Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Toinen Puutarha
KUN Aatami päätti vastarintaa tekemättä luovuttaa ensimmäisen puutarhan nodiiteille, hän ei kannattajineen voinut mennä länteen, sillä eedeniläisillä ei ollut veneitä, jotka olisivat soveltuneet sellaiseen merelliseen uhkayritykseen. He eivät voineet mennä pohjoiseen, sillä pohjoisen nodiitit olivat jo marssimassa kohti Eedeniä. Eteläänmeno pelotti heitä, sillä tämän alueen kukkulat kuhisivat vihamielisiä heimoja. Ainoastaan itään johtava tie oli esteetön, ja niin he matkasivat päin itää, kohti Tigris- ja Eufratvirtojen välisiä tuohon aikaan miellyttäväntuntuisia seutuja. Ja monet jälkeen jättäytyneistä matkasivat hekin myöhemmin itään liittyäkseen adamiitteihin näiden uudessa laaksokodissa.
Sekä Kain että Sansa syntyivät, ennen kuin Aatamin karavaani oli päässyt määränpäähänsä Mesopotamian jokien välissä. Sansan äiti Laotta menehtyi tyttärensä syntymässä. Eevan kärsimykset olivat ankarat, mutta parempien voimiensa ansiosta hän selviytyi hengissä. Eeva otti Sansan, Laottan lapsen, rinnoilleen ja tämä kasvatettiin yhdessä Kainin kanssa. Sansasta kehittyi erittäin kyvykäs nainen. Hänestä tuli pohjoisen sinisten rotujen päällikön, Sarganin, vaimo, ja hän myötävaikutti noiden aikojen sinisten ihmisten edistymiseen.
1. Eedeniläiset saapuvat Mesopotamiaan
Melkein kokonainen vuosi kului, ennen kuin Aatamin karavaani saapui Eufratvirralle. He osuivat joelle tulva-aikaan ja viipyivät leirissään virran länsipuolisilla tasangoilla lähes kuusi viikkoa, ennen kuin kulkivat virran poikki jokien väliseen maahan, josta oli tuleva toinen puutarha.
Kun toisen puutarhan alueella asuvat olivat saaneet sanoman siitä, että Eedenin puutarhan kuningas ja ylipappi oli marssilla heitä kohti, he olivat viipymättä paenneet itäisille vuorille. Perille päästyään Aatami löysi koko halutun alueen asukkaistaan tyhjentyneenä. Ja täällä, tässä uudessa sijaintipaikassa, Aatami ja hänen apulaisensa ryhtyivät työhön rakentaakseen uudet kodit ja pystyttääkseen uuden kulttuuria ja uskontoa vaalivan keskuksen.
Aatami tiesi, että tämä paikka oli yksi niistä kolmesta alkuperäisestä kohteesta, jotka Vanin ja Amadonin ehdottamalle puutarhalle mahdollista sijaintipaikkaa etsimään määrätty toimikunta oli valinnut. Nuo kaksi jokea olivat noihin aikoihin jo sinänsä mainio puolustuslinja, ja vähän matkaa uuden puutarhan pohjoispuolella Eufratin ja Tigriksen uomat olivat varsin lähellä toisiaan, joten voitiin rakentaa yhdeksänkymmenen kilometrin pituinen puolustusmuuri suojaamaan eteläistä ja jokienvälistä maa-aluetta.
Uuteen Eedeniin asettumisen jälkeen kävi välttämättömäksi omaksua alkeelliset elintavat. Tuntui perin todelta, että maa oli kirottu. Oltiin palaamassa luonnon määräämiin oloihin. Adamiittien oli nyt pakko ottaa elantonsa neitseellisestä maasta ja selviytyä elämän realiteeteista kohtaamalla luonnon vihamielisyys ja kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat hankaluudet. He olivat saaneet ensimmäisen puutarhan osittain itseään varten valmistettuna, mutta toinen heidän oli luotava omien kättensä työllä ja ”otsansa hiessä”.
2. Kain ja Aabel
Vajaat kaksi vuotta Kainin syntymän jälkeen syntyi Aabel, Aatamin ja Eevan ensimmäinen uudessa puutarhassa syntynyt lapsi. Kun Aabel varttui kaksitoistavuotiaaksi, hän päätti, että hänestä tulisi karjankasvattaja. Kain oli päättänyt harjoittaa maanviljelyä.
Noina aikoina oli tapana antaa papistolle uhrilahjoina, mitä itse kullakin sattui olemaan. Karjapaimenten tapana oli tuoda eläin laumastaan, viljelijöiden tapana oli tuoda peltonsa antimia. Ja tätä tapaa noudattaen myös Kain ja Aabel toivat määräajoin uhrilahjoja papeille. Pojat olivat monet kerrat käyneet keskinäisiä kinasteluja ammattiensa keskinäisestä paremmuudesta, eikä Aabelilta jäänyt huomaamatta, että hänen eläinuhreilleen annettiin suurempi arvo. Kain vetosi turhaan ensimmäisen Eedenin perinteisiin eli siihen, että aiemmin annettiin etusija pellon antimille. Mutta tätä Aabel ei halunnut myöntää, ja tappiontunteensa vallassa hän nälvi vanhempaa veljeään.
Aatami oli ensimmäisen Eedenin aikoina tosiaan koettanut estellä eläinten uhraamista niin, että Kain voi väitteidensä tueksi oikeutetusti vedota aikaisempaan käytäntöön. Toisen Eedenin uskonnollinen elämä oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Aatamin harteita painoi tuhat ja yksi rakennus-, puolustus- ja maataloustyön yksityiskohtaa. Koska hän oli hengellisesti hyvin masentunut, hän uskoi palvonnan ja opetuksen organisoimisen niille nodiittien sukuun kuuluville, jotka ensimmäisessäkin puutarhassa olivat palvelleet näissä tehtävissä; ja jo näin lyhyessä ajassa olivat palvontamenoja toimittavat nodiittipapit palaamassa Aatamia edeltäneiden aikojen normeihin ja sääntöihin.
Koskaan eivät nämä kaksi poikaa tulleet toimeen keskenään, ja tämä uhriasia lietsoi heidän keskinäistä vihaansa entisestään. Aabel tiesi olevansa sekä Aatamin että Eevan poika, eikä hän koskaan unohtanut tähdentää Kainille, ettei Aatami ollut tämän isä. Kain ei ollut puhdas violetti, sillä hänen isänsä oli nodiittirotua, joka oli myöhemmin sekoittunut siniseen ja punaiseen ihmisheimoon sekä alkuperäiseen andonilaiseen rotuainekseen. Ja kaikki tämä yhdessä Kainin luontaisesti sotaisan verenperinnön kanssa pani hänet elättelemään alati voimistuvaa vihaa nuorempaa veljeään kohtaan.
Pojat olivat toinen kahdeksantoista ja toinen kahdenkymmenen ikäisiä, kun jännitys heidän välillään eräänä päivänä lopulta purkautui Aabelin kokkapuheiden saatua hänen sotaisan veljensä Kainin siinä määrin raivon valtaan, että tämä vimmoissaan kävi käsiksi Aabeliin ja löi hänet kuoliaaksi.
Tarkasteltaessa Aabelin käyttäytymistä huomataan, mikä merkitys on kasvatuksella ja ympäristöllä luonteen kehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Aabelin verenperintö oli ihanteellinen, ja perintötekijöihin luonne kokonaisuudessaan pohjautuukin. Mutta huonon ympäristön vaikutus käytännöllisesti katsoen neutraloi tämän suurenmoisen perintöaineksen. Aabeliin hänen epäedullinen kasvuympäristönsä vaikutti tavattomasti, varsinkin hänen nuoruusvuosinaan. Hänestä olisi tullut kokonaan toisenlainen henkilö, jos hän olisi elänyt kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen ikäiseksi, hänen loistavat perintötekijänsä olisivat tulleet silloin esille. Vaikka hyvä ympäristö ei juurikaan voi auttaa ala-arvoisista perintötekijöistä johtuvien luonteen puutteellisuuksien korjaamisessa, niin huono ympäristö voi varsin tehokkaasti turmella erinomaisenkin perimän, ainakin varhaisempina elinvuosina. Hyvä sosiaalinen ympäristö ja asianmukainen kasvatus ovat välttämätön maaperä ja ilmapiiri, jotta hyvästä perimästä saataisiin irti mahdollisimman paljon.
Aabelin kuolema tuli hänen vanhempiensa tietoon, kun hänen koiransa toivat karjalaumat kotiin ilman isäntäänsä. Kainista oli Aatamille ja Eevalle nopeasti tulossa synkkä muistutus heidän mielettömyydestään, ja he rohkaisivat häntä tekemään päätöksen muuttaa pois puutarhasta.
Kainin elämä Mesopotamiassa ei ollut joka suhteessa ollut onnellista, olihan hän varsin erikoisella tavalla rikkomuksen symboli. Ei niin, että hänen toverinsa olisivat olleet hänelle epäystävällisiä, mutta ei hän liioin ollut tietämätön siitä, että nämä alitajuisesti paheksuivat hänen läsnäoloaan. Mutta Kain tiesi, että ensimmäinen hänen tielleen osuva naapuriheimolainen surmaisi hänet, koska hän ei kantanut mitään heimomerkkiä. Pelko ja jonkinmääräiset tunnonvaivat johdattivat hänet katumaan. Kainilla ei ollut koskaan ollut Ajatuksensuuntaajaa, hän oli aina suhtautunut uhmamielellä perhekuriin ja halveksinut isänsä uskontoa. Mutta nyt hän meni äitinsä Eevan luo pyytämään hengellistä apua ja ohjausta, ja kun hän vilpittömästi pyysi jumalallista apua, Suuntaaja asettui häneen. Ja tämä Suuntaaja, joka Kainin sisimmässä asui ja katseli sieltä ulos, antoi Kainille selvän paremmuusedun, joka luokitteli hänet suuresti pelättyyn Aatamin heimoon.
Ja niin Kain lähti Nodin maahan, toisesta Eedenistä itään. Hänestä tuli suuri johtaja isänsä kansanheimon erään ryhmän keskuudessa, ja hän tosiaankin tietyssä määrin täytti Serapatatian ennustukset, sillä koko elämänsä ajan hän edisti rauhaa nodiittien ja adamiittien välisessä kiistelyssä. Kain nai Remonan, erään kaukaisen serkkunsa, ja heidän ensimmäisestä pojastaan Eenokista tuli Elamin nodiittien päällikkö. Ja elamilaisten ja adamiittien välillä vallitsi satojen vuosien ajan rauhantila.
3. Elämä Mesopotamiassa
Kun aika kului toisessa puutarhassa, sopimusrikon seuraukset kävivät yhä ilmeisemmiksi. Aatami ja Eeva kaipasivat suuresti sekä entisen kotinsa kauneutta ja rauhaa että Edentiaan toimitettuja lapsiaan. Oli todella riipaisevaa tarkkailla tätä suurenmoista pariskuntaa, joka oli alennettu maailman tavallisten lihallisten olentojen asemaan. Mutta he osasivat tähän entistä vähäisempään asemaansa suhtautua nöyryyttä ja lujuutta osoittaen.
Aatami vietti viisaasti enimmän osan ajastaan kouluttamalla lapsiaan ja näiden tovereita pitämään huolta siviilihallinnosta, opetusmenetelmistä ja uskonnollisista hartaudenharjoituksista. Ellei hän olisi ollut näin kaukonäköinen, hänen kuolemansa jälkeen olisi riistäytynyt valloilleen hirveä sekasorto. Mutta näin menetellen Aatamin kuolema ei tuntunut hänen kansansa asiainhoidossa juuri mitenkään. Mutta jo kauan ennen kuin Aatami ja Eeva siirtyivät rajan taakse, he huomasivat, että heidän lapsensa ja kannattajansa olivat vähitellen oppineet unohtamaan heidän loistonsa päivät Eedenissä. Ja valtaosalle heidän kannattajistaan olikin parempi, että he unohtivat Eedenin suurenmoisuuden, sillä siten he eivät olleet niin alttiita kokemaan epäsuotuisamman ympäristönsä aiheuttamaa turhaa tyytymättömyyttä.
Adamiittien siviilihallitsijat tulivat perimysjärjestystä noudattaen ensimmäisen puutarhan poikien keskuudesta. Aatamin ensimmäinen poika, Aataminpoika (Adam ben Adam), perusti violetin rodun sivukeskuksen toisesta Eedenistä pohjoiseen. Aatamin toisesta pojasta, Eevanpojasta, kehittyi mestarillinen johtaja ja hallintomies. Hän oli suureksi avuksi isälleen. Eevanpoika ei elänyt aivan yhtä pitkään kuin Aatami, ja hänen vanhimmasta pojastaan Jansadista tuli Aatamin seuraaja adamiittiheimojen päämiehenä.
