Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Havahduttuaan harhakuvitelmistaan Eeva tunsi olonsa totisesti kurjaksi. Aatami käsitti tilanteen koko pulmallisuuden, ja vaikka hän oli lohduttomuuden ja masennuksen vallassa, hän tunsi hairahtunutta puolisoaan kohtaan pelkästään sääliä ja myötätuntoa.
Epäonnistumisen tajuamista seuranneen epätoivon vallassa Aatami Eevan harha-askeleen jälkeisenä päivänä etsi käsiinsä Laottan, lahjakkaan nodiittinaisen, joka oli puutarhan läntisten koulujen päällikkö, ja suoritti tahallaan samanlaisen mielettömän teon, jonka Eeva jo oli tehnyt. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, Aatamia ei nimittäin viekoiteltu, vaan hän tiesi tarkalleen, mihin oli ryhtymässä. Hän päätti tieten tahtoen jakaa Eevan kohtalon. Hän rakasti puolisoaan sellaisella kiintymyksellä, johon kuolevainen ei kykene, ja ajatuskin siitä, että hän mahdollisesti joutuisi yksikseen – ilman Eevaa – pitämään vartiota Urantian yössä, oli enemmän kuin hän kykeni kestämään.
Kun puutarhan asukkaat saivat tietää, mitä Eevalle oli tapahtunut, mikään mahti ei kyennyt pidättelemään heidän raivoaan. He julistivat sodan läheiselle nodiittiyhdyskunnalle. He syöksyivät ulos Eedenin porteista ja kävivät näiden pahaa-aavistamattomien ihmisten kimppuun ja hävittivät nämä viimeistä myöten – yhtään miestä, naista tai lasta ei säästetty. Ja myös Cano, vielä syntymättömän Kainin isä, sai surmansa.
Käsitettyään, mitä oli tapahtunut, Serapatatia joutui tyrmistyksen valtaan ja oli pelosta ja katumuksesta suunniltaan. Seuraavana päivänä hän hukuttautui suureen jokeen.
Aatamin lapset yrittivät lohduttaa suunniltaan joutunutta äitiään, sillä aikaa kun heidän isänsä kolmenkymmenen päivän ajan harhaili yksinäisyydessä. Tämän ajan päätyttyä Aatami pystyi taas harkitsemaan tekojaan, ja hän palasi kotiinsa ja ryhtyi suunnittelemaan heidän toimintansa vastaista suuntaa.
Harhautuneiden vanhempien tekemien tyhmyyksien seuraukset lankeavat usein myös heidän viattomien lastensa kannettaviksi. Aatamin ja Eevan rehtien ja jalojen poikien ja tyttärien kannettavaksi yllättäen ja armottomasti sysätyn uskomattoman murhenäytelmän aiheuttama käsittämätön suru otti heidät kokonaan valtoihinsa. Vanhimmat näistä lapsista eivät viiteenkymmeneen vuoteen toipuneet noiden traagisten aikojen surusta ja murheesta, varsinkaan ei sen kolmenkymmenen päivän pituisen ajanjakson kauhuntunteista, jonka heidän isänsä oli poissa kotoa ja heidän suunniltaan joutunut äitinsä oli täysin tietämätön hänen olinpaikastaan tai kohtalostaan.
Ja nuo samaiset kolmekymmentä päivää olivat Eevalle kuin murheen ja kärsimyksen täyttämiä pitkiä vuosia. Milloinkaan tämä ylevä sielu ei täydelleen toipunut tuon mielellisen kärsimyksen ja hengellisen murheen täyttämän piina-ajan vaikutuksista. Heidän myöhempien menetystensä ja aineellisten vaikeuksiensa mikään yksityiskohta ei Eevan muistissa ollut alkuunkaan verrattavissa noihin yksinäisyyden ja sietämättömän epävarmuuden täyttämiin hirvittäviin päiviin ja kauhistuttaviin öihin. Hän sai kuulla Serapatatian harkitsemattomasta teosta eikä tiennyt, oliko hänen puolisonsa surun vallassa surmannut itsensä vai oliko tämä siirretty pois maailmasta rangaistukseksi hänen, Eevan, harha-askeleesta. Ja kun Aatami palasi, Eeva koki sellaista ilon ja kiitollisuuden tunnetta, jota heidän pitkä ja vaikea elämänikäinen kumppanuutensa uurastavassa palvelussa ei milloinkaan himmentänyt.
Aika kului, mutta Aatamilla ei ollut varmuutta heidän rikkomuksensa luonteesta kuin vasta seitsemänkymmentä päivää Eevan hairahduksen jälkeen, kun Melkisedek-pesänhoitajat palasivat Urantialle ja ottivat vastatakseen maailman asioihin kohdistuvasta toimivallasta. Ja silloin hän tiesi, että he olivat kärsineet vararikon.
