Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Aleksandriasta-lähtöään edeltäneenä iltana Ganid ja Jeesus kävivät pitkän keskustelun erään hallituksen palkkaaman professorin kanssa, joka luennoi yliopistossa Platonin opetuksista. Jeesus toimi oppineen kreikkalaisopettajan tulkkina, muttei liittänyt mukaan mitään omia opetuksiaan, jotka olisivat osoittaneet Kreikan filosofian virheelliseksi. Gonod oli sinä iltana muualla hoitamassa liikeasioitaan, joten professorin poistuttua opettaja ja oppilas kävivät Platonin opeista pitkän keskustelun, jossa sydän puhui sydämelle. Vaikka Jeesus hyväksyi varauksin jotkin kreikkalaiset opetukset, jotka liittyivät sellaiseen teoriaan, että maailman kaikki aineelliset olevaiset ovat varjomaisia heijastumia näkymättömistä mutta konkreettisemmista hengellisistä realiteeteista, hän koetti kuitenkin laskea luotettavamman perustuksen nuorukaisen ajattelulle. Niinpä hän ryhtyi pitämään pitkää esitelmää universumissa vallitsevan todellisuuden luonteesta. Pääkohdittain esitettynä ja nykyisen kielenkäytön mukaan ilmaistuna Jeesus sanoi Ganidille seuraavaa:
Universumitodellisuuden lähde on Infiniittinen. Finiittistä luomistulosta edustavat aineelliset olevaiset ovat Paratiisi-esikuvan ja ikuisen Jumalan Universaalisen Mielen ajallis-avaruudellisia seuraamuksia. Fyysisessä maailmassa ilmenevä kausaatio, älyllisyyden maailmassa ilmenevä tajunta ja hengen maailmassa ilmenevä edistyvä minuus – universaaliseen mittakaavaan projisoituina, ikuisiin keskinäissuhteisiin kytkeytyneinä sekä laadultaan täydellisiksi ja arvoltaan jumalallisiksi koettuina nämä realiteetit – ovat Korkeimman todellisuus. Mutta alati muuttuvassa universumissa kausaation, älyllisyyden ja henkikokemuksen Alkuperäinen Persoonallisuus on muuttumaton, absoluuttinen. Kaikki olevaiset, yksinpä rajattomien arvojen ja jumalallisten ominaisuuksien ikuisessa universumissakin, saattavat muuttua ja usein ne niin tekevätkin, mutta Absoluutit eivät muutu, eikä myöskään muutu sellaisen fyysisen statuksen, sellaisen älyllisen kattavuuden tai sellaisen hengellisen identiteetin saavuttanut, joka on absoluuttinen.
Korkein taso, jolle finiittinen luotu voi edistyä, on Universaalisen Isän tunnistaminen ja Korkeimman tunteminen. Ja vielä silloinkin tällaiset kohtalon lopullisuuteen päässeet olennot kokevat fyysisen maailman liikkeissä ja sen aineellisissa ilmiöissä yhä muutosta. Samoin he ovat edelleenkin selvillä minuuden edistymisestä noustessaan hengellistä universumia yhä vain korkeammalle ja tietoisuuden laajenemisesta heidän arvostuksensa älyllistä kosmosta kohtaan ja reagointinsa sen suhteen syvetessä. Vasta kun luodun tahto on täydellistä, sopusointuista ja ristiriidatonta, voi hänestä tulla yhtä Luojan kanssa; ja tällainen jumalallisuutta oleva tila saavutetaan ja se ylläpidetään vain sillä, että luotu elää elämäänsä ajallisuudessa ja ikuisuudessa jatkuvasti ja johdonmukaisesti niin, että hän mukauttaa finiittisen henkilökohtaisen tahtonsa Luojan jumalalliseen tahtoon. Isän tahdon täyttämisen halun tulee aina olla Jumalan ylösnousemuksellisen pojan sielussa ylimpänä ja hänen mieleensä nähden hallitsevana.
Silmäpuoli ei voi koskaan toivoa näkevänsä perspektiivin luomaa syvyyttä. Myöskään yksisilmäiset aineelliset luonnontieteilijät tai yksisilmäiset hengelliset mystikot ja allegoristit eivät voi nähdä oikein eivätkä todellisuutta vastaavalla tavalla käsittää universumitodellisuuden todellisia syvyyksiä. Kaikki luodun kokemukseen kuuluvat todelliset arvot ovat kätkeytyneinä tiedostamisen syvyyteen.
