Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Vajaat kaksi vuotta Kainin syntymän jälkeen syntyi Aabel, Aatamin ja Eevan ensimmäinen uudessa puutarhassa syntynyt lapsi. Kun Aabel varttui kaksitoistavuotiaaksi, hän päätti, että hänestä tulisi karjankasvattaja. Kain oli päättänyt harjoittaa maanviljelyä.
Noina aikoina oli tapana antaa papistolle uhrilahjoina, mitä itse kullakin sattui olemaan. Karjapaimenten tapana oli tuoda eläin laumastaan, viljelijöiden tapana oli tuoda peltonsa antimia. Ja tätä tapaa noudattaen myös Kain ja Aabel toivat määräajoin uhrilahjoja papeille. Pojat olivat monet kerrat käyneet keskinäisiä kinasteluja ammattiensa keskinäisestä paremmuudesta, eikä Aabelilta jäänyt huomaamatta, että hänen eläinuhreilleen annettiin suurempi arvo. Kain vetosi turhaan ensimmäisen Eedenin perinteisiin eli siihen, että aiemmin annettiin etusija pellon antimille. Mutta tätä Aabel ei halunnut myöntää, ja tappiontunteensa vallassa hän nälvi vanhempaa veljeään.
Aatami oli ensimmäisen Eedenin aikoina tosiaan koettanut estellä eläinten uhraamista niin, että Kain voi väitteidensä tueksi oikeutetusti vedota aikaisempaan käytäntöön. Toisen Eedenin uskonnollinen elämä oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Aatamin harteita painoi tuhat ja yksi rakennus-, puolustus- ja maataloustyön yksityiskohtaa. Koska hän oli hengellisesti hyvin masentunut, hän uskoi palvonnan ja opetuksen organisoimisen niille nodiittien sukuun kuuluville, jotka ensimmäisessäkin puutarhassa olivat palvelleet näissä tehtävissä; ja jo näin lyhyessä ajassa olivat palvontamenoja toimittavat nodiittipapit palaamassa Aatamia edeltäneiden aikojen normeihin ja sääntöihin.
Koskaan eivät nämä kaksi poikaa tulleet toimeen keskenään, ja tämä uhriasia lietsoi heidän keskinäistä vihaansa entisestään. Aabel tiesi olevansa sekä Aatamin että Eevan poika, eikä hän koskaan unohtanut tähdentää Kainille, ettei Aatami ollut tämän isä. Kain ei ollut puhdas violetti, sillä hänen isänsä oli nodiittirotua, joka oli myöhemmin sekoittunut siniseen ja punaiseen ihmisheimoon sekä alkuperäiseen andonilaiseen rotuainekseen. Ja kaikki tämä yhdessä Kainin luontaisesti sotaisan verenperinnön kanssa pani hänet elättelemään alati voimistuvaa vihaa nuorempaa veljeään kohtaan.
Pojat olivat toinen kahdeksantoista ja toinen kahdenkymmenen ikäisiä, kun jännitys heidän välillään eräänä päivänä lopulta purkautui Aabelin kokkapuheiden saatua hänen sotaisan veljensä Kainin siinä määrin raivon valtaan, että tämä vimmoissaan kävi käsiksi Aabeliin ja löi hänet kuoliaaksi.
Tarkasteltaessa Aabelin käyttäytymistä huomataan, mikä merkitys on kasvatuksella ja ympäristöllä luonteen kehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Aabelin verenperintö oli ihanteellinen, ja perintötekijöihin luonne kokonaisuudessaan pohjautuukin. Mutta huonon ympäristön vaikutus käytännöllisesti katsoen neutraloi tämän suurenmoisen perintöaineksen. Aabeliin hänen epäedullinen kasvuympäristönsä vaikutti tavattomasti, varsinkin hänen nuoruusvuosinaan. Hänestä olisi tullut kokonaan toisenlainen henkilö, jos hän olisi elänyt kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen ikäiseksi, hänen loistavat perintötekijänsä olisivat tulleet silloin esille. Vaikka hyvä ympäristö ei juurikaan voi auttaa ala-arvoisista perintötekijöistä johtuvien luonteen puutteellisuuksien korjaamisessa, niin huono ympäristö voi varsin tehokkaasti turmella erinomaisenkin perimän, ainakin varhaisempina elinvuosina. Hyvä sosiaalinen ympäristö ja asianmukainen kasvatus ovat välttämätön maaperä ja ilmapiiri, jotta hyvästä perimästä saataisiin irti mahdollisimman paljon.
