonneet sellaiselle tasolle, että ollaan toisaalta yhteydessä Infiniittisen henkeen, toisaalta vilpittömästi tietoisia siitä, että koko älyllisen luomakunnan ikuinen Jumala ja Paratiisin-Isä on todellinen.
Kaiken sen lisäksi, mikä rukoilun kokemisessa on yliminää, olisi muistettava, että eettinen rukoilu on oivallinen tapa kohottaa omaa minäänsä ja vahvistaa itseyttä paremman elämänasenteen ja korkeammalla olevien tavoitteiden saavuttamiseksi. Rukoilu houkuttelee ihmisminän etsimään apua kummaltakin suunnalta: aineellisen alueen avun osalta alitajuntaan kertyneestä kuolevaisen kokemuksesta; innoituksen ja ohjauksen osalta niiltä ylitajunnan rajamailta, joilla aineellinen on yhteydessä hengelliseen – yhteydessä Salaperäiseen Opastajaan.
Rukoilu on aina ollut ja tulee aina olemaan kaksiosainen inhimillinen kokemus: psykologinen toimitus, johon liittyy hengellinen menetelmä. Eivätkä nämä kaksi rukouksen funktiota ole koskaan täysin toisistaan erotettavissa.
Valistuneen rukoilijan tulee tunnustaa paitsi ulkopuolisen ja persoonallisen Jumalan olemassaolo myös sisäisen ja persoonattoman Jumaluuden eli sisimmässä olevan Suuntaajan olemassaolo. On kaikin puolin soveliasta, että ihminen rukoillessaan pyrkisi saamaan käsityksen Paratiisissa olevasta Universaalisesta Isästä, mutta useimpia käytännön tarkoituksia ajatellen tehokkaampi menetelmä olisi sellainen, että palataan käsitykseen lähellä olevasta toisesta minästä, aivan kuten primitiivinen mieli oli tottunut tekemään, ja sitten tiedostetaan, että ajatus tästä toisesta minästä on kehittynyt pelkästä kuvitelmasta totuudenmukaiseksi tiedoksi siitä, että Jumala asuu kuolevaisessa ihmisessä Suuntaajan tosiasiallisena läsnäolona, jotta ihminen voi ikään kuin kasvoista kasvoihin keskustella todellisen, aidon ja jumalallisen toisen minän kanssa, ja tämä asuu hänen sisimmässään ja on nimenomainen elävää Jumalaa, Universaalista Isää, oleva läsnäolo ja olennoituma.
Children, when first learning to make use of language, are prone to think out loud, to express their thoughts in words, even if no one is present to hear them. With the dawn of creative imagination they evince a tendency to converse with imaginary companions. In this way a budding ego seeks to hold communion with a fictitious alter ego. By this technique the child early learns to convert his monologue conversations into pseudo dialogues in which this alter ego makes replies to his verbal thinking and wish expression. Very much of an adult’s thinking is mentally carried on in conversational form.
The early and primitive form of prayer was much like the semimagical recitations of the present-day Toda tribe, prayers that were not addressed to anyone in particular. But such techniques of praying tend to evolve into the dialogue type of communication by the emergence of the idea of an alter ego. In time the alter-ego concept is exalted to a superior status of divine dignity, and prayer as an agency of religion has appeared. Through many phases and during long ages this primitive type of praying is destined to evolve before attaining the level of intelligent and truly ethical prayer.
As it is conceived by successive generations of praying mortals, the alter ego evolves up through ghosts, fetishes, and spirits to polytheistic gods, and eventually to the One God, a divine being embodying the highest ideals and the loftiest aspirations of the praying ego. And thus does prayer function as the most potent agency of religion in the conservation of the highest values and ideals of those who pray. From the moment of the conceiving of an alter ego to the appearance of the concept of a divine and heavenly Father, prayer is always a socializing, moralizing, and spiritualizing practice.
The simple prayer of faith evidences a mighty evolution in human experience whereby the ancient conversations with the fictitious symbol of the alter ego of primitive religion have become exalted to the level of communion with the spirit of the Infinite and to that of a bona fide consciousness of the reality of the eternal God and Paradise Father of all intelligent creation.
Aside from all that is superself in the experience of praying, it should be remembered that ethical prayer is a splendid way to elevate one’s ego and reinforce the self for better living and higher attainment. Prayer induces the human ego to look both ways for help: for material aid to the subconscious reservoir of mortal experience, for inspiration and guidance to the superconscious borders of the contact of the material with the spiritual, with the Mystery Monitor.