Kausaatio, josta puuttuu mieli, ei kykene karkeasta ja yksinkertaisesta kehittämään hienostunutta ja monimutkaista; yhtä vähän kykenee kokemus, josta puuttuu henki, kehittämään ajallisuuden kuolevaisten aineellisesta mielestä ikuisen eloonjäämisen edellyttämiä jumalallisia luonteenpiirteitä. Se yksi universumin attribuutti, joka varsin yksinomaisesti luonnehtii infiniittistä Jumaluutta, on tämä loputon persoonallisuuden luova lahjoittaminen, persoonallisuuden, joka voi jäädä eloon yhä pitemmälle edistyvässä Jumaluuden saavuttamisessa.
Persoonallisuus on se kosminen varustus, se universaalisen todellisuuden osa-alue, joka voi ilmetä rinnan loputtoman muuttumisen kanssa ja samalla säilyttää identiteettinsä kaikkien näiden muutosten keskellä ja ainiaan jälkeenkinpäin.
Elämä on alkuperäisen kosmisen kausaation sopeutuma universumissa esiintyvien olosuhteiden esittämiin vaatimuksiin ja niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin, ja se siirtyy olevaisuuden piiriin Universaalisen Mielen toimin ja Jumalan henkikipinän antamasta aktivoivasta sysäyksestä, Jumalan, joka on henki. Elämän merkitys on sen sopeutuvaisuus; elämän arvo on sen etenemiskyky – kyky edetä jopa jumalatietoisuuden korkeuksiin saakka.
Ellei tajunnallinen elollisuus sopeudu universumiin, se johtaa kosmiseen epäharmoniaan. Persoonallisuuden tahdon lopullinen poikkeaminen siitä, mihin universumit pyrkivät, päätyy älylliseen eristykseen, persoonallisuuden eristymiseen. Sisimmässä olevan henkiopastajan menettämistä seuraa hengellisen olemassaolon päättyminen. Älyllisestä ja etenevästä elollisuudesta tulee silloin itsessään ja itsestään kiistaton todiste siitä, että on olemassa tarkoituksellinen universumi, joka ilmentää jumalallisen Luojan tahtoa. Ja kokonaisuutena ottaen tämä elollisuus ponnistelee kohti korkeampia arvoja ja pitää lopullisena määränpäänään Universaalista Isää.
Ihmisen ja eläimen mielen välillä on vain aste-ero, ellei oteta huomioon korkeampia ja kvasihengellisiä älyllisyyden avuja. Sen vuoksi eläimet (joilta puuttuu palvonta ja viisaus) eivät kykene kokemaan ylitietoisuutta, tietoisuutta tietoisuudesta. Eläimen mieli on tietoinen vain objektiivisesta universumista.
Tieto on aineellisen eli tosiasiat erottavan mielen sfääri. Totuus on sellaisen hengellisesti varustautuneen älyllisyyden piiri, joka on tietoinen Jumalan tuntemisesta. Tieto on osoitettavissa, totuus koetaan. Tieto on mielen omaisuutta, totuus on sielun, edistyvän minän, kokemus. Tietämys on ei-hengellisen tason funktio, totuus on universumien mielellis-henkisen tason osa-alue. Aineellisen mielen silmä näkee tosiasiatiedon maailman, hengellistyneen älyn silmä erottaa todellisten arvojen maailman. Synkronoituina ja harmonisoituina nämä kaksi näkemystä paljastavat todellisuuden maailman, jossa viisaus tulkitsee universumin ilmiöt edistyvän omakohtaisen kokemuksen lähtökohdista.
Erhe (paha) on epätäydellisyyden rangaistus. Epätäydellisyydestä kertovat ominaisuudet tai sopeutumattomuudesta kertovat tosiasiat paljastuvat aineellisella tasolla kriittisen tarkastelun ja tieteellisen erittelyn tuloksena, moraalisella tasolla ne paljastuvat inhimillisen kokemuksen kautta. Se, että paha on olemassa, on todisteena mielen epätäsmällisyyksistä ja kehittyvän minuuden epäkypsyydestä. Näin ollen paha myös mittaa, missä määrin universumista tehty tulkinta on epätäydellinen. Mahdollisuus virheiden tekemiseen kuuluu luonnostaan viisauden hankkimiseen; siihen järjestykseen, jonka mukaan edetään osittaisesta ja ajallisesta täydelliseen ja ikuiseen, suhteellisesta ja epätäydellisestä lopulliseen ja täydellistyneeseen. Erhe on suhteellisen epätäydellisyyden varjo, jonka on välttämättömyyden pakosta langettava ihmisen nousevan, Paratiisin täydellisyyteen johtavan universumitien poikki. Erhe (paha) ei ole aktuaalinen universumiominaisuus, vaan se on yksinkertaisesti sen huomaamista, että siinä, miten vajavaiseen finiittiseen kuuluva epätäydellisyys suhteutuu Korkeimman ja Perimmäisen toinen toistaan korkeampiin tasoihin, vallitsee tietty suhteellisuus.