Uskonnollisten johtajien eli papiston ensimmäinen edustaja oli Seet, joka oli vanhin eloon jäänyt Aatamin ja Eevan toisessa puutarhassa syntyneistä pojista. Hän syntyi satakaksikymmentäyhdeksän vuotta Aatamin Urantialle-saapumisen jälkeen. Seet syventyi isänsä kansan hengellisen tilan kohennustyöhön, ja hänestä tuli toisen puutarhan uuden papiston päällikkö. Hänen poikansa Enos otti käyttöön uuden palvontajärjestyksen, ja Seetin pojanpoika Keenan pani alulle ulkolähetystyön, joka kohdistui ympäristön heimoihin lähellä ja kaukana.
Seetiläiseen papinvirkaan kuului kolme tehtäväkenttää, sillä papin oli huolehdittava uskonnosta, terveydenhoidosta ja opetuksesta. Tähän veljeskuntaan kuuluvat papit koulutettiin toimittamaan uskonnollisia menoja, palvelemaan lääkäreinä ja terveystarkastajina sekä toimimaan puutarhan koulujen opettajina.
Aatamin karavaani oli jokien väliseen maahan tuonut mukanaan satojen ensimmäisen puutarhan kasvien ja viljalajien siemeniä ja sipuleita; he olivat myös tuoneet mukanaan suuret karjalaumat ja muutaman yksilön jokaista kotieläintä. Tämän vuoksi he olivat ympäristön heimoja huomattavasti edullisemmassa asemassa. He nauttivat monista alkuperäisen puutarhan aikaisemman kulttuurin tarjoamista eduista.
Ensimmäisestä puutarhasta lähtöönsä saakka Aatami ja hänen perheensä olivat aina ravinneet itsensä hedelmillä, viljatuotteilla ja pähkinöillä. Matkalla Mesopotamiaan he olivat ensi kerran nauttineet yrttejä ja vihanneksia. Toisessa puutarhassa otettiin liha jo varhaisessa vaiheessa ravintoaineiden joukkoon, mutta Aatami ja Eeva eivät koskaan syöneet lihaa tavallisen ruokavalionsa osana. Myöskään Aataminpojasta, Eevanpojasta tai muistakaan alkuperäisen puutarhan ensimmäisen polven lapsista ei tullut lihansyöjiä.
Kulttuurisaavutusten ja älyllisen kehityksen alalla adamiitit olivat pitkälti ympäristön kansoja edellä. He loivat kolmannen kirjaimiston ja laskivat muissakin suhteissa perustukset paljolle sellaiselle, joka toimi nykyajan taiteen, tieteen ja kirjallisuuden edelläkävijänä. Täällä, Tigrisin ja Eufratin välisillä mailla, he ylläpitivät kirjoittamisen, metallinkäsittelyn, savenvalannan ja kankaankudonnan taitoja ja loivat arkkitehtuurin, jolle ei tuhansiin vuosiin löytynyt vertaista.
Violettien kansojen kotielämä oli aikaansa ja aikakauteensa nähden ihanteellista. Lapset pantiin käymään oppikurssit maataloudessa, käsityötaidossa ja karjanhoidossa, tai vaihtoehtoisesti heidät opetettiin suorittamaan seetiläisen kolminaisia tehtäviä: toimimaan pappina, lääkärinä ja opettajana.
Ajatellessanne seetiläispapistoa älkää sekoittako noita ylevämielisiä ja jaloja terveydenhoidon ja uskonnon opettajia, noita todellisia kasvattajia myöhempien heimojen ja ympäristön kansakuntien rappeutuneisiin ja kaupallisiin papistoihin. Seetiläisten uskonnolliset käsitykset Jumaluudesta ja maailmankaikkeudesta olivat edistyneitä ja melkolailla totuudenmukaisia, heidän terveydenhoitotoimensa olivat aikaansa nähden erinomaisia, eikä heidän koulutusmenetelmiään ole koskaan jälkeenpäin ylitetty.
4. Violetti rotu
Aatami ja Eeva olivat ihmisten violetin rodun, yhdeksännen Urantialle ilmestyneen ihmisrodun, perustajat. Aatamilla ja hänen jälkeläisillään oli siniset silmät, ja violeteille kansoille oli ominaista vaalea iho ja vaalea tukanväri: keltainen, punainen ja ruskea.
Eevalle synnytykset eivät olleet tuskallisia; sitä ne eivät myöskään olleet alkuaikojen evolutionaarisille roduille. Vasta evolutionaarisen ihmisen ja nodiittien sekä myöhemmin adamiittien yhdistymisestä ilmaantuneet rodut kärsivät ankarista synnytyskivuista.
Jerusemilaisveljiensä tavoin Aatami ja Eeva saivat tarvitsemansa energian kahdenlaisesta ravitsemuksesta, sillä he ylläpitivät elintoimintansa sekä ravinnon että valon avulla, joita täydensivät tietyt, Urantialla paljastamattomat, fyysisen tason ylittävät energiat. Heidän Urantialla syntyneet jälkeläisensä eivät perineet vanhemmilleen ominaista energianotto- ja valonkierrätysmenetelmää. Heillä oli vain yksi aineen kiertokulkujärjestelmä eli ihmiselle ominainen, verenkierron avulla tapahtuva ruumiinravitsemisjärjestelmä. He olivat rakenteeltaan kuolevaisia, pitkäikäisiä tosin, jos kohta pitkäikäisyyskin pyrki jokaisen sukupolven myötä laskemaan kohti ihmiselle ominaista tasoa.
Aatami ja Eeva sekä heidän lastensa ensimmäinen sukupolvi eivät käyttäneet ravinnokseen eläimen lihaa. He elivät pelkästään ”puiden hedelmillä”. Ensimmäisen sukupolven jälkeen kaikki Aatamin jälkeläiset alkoivat käyttää maitotuotteita, mutta monet heistä noudattivat edelleen lihatonta ruokavaliota. Myöskään monet niistä eteläisistä heimoista, joihin he myöhemmin yhdistyivät, eivät syöneet lihaa. Useimmat näistä kasvissyöjäheimoista vaelsivat sittemmin itään ja jatkavat elämäänsä Intian kansoihin sekoittuneina.
Aatamin ja Eevan niin fyysinen kuin hengellinenkin näkökyky oli paljon nykyisten kansojen näkökykyä parempi. Heidän erityisaistinsa olivat paljon tarkemmat, joten he kykenivät näkemään keskiväliolennot ja enkeliarmeijat, Melkisedekit ja langenneen Prinssi Caligastian, joka saapui useampaan kertaan neuvottelemaan jalon seuraajansa kanssa. Yli sata vuotta rikkomuksen jälkeen heillä oli vielä tallella kyky nähdä mainitut taivaalliset olennot. Nämä erityisaistit eivät ilmenneet enää yhtä tarkkoina heidän lapsissaan, ja kunkin seuraavan sukupolven myötä ne heikkenemistään heikkenivät.
Aatamin lapsilla oli tavallisesti sisimmässään Suuntaaja, sillä heillä kaikilla oli kiistaton eloonjäämisen kapasiteetti. Nämä valiojälkeläiset eivät olleet yhtä alttiita peloille kuin evoluution lapset. Urantian nykyisissä roduissa on jäljellä niin paljon pelkoa siksi, että rotujen fyysiseen kohennukseen tähdänneiden suunnitelmien varhaisessa vaiheessa tapahtuneen kariutumisen vuoksi esi-isänne saivat perin vähän Aatamin elämänplasmaa.
Aineellisten Poikien ja heidän jälkeläistensä ruumiinsolut ovat tauteja vastaan huomattavasti vastustuskykyisempiä kuin planeetan syntyperäisten evolutionaaristen rotujen ruumiinsolut. Syntyperäisrotujen ruumiinsolut ovat sukua tämän maailman eläville, sairauksia aiheuttaville, mikroskooppisen pienille ja vielä niitäkin pienemmille organismeille. Nämä tosiasiat selittävät, miksi Urantian kansojen on ponnisteltava erittäin lujasti tieteellisen toiminnan alalla kyetäkseen torjumaan runsaslukuiset fyysiset häiriötilat. Kykenisitte vastustamaan tauteja huomattavasti paremmin, jos roduissanne olisi enemmän aatamillista elämänainesta.
Asetuttuaan asumaan toiseen puutarhaan Eufratin varrelle Aatami päätti jättää jälkeensä mahdollisimman paljon elämänplasmaansa, joka hyödyttäisi maailmaa hänen kuolemansa jälkeen. Niinpä Eevasta tehtiin kaksitoistajäsenisen rodunkohennuskomission päällikkö, ja ennen Aatamin kuolemaa tämä komissio oli valinnut 1 682 korkeimmantyyppistä Urantian naista, ja nämä naiset hedelmöitettiin Aatamin elämänplasmalla. Sataakahtatoista lukuun ottamatta kaikki heidän lapsensa varttuivat täysi-ikäisiksi, joten tällä tavalla maailmaa tuli entisten lisäksi hyödyttämään 1 570 oivallista miestä ja naista. Vaikka nämä äitiehdokkaat valittiin kaikkien ympäristön heimojen keskuudesta ja vaikka he edustivat useimpia maailman rotuja, niin valtaosa valittiin kuitenkin parhaimmista nodiittisuvuista, ja he muodostivat mahtavan andiittirodun alkuidun. Nämä lapset syntyivät ja heidät kasvatettiin lasten äidin edustaman rodun heimoympäristössä.
5. Aatamin ja Eevan kuolema
Vähän toisen Eedenin perustamisen jälkeen Aatamille ja Eevalle ilmoitettiin asianmukaisesti, että heidän katumuksensa oli hyväksyttävää ja että vaikka he joutuisivatkin kärsimään oman maailmansa kuolevaisten kohtalon, mitään estettä ei ollut kelpuuttaa heitä pääsemään Urantian nukkuvien eloonjäävien joukkoon. He uskoivat täysin tähän ilosanomaan kuolleistaheräämisestä ja arvonpalauttamisesta, jonka Melkisedekit niin liikuttavalla tavalla heille julistivat. Heidän rikkomuksensa oli ollut arviointivirhe eikä tietoista ja harkittua kapinointia edustava synti.
Aatamilla ja Eevalla ei Jerusemin kansalaisina ollut Ajatuksensuuntaajaa, eikä heissä Suuntaajaa asunut myöskään, silloin kun he toimivat Urantialla ensimmäisessä puutarhassa. Mutta vähän sen jälkeen kun heidät oli alennettu kuolevaisen asemaan, he tiedostivat, että heidän sisimmässään oli uusi presenssi, ja he havahtuivat tajuamaan, että ihmisen asema, johon liittyi vilpitön katumus, oli mahdollistanut Suuntaajan asettumisen heidän sisimpäänsä. Nimenomaan tämä tietoisuus Suuntaajan heissä olemisesta rohkaisi suuresti Aatamia ja Eevaa koko heidän elämänsä loppuajan. He tiesivät epäonnistuneensa Satanian Aineellisina Poikina, mutta he tiesivät myös, että Paratiisiin johtava elämänvaihe oli heille edelleen avoinna siinä asemassa, joka heillä oli taivaaseen nousevina universumin poikina.
Aatami oli tietoinen siitä tuomiokautisesta kuolleistaherättämisestä, joka tapahtui yhtä aikaa hänen planeetalle saapumisensa kanssa, ja hän uskoi, että hänet puolisoineen todennäköisesti uudelleenpersonoitaisiin seuraavan Poikien luokan edustajan saapumisen yhteydessä. Hän ei tiennyt, että Mikael, tämän universumin hallitsija, olisi niin pian ilmestyvä Urantialle. Hän arveli, että seuraavaksi saapuva Poika kuuluisi Avonaalien luokkaan. Aatamin ja Eevan Mikaelilta saaman ainoan henkilökohtaisen viestin pohdiskelu tuntui heistä kuitenkin aina lohduttavalta, vaikka siinä olikin jotain, jota heidän oli vaikea käsittää. Muiden lohdutuksen ja ystävyyden julkituontien lomassa tässä viestissä sanottiin: ”Olen tarkastellut olosuhteita, joissa rikkomuksenne tapahtui; olen muistanut, miten sydämessänne halusitte olla iäti lojaaleja Isäni tahtoa kohtaan; ja teidät kutsutaan kuolonunen syleilystä, kun tulen Urantialle, elleivät valtakunnassani minun alaisinani palvelevat Pojat haetuta teitä jo sitä ennen.”
Ja tämä oli suuri mysteeri Aatamille ja Eevalle. He saattoivat ymmärtää tähän sanomaan sisältyvän verhotun lupauksen mahdollisesta erillisestä kuolleistaherättämisestä, ja sellainen mahdollisuus ilahdutti heitä suuresti, mutta he eivät voineet ymmärtää sen vihjauksen tarkoitusta, jonka mukaan he kenties lepäisivät Mikaelin henkilökohtaiseen Urantialle-ilmestymiseen liittyvään kuolleistaherätykseen saakka. Ja niin Eedenin pariskunta julisti aina, että Jumalan Poika kerran saapuisi, ja rakkaimmilleen he kertoivat uskomuksestaan tai ainakin kaihoisasta toiveestaan, että heidän kömmähdystensä ja murheidensa maailma saattaisi kenties olla se maailma, jossa tämän universumin hallitsija päättäisi toimia lahjoittautuvana Paratiisin-Poikana. Sellainen tuntui liian hyvältä ollakseen totta, mutta Aatami elätteli mielessään ajatusta, että taistelujen repimä Urantia saattaisi loppujen lopuksi osoittautua Satanian järjestelmän onnekkaimmaksi maailmaksi, koko Nebadonin kadehtimaksi planeetaksi.