Aabelin kuolema tuli hänen vanhempiensa tietoon, kun hänen koiransa toivat karjalaumat kotiin ilman isäntäänsä. Kainista oli Aatamille ja Eevalle nopeasti tulossa synkkä muistutus heidän mielettömyydestään, ja he rohkaisivat häntä tekemään päätöksen muuttaa pois puutarhasta.
Kainin elämä Mesopotamiassa ei ollut joka suhteessa ollut onnellista, olihan hän varsin erikoisella tavalla rikkomuksen symboli. Ei niin, että hänen toverinsa olisivat olleet hänelle epäystävällisiä, mutta ei hän liioin ollut tietämätön siitä, että nämä alitajuisesti paheksuivat hänen läsnäoloaan. Mutta Kain tiesi, että ensimmäinen hänen tielleen osuva naapuriheimolainen surmaisi hänet, koska hän ei kantanut mitään heimomerkkiä. Pelko ja jonkinmääräiset tunnonvaivat johdattivat hänet katumaan. Kainilla ei ollut koskaan ollut Ajatuksensuuntaajaa, hän oli aina suhtautunut uhmamielellä perhekuriin ja halveksinut isänsä uskontoa. Mutta nyt hän meni äitinsä Eevan luo pyytämään hengellistä apua ja ohjausta, ja kun hän vilpittömästi pyysi jumalallista apua, Suuntaaja asettui häneen. Ja tämä Suuntaaja, joka Kainin sisimmässä asui ja katseli sieltä ulos, antoi Kainille selvän paremmuusedun, joka luokitteli hänet suuresti pelättyyn Aatamin heimoon.
Ja niin Kain lähti Nodin maahan, toisesta Eedenistä itään. Hänestä tuli suuri johtaja isänsä kansanheimon erään ryhmän keskuudessa, ja hän tosiaankin tietyssä määrin täytti Serapatatian ennustukset, sillä koko elämänsä ajan hän edisti rauhaa nodiittien ja adamiittien välisessä kiistelyssä. Kain nai Remonan, erään kaukaisen serkkunsa, ja heidän ensimmäisestä pojastaan Eenokista tuli Elamin nodiittien päällikkö. Ja elamilaisten ja adamiittien välillä vallitsi satojen vuosien ajan rauhantila.
Less than two years after Cain’s birth, Abel was born, the first child of Adam and Eve to be born in the second garden. When Abel grew up to the age of twelve years, he elected to be a herder; Cain had chosen to follow agriculture.
Now, in those days it was customary to make offerings to the priesthood of the things at hand. Herders would bring of their flocks, farmers of the fruits of the fields; and in accordance with this custom, Cain and Abel likewise made periodic offerings to the priests. The two boys had many times argued about the relative merits of their vocations, and Abel was not slow to note that preference was shown for his animal sacrifices. In vain did Cain appeal to the traditions of the first Eden, to the former preference for the fruits of the fields. But this Abel would not allow, and he taunted his older brother in his discomfiture.
In the days of the first Eden, Adam had indeed sought to discourage the offering of animal sacrifice so that Cain had a justifiable precedent for his contentions. It was, however, difficult to organize the religious life of the second Eden. Adam was burdened with a thousand and one details associated with the work of building, defense, and agriculture. Being much depressed spiritually, he intrusted the organization of worship and education to those of Nodite extraction who had served in these capacities in the first garden; and in even so short a time the officiating Nodite priests were reverting to the standards and rulings of pre-Adamic times.
The two boys never got along well, and this matter of sacrifices further contributed to the growing hatred between them. Abel knew he was the son of both Adam and Eve and never failed to impress upon Cain that Adam was not his father. Cain was not pure violet as his father was of the Nodite race later admixed with the blue and the red man and with the aboriginal Andonic stock. And all of this, with Cain’s natural bellicose inheritance, caused him to nourish an ever-increasing hatred for his younger brother.