Vaikka Jeesus kaiken tämän puhuikin nuorukaiselle kielellä, joka soveltui parhaiten tämän ymmärrykseen, niin esityksen päättyessä Ganidin silmäluomet tuntuivat raskailta, ja hän oli kohta sikeässä unessa. Seuraavana aamuna he nousivat varhain astuakseen laivaan, jonka määräsatama oli Lasea Kreetan saarella. Mutta ennen heidän laivaannousuaan nuorukaisemme halusi esittää vielä muutaman kysymyksen siitä, mitä on paha. Näihin kysymyksiin Jeesus vastasi:
Paha on suhteellisuuskäsite. Se nousee esille tarkasteltaessa epätäydellisyyksiä, jotka ilmenevät olevaisista ja olennoista koostuvan finiittisen universumin luomassa varjossa, sillä tämä kosmos peittää näkyvistä sen elävän valon, joka ilmentää universaalisesti Infiniittisen Ainoan ikuisia realiteetteja.
Potentiaalinen paha kuuluu luonnostaan Jumalan julkitulon väistämättömään epätäydellisyyteen ajan ja avaruuden rajoittamana infiniittisyyden ja ikuisuuden ilmennyksenä. Siitä tosiasiasta, että osittainen on olemassa rinnan täysimääräisen kanssa, muodostuu todellisuuden suhteellisuus, se tekee välttämättömäksi älyllisen valintojen tekemisen ja sen aikaansaannosta on, että hengen tunnistamisessa ja siihen reagoimisessa esiintyy arvotasoja. Ajallisen ja rajoittuneen luodun mielessä oleva epätäydellinen ja finiittinen käsitys Infiniittisestä on itsessään ja sinänsä potentiaalinen paha. Mutta jos hän aiheettomasti vain lisää erhettä suorittamalla puutteellisesti näiden alun perin myötäsyntyisten älyllisten epäsointujen ja hengellisten vajavaisuuksien järkevän hengellisen oikaisemisen, se on samanveroista aktuaalisen pahan todellistumisen kanssa.
Kaikki paikoilleen jähmettyneet, kuolleet käsitykset ovat potentiaalisesti pahaa. Suhteellisen ja elävän totuuden finiittinen varjo on alituisessa liikkeessä. Paikoilleen juuttuneet käsitykset jarruttavat aina tiedettä, politiikkaa, yhteiskuntaa ja uskontoa. Paikoilleen juuttuneet käsitykset saattavat edustaa tiettyä tietämystä, mutta niistä puuttuu viisautta ja ne ovat vailla totuutta. Mutta älä anna suhteellisuuden käsitteen johtaa itseäsi niin harhaan, että sinulta jää huomaamatta, miten universumi koordinoituu kosmisen mielen ohjauksessa ja miten Korkeimman energia ja henki sitä vakaasti valvovat.
The night before they left Alexandria Ganid and Jesus had a long visit with one of the government professors at the university who lectured on the teachings of Plato. Jesus interpreted for the learned Greek teacher but injected no teaching of his own in refutation of the Greek philosophy. Gonod was away on business that evening; so, after the professor had departed, the teacher and his pupil had a long and heart-to-heart talk about Plato’s doctrines. While Jesus gave qualified approval of some of the Greek teachings which had to do with the theory that the material things of the world are shadowy reflections of invisible but more substantial spiritual realities, he sought to lay a more trustworthy foundation for the lad’s thinking; so he began a long dissertation concerning the nature of reality in the universe. In substance and in modern phraseology Jesus said to Ganid:
The source of universe reality is the Infinite. The material things of finite creation are the time-space repercussions of the Paradise Pattern and the Universal Mind of the eternal God. Causation in the physical world, self-consciousness in the intellectual world, and progressing selfhood in the spirit world—these realities, projected on a universal scale, combined in eternal relatedness, and experienced with perfection of quality and divinity of value—constitute the reality of the Supreme. But in an ever-changing universe the Original Personality of causation, intelligence, and spirit experience is changeless, absolute. All things, even in an eternal universe of limitless values and divine qualities, may, and oftentimes do, change except the Absolutes and that which has attained the physical status, intellectual embrace, or spiritual identity which is absolute.
The highest level to which a finite creature can progress is the recognition of the Universal Father and the knowing of the Supreme. And even then such beings of finality destiny go on experiencing change in the motions of the physical world and in its material phenomena. Likewise do they remain aware of selfhood progression in their continuing ascension of the spiritual universe and of growing consciousness in their deepening appreciation of, and response to, the intellectual cosmos. Only in the perfection, harmony, and unanimity of will can the creature become as one with the Creator; and such a state of divinity is attained and maintained only by the creature’s continuing to live in time and eternity by consistently conforming his finite personal will to the divine will of the Creator. Always must the desire to do the Father’s will be supreme in the soul and dominant over the mind of an ascending son of God.