Aatami eli 530 vuotta, ja hänestä voitaisiin sanoa, että hän kuoli vanhuuttaan. Hänen fyysinen mekanisminsa yksinkertaisesti kului loppuun; hajoamisprosessi sai vähitellen voiton uusiutumisprosessista, ja väistämätön loppu tuli. Eeva oli kuollut yhdeksäntoista vuotta aiemmin sydämen heikkenemiseen. Heidät haudattiin kumpikin sen jumalanpalveluksia varten pystytetyn temppelin keskelle, joka oli rakennettu heidän suunnitelmiensa mukaan pian siirtokuntaa suojanneen muurin valmistumisen jälkeen. Ja tästä sai alkunsa tapa haudata merkittävät ja hurskaat miehet ja naiset palvontapaikkojen lattian alle.
Aineellisen tason yläpuolella toimiva Urantian hallitus jatkoi toimintaansa Melkisedekien johdolla, mutta välitön fyysinen yhteys evolutionaarisiin rotuihin oli katkennut. Planeettaprinssin ruumiillisen esikunnan saapumisen kaukaisista ajoista lähtien, koko sen ajan, jonka Van ja Amadon toimivat, aina Aatamin ja Eevan saapumiseen asti planeetalle oli ollut sijoitettuina universumihallituksen fyysisiä edustajia. Mutta aatamilaisen rikkomuksen myötä tämä yli neljäsataaviisikymmentätuhatta vuotta jatkunut järjestelmä päättyi. Hengellisillä toimikentillä enkeliauttajat jatkoivat ponnistelujaan yhdessä Suuntaajien kanssa kumpaistenkin työskennellessä sankarillisesti yksilön pelastamisen hyväksi. Mutta mitään kokonaisvaltaista suunnitelmaa, joka olisi tähdännyt laaja-alaiseen maailman hyvinvointiin, ei esitetty maan kuolevaisille, ennen kuin Makiventa Melkisedek saapui Abrahamin päivinä. Makiventa Melkisedek laski Jumalan Pojan voimalla, kärsivällisyydellä ja arvovallalla perustukset epäonnisen Urantian edelleenkohentamiselle ja hengelliselle kuntoutukselle.
Epäonni ei kuitenkaan ole ollut Urantian yksinomaisena osana, vaan tämä planeetta on ollut Nebadonin paikallisuniversumissa myös onnekkain. Urantialaisten tulisi laskea pelkästään voitokseen, jos heidän esi-isiensä kömmähdykset ja alkuaikojen maailmanhallitsijoiden erehdykset syöksivät planeetan niin toivottomaan sekaannuksen tilaan – jota pahuus ja synti vielä entisestään hämmensivät –, että juuri tämä pimeä tausta vetosi niin syvästi Nebadonin Mikaeliin, että hän valitsi tämän maailman näyttämöksi, jolla hän paljastaisi taivaallisen Isän rakastavan persoonallisuuden. Ei suinkaan ole kysymys siitä, että Urantia olisi tarvinnut Luoja-Poikaa selvittämään sekavat asiansa, vaan pikemminkin on kysymys siitä, että Urantialla ilmenevät pahuus ja synti tarjosivat Luoja-Pojalle vaikuttavamman taustan, jota vasten hän saattoi paljastaa Paratiisin-Isän verrattoman rakkauden, laupeuden ja pitkämielisyyden.
6. Aatamin ja Eevan eloonjääminen
Aatami ja Eeva vaipuivat kuoleman lepoon luottaen lujasti Melkisedekien heille antamiin lupauksiin siitä, että he kerran heräisivät kuolon unesta aloittaakseen elämän mansiomaailmoissa. Kaikki nämä maailmat olivat heille tuiki tuttuja ajalta, jolloin he elivät siellä ennen heidän violetin rodun lihallisessa hahmossa Urantialla suorittamaansa tehtävää.
Eivätkä he kauan levänneetkään maailman kuolevaisten tiedottoman unen suomassa unohduksessa. Kolmantena päivänä Aatamin kuoleman jälkeen, toisena päivänä hänen kunnioituksentäyteisten hautajaistensa jälkeen, ojennettiin Gabrielille Edentian silloisen Kaikkein Korkeimman vahvistama ja Mikaelin puolesta toimineen Salvingtonin Päivien Yhdistyneen hyväksymä Lanaforgen käskykirje, jossa määrättiin järjestämään erillinen nimenhuuto Urantialla sattuneesta aatamilaisesta rikkomuksesta eloonjääneille ansioituneille henkilöille. Ja tämän erillisestä ylösnousemuksesta – Urantian sarjassa numero kaksikymmentäkuusi – annetun käskyn mukaisesti Aatami ja Eeva jälleenpersonoitiin ja yhdistettiin kokonaisuudeksi Satanian mansiomaailmojen kuolleistaheräämissaleissa 1 316 sellaisen toverinsa mukana, joiden kanssa he olivat jakaneet ensimmäisen puutarhan kokemukset. Monet muut uskolliset sielut oli otettu taivaaseen jo Aatamin saapumisen aikaan, jossa yhteydessä järjestettiin sekä nukkuvien eloonjäävien että ansioituneiden, silloin elossa olleiden taivasmatkalaisten tuomiokauden päättävä tuomiopäivä.
Aatami ja Eeva suoriutuivat asteittaiseen ylösnousemukseen kuuluvista maailmoista nopeasti niin, että he saivat kohta Jerusemin kansalaisuuden. Näin he siis taas kerran olivat alkuperäisen planeettansa asukkaita, mutta tällä kerralla he olivat sitä universumin persoonallisuuksien aikaisemmasta poikkeavan luokan jäseninä. He olivat lähteneet Jerusemista vakinaisina kansalaisina – Jumalan poikina, he palasivat ylösnousemuskansalaisina – ihmisen poikina. Heidät liitettiin välittömästi järjestelmäpääkaupungin Urantia-palveluun, ja myöhemmin heille annettiin jäsenyys Urantian nykyisen neuvoa-antavan ja valvovan elimen muodostavien neljänkolmatta neuvonantajan joukossa.
Ja näin päättyy kertomus Urantian Planetaarisesta Aatamista ja Eevasta, kertomus koettelemuksesta, tragediasta ja riemuvoitosta, henkilökohtaisesta riemuvoitosta ainakin teidän hyvää tarkoittaneen mutta harhautuneen Aineellisen Poikanne ja Tyttärenne kannalta, ja epäilemättä, viime kädessä myös kertomus heidän maailmalleen ja sen kapinan murjomille ja pahuuden ahdistamille asukkaille lopulta koituvasta riemuvoitosta. Kaiken kaikkiaanhan Aatami ja Eeva myötävaikuttivat sivilisaation joutuisaan kehitykseen voimallisesti, ja he nopeuttivat ihmisrodun biologista edistymistä. He jättivät maan päälle suurenmoisen kulttuurin, mutta sellaisella edistyneellä sivilisaatiolla ei ollut mahdollisuutta säilyä siksi, että aatamilainen perimä laimeni liian aikaisessa vaiheessa, ja lopulta se sulautui muihin kulttuureihin. Kansa tuottaa sivilisaation, sivilisaatio ei tuota kansaa.
[Esittänyt Solonia, ”Puutarhan Ääni” -serafi.]
The Second Garden
WHEN Adam elected to leave the first garden to the Nodites unopposed, he and his followers could not go west, for the Edenites had no boats suitable for such a marine adventure. They could not go north; the northern Nodites were already on the march toward Eden. They feared to go south; the hills of that region were infested with hostile tribes. The only way open was to the east, and so they journeyed eastward toward the then pleasant regions between the Tigris and Euphrates rivers. And many of those who were left behind later journeyed eastward to join the Adamites in their new valley home.
Cain and Sansa were both born before the Adamic caravan had reached its destination between the rivers in Mesopotamia. Laotta, the mother of Sansa, perished at the birth of her daughter; Eve suffered much but survived, owing to superior strength. Eve took Sansa, the child of Laotta, to her bosom, and she was reared along with Cain. Sansa grew up to be a woman of great ability. She became the wife of Sargan, the chief of the northern blue races, and contributed to the advancement of the blue men of those times.
1. The Edenites Enter Mesopotamia
It required almost a full year for the caravan of Adam to reach the Euphrates River. Finding it in flood tide, they remained camped on the plains west of the stream almost six weeks before they made their way across to the land between the rivers which was to become the second garden.
When word had reached the dwellers in the land of the second garden that the king and high priest of the Garden of Eden was marching on them, they had fled in haste to the eastern mountains. Adam found all of the desired territory vacated when he arrived. And here in this new location Adam and his helpers set themselves to work to build new homes and establish a new center of culture and religion.
This site was known to Adam as one of the three original selections of the committee assigned to choose possible locations for the Garden proposed by Van and Amadon. The two rivers themselves were a good natural defense in those days, and a short way north of the second garden the Euphrates and Tigris came close together so that a defense wall extending fifty-six miles could be built for the protection of the territory to the south and between the rivers.
After getting settled in the new Eden, it became necessary to adopt crude methods of living; it seemed entirely true that the ground had been cursed. Nature was once again taking its course. Now were the Adamites compelled to wrest a living from unprepared soil and to cope with the realities of life in the face of the natural hostilities and incompatibilities of mortal existence. They found the first garden partially prepared for them, but the second had to be created by the labor of their own hands and in the “sweat of their faces.”
2. Cain and Abel
Less than two years after Cain’s birth, Abel was born, the first child of Adam and Eve to be born in the second garden. When Abel grew up to the age of twelve years, he elected to be a herder; Cain had chosen to follow agriculture.
Now, in those days it was customary to make offerings to the priesthood of the things at hand. Herders would bring of their flocks, farmers of the fruits of the fields; and in accordance with this custom, Cain and Abel likewise made periodic offerings to the priests. The two boys had many times argued about the relative merits of their vocations, and Abel was not slow to note that preference was shown for his animal sacrifices. In vain did Cain appeal to the traditions of the first Eden, to the former preference for the fruits of the fields. But this Abel would not allow, and he taunted his older brother in his discomfiture.
In the days of the first Eden, Adam had indeed sought to discourage the offering of animal sacrifice so that Cain had a justifiable precedent for his contentions. It was, however, difficult to organize the religious life of the second Eden. Adam was burdened with a thousand and one details associated with the work of building, defense, and agriculture. Being much depressed spiritually, he intrusted the organization of worship and education to those of Nodite extraction who had served in these capacities in the first garden; and in even so short a time the officiating Nodite priests were reverting to the standards and rulings of pre-Adamic times.
The two boys never got along well, and this matter of sacrifices further contributed to the growing hatred between them. Abel knew he was the son of both Adam and Eve and never failed to impress upon Cain that Adam was not his father. Cain was not pure violet as his father was of the Nodite race later admixed with the blue and the red man and with the aboriginal Andonic stock. And all of this, with Cain’s natural bellicose inheritance, caused him to nourish an ever-increasing hatred for his younger brother.
The boys were respectively eighteen and twenty years of age when the tension between them was finally resolved, one day, when Abel’s taunts so infuriated his bellicose brother that Cain turned upon him in wrath and slew him.
The observation of Abel’s conduct establishes the value of environment and education as factors in character development. Abel had an ideal inheritance, and heredity lies at the bottom of all character; but the influence of an inferior environment virtually neutralized this magnificent inheritance. Abel, especially during his younger years, was greatly influenced by his unfavorable surroundings. He would have become an entirely different person had he lived to be twenty-five or thirty; his superb inheritance would then have shown itself. While a good environment cannot contribute much toward really overcoming the character handicaps of a base heredity, a bad environment can very effectively spoil an excellent inheritance, at least during the younger years of life. Good social environment and proper education are indispensable soil and atmosphere for getting the most out of a good inheritance.
The death of Abel became known to his parents when his dogs brought the flocks home without their master. To Adam and Eve, Cain was fast becoming the grim reminder of their folly, and they encouraged him in his decision to leave the garden.
Cain’s life in Mesopotamia had not been exactly happy since he was in such a peculiar way symbolic of the default. It was not that his associates were unkind to him, but he had not been unaware of their subconscious resentment of his presence. But Cain knew that, since he bore no tribal mark, he would be killed by the first neighboring tribesmen who might chance to meet him. Fear, and some remorse, led him to repent. Cain had never been indwelt by an Adjuster, had always been defiant of the family discipline and disdainful of his father’s religion. But he now went to Eve, his mother, and asked for spiritual help and guidance, and when he honestly sought divine assistance, an Adjuster indwelt him. And this Adjuster, dwelling within and looking out, gave Cain a distinct advantage of superiority which classed him with the greatly feared tribe of Adam.