Prayer ever has been and ever will be a twofold human experience: a psychologic procedure interassociated with a spiritual technique. And these two functions of prayer can never be fully separated.
Enlightened prayer must recognize not only an external and personal God but also an internal and impersonal Divinity, the indwelling Adjuster. It is altogether fitting that man, when he prays, should strive to grasp the concept of the Universal Father on Paradise; but the more effective technique for most practical purposes will be to revert to the concept of a near-by alter ego, just as the primitive mind was wont to do, and then to recognize that the idea of this alter ego has evolved from a mere fiction to the truth of God’s indwelling mortal man in the factual presence of the Adjuster so that man can talk face to face, as it were, with a real and genuine and divine alter ego that indwells him and is the very presence and essence of the living God, the Universal Father.
SuomiEnglish
Vasta kieltä käyttämään opetellessaan lapset ovat taipuvaisia ajattelemaan ääneen, ilmaisemaan ajatuksensa sanoin, vaikkei ketään olisikaan paikalla heitä kuulemassa. Luovan mielikuvituksen päästessä iduilleen he osoittavat taipumusta keskustella kuvitteellisten tovereiden kanssa. Orastava minuus pyrkii tällä tavoin seurustelemaan kuvitellun toisen minän kanssa. Näin lapsi oppii jo varhain muuntamaan monologikeskustelunsa näennäisdialogeiksi, joiden kuluessa tämä toinen minä vastaa lapsen sanoiksi pukemaan ajatteluun ja toiveiden julkituontiin. Hyvin suuri osa aikuisen ihmisen ajattelusta tapahtuu mentaalisesti keskustelumaisessa muodossa.
Children, when first learning to make use of language, are prone to think out loud, to express their thoughts in words, even if no one is present to hear them. With the dawn of creative imagination they evince a tendency to converse with imaginary companions. In this way a budding ego seeks to hold communion with a fictitious alter ego. By this technique the child early learns to convert his monologue conversations into pseudo dialogues in which this alter ego makes replies to his verbal thinking and wish expression. Very much of an adult’s thinking is mentally carried on in conversational form.
Rukouksen varhainen ja primitiivinen muoto muistutti paljon nykyajan toda-heimon puolimaagisia lausuntaesityksiä, rukouksia, joita ei osoitettu erityisesti kenellekään. Mutta tällaisilla rukoilumenetelmillä on ”toinen minä” -käsityksen ilmaantumisen myötä pyrkimys kehittyä dialogityyppiseksi kanssakäymiseksi. Aikanaan toisen minän käsite kohoaa korkeampaan, jumalalliseen arvoasemaan, ja rukous uskontoon kuuluvana toimintana on silloin ilmaantunut. Tämän tyypiltään primitiivisen rukoilun on sitten kehityttävä monien vaiheiden kautta ja pitkien aikakausien ajan, ennen kuin se saavuttaa älyllisen ja aidosti eettisen rukouksen tason.
The early and primitive form of prayer was much like the semimagical recitations of the present-day Toda tribe, prayers that were not addressed to anyone in particular. But such techniques of praying tend to evolve into the dialogue type of communication by the emergence of the idea of an alter ego. In time the alter-ego concept is exalted to a superior status of divine dignity, and prayer as an agency of religion has appeared. Through many phases and during long ages this primitive type of praying is destined to evolve before attaining the level of intelligent and truly ethical prayer.
Siinä muodossa, jossa toisiaan seuraavat rukoilevien kuolevaisten sukupolvet ”toisen minän” kulloinkin käsittävät, se kehittyy aaveiden, fetissien ja henkien kautta polyteistisiksi jumaliksi ja lopulta Ainoaksi Jumalaksi, jumalalliseksi olennoksi, jossa ruumiillistuvat rukoilevan minuuden korkeimmat ihanteet ja ylevimmät pyrkimykset. Ja näin rukous toimii kaikkein väkevimpänä uskonnon piiriin kuuluvana tekijänä rukoilevien ihmisten kunnioittamien korkeimpien arvojen ja ihanteiden säilyttämisessä. Koko ajan siitä hetkestä, jolloin toisen minän käsitys kehkeytyy, siihen hetkeen, jolloin jumalallisen ja taivaallisen Isän käsite ilmaantuu, rukoilu rakentaa sosiaalisuutta, moraalisuutta ja hengellisyyttä.