A one-eyed person can never hope to visualize depth of perspective. Neither can single-eyed material scientists nor single-eyed spiritual mystics and allegorists correctly visualize and adequately comprehend the true depths of universe reality. All true values of creature experience are concealed in depth of recognition.
Mindless causation cannot evolve the refined and complex from the crude and the simple, neither can spiritless experience evolve the divine characters of eternal survival from the material minds of the mortals of time. The one attribute of the universe which so exclusively characterizes the infinite Deity is this unending creative bestowal of personality which can survive in progressive Deity attainment.
Personality is that cosmic endowment, that phase of universal reality, which can coexist with unlimited change and at the same time retain its identity in the very presence of all such changes, and forever afterward.
Life is an adaptation of the original cosmic causation to the demands and possibilities of universe situations, and it comes into being by the action of the Universal Mind and the activation of the spirit spark of the God who is spirit. The meaning of life is its adaptability; the value of life is its progressability—even to the heights of God-consciousness.
Misadaptation of self-conscious life to the universe results in cosmic disharmony. Final divergence of personality will from the trend of the universes terminates in intellectual isolation, personality segregation. Loss of the indwelling spirit pilot supervenes in spiritual cessation of existence. Intelligent and progressing life becomes then, in and of itself, an incontrovertible proof of the existence of a purposeful universe expressing the will of a divine Creator. And this life, in the aggregate, struggles toward higher values, having for its final goal the Universal Father.
Only in degree does man possess mind above the animal level aside from the higher and quasi-spiritual ministrations of intellect. Therefore animals (not having worship and wisdom) cannot experience superconsciousness, consciousness of consciousness. The animal mind is only conscious of the objective universe.
Knowledge is the sphere of the material or fact-discerning mind. Truth is the domain of the spiritually endowed intellect that is conscious of knowing God. Knowledge is demonstrable; truth is experienced. Knowledge is a possession of the mind; truth an experience of the soul, the progressing self. Knowledge is a function of the nonspiritual level; truth is a phase of the mind-spirit level of the universes. The eye of the material mind perceives a world of factual knowledge; the eye of the spiritualized intellect discerns a world of true values. These two views, synchronized and harmonized, reveal the world of reality, wherein wisdom interprets the phenomena of the universe in terms of progressive personal experience.
Error (evil) is the penalty of imperfection. The qualities of imperfection or facts of misadaptation are disclosed on the material level by critical observation and by scientific analysis; on the moral level, by human experience. The presence of evil constitutes proof of the inaccuracies of mind and the immaturity of the evolving self. Evil is, therefore, also a measure of imperfection in universe interpretation. The possibility of making mistakes is inherent in the acquisition of wisdom, the scheme of progressing from the partial and temporal to the complete and eternal, from the relative and imperfect to the final and perfected. Error is the shadow of relative incompleteness which must of necessity fall across man’s ascending universe path to Paradise perfection. Error (evil) is not an actual universe quality; it is simply the observation of a relativity in the relatedness of the imperfection of the incomplete finite to the ascending levels of the Supreme and Ultimate.
Although Jesus told all this to the lad in language best suited to his comprehension, at the end of the discussion Ganid was heavy of eye and was soon lost in slumber. They rose early the next morning to go aboard the boat bound for Lasea on the island of Crete. But before they embarked, the lad had still further questions to ask about evil, to which Jesus replied:
Evil is a relativity concept. It arises out of the observation of the imperfections which appear in the shadow cast by a finite universe of things and beings as such a cosmos obscures the living light of the universal expression of the eternal realities of the Infinite One.
Potential evil is inherent in the necessary incompleteness of the revelation of God as a time-space-limited expression of infinity and eternity. The fact of the partial in the presence of the complete constitutes relativity of reality, creates necessity for intellectual choosing, and establishes value levels of spirit recognition and response. The incomplete and finite concept of the Infinite which is held by the temporal and limited creature mind is, in and of itself, potential evil. But the augmenting error of unjustified deficiency in reasonable spiritual rectification of these originally inherent intellectual disharmonies and spiritual insufficiencies, is equivalent to the realization of actual evil.
All static, dead, concepts are potentially evil. The finite shadow of relative and living truth is continually moving. Static concepts invariably retard science, politics, society, and religion. Static concepts may represent a certain knowledge, but they are deficient in wisdom and devoid of truth. But do not permit the concept of relativity so to mislead you that you fail to recognize the co-ordination of the universe under the guidance of the cosmic mind, and its stabilized control by the energy and spirit of the Supreme.