And so Cain departed for the land of Nod, east of the second Eden. He became a great leader among one group of his father’s people and did, to a certain degree, fulfill the predictions of Serapatatia, for he did promote peace between this division of the Nodites and the Adamites throughout his lifetime. Cain married Remona, his distant cousin, and their first son, Enoch, became the head of the Elamite Nodites. And for hundreds of years the Elamites and the Adamites continued to be at peace.
3. Life in Mesopotamia
As time passed in the second garden, the consequences of default became increasingly apparent. Adam and Eve greatly missed their former home of beauty and tranquillity as well as their children who had been deported to Edentia. It was indeed pathetic to observe this magnificent couple reduced to the status of the common flesh of the realm; but they bore their diminished estate with grace and fortitude.
Adam wisely spent most of the time training his children and their associates in civil administration, educational methods, and religious devotions. Had it not been for this foresight, pandemonium would have broken loose upon his death. As it was, the death of Adam made little difference in the conduct of the affairs of his people. But long before Adam and Eve passed away, they recognized that their children and followers had gradually learned to forget the days of their glory in Eden. And it was better for the majority of their followers that they did forget the grandeur of Eden; they were not so likely to experience undue dissatisfaction with their less fortunate environment.
The civil rulers of the Adamites were derived hereditarily from the sons of the first garden. Adam’s first son, Adamson (Adam ben Adam), founded a secondary center of the violet race to the north of the second Eden. Adam’s second son, Eveson, became a masterly leader and administrator; he was the great helper of his father. Eveson lived not quite so long as Adam, and his eldest son, Jansad, became the successor of Adam as the head of the Adamite tribes.
The religious rulers, or priesthood, originated with Seth, the eldest surviving son of Adam and Eve born in the second garden. He was born one hundred and twenty-nine years after Adam’s arrival on Urantia. Seth became absorbed in the work of improving the spiritual status of his father’s people, becoming the head of the new priesthood of the second garden. His son, Enos, founded the new order of worship, and his grandson, Kenan, instituted the foreign missionary service to the surrounding tribes, near and far.
The Sethite priesthood was a threefold undertaking, embracing religion, health, and education. The priests of this order were trained to officiate at religious ceremonies, to serve as physicians and sanitary inspectors, and to act as teachers in the schools of the garden.
Adam’s caravan had carried the seeds and bulbs of hundreds of plants and cereals of the first garden with them to the land between the rivers; they also had brought along extensive herds and some of all the domesticated animals. Because of this they possessed great advantages over the surrounding tribes. They enjoyed many of the benefits of the previous culture of the original Garden.
Up to the time of leaving the first garden, Adam and his family had always subsisted on fruits, cereals, and nuts. On the way to Mesopotamia they had, for the first time, partaken of herbs and vegetables. The eating of meat was early introduced into the second garden, but Adam and Eve never partook of flesh as a part of their regular diet. Neither did Adamson nor Eveson nor the other children of the first generation of the first garden become flesh eaters.
The Adamites greatly excelled the surrounding peoples in cultural achievement and intellectual development. They produced the third alphabet and otherwise laid the foundations for much that was the forerunner of modern art, science, and literature. Here in the lands between the Tigris and Euphrates they maintained the arts of writing, metalworking, pottery making, and weaving and produced a type of architecture that was not excelled in thousands of years.
The home life of the violet peoples was, for their day and age, ideal. Children were subjected to courses of training in agriculture, craftsmanship, and animal husbandry or else were educated to perform the threefold duty of a Sethite: to be priest, physician, and teacher.
And when thinking of the Sethite priesthood, do not confuse those high-minded and noble teachers of health and religion, those true educators, with the debased and commercial priesthoods of the later tribes and surrounding nations. Their religious concepts of Deity and the universe were advanced and more or less accurate, their health provisions were, for their time, excellent, and their methods of education have never since been surpassed.
4. The Violet Race
Adam and Eve were the founders of the violet race of men, the ninth human race to appear on Urantia. Adam and his offspring had blue eyes, and the violet peoples were characterized by fair complexions and light hair color—yellow, red, and brown.
Eve did not suffer pain in childbirth; neither did the early evolutionary races. Only the mixed races produced by the union of evolutionary man with the Nodites and later with the Adamites suffered the severe pangs of childbirth.
Adam and Eve, like their brethren on Jerusem, were energized by dual nutrition, subsisting on both food and light, supplemented by certain superphysical energies unrevealed on Urantia. Their Urantia offspring did not inherit the parental endowment of energy intake and light circulation. They had a single circulation, the human type of blood sustenance. They were designedly mortal though long-lived, albeit longevity gravitated toward the human norm with each succeeding generation.
Adam and Eve and their first generation of children did not use the flesh of animals for food. They subsisted wholly upon “the fruits of the trees.” After the first generation all of the descendants of Adam began to partake of dairy products, but many of them continued to follow a nonflesh diet. Many of the southern tribes with whom they later united were also nonflesh eaters. Later on, most of these vegetarian tribes migrated to the east and survived as now admixed in the peoples of India.
Both the physical and spiritual visions of Adam and Eve were far superior to those of the present-day peoples. Their special senses were much more acute, and they were able to see the midwayers and the angelic hosts, the Melchizedeks, and the fallen Prince Caligastia, who several times came to confer with his noble successor. They retained the ability to see these celestial beings for over one hundred years after the default. These special senses were not so acutely present in their children and tended to diminish with each succeeding generation.
The Adamic children were usually Adjuster indwelt since they all possessed undoubted survival capacity. These superior offspring were not so subject to fear as the children of evolution. So much of fear persists in the present-day races of Urantia because your ancestors received so little of Adam’s life plasm, owing to the early miscarriage of the plans for racial physical uplift.
The body cells of the Material Sons and their progeny are far more resistant to disease than are those of the evolutionary beings indigenous to the planet. The body cells of the native races are akin to the living disease-producing microscopic and ultramicroscopic organisms of the realm. These facts explain why the Urantia peoples must do so much by way of scientific effort to withstand so many physical disorders. You would be far more disease resistant if your races carried more of the Adamic life.
After becoming established in the second garden on the Euphrates, Adam elected to leave behind as much of his life plasm as possible to benefit the world after his death. Accordingly, Eve was made the head of a commission of twelve on race improvement, and before Adam died this commission had selected 1,682 of the highest type of women on Urantia, and these women were impregnated with the Adamic life plasm. Their children all grew up to maturity except 112, so that the world, in this way, was benefited by the addition of 1,570 superior men and women. Though these candidate mothers were selected from all the surrounding tribes and represented most of the races on earth, the majority were chosen from the highest strains of the Nodites, and they constituted the early beginnings of the mighty Andite race. These children were born and reared in the tribal surroundings of their respective mothers.
5. Death of Adam and Eve
Not long after the establishment of the second Eden, Adam and Eve were duly informed that their repentance was acceptable, and that, while they were doomed to suffer the fate of the mortals of their world, they should certainly become eligible for admission to the ranks of the sleeping survivors of Urantia. They fully believed this gospel of resurrection and rehabilitation which the Melchizedeks so touchingly proclaimed to them. Their transgression had been an error of judgment and not the sin of conscious and deliberate rebellion.
Adam and Eve did not, as citizens of Jerusem, have Thought Adjusters, nor were they Adjuster indwelt when they functioned on Urantia in the first garden. But shortly after their reduction to mortal status they became conscious of a new presence within them and awakened to the realization that human status coupled with sincere repentance had made it possible for Adjusters to indwell them. It was this knowledge of being Adjuster indwelt that greatly heartened Adam and Eve throughout the remainder of their lives; they knew that they had failed as Material Sons of Satania, but they also knew that the Paradise career was still open to them as ascending sons of the universe.
Adam knew about the dispensational resurrection which occurred simultaneously with his arrival on the planet, and he believed that he and his companion would probably be repersonalized in connection with the advent of the next order of sonship. He did not know that Michael, the sovereign of this universe, was so soon to appear on Urantia; he expected that the next Son to arrive would be of the Avonal order. Even so, it was always a comfort to Adam and Eve, as well as something difficult for them to understand, to ponder the only personal message they ever received from Michael. This message, among other expressions of friendship and comfort, said: “I have given consideration to the circumstances of your default, I have remembered the desire of your hearts ever to be loyal to my Father’s will, and you will be called from the embrace of mortal slumber when I come to Urantia if the subordinate Sons of my realm do not send for you before that time.”
And this was a great mystery to Adam and Eve. They could comprehend the veiled promise of a possible special resurrection in this message, and such a possibility greatly cheered them, but they could not grasp the meaning of the intimation that they might rest until the time of a resurrection associated with Michael’s personal appearance on Urantia. And so the Edenic pair always proclaimed that a Son of God would sometime come, and they communicated to their loved ones the belief, at least the longing hope, that the world of their blunders and sorrows might possibly be the realm whereon the ruler of this universe would elect to function as the Paradise bestowal Son. It seemed too good to be true, but Adam did entertain the thought that strife-torn Urantia might, after all, turn out to be the most fortunate world in the system of Satania, the envied planet of all Nebadon.
Adam lived for 530 years; he died of what might be termed old age. His physical mechanism simply wore out; the process of disintegration gradually gained on the process of repair, and the inevitable end came. Eve had died nineteen years previously of a weakened heart. They were both buried in the center of the temple of divine service which had been built in accordance with their plans soon after the wall of the colony had been completed. And this was the origin of the practice of burying noted and pious men and women under the floors of the places of worship.
The supermaterial government of Urantia, under the direction of the Melchizedeks, continued, but direct physical contact with the evolutionary races had been severed. From the distant days of the arrival of the corporeal staff of the Planetary Prince, down through the times of Van and Amadon to the arrival of Adam and Eve, physical representatives of the universe government had been stationed on the planet. But with the Adamic default this regime, extending over a period of more than four hundred and fifty thousand years, came to an end. In the spiritual spheres, angelic helpers continued to struggle in conjunction with the Thought Adjusters, both working heroically for the salvage of the individual; but no comprehensive plan for far-reaching world welfare was promulgated to the mortals of earth until the arrival of Machiventa Melchizedek, in the times of Abraham, who, with the power, patience, and authority of a Son of God, did lay the foundations for the further uplift and spiritual rehabilitation of unfortunate Urantia.
Misfortune has not, however, been the sole lot of Urantia; this planet has also been the most fortunate in the local universe of Nebadon. Urantians should count it all gain if the blunders of their ancestors and the mistakes of their early world rulers so plunged the planet into such a hopeless state of confusion, all the more confounded by evil and sin, that this very background of darkness should so appeal to Michael of Nebadon that he selected this world as the arena wherein to reveal the loving personality of the Father in heaven. It is not that Urantia needed a Creator Son to set its tangled affairs in order; it is rather that the evil and sin on Urantia afforded the Creator Son a more striking background against which to reveal the matchless love, mercy, and patience of the Paradise Father.
6. Survival of Adam and Eve
Adam and Eve went to their mortal rest with strong faith in the promises made to them by the Melchizedeks that they would sometime awake from the sleep of death to resume life on the mansion worlds, worlds all so familiar to them in the days preceding their mission in the material flesh of the violet race on Urantia.
They did not long rest in the oblivion of the unconscious sleep of the mortals of the realm. On the third day after Adam’s death, the second following his reverent burial, the orders of Lanaforge, sustained by the acting Most High of Edentia and concurred in by the Union of Days on Salvington, acting for Michael, were placed in Gabriel’s hands, directing the special roll call of the distinguished survivors of the Adamic default on Urantia. And in accordance with this mandate of special resurrection, number twenty-six of the Urantia series, Adam and Eve were repersonalized and reassembled in the resurrection halls of the mansion worlds of Satania together with 1,316 of their associates in the experience of the first garden. Many other loyal souls had already been translated at the time of Adam’s arrival, which was attended by a dispensational adjudication of both the sleeping survivors and of the living qualified ascenders.
Adam and Eve quickly passed through the worlds of progressive ascension until they attained citizenship on Jerusem, once again to be residents of the planet of their origin but this time as members of a different order of universe personalities. They left Jerusem as permanent citizens—Sons of God; they returned as ascendant citizens—sons of man. They were immediately attached to the Urantia service on the system capital, later being assigned membership among the four and twenty counselors who constitute the present advisory-control body of Urantia.
And thus ends the story of the Planetary Adam and Eve of Urantia, a story of trial, tragedy, and triumph, at least personal triumph for your well-meaning but deluded Material Son and Daughter and undoubtedly, in the end, a story of ultimate triumph for their world and its rebellion-tossed and evil-harassed inhabitants. When all is summed up, Adam and Eve made a mighty contribution to the speedy civilization and accelerated biologic progress of the human race. They left a great culture on earth, but it was not possible for such an advanced civilization to survive in the face of the early dilution and the eventual submergence of the Adamic inheritance. It is the people who make a civilization; civilization does not make the people.