The boys were respectively eighteen and twenty years of age when the tension between them was finally resolved, one day, when Abel’s taunts so infuriated his bellicose brother that Cain turned upon him in wrath and slew him.
The observation of Abel’s conduct establishes the value of environment and education as factors in character development. Abel had an ideal inheritance, and heredity lies at the bottom of all character; but the influence of an inferior environment virtually neutralized this magnificent inheritance. Abel, especially during his younger years, was greatly influenced by his unfavorable surroundings. He would have become an entirely different person had he lived to be twenty-five or thirty; his superb inheritance would then have shown itself. While a good environment cannot contribute much toward really overcoming the character handicaps of a base heredity, a bad environment can very effectively spoil an excellent inheritance, at least during the younger years of life. Good social environment and proper education are indispensable soil and atmosphere for getting the most out of a good inheritance.
The death of Abel became known to his parents when his dogs brought the flocks home without their master. To Adam and Eve, Cain was fast becoming the grim reminder of their folly, and they encouraged him in his decision to leave the garden.
Cain’s life in Mesopotamia had not been exactly happy since he was in such a peculiar way symbolic of the default. It was not that his associates were unkind to him, but he had not been unaware of their subconscious resentment of his presence. But Cain knew that, since he bore no tribal mark, he would be killed by the first neighboring tribesmen who might chance to meet him. Fear, and some remorse, led him to repent. Cain had never been indwelt by an Adjuster, had always been defiant of the family discipline and disdainful of his father’s religion. But he now went to Eve, his mother, and asked for spiritual help and guidance, and when he honestly sought divine assistance, an Adjuster indwelt him. And this Adjuster, dwelling within and looking out, gave Cain a distinct advantage of superiority which classed him with the greatly feared tribe of Adam.
And so Cain departed for the land of Nod, east of the second Eden. He became a great leader among one group of his father’s people and did, to a certain degree, fulfill the predictions of Serapatatia, for he did promote peace between this division of the Nodites and the Adamites throughout his lifetime. Cain married Remona, his distant cousin, and their first son, Enoch, became the head of the Elamite Nodites. And for hundreds of years the Elamites and the Adamites continued to be at peace.
SuomiEnglish
Vajaat kaksi vuotta Kainin syntymän jälkeen syntyi Aabel, Aatamin ja Eevan ensimmäinen uudessa puutarhassa syntynyt lapsi. Kun Aabel varttui kaksitoistavuotiaaksi, hän päätti, että hänestä tulisi karjankasvattaja. Kain oli päättänyt harjoittaa maanviljelyä.
Less than two years after Cain’s birth, Abel was born, the first child of Adam and Eve to be born in the second garden. When Abel grew up to the age of twelve years, he elected to be a herder; Cain had chosen to follow agriculture.
Noina aikoina oli tapana antaa papistolle uhrilahjoina, mitä itse kullakin sattui olemaan. Karjapaimenten tapana oli tuoda eläin laumastaan, viljelijöiden tapana oli tuoda peltonsa antimia. Ja tätä tapaa noudattaen myös Kain ja Aabel toivat määräajoin uhrilahjoja papeille. Pojat olivat monet kerrat käyneet keskinäisiä kinasteluja ammattiensa keskinäisestä paremmuudesta, eikä Aabelilta jäänyt huomaamatta, että hänen eläinuhreilleen annettiin suurempi arvo. Kain vetosi turhaan ensimmäisen Eedenin perinteisiin eli siihen, että aiemmin annettiin etusija pellon antimille. Mutta tätä Aabel ei halunnut myöntää, ja tappiontunteensa vallassa hän nälvi vanhempaa veljeään.
Now, in those days it was customary to make offerings to the priesthood of the things at hand. Herders would bring of their flocks, farmers of the fruits of the fields; and in accordance with this custom, Cain and Abel likewise made periodic offerings to the priests. The two boys had many times argued about the relative merits of their vocations, and Abel was not slow to note that preference was shown for his animal sacrifices. In vain did Cain appeal to the traditions of the first Eden, to the former preference for the fruits of the fields. But this Abel would not allow, and he taunted his older brother in his discomfiture.