SuomiEnglish
Aleksandriasta-lähtöään edeltäneenä iltana Ganid ja Jeesus kävivät pitkän keskustelun erään hallituksen palkkaaman professorin kanssa, joka luennoi yliopistossa Platonin opetuksista. Jeesus toimi oppineen kreikkalaisopettajan tulkkina, muttei liittänyt mukaan mitään omia opetuksiaan, jotka olisivat osoittaneet Kreikan filosofian virheelliseksi. Gonod oli sinä iltana muualla hoitamassa liikeasioitaan, joten professorin poistuttua opettaja ja oppilas kävivät Platonin opeista pitkän keskustelun, jossa sydän puhui sydämelle. Vaikka Jeesus hyväksyi varauksin jotkin kreikkalaiset opetukset, jotka liittyivät sellaiseen teoriaan, että maailman kaikki aineelliset olevaiset ovat varjomaisia heijastumia näkymättömistä mutta konkreettisemmista hengellisistä realiteeteista, hän koetti kuitenkin laskea luotettavamman perustuksen nuorukaisen ajattelulle. Niinpä hän ryhtyi pitämään pitkää esitelmää universumissa vallitsevan todellisuuden luonteesta. Pääkohdittain esitettynä ja nykyisen kielenkäytön mukaan ilmaistuna Jeesus sanoi Ganidille seuraavaa:
The night before they left Alexandria Ganid and Jesus had a long visit with one of the government professors at the university who lectured on the teachings of Plato. Jesus interpreted for the learned Greek teacher but injected no teaching of his own in refutation of the Greek philosophy. Gonod was away on business that evening; so, after the professor had departed, the teacher and his pupil had a long and heart-to-heart talk about Plato’s doctrines. While Jesus gave qualified approval of some of the Greek teachings which had to do with the theory that the material things of the world are shadowy reflections of invisible but more substantial spiritual realities, he sought to lay a more trustworthy foundation for the lad’s thinking; so he began a long dissertation concerning the nature of reality in the universe. In substance and in modern phraseology Jesus said to Ganid:
Universumitodellisuuden lähde on Infiniittinen. Finiittistä luomistulosta edustavat aineelliset olevaiset ovat Paratiisi-esikuvan ja ikuisen Jumalan Universaalisen Mielen ajallis-avaruudellisia seuraamuksia. Fyysisessä maailmassa ilmenevä kausaatio, älyllisyyden maailmassa ilmenevä tajunta ja hengen maailmassa ilmenevä edistyvä minuus – universaaliseen mittakaavaan projisoituina, ikuisiin keskinäissuhteisiin kytkeytyneinä sekä laadultaan täydellisiksi ja arvoltaan jumalallisiksi koettuina nämä realiteetit – ovat Korkeimman todellisuus. Mutta alati muuttuvassa universumissa kausaation, älyllisyyden ja henkikokemuksen Alkuperäinen Persoonallisuus on muuttumaton, absoluuttinen. Kaikki olevaiset, yksinpä rajattomien arvojen ja jumalallisten ominaisuuksien ikuisessa universumissakin, saattavat muuttua ja usein ne niin tekevätkin, mutta Absoluutit eivät muutu, eikä myöskään muutu sellaisen fyysisen statuksen, sellaisen älyllisen kattavuuden tai sellaisen hengellisen identiteetin saavuttanut, joka on absoluuttinen.
The source of universe reality is the Infinite. The material things of finite creation are the time-space repercussions of the Paradise Pattern and the Universal Mind of the eternal God. Causation in the physical world, self-consciousness in the intellectual world, and progressing selfhood in the spirit world—these realities, projected on a universal scale, combined in eternal relatedness, and experienced with perfection of quality and divinity of value—constitute the reality of the Supreme. But in an ever-changing universe the Original Personality of causation, intelligence, and spirit experience is changeless, absolute. All things, even in an eternal universe of limitless values and divine qualities, may, and oftentimes do, change except the Absolutes and that which has attained the physical status, intellectual embrace, or spiritual identity which is absolute.
Korkein taso, jolle finiittinen luotu voi edistyä, on Universaalisen Isän tunnistaminen ja Korkeimman tunteminen. Ja vielä silloinkin tällaiset kohtalon lopullisuuteen päässeet olennot kokevat fyysisen maailman liikkeissä ja sen aineellisissa ilmiöissä yhä muutosta. Samoin he ovat edelleenkin selvillä minuuden edistymisestä noustessaan hengellistä universumia yhä vain korkeammalle ja tietoisuuden laajenemisesta heidän arvostuksensa älyllistä kosmosta kohtaan ja reagointinsa sen suhteen syvetessä. Vasta kun luodun tahto on täydellistä, sopusointuista ja ristiriidatonta, voi hänestä tulla yhtä Luojan kanssa; ja tällainen jumalallisuutta oleva tila saavutetaan ja se ylläpidetään vain sillä, että luotu elää elämäänsä ajallisuudessa ja ikuisuudessa jatkuvasti ja johdonmukaisesti niin, että hän mukauttaa finiittisen henkilökohtaisen tahtonsa Luojan jumalalliseen tahtoon. Isän tahdon täyttämisen halun tulee aina olla Jumalan ylösnousemuksellisen pojan sielussa ylimpänä ja hänen mieleensä nähden hallitsevana.