[Presented by Solonia, the seraphic “voice in the Garden.”]
SuomiEnglish
KUN Aatami päätti vastarintaa tekemättä luovuttaa ensimmäisen puutarhan nodiiteille, hän ei kannattajineen voinut mennä länteen, sillä eedeniläisillä ei ollut veneitä, jotka olisivat soveltuneet sellaiseen merelliseen uhkayritykseen. He eivät voineet mennä pohjoiseen, sillä pohjoisen nodiitit olivat jo marssimassa kohti Eedeniä. Eteläänmeno pelotti heitä, sillä tämän alueen kukkulat kuhisivat vihamielisiä heimoja. Ainoastaan itään johtava tie oli esteetön, ja niin he matkasivat päin itää, kohti Tigris- ja Eufratvirtojen välisiä tuohon aikaan miellyttäväntuntuisia seutuja. Ja monet jälkeen jättäytyneistä matkasivat hekin myöhemmin itään liittyäkseen adamiitteihin näiden uudessa laaksokodissa.
WHEN Adam elected to leave the first garden to the Nodites unopposed, he and his followers could not go west, for the Edenites had no boats suitable for such a marine adventure. They could not go north; the northern Nodites were already on the march toward Eden. They feared to go south; the hills of that region were infested with hostile tribes. The only way open was to the east, and so they journeyed eastward toward the then pleasant regions between the Tigris and Euphrates rivers. And many of those who were left behind later journeyed eastward to join the Adamites in their new valley home.
Sekä Kain että Sansa syntyivät, ennen kuin Aatamin karavaani oli päässyt määränpäähänsä Mesopotamian jokien välissä. Sansan äiti Laotta menehtyi tyttärensä syntymässä. Eevan kärsimykset olivat ankarat, mutta parempien voimiensa ansiosta hän selviytyi hengissä. Eeva otti Sansan, Laottan lapsen, rinnoilleen ja tämä kasvatettiin yhdessä Kainin kanssa. Sansasta kehittyi erittäin kyvykäs nainen. Hänestä tuli pohjoisen sinisten rotujen päällikön, Sarganin, vaimo, ja hän myötävaikutti noiden aikojen sinisten ihmisten edistymiseen.
Cain and Sansa were both born before the Adamic caravan had reached its destination between the rivers in Mesopotamia. Laotta, the mother of Sansa, perished at the birth of her daughter; Eve suffered much but survived, owing to superior strength. Eve took Sansa, the child of Laotta, to her bosom, and she was reared along with Cain. Sansa grew up to be a woman of great ability. She became the wife of Sargan, the chief of the northern blue races, and contributed to the advancement of the blue men of those times.
Melkein kokonainen vuosi kului, ennen kuin Aatamin karavaani saapui Eufratvirralle. He osuivat joelle tulva-aikaan ja viipyivät leirissään virran länsipuolisilla tasangoilla lähes kuusi viikkoa, ennen kuin kulkivat virran poikki jokien väliseen maahan, josta oli tuleva toinen puutarha.
It required almost a full year for the caravan of Adam to reach the Euphrates River. Finding it in flood tide, they remained camped on the plains west of the stream almost six weeks before they made their way across to the land between the rivers which was to become the second garden.
Kun toisen puutarhan alueella asuvat olivat saaneet sanoman siitä, että Eedenin puutarhan kuningas ja ylipappi oli marssilla heitä kohti, he olivat viipymättä paenneet itäisille vuorille. Perille päästyään Aatami löysi koko halutun alueen asukkaistaan tyhjentyneenä. Ja täällä, tässä uudessa sijaintipaikassa, Aatami ja hänen apulaisensa ryhtyivät työhön rakentaakseen uudet kodit ja pystyttääkseen uuden kulttuuria ja uskontoa vaalivan keskuksen.
When word had reached the dwellers in the land of the second garden that the king and high priest of the Garden of Eden was marching on them, they had fled in haste to the eastern mountains. Adam found all of the desired territory vacated when he arrived. And here in this new location Adam and his helpers set themselves to work to build new homes and establish a new center of culture and religion.
Aatami tiesi, että tämä paikka oli yksi niistä kolmesta alkuperäisestä kohteesta, jotka Vanin ja Amadonin ehdottamalle puutarhalle mahdollista sijaintipaikkaa etsimään määrätty toimikunta oli valinnut. Nuo kaksi jokea olivat noihin aikoihin jo sinänsä mainio puolustuslinja, ja vähän matkaa uuden puutarhan pohjoispuolella Eufratin ja Tigriksen uomat olivat varsin lähellä toisiaan, joten voitiin rakentaa yhdeksänkymmenen kilometrin pituinen puolustusmuuri suojaamaan eteläistä ja jokienvälistä maa-aluetta.
This site was known to Adam as one of the three original selections of the committee assigned to choose possible locations for the Garden proposed by Van and Amadon. The two rivers themselves were a good natural defense in those days, and a short way north of the second garden the Euphrates and Tigris came close together so that a defense wall extending fifty-six miles could be built for the protection of the territory to the south and between the rivers.
Uuteen Eedeniin asettumisen jälkeen kävi välttämättömäksi omaksua alkeelliset elintavat. Tuntui perin todelta, että maa oli kirottu. Oltiin palaamassa luonnon määräämiin oloihin. Adamiittien oli nyt pakko ottaa elantonsa neitseellisestä maasta ja selviytyä elämän realiteeteista kohtaamalla luonnon vihamielisyys ja kuolevaisen olemassaoloon kuuluvat hankaluudet. He olivat saaneet ensimmäisen puutarhan osittain itseään varten valmistettuna, mutta toinen heidän oli luotava omien kättensä työllä ja ”otsansa hiessä”.
After getting settled in the new Eden, it became necessary to adopt crude methods of living; it seemed entirely true that the ground had been cursed. Nature was once again taking its course. Now were the Adamites compelled to wrest a living from unprepared soil and to cope with the realities of life in the face of the natural hostilities and incompatibilities of mortal existence. They found the first garden partially prepared for them, but the second had to be created by the labor of their own hands and in the “sweat of their faces.”
Vajaat kaksi vuotta Kainin syntymän jälkeen syntyi Aabel, Aatamin ja Eevan ensimmäinen uudessa puutarhassa syntynyt lapsi. Kun Aabel varttui kaksitoistavuotiaaksi, hän päätti, että hänestä tulisi karjankasvattaja. Kain oli päättänyt harjoittaa maanviljelyä.
Less than two years after Cain’s birth, Abel was born, the first child of Adam and Eve to be born in the second garden. When Abel grew up to the age of twelve years, he elected to be a herder; Cain had chosen to follow agriculture.
Noina aikoina oli tapana antaa papistolle uhrilahjoina, mitä itse kullakin sattui olemaan. Karjapaimenten tapana oli tuoda eläin laumastaan, viljelijöiden tapana oli tuoda peltonsa antimia. Ja tätä tapaa noudattaen myös Kain ja Aabel toivat määräajoin uhrilahjoja papeille. Pojat olivat monet kerrat käyneet keskinäisiä kinasteluja ammattiensa keskinäisestä paremmuudesta, eikä Aabelilta jäänyt huomaamatta, että hänen eläinuhreilleen annettiin suurempi arvo. Kain vetosi turhaan ensimmäisen Eedenin perinteisiin eli siihen, että aiemmin annettiin etusija pellon antimille. Mutta tätä Aabel ei halunnut myöntää, ja tappiontunteensa vallassa hän nälvi vanhempaa veljeään.
Now, in those days it was customary to make offerings to the priesthood of the things at hand. Herders would bring of their flocks, farmers of the fruits of the fields; and in accordance with this custom, Cain and Abel likewise made periodic offerings to the priests. The two boys had many times argued about the relative merits of their vocations, and Abel was not slow to note that preference was shown for his animal sacrifices. In vain did Cain appeal to the traditions of the first Eden, to the former preference for the fruits of the fields. But this Abel would not allow, and he taunted his older brother in his discomfiture.
Aatami oli ensimmäisen Eedenin aikoina tosiaan koettanut estellä eläinten uhraamista niin, että Kain voi väitteidensä tueksi oikeutetusti vedota aikaisempaan käytäntöön. Toisen Eedenin uskonnollinen elämä oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Aatamin harteita painoi tuhat ja yksi rakennus-, puolustus- ja maataloustyön yksityiskohtaa. Koska hän oli hengellisesti hyvin masentunut, hän uskoi palvonnan ja opetuksen organisoimisen niille nodiittien sukuun kuuluville, jotka ensimmäisessäkin puutarhassa olivat palvelleet näissä tehtävissä; ja jo näin lyhyessä ajassa olivat palvontamenoja toimittavat nodiittipapit palaamassa Aatamia edeltäneiden aikojen normeihin ja sääntöihin.
In the days of the first Eden, Adam had indeed sought to discourage the offering of animal sacrifice so that Cain had a justifiable precedent for his contentions. It was, however, difficult to organize the religious life of the second Eden. Adam was burdened with a thousand and one details associated with the work of building, defense, and agriculture. Being much depressed spiritually, he intrusted the organization of worship and education to those of Nodite extraction who had served in these capacities in the first garden; and in even so short a time the officiating Nodite priests were reverting to the standards and rulings of pre-Adamic times.
Koskaan eivät nämä kaksi poikaa tulleet toimeen keskenään, ja tämä uhriasia lietsoi heidän keskinäistä vihaansa entisestään. Aabel tiesi olevansa sekä Aatamin että Eevan poika, eikä hän koskaan unohtanut tähdentää Kainille, ettei Aatami ollut tämän isä. Kain ei ollut puhdas violetti, sillä hänen isänsä oli nodiittirotua, joka oli myöhemmin sekoittunut siniseen ja punaiseen ihmisheimoon sekä alkuperäiseen andonilaiseen rotuainekseen. Ja kaikki tämä yhdessä Kainin luontaisesti sotaisan verenperinnön kanssa pani hänet elättelemään alati voimistuvaa vihaa nuorempaa veljeään kohtaan.
The two boys never got along well, and this matter of sacrifices further contributed to the growing hatred between them. Abel knew he was the son of both Adam and Eve and never failed to impress upon Cain that Adam was not his father. Cain was not pure violet as his father was of the Nodite race later admixed with the blue and the red man and with the aboriginal Andonic stock. And all of this, with Cain’s natural bellicose inheritance, caused him to nourish an ever-increasing hatred for his younger brother.
Pojat olivat toinen kahdeksantoista ja toinen kahdenkymmenen ikäisiä, kun jännitys heidän välillään eräänä päivänä lopulta purkautui Aabelin kokkapuheiden saatua hänen sotaisan veljensä Kainin siinä määrin raivon valtaan, että tämä vimmoissaan kävi käsiksi Aabeliin ja löi hänet kuoliaaksi.
The boys were respectively eighteen and twenty years of age when the tension between them was finally resolved, one day, when Abel’s taunts so infuriated his bellicose brother that Cain turned upon him in wrath and slew him.
Tarkasteltaessa Aabelin käyttäytymistä huomataan, mikä merkitys on kasvatuksella ja ympäristöllä luonteen kehitykseen vaikuttavina tekijöinä. Aabelin verenperintö oli ihanteellinen, ja perintötekijöihin luonne kokonaisuudessaan pohjautuukin. Mutta huonon ympäristön vaikutus käytännöllisesti katsoen neutraloi tämän suurenmoisen perintöaineksen. Aabeliin hänen epäedullinen kasvuympäristönsä vaikutti tavattomasti, varsinkin hänen nuoruusvuosinaan. Hänestä olisi tullut kokonaan toisenlainen henkilö, jos hän olisi elänyt kahdenkymmenenviiden tai kolmenkymmenen ikäiseksi, hänen loistavat perintötekijänsä olisivat tulleet silloin esille. Vaikka hyvä ympäristö ei juurikaan voi auttaa ala-arvoisista perintötekijöistä johtuvien luonteen puutteellisuuksien korjaamisessa, niin huono ympäristö voi varsin tehokkaasti turmella erinomaisenkin perimän, ainakin varhaisempina elinvuosina. Hyvä sosiaalinen ympäristö ja asianmukainen kasvatus ovat välttämätön maaperä ja ilmapiiri, jotta hyvästä perimästä saataisiin irti mahdollisimman paljon.
The observation of Abel’s conduct establishes the value of environment and education as factors in character development. Abel had an ideal inheritance, and heredity lies at the bottom of all character; but the influence of an inferior environment virtually neutralized this magnificent inheritance. Abel, especially during his younger years, was greatly influenced by his unfavorable surroundings. He would have become an entirely different person had he lived to be twenty-five or thirty; his superb inheritance would then have shown itself. While a good environment cannot contribute much toward really overcoming the character handicaps of a base heredity, a bad environment can very effectively spoil an excellent inheritance, at least during the younger years of life. Good social environment and proper education are indispensable soil and atmosphere for getting the most out of a good inheritance.