Aatami oli ensimmäisen Eedenin aikoina tosiaan koettanut estellä eläinten uhraamista niin, että Kain voi väitteidensä tueksi oikeutetusti vedota aikaisempaan käytäntöön. Toisen Eedenin uskonnollinen elämä oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Aatamin harteita painoi tuhat ja yksi rakennus-, puolustus- ja maataloustyön yksityiskohtaa. Koska hän oli hengellisesti hyvin masentunut, hän uskoi palvonnan ja opetuksen organisoimisen niille nodiittien sukuun kuuluville, jotka ensimmäisessäkin puutarhassa olivat palvelleet näissä tehtävissä; ja jo näin lyhyessä ajassa olivat palvontamenoja toimittavat nodiittipapit palaamassa Aatamia edeltäneiden aikojen normeihin ja sääntöihin.
In the days of the first Eden, Adam had indeed sought to discourage the offering of animal sacrifice so that Cain had a justifiable precedent for his contentions. It was, however, difficult to organize the religious life of the second Eden. Adam was burdened with a thousand and one details associated with the work of building, defense, and agriculture. Being much depressed spiritually, he intrusted the organization of worship and education to those of Nodite extraction who had served in these capacities in the first garden; and in even so short a time the officiating Nodite priests were reverting to the standards and rulings of pre-Adamic times.
Koskaan eivät nämä kaksi poikaa tulleet toimeen keskenään, ja tämä uhriasia lietsoi heidän keskinäistä vihaansa entisestään. Aabel tiesi olevansa sekä Aatamin että Eevan poika, eikä hän koskaan unohtanut tähdentää Kainille, ettei Aatami ollut tämän isä. Kain ei ollut puhdas violetti, sillä hänen isänsä oli nodiittirotua, joka oli myöhemmin sekoittunut siniseen ja punaiseen ihmisheimoon sekä alkuperäiseen andonilaiseen rotuainekseen. Ja kaikki tämä yhdessä Kainin luontaisesti sotaisan verenperinnön kanssa pani hänet elättelemään alati voimistuvaa vihaa nuorempaa veljeään kohtaan.
The two boys never got along well, and this matter of sacrifices further contributed to the growing hatred between them. Abel knew he was the son of both Adam and Eve and never failed to impress upon Cain that Adam was not his father. Cain was not pure violet as his father was of the Nodite race later admixed with the blue and the red man and with the aboriginal Andonic stock. And all of this, with Cain’s natural bellicose inheritance, caused him to nourish an ever-increasing hatred for his younger brother.
Pojat olivat toinen kahdeksantoista ja toinen kahdenkymmenen ikäisiä, kun jännitys heidän välillään eräänä päivänä lopulta purkautui Aabelin kokkapuheiden saatua hänen sotaisan veljensä Kainin siinä määrin raivon valtaan, että tämä vimmoissaan kävi käsiksi Aabeliin ja löi hänet kuoliaaksi.
The boys were respectively eighteen and twenty years of age when the tension between them was finally resolved, one day, when Abel’s taunts so infuriated his bellicose brother that Cain turned upon him in wrath and slew him.
Tarkasteltaessa Aabelin käyttäytymistä huomataan, mikä merkitys on kasvatuksella ja ympäristöllä luonteen kehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Aabelin verenperintö oli ihanteellinen, ja perintötekijöihin luonne kokonaisuudessaan pohjautuukin. Mutta huonon ympäristön vaikutus käytännöllisesti katsoen neutraloi tämän suurenmoisen perintöaineksen. Aabeliin hänen epäedullinen kasvuympäristönsä vaikutti tavattomasti, varsinkin hänen nuoruusvuosinaan. Hänestä olisi tullut kokonaan toisenlainen henkilö, jos hän olisi elänyt kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen ikäiseksi, hänen loistavat perintötekijänsä olisivat tulleet silloin esille. Vaikka hyvä ympäristö ei juurikaan voi auttaa ala-arvoisista perintötekijöistä johtuvien luonteen puutteellisuuksien korjaamisessa, niin huono ympäristö voi varsin tehokkaasti turmella erinomaisenkin perimän, ainakin varhaisempina elinvuosina. Hyvä sosiaalinen ympäristö ja asianmukainen kasvatus ovat välttämätön maaperä ja ilmapiiri, jotta hyvästä perimästä saataisiin irti mahdollisimman paljon.