The highest level to which a finite creature can progress is the recognition of the Universal Father and the knowing of the Supreme. And even then such beings of finality destiny go on experiencing change in the motions of the physical world and in its material phenomena. Likewise do they remain aware of selfhood progression in their continuing ascension of the spiritual universe and of growing consciousness in their deepening appreciation of, and response to, the intellectual cosmos. Only in the perfection, harmony, and unanimity of will can the creature become as one with the Creator; and such a state of divinity is attained and maintained only by the creature’s continuing to live in time and eternity by consistently conforming his finite personal will to the divine will of the Creator. Always must the desire to do the Father’s will be supreme in the soul and dominant over the mind of an ascending son of God.
Silmäpuoli ei voi koskaan toivoa näkevänsä perspektiivin luomaa syvyyttä. Myöskään yksisilmäiset aineelliset luonnontieteilijät tai yksisilmäiset hengelliset mystikot ja allegoristit eivät voi nähdä oikein eivätkä todellisuutta vastaavalla tavalla käsittää universumitodellisuuden todellisia syvyyksiä. Kaikki luodun kokemukseen kuuluvat todelliset arvot ovat kätkeytyneinä tiedostamisen syvyyteen.
A one-eyed person can never hope to visualize depth of perspective. Neither can single-eyed material scientists nor single-eyed spiritual mystics and allegorists correctly visualize and adequately comprehend the true depths of universe reality. All true values of creature experience are concealed in depth of recognition.
Kausaatio, josta puuttuu mieli, ei kykene karkeasta ja yksinkertaisesta kehittämään hienostunutta ja monimutkaista; yhtä vähän kykenee kokemus, josta puuttuu henki, kehittämään ajallisuuden kuolevaisten aineellisesta mielestä ikuisen eloonjäämisen edellyttämiä jumalallisia luonteenpiirteitä. Se yksi universumin attribuutti, joka varsin yksinomaisesti luonnehtii infiniittistä Jumaluutta, on tämä loputon persoonallisuuden luova lahjoittaminen, persoonallisuuden, joka voi jäädä eloon yhä pitemmälle edistyvässä Jumaluuden saavuttamisessa.
Mindless causation cannot evolve the refined and complex from the crude and the simple, neither can spiritless experience evolve the divine characters of eternal survival from the material minds of the mortals of time. The one attribute of the universe which so exclusively characterizes the infinite Deity is this unending creative bestowal of personality which can survive in progressive Deity attainment.
Persoonallisuus on se kosminen varustus, se universaalisen todellisuuden osa-alue, joka voi ilmetä rinnan loputtoman muuttumisen kanssa ja samalla säilyttää identiteettinsä kaikkien näiden muutosten keskellä ja ainiaan jälkeenkinpäin.
Personality is that cosmic endowment, that phase of universal reality, which can coexist with unlimited change and at the same time retain its identity in the very presence of all such changes, and forever afterward.
Elämä on alkuperäisen kosmisen kausaation sopeutuma universumissa esiintyvien olosuhteiden esittämiin vaatimuksiin ja niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin, ja se siirtyy olevaisuuden piiriin Universaalisen Mielen toimin ja Jumalan henkikipinän antamasta aktivoivasta sysäyksestä, Jumalan, joka on henki. Elämän merkitys on sen sopeutuvaisuus; elämän arvo on sen etenemiskyky – kyky edetä jopa jumalatietoisuuden korkeuksiin saakka.
Life is an adaptation of the original cosmic causation to the demands and possibilities of universe situations, and it comes into being by the action of the Universal Mind and the activation of the spirit spark of the God who is spirit. The meaning of life is its adaptability; the value of life is its progressability—even to the heights of God-consciousness.
Ellei tajunnallinen elollisuus sopeudu universumiin, se johtaa kosmiseen epäharmoniaan. Persoonallisuuden tahdon lopullinen poikkeaminen siitä, mihin universumit pyrkivät, päätyy älylliseen eristykseen, persoonallisuuden eristymiseen. Sisimmässä olevan henkiopastajan menettämistä seuraa hengellisen olemassaolon päättyminen. Älyllisestä ja etenevästä elollisuudesta tulee silloin itsessään ja itsestään kiistaton todiste siitä, että on olemassa tarkoituksellinen universumi, joka ilmentää jumalallisen Luojan tahtoa. Ja kokonaisuutena ottaen tämä elollisuus ponnistelee kohti korkeampia arvoja ja pitää lopullisena määränpäänään Universaalista Isää.