Aabelin kuolema tuli hänen vanhempiensa tietoon, kun hänen koiransa toivat karjalaumat kotiin ilman isäntäänsä. Kainista oli Aatamille ja Eevalle nopeasti tulossa synkkä muistutus heidän mielettömyydestään, ja he rohkaisivat häntä tekemään päätöksen muuttaa pois puutarhasta.
The death of Abel became known to his parents when his dogs brought the flocks home without their master. To Adam and Eve, Cain was fast becoming the grim reminder of their folly, and they encouraged him in his decision to leave the garden.
Kainin elämä Mesopotamiassa ei ollut joka suhteessa ollut onnellista, olihan hän varsin erikoisella tavalla rikkomuksen symboli. Ei niin, että hänen toverinsa olisivat olleet hänelle epäystävällisiä, mutta ei hän liioin ollut tietämätön siitä, että nämä alitajuisesti paheksuivat hänen läsnäoloaan. Mutta Kain tiesi, että ensimmäinen hänen tielleen osuva naapuriheimolainen surmaisi hänet, koska hän ei kantanut mitään heimomerkkiä. Pelko ja jonkinmääräiset tunnonvaivat johdattivat hänet katumaan. Kainilla ei ollut koskaan ollut Ajatuksensuuntaajaa, hän oli aina suhtautunut uhmamielellä perhekuriin ja halveksinut isänsä uskontoa. Mutta nyt hän meni äitinsä Eevan luo pyytämään hengellistä apua ja ohjausta, ja kun hän vilpittömästi pyysi jumalallista apua, Suuntaaja asettui häneen. Ja tämä Suuntaaja, joka Kainin sisimmässä asui ja katseli sieltä ulos, antoi Kainille selvän paremmuusedun, joka luokitteli hänet suuresti pelättyyn Aatamin heimoon.
Cain’s life in Mesopotamia had not been exactly happy since he was in such a peculiar way symbolic of the default. It was not that his associates were unkind to him, but he had not been unaware of their subconscious resentment of his presence. But Cain knew that, since he bore no tribal mark, he would be killed by the first neighboring tribesmen who might chance to meet him. Fear, and some remorse, led him to repent. Cain had never been indwelt by an Adjuster, had always been defiant of the family discipline and disdainful of his father’s religion. But he now went to Eve, his mother, and asked for spiritual help and guidance, and when he honestly sought divine assistance, an Adjuster indwelt him. And this Adjuster, dwelling within and looking out, gave Cain a distinct advantage of superiority which classed him with the greatly feared tribe of Adam.
Ja niin Kain lähti Nodin maahan, toisesta Eedenistä itään. Hänestä tuli suuri johtaja isänsä kansanheimon erään ryhmän keskuudessa, ja hän tosiaankin tietyssä määrin täytti Serapatatian ennustukset, sillä koko elämänsä ajan hän edisti rauhaa nodiittien ja adamiittien välisessä kiistelyssä. Kain nai Remonan, erään kaukaisen serkkunsa, ja heidän ensimmäisestä pojastaan Eenokista tuli Elamin nodiittien päällikkö. Ja elamilaisten ja adamiittien välillä vallitsi satojen vuosien ajan rauhantila.
And so Cain departed for the land of Nod, east of the second Eden. He became a great leader among one group of his father’s people and did, to a certain degree, fulfill the predictions of Serapatatia, for he did promote peace between this division of the Nodites and the Adamites throughout his lifetime. Cain married Remona, his distant cousin, and their first son, Enoch, became the head of the Elamite Nodites. And for hundreds of years the Elamites and the Adamites continued to be at peace.
Kun aika kului toisessa puutarhassa, sopimusrikon seuraukset kävivät yhä ilmeisemmiksi. Aatami ja Eeva kaipasivat suuresti sekä entisen kotinsa kauneutta ja rauhaa että Edentiaan toimitettuja lapsiaan. Oli todella riipaisevaa tarkkailla tätä suurenmoista pariskuntaa, joka oli alennettu maailman tavallisten lihallisten olentojen asemaan. Mutta he osasivat tähän entistä vähäisempään asemaansa suhtautua nöyryyttä ja lujuutta osoittaen.
As time passed in the second garden, the consequences of default became increasingly apparent. Adam and Eve greatly missed their former home of beauty and tranquillity as well as their children who had been deported to Edentia. It was indeed pathetic to observe this magnificent couple reduced to the status of the common flesh of the realm; but they bore their diminished estate with grace and fortitude.
Aatami vietti viisaasti enimmän osan ajastaan kouluttamalla lapsiaan ja näiden tovereita pitämään huolta siviilihallinnosta, opetusmenetelmistä ja uskonnollisista hartaudenharjoituksista. Ellei hän olisi ollut näin kaukonäköinen, hänen kuolemansa jälkeen olisi riistäytynyt valloilleen hirveä sekasorto. Mutta näin menetellen Aatamin kuolema ei tuntunut hänen kansansa asiainhoidossa juuri mitenkään. Mutta jo kauan ennen kuin Aatami ja Eeva siirtyivät rajan taakse, he huomasivat, että heidän lapsensa ja kannattajansa olivat vähitellen oppineet unohtamaan heidän loistonsa päivät Eedenissä. Ja valtaosalle heidän kannattajistaan olikin parempi, että he unohtivat Eedenin suurenmoisuuden, sillä siten he eivät olleet niin alttiita kokemaan epäsuotuisamman ympäristönsä aiheuttamaa turhaa tyytymättömyyttä.
Adam wisely spent most of the time training his children and their associates in civil administration, educational methods, and religious devotions. Had it not been for this foresight, pandemonium would have broken loose upon his death. As it was, the death of Adam made little difference in the conduct of the affairs of his people. But long before Adam and Eve passed away, they recognized that their children and followers had gradually learned to forget the days of their glory in Eden. And it was better for the majority of their followers that they did forget the grandeur of Eden; they were not so likely to experience undue dissatisfaction with their less fortunate environment.
Adamiittien siviilihallitsijat tulivat perimysjärjestystä noudattaen ensimmäisen puutarhan poikien keskuudesta. Aatamin ensimmäinen poika, Aataminpoika (Adam ben Adam), perusti violetin rodun sivukeskuksen toisesta Eedenistä pohjoiseen. Aatamin toisesta pojasta, Eevanpojasta, kehittyi mestarillinen johtaja ja hallintomies. Hän oli suureksi avuksi isälleen. Eevanpoika ei elänyt aivan yhtä pitkään kuin Aatami, ja hänen vanhimmasta pojastaan Jansadista tuli Aatamin seuraaja adamiittiheimojen päämiehenä.
The civil rulers of the Adamites were derived hereditarily from the sons of the first garden. Adam’s first son, Adamson (Adam ben Adam), founded a secondary center of the violet race to the north of the second Eden. Adam’s second son, Eveson, became a masterly leader and administrator; he was the great helper of his father. Eveson lived not quite so long as Adam, and his eldest son, Jansad, became the successor of Adam as the head of the Adamite tribes.
Uskonnollisten johtajien eli papiston ensimmäinen edustaja oli Seet, joka oli vanhin eloon jäänyt Aatamin ja Eevan toisessa puutarhassa syntyneistä pojista. Hän syntyi satakaksikymmentäyhdeksän vuotta Aatamin Urantialle-saapumisen jälkeen. Seet syventyi isänsä kansan hengellisen tilan kohennustyöhön, ja hänestä tuli toisen puutarhan uuden papiston päällikkö. Hänen poikansa Enos otti käyttöön uuden palvontajärjestyksen, ja Seetin pojanpoika Keenan pani alulle ulkolähetystyön, joka kohdistui ympäristön heimoihin lähellä ja kaukana.
The religious rulers, or priesthood, originated with Seth, the eldest surviving son of Adam and Eve born in the second garden. He was born one hundred and twenty-nine years after Adam’s arrival on Urantia. Seth became absorbed in the work of improving the spiritual status of his father’s people, becoming the head of the new priesthood of the second garden. His son, Enos, founded the new order of worship, and his grandson, Kenan, instituted the foreign missionary service to the surrounding tribes, near and far.
Seetiläiseen papinvirkaan kuului kolme tehtäväkenttää, sillä papin oli huolehdittava uskonnosta, terveydenhoidosta ja opetuksesta. Tähän veljeskuntaan kuuluvat papit koulutettiin toimittamaan uskonnollisia menoja, palvelemaan lääkäreinä ja terveystarkastajina sekä toimimaan puutarhan koulujen opettajina.
The Sethite priesthood was a threefold undertaking, embracing religion, health, and education. The priests of this order were trained to officiate at religious ceremonies, to serve as physicians and sanitary inspectors, and to act as teachers in the schools of the garden.
Aatamin karavaani oli jokien väliseen maahan tuonut mukanaan satojen ensimmäisen puutarhan kasvien ja viljalajien siemeniä ja sipuleita; he olivat myös tuoneet mukanaan suuret karjalaumat ja muutaman yksilön jokaista kotieläintä. Tämän vuoksi he olivat ympäristön heimoja huomattavasti edullisemmassa asemassa. He nauttivat monista alkuperäisen puutarhan aikaisemman kulttuurin tarjoamista eduista.
Adam’s caravan had carried the seeds and bulbs of hundreds of plants and cereals of the first garden with them to the land between the rivers; they also had brought along extensive herds and some of all the domesticated animals. Because of this they possessed great advantages over the surrounding tribes. They enjoyed many of the benefits of the previous culture of the original Garden.
Ensimmäisestä puutarhasta lähtöönsä saakka Aatami ja hänen perheensä olivat aina ravinneet itsensä hedelmillä, viljatuotteilla ja pähkinöillä. Matkalla Mesopotamiaan he olivat ensi kerran nauttineet yrttejä ja vihanneksia. Toisessa puutarhassa otettiin liha jo varhaisessa vaiheessa ravintoaineiden joukkoon, mutta Aatami ja Eeva eivät koskaan syöneet lihaa tavallisen ruokavalionsa osana. Myöskään Aataminpojasta, Eevanpojasta tai muistakaan alkuperäisen puutarhan ensimmäisen polven lapsista ei tullut lihansyöjiä.
Up to the time of leaving the first garden, Adam and his family had always subsisted on fruits, cereals, and nuts. On the way to Mesopotamia they had, for the first time, partaken of herbs and vegetables. The eating of meat was early introduced into the second garden, but Adam and Eve never partook of flesh as a part of their regular diet. Neither did Adamson nor Eveson nor the other children of the first generation of the first garden become flesh eaters.
Kulttuurisaavutusten ja älyllisen kehityksen alalla adamiitit olivat pitkälti ympäristön kansoja edellä. He loivat kolmannen kirjaimiston ja laskivat muissakin suhteissa perustukset paljolle sellaiselle, joka toimi nykyajan taiteen, tieteen ja kirjallisuuden edelläkävijänä. Täällä, Tigrisin ja Eufratin välisillä mailla, he ylläpitivät kirjoittamisen, metallinkäsittelyn, savenvalannan ja kankaankudonnan taitoja ja loivat arkkitehtuurin, jolle ei tuhansiin vuosiin löytynyt vertaista.
The Adamites greatly excelled the surrounding peoples in cultural achievement and intellectual development. They produced the third alphabet and otherwise laid the foundations for much that was the forerunner of modern art, science, and literature. Here in the lands between the Tigris and Euphrates they maintained the arts of writing, metalworking, pottery making, and weaving and produced a type of architecture that was not excelled in thousands of years.
Violettien kansojen kotielämä oli aikaansa ja aikakauteensa nähden ihanteellista. Lapset pantiin käymään oppikurssit maataloudessa, käsityötaidossa ja karjanhoidossa, tai vaihtoehtoisesti heidät opetettiin suorittamaan seetiläisen kolminaisia tehtäviä: toimimaan pappina, lääkärinä ja opettajana.
The home life of the violet peoples was, for their day and age, ideal. Children were subjected to courses of training in agriculture, craftsmanship, and animal husbandry or else were educated to perform the threefold duty of a Sethite: to be priest, physician, and teacher.
Ajatellessanne seetiläispapistoa älkää sekoittako noita ylevämielisiä ja jaloja terveydenhoidon ja uskonnon opettajia, noita todellisia kasvattajia myöhempien heimojen ja ympäristön kansakuntien rappeutuneisiin ja kaupallisiin papistoihin. Seetiläisten uskonnolliset käsitykset Jumaluudesta ja maailmankaikkeudesta olivat edistyneitä ja melkolailla totuudenmukaisia, heidän terveydenhoitotoimensa olivat aikaansa nähden erinomaisia, eikä heidän koulutusmenetelmiään ole koskaan jälkeenpäin ylitetty.
And when thinking of the Sethite priesthood, do not confuse those high-minded and noble teachers of health and religion, those true educators, with the debased and commercial priesthoods of the later tribes and surrounding nations. Their religious concepts of Deity and the universe were advanced and more or less accurate, their health provisions were, for their time, excellent, and their methods of education have never since been surpassed.