The observation of Abel’s conduct establishes the value of environment and education as factors in character development. Abel had an ideal inheritance, and heredity lies at the bottom of all character; but the influence of an inferior environment virtually neutralized this magnificent inheritance. Abel, especially during his younger years, was greatly influenced by his unfavorable surroundings. He would have become an entirely different person had he lived to be twenty-five or thirty; his superb inheritance would then have shown itself. While a good environment cannot contribute much toward really overcoming the character handicaps of a base heredity, a bad environment can very effectively spoil an excellent inheritance, at least during the younger years of life. Good social environment and proper education are indispensable soil and atmosphere for getting the most out of a good inheritance.
Aabelin kuolema tuli hänen vanhempiensa tietoon, kun hänen koiransa toivat karjalaumat kotiin ilman isäntäänsä. Kainista oli Aatamille ja Eevalle nopeasti tulossa synkkä muistutus heidän mielettömyydestään, ja he rohkaisivat häntä tekemään päätöksen muuttaa pois puutarhasta.
The death of Abel became known to his parents when his dogs brought the flocks home without their master. To Adam and Eve, Cain was fast becoming the grim reminder of their folly, and they encouraged him in his decision to leave the garden.
Kainin elämä Mesopotamiassa ei ollut joka suhteessa ollut onnellista, olihan hän varsin erikoisella tavalla rikkomuksen symboli. Ei niin, että hänen toverinsa olisivat olleet hänelle epäystävällisiä, mutta ei hän liioin ollut tietämätön siitä, että nämä alitajuisesti paheksuivat hänen läsnäoloaan. Mutta Kain tiesi, että ensimmäinen hänen tielleen osuva naapuriheimolainen surmaisi hänet, koska hän ei kantanut mitään heimomerkkiä. Pelko ja jonkinmääräiset tunnonvaivat johdattivat hänet katumaan. Kainilla ei ollut koskaan ollut Ajatuksensuuntaajaa, hän oli aina suhtautunut uhmamielellä perhekuriin ja halveksinut isänsä uskontoa. Mutta nyt hän meni äitinsä Eevan luo pyytämään hengellistä apua ja ohjausta, ja kun hän vilpittömästi pyysi jumalallista apua, Suuntaaja asettui häneen. Ja tämä Suuntaaja, joka Kainin sisimmässä asui ja katseli sieltä ulos, antoi Kainille selvän paremmuusedun, joka luokitteli hänet suuresti pelättyyn Aatamin heimoon.
Cain’s life in Mesopotamia had not been exactly happy since he was in such a peculiar way symbolic of the default. It was not that his associates were unkind to him, but he had not been unaware of their subconscious resentment of his presence. But Cain knew that, since he bore no tribal mark, he would be killed by the first neighboring tribesmen who might chance to meet him. Fear, and some remorse, led him to repent. Cain had never been indwelt by an Adjuster, had always been defiant of the family discipline and disdainful of his father’s religion. But he now went to Eve, his mother, and asked for spiritual help and guidance, and when he honestly sought divine assistance, an Adjuster indwelt him. And this Adjuster, dwelling within and looking out, gave Cain a distinct advantage of superiority which classed him with the greatly feared tribe of Adam.
Ja niin Kain lähti Nodin maahan, toisesta Eedenistä itään. Hänestä tuli suuri johtaja isänsä kansanheimon erään ryhmän keskuudessa, ja hän tosiaankin tietyssä määrin täytti Serapatatian ennustukset, sillä koko elämänsä ajan hän edisti rauhaa nodiittien ja adamiittien välisessä kiistelyssä. Kain nai Remonan, erään kaukaisen serkkunsa, ja heidän ensimmäisestä pojastaan Eenokista tuli Elamin nodiittien päällikkö. Ja elamilaisten ja adamiittien välillä vallitsi satojen vuosien ajan rauhantila.
And so Cain departed for the land of Nod, east of the second Eden. He became a great leader among one group of his father’s people and did, to a certain degree, fulfill the predictions of Serapatatia, for he did promote peace between this division of the Nodites and the Adamites throughout his lifetime. Cain married Remona, his distant cousin, and their first son, Enoch, became the head of the Elamite Nodites. And for hundreds of years the Elamites and the Adamites continued to be at peace.