Misadaptation of self-conscious life to the universe results in cosmic disharmony. Final divergence of personality will from the trend of the universes terminates in intellectual isolation, personality segregation. Loss of the indwelling spirit pilot supervenes in spiritual cessation of existence. Intelligent and progressing life becomes then, in and of itself, an incontrovertible proof of the existence of a purposeful universe expressing the will of a divine Creator. And this life, in the aggregate, struggles toward higher values, having for its final goal the Universal Father.
Ihmisen ja eläimen mielen välillä on vain aste-ero, ellei oteta huomioon korkeampia ja kvasihengellisiä älyllisyyden avuja. Sen vuoksi eläimet (joilta puuttuu palvonta ja viisaus) eivät kykene kokemaan ylitietoisuutta, tietoisuutta tietoisuudesta. Eläimen mieli on tietoinen vain objektiivisesta universumista.
Only in degree does man possess mind above the animal level aside from the higher and quasi-spiritual ministrations of intellect. Therefore animals (not having worship and wisdom) cannot experience superconsciousness, consciousness of consciousness. The animal mind is only conscious of the objective universe.
Tieto on aineellisen eli tosiasiat erottavan mielen sfääri. Totuus on sellaisen hengellisesti varustautuneen älyllisyyden piiri, joka on tietoinen Jumalan tuntemisesta. Tieto on osoitettavissa, totuus koetaan. Tieto on mielen omaisuutta, totuus on sielun, edistyvän minän, kokemus. Tietämys on ei-hengellisen tason funktio, totuus on universumien mielellis-henkisen tason osa-alue. Aineellisen mielen silmä näkee tosiasiatiedon maailman, hengellistyneen älyn silmä erottaa todellisten arvojen maailman. Synkronoituina ja harmonisoituina nämä kaksi näkemystä paljastavat todellisuuden maailman, jossa viisaus tulkitsee universumin ilmiöt edistyvän omakohtaisen kokemuksen lähtökohdista.
Knowledge is the sphere of the material or fact-discerning mind. Truth is the domain of the spiritually endowed intellect that is conscious of knowing God. Knowledge is demonstrable; truth is experienced. Knowledge is a possession of the mind; truth an experience of the soul, the progressing self. Knowledge is a function of the nonspiritual level; truth is a phase of the mind-spirit level of the universes. The eye of the material mind perceives a world of factual knowledge; the eye of the spiritualized intellect discerns a world of true values. These two views, synchronized and harmonized, reveal the world of reality, wherein wisdom interprets the phenomena of the universe in terms of progressive personal experience.
Erhe (paha) on epätäydellisyyden rangaistus. Epätäydellisyydestä kertovat ominaisuudet tai sopeutumattomuudesta kertovat tosiasiat paljastuvat aineellisella tasolla kriittisen tarkastelun ja tieteellisen erittelyn tuloksena, moraalisella tasolla ne paljastuvat inhimillisen kokemuksen kautta. Se, että paha on olemassa, on todisteena mielen epätäsmällisyyksistä ja kehittyvän minuuden epäkypsyydestä. Näin ollen paha myös mittaa, missä määrin universumista tehty tulkinta on epätäydellinen. Mahdollisuus virheiden tekemiseen kuuluu luonnostaan viisauden hankkimiseen; siihen järjestykseen, jonka mukaan edetään osittaisesta ja ajallisesta täydelliseen ja ikuiseen, suhteellisesta ja epätäydellisestä lopulliseen ja täydellistyneeseen. Erhe on suhteellisen epätäydellisyyden varjo, jonka on välttämättömyyden pakosta langettava ihmisen nousevan, Paratiisin täydellisyyteen johtavan universumitien poikki. Erhe (paha) ei ole aktuaalinen universumiominaisuus, vaan se on yksinkertaisesti sen huomaamista, että siinä, miten vajavaiseen finiittiseen kuuluva epätäydellisyys suhteutuu Korkeimman ja Perimmäisen toinen toistaan korkeampiin tasoihin, vallitsee tietty suhteellisuus.