Aatami ja Eeva olivat ihmisten violetin rodun, yhdeksännen Urantialle ilmestyneen ihmisrodun, perustajat. Aatamilla ja hänen jälkeläisillään oli siniset silmät, ja violeteille kansoille oli ominaista vaalea iho ja vaalea tukanväri: keltainen, punainen ja ruskea.
Adam and Eve were the founders of the violet race of men, the ninth human race to appear on Urantia. Adam and his offspring had blue eyes, and the violet peoples were characterized by fair complexions and light hair color—yellow, red, and brown.
Eevalle synnytykset eivät olleet tuskallisia; sitä ne eivät myöskään olleet alkuaikojen evolutionaarisille roduille. Vasta evolutionaarisen ihmisen ja nodiittien sekä myöhemmin adamiittien yhdistymisestä ilmaantuneet rodut kärsivät ankarista synnytyskivuista.
Eve did not suffer pain in childbirth; neither did the early evolutionary races. Only the mixed races produced by the union of evolutionary man with the Nodites and later with the Adamites suffered the severe pangs of childbirth.
Jerusemilaisveljiensä tavoin Aatami ja Eeva saivat tarvitsemansa energian kahdenlaisesta ravitsemuksesta, sillä he ylläpitivät elintoimintansa sekä ravinnon että valon avulla, joita täydensivät tietyt, Urantialla paljastamattomat, fyysisen tason ylittävät energiat. Heidän Urantialla syntyneet jälkeläisensä eivät perineet vanhemmilleen ominaista energianotto- ja valonkierrätysmenetelmää. Heillä oli vain yksi aineen kiertokulkujärjestelmä eli ihmiselle ominainen, verenkierron avulla tapahtuva ruumiinravitsemisjärjestelmä. He olivat rakenteeltaan kuolevaisia, pitkäikäisiä tosin, jos kohta pitkäikäisyyskin pyrki jokaisen sukupolven myötä laskemaan kohti ihmiselle ominaista tasoa.
Adam and Eve, like their brethren on Jerusem, were energized by dual nutrition, subsisting on both food and light, supplemented by certain superphysical energies unrevealed on Urantia. Their Urantia offspring did not inherit the parental endowment of energy intake and light circulation. They had a single circulation, the human type of blood sustenance. They were designedly mortal though long-lived, albeit longevity gravitated toward the human norm with each succeeding generation.
Aatami ja Eeva sekä heidän lastensa ensimmäinen sukupolvi eivät käyttäneet ravinnokseen eläimen lihaa. He elivät pelkästään ”puiden hedelmillä”. Ensimmäisen sukupolven jälkeen kaikki Aatamin jälkeläiset alkoivat käyttää maitotuotteita, mutta monet heistä noudattivat edelleen lihatonta ruokavaliota. Myöskään monet niistä eteläisistä heimoista, joihin he myöhemmin yhdistyivät, eivät syöneet lihaa. Useimmat näistä kasvissyöjäheimoista vaelsivat sittemmin itään ja jatkavat elämäänsä Intian kansoihin sekoittuneina.
Adam and Eve and their first generation of children did not use the flesh of animals for food. They subsisted wholly upon “the fruits of the trees.” After the first generation all of the descendants of Adam began to partake of dairy products, but many of them continued to follow a nonflesh diet. Many of the southern tribes with whom they later united were also nonflesh eaters. Later on, most of these vegetarian tribes migrated to the east and survived as now admixed in the peoples of India.
Aatamin ja Eevan niin fyysinen kuin hengellinenkin näkökyky oli paljon nykyisten kansojen näkökykyä parempi. Heidän erityisaistinsa olivat paljon tarkemmat, joten he kykenivät näkemään keskiväliolennot ja enkeliarmeijat, Melkisedekit ja langenneen Prinssi Caligastian, joka saapui useampaan kertaan neuvottelemaan jalon seuraajansa kanssa. Yli sata vuotta rikkomuksen jälkeen heillä oli vielä tallella kyky nähdä mainitut taivaalliset olennot. Nämä erityisaistit eivät ilmenneet enää yhtä tarkkoina heidän lapsissaan, ja kunkin seuraavan sukupolven myötä ne heikkenemistään heikkenivät.
Both the physical and spiritual visions of Adam and Eve were far superior to those of the present-day peoples. Their special senses were much more acute, and they were able to see the midwayers and the angelic hosts, the Melchizedeks, and the fallen Prince Caligastia, who several times came to confer with his noble successor. They retained the ability to see these celestial beings for over one hundred years after the default. These special senses were not so acutely present in their children and tended to diminish with each succeeding generation.
Aatamin lapsilla oli tavallisesti sisimmässään Suuntaaja, sillä heillä kaikilla oli kiistaton eloonjäämisen kapasiteetti. Nämä valiojälkeläiset eivät olleet yhtä alttiita peloille kuin evoluution lapset. Urantian nykyisissä roduissa on jäljellä niin paljon pelkoa siksi, että rotujen fyysiseen kohennukseen tähdänneiden suunnitelmien varhaisessa vaiheessa tapahtuneen kariutumisen vuoksi esi-isänne saivat perin vähän Aatamin elämänplasmaa.
The Adamic children were usually Adjuster indwelt since they all possessed undoubted survival capacity. These superior offspring were not so subject to fear as the children of evolution. So much of fear persists in the present-day races of Urantia because your ancestors received so little of Adam’s life plasm, owing to the early miscarriage of the plans for racial physical uplift.
Aineellisten Poikien ja heidän jälkeläistensä ruumiinsolut ovat tauteja vastaan huomattavasti vastustuskykyisempiä kuin planeetan syntyperäisten evolutionaaristen rotujen ruumiinsolut. Syntyperäisrotujen ruumiinsolut ovat sukua tämän maailman eläville, sairauksia aiheuttaville, mikroskooppisen pienille ja vielä niitäkin pienemmille organismeille. Nämä tosiasiat selittävät, miksi Urantian kansojen on ponnisteltava erittäin lujasti tieteellisen toiminnan alalla kyetäkseen torjumaan runsaslukuiset fyysiset häiriötilat. Kykenisitte vastustamaan tauteja huomattavasti paremmin, jos roduissanne olisi enemmän aatamillista elämänainesta.
The body cells of the Material Sons and their progeny are far more resistant to disease than are those of the evolutionary beings indigenous to the planet. The body cells of the native races are akin to the living disease-producing microscopic and ultramicroscopic organisms of the realm. These facts explain why the Urantia peoples must do so much by way of scientific effort to withstand so many physical disorders. You would be far more disease resistant if your races carried more of the Adamic life.
Asetuttuaan asumaan toiseen puutarhaan Eufratin varrelle Aatami päätti jättää jälkeensä mahdollisimman paljon elämänplasmaansa, joka hyödyttäisi maailmaa hänen kuolemansa jälkeen. Niinpä Eevasta tehtiin kaksitoistajäsenisen rodunkohennuskomission päällikkö, ja ennen Aatamin kuolemaa tämä komissio oli valinnut 1 682 korkeimmantyyppistä Urantian naista, ja nämä naiset hedelmöitettiin Aatamin elämänplasmalla. Sataakahtatoista lukuun ottamatta kaikki heidän lapsensa varttuivat täysi-ikäisiksi, joten tällä tavalla maailmaa tuli entisten lisäksi hyödyttämään 1 570 oivallista miestä ja naista. Vaikka nämä äitiehdokkaat valittiin kaikkien ympäristön heimojen keskuudesta ja vaikka he edustivat useimpia maailman rotuja, niin valtaosa valittiin kuitenkin parhaimmista nodiittisuvuista, ja he muodostivat mahtavan andiittirodun alkuidun. Nämä lapset syntyivät ja heidät kasvatettiin lasten äidin edustaman rodun heimoympäristössä.
After becoming established in the second garden on the Euphrates, Adam elected to leave behind as much of his life plasm as possible to benefit the world after his death. Accordingly, Eve was made the head of a commission of twelve on race improvement, and before Adam died this commission had selected 1,682 of the highest type of women on Urantia, and these women were impregnated with the Adamic life plasm. Their children all grew up to maturity except 112, so that the world, in this way, was benefited by the addition of 1,570 superior men and women. Though these candidate mothers were selected from all the surrounding tribes and represented most of the races on earth, the majority were chosen from the highest strains of the Nodites, and they constituted the early beginnings of the mighty Andite race. These children were born and reared in the tribal surroundings of their respective mothers.
Vähän toisen Eedenin perustamisen jälkeen Aatamille ja Eevalle ilmoitettiin asianmukaisesti, että heidän katumuksensa oli hyväksyttävää ja että vaikka he joutuisivatkin kärsimään oman maailmansa kuolevaisten kohtalon, mitään estettä ei ollut kelpuuttaa heitä pääsemään Urantian nukkuvien eloonjäävien joukkoon. He uskoivat täysin tähän ilosanomaan kuolleistaheräämisestä ja arvonpalauttamisesta, jonka Melkisedekit niin liikuttavalla tavalla heille julistivat. Heidän rikkomuksensa oli ollut arviointivirhe eikä tietoista ja harkittua kapinointia edustava synti.
Not long after the establishment of the second Eden, Adam and Eve were duly informed that their repentance was acceptable, and that, while they were doomed to suffer the fate of the mortals of their world, they should certainly become eligible for admission to the ranks of the sleeping survivors of Urantia. They fully believed this gospel of resurrection and rehabilitation which the Melchizedeks so touchingly proclaimed to them. Their transgression had been an error of judgment and not the sin of conscious and deliberate rebellion.
Aatamilla ja Eevalla ei Jerusemin kansalaisina ollut Ajatuksensuuntaajaa, eikä heissä Suuntaajaa asunut myöskään, silloin kun he toimivat Urantialla ensimmäisessä puutarhassa. Mutta vähän sen jälkeen kun heidät oli alennettu kuolevaisen asemaan, he tiedostivat, että heidän sisimmässään oli uusi presenssi, ja he havahtuivat tajuamaan, että ihmisen asema, johon liittyi vilpitön katumus, oli mahdollistanut Suuntaajan asettumisen heidän sisimpäänsä. Nimenomaan tämä tietoisuus Suuntaajan heissä olemisesta rohkaisi suuresti Aatamia ja Eevaa koko heidän elämänsä loppuajan. He tiesivät epäonnistuneensa Satanian Aineellisina Poikina, mutta he tiesivät myös, että Paratiisiin johtava elämänvaihe oli heille edelleen avoinna siinä asemassa, joka heillä oli taivaaseen nousevina universumin poikina.
Adam and Eve did not, as citizens of Jerusem, have Thought Adjusters, nor were they Adjuster indwelt when they functioned on Urantia in the first garden. But shortly after their reduction to mortal status they became conscious of a new presence within them and awakened to the realization that human status coupled with sincere repentance had made it possible for Adjusters to indwell them. It was this knowledge of being Adjuster indwelt that greatly heartened Adam and Eve throughout the remainder of their lives; they knew that they had failed as Material Sons of Satania, but they also knew that the Paradise career was still open to them as ascending sons of the universe.
Aatami oli tietoinen siitä tuomiokautisesta kuolleistaherättämisestä, joka tapahtui yhtä aikaa hänen planeetalle saapumisensa kanssa, ja hän uskoi, että hänet puolisoineen todennäköisesti uudelleenpersonoitaisiin seuraavan Poikien luokan edustajan saapumisen yhteydessä. Hän ei tiennyt, että Mikael, tämän universumin hallitsija, olisi niin pian ilmestyvä Urantialle. Hän arveli, että seuraavaksi saapuva Poika kuuluisi Avonaalien luokkaan. Aatamin ja Eevan Mikaelilta saaman ainoan henkilökohtaisen viestin pohdiskelu tuntui heistä kuitenkin aina lohduttavalta, vaikka siinä olikin jotain, jota heidän oli vaikea käsittää. Muiden lohdutuksen ja ystävyyden julkituontien lomassa tässä viestissä sanottiin: ”Olen tarkastellut olosuhteita, joissa rikkomuksenne tapahtui; olen muistanut, miten sydämessänne halusitte olla iäti lojaaleja Isäni tahtoa kohtaan; ja teidät kutsutaan kuolonunen syleilystä, kun tulen Urantialle, elleivät valtakunnassani minun alaisinani palvelevat Pojat haetuta teitä jo sitä ennen.”
Adam knew about the dispensational resurrection which occurred simultaneously with his arrival on the planet, and he believed that he and his companion would probably be repersonalized in connection with the advent of the next order of sonship. He did not know that Michael, the sovereign of this universe, was so soon to appear on Urantia; he expected that the next Son to arrive would be of the Avonal order. Even so, it was always a comfort to Adam and Eve, as well as something difficult for them to understand, to ponder the only personal message they ever received from Michael. This message, among other expressions of friendship and comfort, said: “I have given consideration to the circumstances of your default, I have remembered the desire of your hearts ever to be loyal to my Father’s will, and you will be called from the embrace of mortal slumber when I come to Urantia if the subordinate Sons of my realm do not send for you before that time.”