As it is conceived by successive generations of praying mortals, the alter ego evolves up through ghosts, fetishes, and spirits to polytheistic gods, and eventually to the One God, a divine being embodying the highest ideals and the loftiest aspirations of the praying ego. And thus does prayer function as the most potent agency of religion in the conservation of the highest values and ideals of those who pray. From the moment of the conceiving of an alter ego to the appearance of the concept of a divine and heavenly Father, prayer is always a socializing, moralizing, and spiritualizing practice.
Yksinkertainen uskosta lähtevä rukous todistaa ihmisen kokemusmaailmassa tapahtuneesta valtavasta kehityksestä. Sen kuluessa ammoiset keskustelut alku-uskonnon piirissä toiseksi minäksi kutsumamme kuvitteellisen symbolin kanssa ovat kohonneet sellaiselle tasolle, että ollaan toisaalta yhteydessä Infiniittisen henkeen, toisaalta vilpittömästi tietoisia siitä, että koko älyllisen luomakunnan ikuinen Jumala ja Paratiisin-Isä on todellinen.
The simple prayer of faith evidences a mighty evolution in human experience whereby the ancient conversations with the fictitious symbol of the alter ego of primitive religion have become exalted to the level of communion with the spirit of the Infinite and to that of a bona fide consciousness of the reality of the eternal God and Paradise Father of all intelligent creation.
Kaiken sen lisäksi, mikä rukoilun kokemisessa on yliminää, olisi muistettava, että eettinen rukoilu on oivallinen tapa kohottaa omaa minäänsä ja vahvistaa itseyttä paremman elämänasenteen ja korkeammalla olevien tavoitteiden saavuttamiseksi. Rukoilu houkuttelee ihmisminän etsimään apua kummaltakin suunnalta: aineellisen alueen avun osalta alitajuntaan kertyneestä kuolevaisen kokemuksesta; innoituksen ja ohjauksen osalta niiltä ylitajunnan rajamailta, joilla aineellinen on yhteydessä hengelliseen – yhteydessä Salaperäiseen Opastajaan.
Aside from all that is superself in the experience of praying, it should be remembered that ethical prayer is a splendid way to elevate one’s ego and reinforce the self for better living and higher attainment. Prayer induces the human ego to look both ways for help: for material aid to the subconscious reservoir of mortal experience, for inspiration and guidance to the superconscious borders of the contact of the material with the spiritual, with the Mystery Monitor.
Rukoilu on aina ollut ja tulee aina olemaan kaksiosainen inhimillinen kokemus: psykologinen toimitus, johon liittyy hengellinen menetelmä. Eivätkä nämä kaksi rukouksen funktiota ole koskaan täysin toisistaan erotettavissa.
Prayer ever has been and ever will be a twofold human experience: a psychologic procedure interassociated with a spiritual technique. And these two functions of prayer can never be fully separated.
Valistuneen rukoilijan tulee tunnustaa paitsi ulkopuolisen ja persoonallisen Jumalan olemassaolo myös sisäisen ja persoonattoman Jumaluuden eli sisimmässä olevan Suuntaajan olemassaolo. On kaikin puolin soveliasta, että ihminen rukoillessaan pyrkisi saamaan käsityksen Paratiisissa olevasta Universaalisesta Isästä, mutta useimpia käytännön tarkoituksia ajatellen tehokkaampi menetelmä olisi sellainen, että palataan käsitykseen lähellä olevasta toisesta minästä, aivan kuten primitiivinen mieli oli tottunut tekemään, ja sitten tiedostetaan, että ajatus tästä toisesta minästä on kehittynyt pelkästä kuvitelmasta totuudenmukaiseksi tiedoksi siitä, että Jumala asuu kuolevaisessa ihmisessä Suuntaajan tosiasiallisena läsnäolona, jotta ihminen voi ikään kuin kasvoista kasvoihin keskustella todellisen, aidon ja jumalallisen toisen minän kanssa, ja tämä asuu hänen sisimmässään ja on nimenomainen elävää Jumalaa, Universaalista Isää, oleva läsnäolo ja olennoituma.
Enlightened prayer must recognize not only an external and personal God but also an internal and impersonal Divinity, the indwelling Adjuster. It is altogether fitting that man, when he prays, should strive to grasp the concept of the Universal Father on Paradise; but the more effective technique for most practical purposes will be to revert to the concept of a near-by alter ego, just as the primitive mind was wont to do, and then to recognize that the idea of this alter ego has evolved from a mere fiction to the truth of God’s indwelling mortal man in the factual presence of the Adjuster so that man can talk face to face, as it were, with a real and genuine and divine alter ego that indwells him and is the very presence and essence of the living God, the Universal Father.