Error (evil) is the penalty of imperfection. The qualities of imperfection or facts of misadaptation are disclosed on the material level by critical observation and by scientific analysis; on the moral level, by human experience. The presence of evil constitutes proof of the inaccuracies of mind and the immaturity of the evolving self. Evil is, therefore, also a measure of imperfection in universe interpretation. The possibility of making mistakes is inherent in the acquisition of wisdom, the scheme of progressing from the partial and temporal to the complete and eternal, from the relative and imperfect to the final and perfected. Error is the shadow of relative incompleteness which must of necessity fall across man’s ascending universe path to Paradise perfection. Error (evil) is not an actual universe quality; it is simply the observation of a relativity in the relatedness of the imperfection of the incomplete finite to the ascending levels of the Supreme and Ultimate.
Vaikka Jeesus kaiken tämän puhuikin nuorukaiselle kielellä, joka soveltui parhaiten tämän ymmärrykseen, niin esityksen päättyessä Ganidin silmäluomet tuntuivat raskailta, ja hän oli kohta sikeässä unessa. Seuraavana aamuna he nousivat varhain astuakseen laivaan, jonka määräsatama oli Lasea Kreetan saarella. Mutta ennen heidän laivaannousuaan nuorukaisemme halusi esittää vielä muutaman kysymyksen siitä, mitä on paha. Näihin kysymyksiin Jeesus vastasi:
Although Jesus told all this to the lad in language best suited to his comprehension, at the end of the discussion Ganid was heavy of eye and was soon lost in slumber. They rose early the next morning to go aboard the boat bound for Lasea on the island of Crete. But before they embarked, the lad had still further questions to ask about evil, to which Jesus replied:
Paha on suhteellisuuskäsite. Se nousee esille tarkasteltaessa epätäydellisyyksiä, jotka ilmenevät olevaisista ja olennoista koostuvan finiittisen universumin luomassa varjossa, sillä tämä kosmos peittää näkyvistä sen elävän valon, joka ilmentää universaalisesti Infiniittisen Ainoan ikuisia realiteetteja.
Evil is a relativity concept. It arises out of the observation of the imperfections which appear in the shadow cast by a finite universe of things and beings as such a cosmos obscures the living light of the universal expression of the eternal realities of the Infinite One.
Potentiaalinen paha kuuluu luonnostaan Jumalan julkitulon väistämättömään epätäydellisyyteen ajan ja avaruuden rajoittamana infiniittisyyden ja ikuisuuden ilmennyksenä. Siitä tosiasiasta, että osittainen on olemassa rinnan täysimääräisen kanssa, muodostuu todellisuuden suhteellisuus, se tekee välttämättömäksi älyllisen valintojen tekemisen ja sen aikaansaannosta on, että hengen tunnistamisessa ja siihen reagoimisessa esiintyy arvotasoja. Ajallisen ja rajoittuneen luodun mielessä oleva epätäydellinen ja finiittinen käsitys Infiniittisestä on itsessään ja sinänsä potentiaalinen paha. Mutta jos hän aiheettomasti vain lisää erhettä suorittamalla puutteellisesti näiden alun perin myötäsyntyisten älyllisten epäsointujen ja hengellisten vajavaisuuksien järkevän hengellisen oikaisemisen, se on samanveroista aktuaalisen pahan todellistumisen kanssa.
Potential evil is inherent in the necessary incompleteness of the revelation of God as a time-space-limited expression of infinity and eternity. The fact of the partial in the presence of the complete constitutes relativity of reality, creates necessity for intellectual choosing, and establishes value levels of spirit recognition and response. The incomplete and finite concept of the Infinite which is held by the temporal and limited creature mind is, in and of itself, potential evil. But the augmenting error of unjustified deficiency in reasonable spiritual rectification of these originally inherent intellectual disharmonies and spiritual insufficiencies, is equivalent to the realization of actual evil.
Kaikki paikoilleen jähmettyneet, kuolleet käsitykset ovat potentiaalisesti pahaa. Suhteellisen ja elävän totuuden finiittinen varjo on alituisessa liikkeessä. Paikoilleen juuttuneet käsitykset jarruttavat aina tiedettä, politiikkaa, yhteiskuntaa ja uskontoa. Paikoilleen juuttuneet käsitykset saattavat edustaa tiettyä tietämystä, mutta niistä puuttuu viisautta ja ne ovat vailla totuutta. Mutta älä anna suhteellisuuden käsitteen johtaa itseäsi niin harhaan, että sinulta jää huomaamatta, miten universumi koordinoituu kosmisen mielen ohjauksessa ja miten Korkeimman energia ja henki sitä vakaasti valvovat.
All static, dead, concepts are potentially evil. The finite shadow of relative and living truth is continually moving. Static concepts invariably retard science, politics, society, and religion. Static concepts may represent a certain knowledge, but they are deficient in wisdom and devoid of truth. But do not permit the concept of relativity so to mislead you that you fail to recognize the co-ordination of the universe under the guidance of the cosmic mind, and its stabilized control by the energy and spirit of the Supreme.