Ja tämä oli suuri mysteeri Aatamille ja Eevalle. He saattoivat ymmärtää tähän sanomaan sisältyvän verhotun lupauksen mahdollisesta erillisestä kuolleistaherättämisestä, ja sellainen mahdollisuus ilahdutti heitä suuresti, mutta he eivät voineet ymmärtää sen vihjauksen tarkoitusta, jonka mukaan he kenties lepäisivät Mikaelin henkilökohtaiseen Urantialle-ilmestymiseen liittyvään kuolleistaherätykseen saakka. Ja niin Eedenin pariskunta julisti aina, että Jumalan Poika kerran saapuisi, ja rakkaimmilleen he kertoivat uskomuksestaan tai ainakin kaihoisasta toiveestaan, että heidän kömmähdystensä ja murheidensa maailma saattaisi kenties olla se maailma, jossa tämän universumin hallitsija päättäisi toimia lahjoittautuvana Paratiisin-Poikana. Sellainen tuntui liian hyvältä ollakseen totta, mutta Aatami elätteli mielessään ajatusta, että taistelujen repimä Urantia saattaisi loppujen lopuksi osoittautua Satanian järjestelmän onnekkaimmaksi maailmaksi, koko Nebadonin kadehtimaksi planeetaksi.
And this was a great mystery to Adam and Eve. They could comprehend the veiled promise of a possible special resurrection in this message, and such a possibility greatly cheered them, but they could not grasp the meaning of the intimation that they might rest until the time of a resurrection associated with Michael’s personal appearance on Urantia. And so the Edenic pair always proclaimed that a Son of God would sometime come, and they communicated to their loved ones the belief, at least the longing hope, that the world of their blunders and sorrows might possibly be the realm whereon the ruler of this universe would elect to function as the Paradise bestowal Son. It seemed too good to be true, but Adam did entertain the thought that strife-torn Urantia might, after all, turn out to be the most fortunate world in the system of Satania, the envied planet of all Nebadon.
Aatami eli 530 vuotta, ja hänestä voitaisiin sanoa, että hän kuoli vanhuuttaan. Hänen fyysinen mekanisminsa yksinkertaisesti kului loppuun; hajoamisprosessi sai vähitellen voiton uusiutumisprosessista, ja väistämätön loppu tuli. Eeva oli kuollut yhdeksäntoista vuotta aiemmin sydämen heikkenemiseen. Heidät haudattiin kumpikin sen jumalanpalveluksia varten pystytetyn temppelin keskelle, joka oli rakennettu heidän suunnitelmiensa mukaan pian siirtokuntaa suojanneen muurin valmistumisen jälkeen. Ja tästä sai alkunsa tapa haudata merkittävät ja hurskaat miehet ja naiset palvontapaikkojen lattian alle.
Adam lived for 530 years; he died of what might be termed old age. His physical mechanism simply wore out; the process of disintegration gradually gained on the process of repair, and the inevitable end came. Eve had died nineteen years previously of a weakened heart. They were both buried in the center of the temple of divine service which had been built in accordance with their plans soon after the wall of the colony had been completed. And this was the origin of the practice of burying noted and pious men and women under the floors of the places of worship.
Aineellisen tason yläpuolella toimiva Urantian hallitus jatkoi toimintaansa Melkisedekien johdolla, mutta välitön fyysinen yhteys evolutionaarisiin rotuihin oli katkennut. Planeettaprinssin ruumiillisen esikunnan saapumisen kaukaisista ajoista lähtien, koko sen ajan, jonka Van ja Amadon toimivat, aina Aatamin ja Eevan saapumiseen asti planeetalle oli ollut sijoitettuina universumihallituksen fyysisiä edustajia. Mutta aatamilaisen rikkomuksen myötä tämä yli neljäsataaviisikymmentätuhatta vuotta jatkunut järjestelmä päättyi. Hengellisillä toimikentillä enkeliauttajat jatkoivat ponnistelujaan yhdessä Suuntaajien kanssa kumpaistenkin työskennellessä sankarillisesti yksilön pelastamisen hyväksi. Mutta mitään kokonaisvaltaista suunnitelmaa, joka olisi tähdännyt laaja-alaiseen maailman hyvinvointiin, ei esitetty maan kuolevaisille, ennen kuin Makiventa Melkisedek saapui Abrahamin päivinä. Makiventa Melkisedek laski Jumalan Pojan voimalla, kärsivällisyydellä ja arvovallalla perustukset epäonnisen Urantian edelleenkohentamiselle ja hengelliselle kuntoutukselle.
The supermaterial government of Urantia, under the direction of the Melchizedeks, continued, but direct physical contact with the evolutionary races had been severed. From the distant days of the arrival of the corporeal staff of the Planetary Prince, down through the times of Van and Amadon to the arrival of Adam and Eve, physical representatives of the universe government had been stationed on the planet. But with the Adamic default this regime, extending over a period of more than four hundred and fifty thousand years, came to an end. In the spiritual spheres, angelic helpers continued to struggle in conjunction with the Thought Adjusters, both working heroically for the salvage of the individual; but no comprehensive plan for far-reaching world welfare was promulgated to the mortals of earth until the arrival of Machiventa Melchizedek, in the times of Abraham, who, with the power, patience, and authority of a Son of God, did lay the foundations for the further uplift and spiritual rehabilitation of unfortunate Urantia.
Epäonni ei kuitenkaan ole ollut Urantian yksinomaisena osana, vaan tämä planeetta on ollut Nebadonin paikallisuniversumissa myös onnekkain. Urantialaisten tulisi laskea pelkästään voitokseen, jos heidän esi-isiensä kömmähdykset ja alkuaikojen maailmanhallitsijoiden erehdykset syöksivät planeetan niin toivottomaan sekaannuksen tilaan – jota pahuus ja synti vielä entisestään hämmensivät –, että juuri tämä pimeä tausta vetosi niin syvästi Nebadonin Mikaeliin, että hän valitsi tämän maailman näyttämöksi, jolla hän paljastaisi taivaallisen Isän rakastavan persoonallisuuden. Ei suinkaan ole kysymys siitä, että Urantia olisi tarvinnut Luoja-Poikaa selvittämään sekavat asiansa, vaan pikemminkin on kysymys siitä, että Urantialla ilmenevät pahuus ja synti tarjosivat Luoja-Pojalle vaikuttavamman taustan, jota vasten hän saattoi paljastaa Paratiisin-Isän verrattoman rakkauden, laupeuden ja pitkämielisyyden.
Misfortune has not, however, been the sole lot of Urantia; this planet has also been the most fortunate in the local universe of Nebadon. Urantians should count it all gain if the blunders of their ancestors and the mistakes of their early world rulers so plunged the planet into such a hopeless state of confusion, all the more confounded by evil and sin, that this very background of darkness should so appeal to Michael of Nebadon that he selected this world as the arena wherein to reveal the loving personality of the Father in heaven. It is not that Urantia needed a Creator Son to set its tangled affairs in order; it is rather that the evil and sin on Urantia afforded the Creator Son a more striking background against which to reveal the matchless love, mercy, and patience of the Paradise Father.
Aatami ja Eeva vaipuivat kuoleman lepoon luottaen lujasti Melkisedekien heille antamiin lupauksiin siitä, että he kerran heräisivät kuolon unesta aloittaakseen elämän mansiomaailmoissa. Kaikki nämä maailmat olivat heille tuiki tuttuja ajalta, jolloin he elivät siellä ennen heidän violetin rodun lihallisessa hahmossa Urantialla suorittamaansa tehtävää.
Adam and Eve went to their mortal rest with strong faith in the promises made to them by the Melchizedeks that they would sometime awake from the sleep of death to resume life on the mansion worlds, worlds all so familiar to them in the days preceding their mission in the material flesh of the violet race on Urantia.
Eivätkä he kauan levänneetkään maailman kuolevaisten tiedottoman unen suomassa unohduksessa. Kolmantena päivänä Aatamin kuoleman jälkeen, toisena päivänä hänen kunnioituksentäyteisten hautajaistensa jälkeen, ojennettiin Gabrielille Edentian silloisen Kaikkein Korkeimman vahvistama ja Mikaelin puolesta toimineen Salvingtonin Päivien Yhdistyneen hyväksymä Lanaforgen käskykirje, jossa määrättiin järjestämään erillinen nimenhuuto Urantialla sattuneesta aatamilaisesta rikkomuksesta eloonjääneille ansioituneille henkilöille. Ja tämän erillisestä ylösnousemuksesta – Urantian sarjassa numero kaksikymmentäkuusi – annetun käskyn mukaisesti Aatami ja Eeva jälleenpersonoitiin ja yhdistettiin kokonaisuudeksi Satanian mansiomaailmojen kuolleistaheräämissaleissa 1 316 sellaisen toverinsa mukana, joiden kanssa he olivat jakaneet ensimmäisen puutarhan kokemukset. Monet muut uskolliset sielut oli otettu taivaaseen jo Aatamin saapumisen aikaan, jossa yhteydessä järjestettiin sekä nukkuvien eloonjäävien että ansioituneiden, silloin elossa olleiden taivasmatkalaisten tuomiokauden päättävä tuomiopäivä.
They did not long rest in the oblivion of the unconscious sleep of the mortals of the realm. On the third day after Adam’s death, the second following his reverent burial, the orders of Lanaforge, sustained by the acting Most High of Edentia and concurred in by the Union of Days on Salvington, acting for Michael, were placed in Gabriel’s hands, directing the special roll call of the distinguished survivors of the Adamic default on Urantia. And in accordance with this mandate of special resurrection, number twenty-six of the Urantia series, Adam and Eve were repersonalized and reassembled in the resurrection halls of the mansion worlds of Satania together with 1,316 of their associates in the experience of the first garden. Many other loyal souls had already been translated at the time of Adam’s arrival, which was attended by a dispensational adjudication of both the sleeping survivors and of the living qualified ascenders.
Aatami ja Eeva suoriutuivat asteittaiseen ylösnousemukseen kuuluvista maailmoista nopeasti niin, että he saivat kohta Jerusemin kansalaisuuden. Näin he siis taas kerran olivat alkuperäisen planeettansa asukkaita, mutta tällä kerralla he olivat sitä universumin persoonallisuuksien aikaisemmasta poikkeavan luokan jäseninä. He olivat lähteneet Jerusemista vakinaisina kansalaisina – Jumalan poikina, he palasivat ylösnousemuskansalaisina – ihmisen poikina. Heidät liitettiin välittömästi järjestelmäpääkaupungin Urantia-palveluun, ja myöhemmin heille annettiin jäsenyys Urantian nykyisen neuvoa-antavan ja valvovan elimen muodostavien neljänkolmatta neuvonantajan joukossa.
Adam and Eve quickly passed through the worlds of progressive ascension until they attained citizenship on Jerusem, once again to be residents of the planet of their origin but this time as members of a different order of universe personalities. They left Jerusem as permanent citizens—Sons of God; they returned as ascendant citizens—sons of man. They were immediately attached to the Urantia service on the system capital, later being assigned membership among the four and twenty counselors who constitute the present advisory-control body of Urantia.
Ja näin päättyy kertomus Urantian Planetaarisesta Aatamista ja Eevasta, kertomus koettelemuksesta, tragediasta ja riemuvoitosta, henkilökohtaisesta riemuvoitosta ainakin teidän hyvää tarkoittaneen mutta harhautuneen Aineellisen Poikanne ja Tyttärenne kannalta, ja epäilemättä, viime kädessä myös kertomus heidän maailmalleen ja sen kapinan murjomille ja pahuuden ahdistamille asukkaille lopulta koituvasta riemuvoitosta. Kaiken kaikkiaanhan Aatami ja Eeva myötävaikuttivat sivilisaation joutuisaan kehitykseen voimallisesti, ja he nopeuttivat ihmisrodun biologista edistymistä. He jättivät maan päälle suurenmoisen kulttuurin, mutta sellaisella edistyneellä sivilisaatiolla ei ollut mahdollisuutta säilyä siksi, että aatamilainen perimä laimeni liian aikaisessa vaiheessa, ja lopulta se sulautui muihin kulttuureihin. Kansa tuottaa sivilisaation, sivilisaatio ei tuota kansaa.
And thus ends the story of the Planetary Adam and Eve of Urantia, a story of trial, tragedy, and triumph, at least personal triumph for your well-meaning but deluded Material Son and Daughter and undoubtedly, in the end, a story of ultimate triumph for their world and its rebellion-tossed and evil-harassed inhabitants. When all is summed up, Adam and Eve made a mighty contribution to the speedy civilization and accelerated biologic progress of the human race. They left a great culture on earth, but it was not possible for such an advanced civilization to survive in the face of the early dilution and the eventual submergence of the Adamic inheritance. It is the people who make a civilization; civilization does not make the people.
[Esittänyt Solonia, ”Puutarhan Ääni” -serafi.]
[Presented by Solonia, the seraphic “voice in the Garden.”]