Mutta lisää vaikeuksia oli kytemässä: Ei kestänyt kauan, kun uutiset Eedenin lähellä sijainneen nodiittiyhdyskunnan hävittämisestä saavuttivat tästä yhdyskunnasta pohjoiseen sijainneet Serapatatian kotiheimot, ja tuota pikaa alkoi kerääntyä suuri sotajoukko, jonka marssisuuntana oli Eedenin puutarha. Ja niin sai alkunsa pitkä ja katkera sota adamiittien ja nodiittien välillä, sillä nämä vihollisuudet jatkuivat, kauan senkin jälkeen kun Aatami kannattajineen jo oli muuttanut toiseen puutarhaan Eufratinlaaksossa. Kiihkeä ja jatkuva ”vaino vallitsi tuon miehen ja naisen välillä; miehen siemenen ja naisen siemenen välillä”.
Eve’s disillusionment was truly pathetic. Adam discerned the whole predicament and, while heartbroken and dejected, entertained only pity and sympathy for his erring mate.
It was in the despair of the realization of failure that Adam, the day after Eve’s misstep, sought out Laotta, the brilliant Nodite woman who was head of the western schools of the Garden, and with premeditation committed the folly of Eve. But do not misunderstand; Adam was not beguiled; he knew exactly what he was about; he deliberately chose to share the fate of Eve. He loved his mate with a supermortal affection, and the thought of the possibility of a lonely vigil on Urantia without her was more than he could endure.
When they learned what had happened to Eve, the infuriated inhabitants of the Garden became unmanageable; they declared war on the near-by Nodite settlement. They swept out through the gates of Eden and down upon these unprepared people, utterly destroying them—not a man, woman, or child was spared. And Cano, the father of Cain yet unborn, also perished.
Upon the realization of what had happened, Serapatatia was overcome with consternation and beside himself with fear and remorse. The next day he drowned himself in the great river.
The children of Adam sought to comfort their distracted mother while their father wandered in solitude for thirty days. At the end of that time judgment asserted itself, and Adam returned to his home and began to plan for their future course of action.
The consequences of the follies of misguided parents are so often shared by their innocent children. The upright and noble sons and daughters of Adam and Eve were overwhelmed by the inexplicable sorrow of the unbelievable tragedy which had been so suddenly and so ruthlessly thrust upon them. Not in fifty years did the older of these children recover from the sorrow and sadness of those tragic days, especially the terror of that period of thirty days during which their father was absent from home while their distracted mother was in complete ignorance of his whereabouts or fate.
And those same thirty days were as long years of sorrow and suffering to Eve. Never did this noble soul fully recover from the effects of that excruciating period of mental suffering and spiritual sorrow. No feature of their subsequent deprivations and material hardships ever began to compare in Eve’s memory with those terrible days and awful nights of loneliness and unbearable uncertainty. She learned of the rash act of Serapatatia and did not know whether her mate had in sorrow destroyed himself or had been removed from the world in retribution for her misstep. And when Adam returned, Eve experienced a satisfaction of joy and gratitude that never was effaced by their long and difficult life partnership of toiling service.
Time passed, but Adam was not certain of the nature of their offense until seventy days after the default of Eve, when the Melchizedek receivers returned to Urantia and assumed jurisdiction over world affairs. And then he knew they had failed.
But still more trouble was brewing: The news of the annihilation of the Nodite settlement near Eden was not slow in reaching the home tribes of Serapatatia to the north, and presently a great host was assembling to march on the Garden. And this was the beginning of a long and bitter warfare between the Adamites and the Nodites, for these hostilities kept up long after Adam and his followers emigrated to the second garden in the Euphrates valley. There was intense and lasting “enmity between that man and the woman, between his seed and her seed.”
SuomiEnglish
Havahduttuaan harhakuvitelmistaan Eeva tunsi olonsa totisesti kurjaksi. Aatami käsitti tilanteen koko pulmallisuuden, ja vaikka hän oli lohduttomuuden ja masennuksen vallassa, hän tunsi hairahtunutta puolisoaan kohtaan pelkästään sääliä ja myötätuntoa.
Eve’s disillusionment was truly pathetic. Adam discerned the whole predicament and, while heartbroken and dejected, entertained only pity and sympathy for his erring mate.
Epäonnistumisen tajuamista seuranneen epätoivon vallassa Aatami Eevan harha-askeleen jälkeisenä päivänä etsi käsiinsä Laottan, lahjakkaan nodiittinaisen, joka oli puutarhan läntisten koulujen päällikkö, ja suoritti tahallaan samanlaisen mielettömän teon, jonka Eeva jo oli tehnyt. Mutta älkää ymmärtäkö väärin, Aatamia ei nimittäin viekoiteltu, vaan hän tiesi tarkalleen, mihin oli ryhtymässä. Hän päätti tieten tahtoen jakaa Eevan kohtalon. Hän rakasti puolisoaan sellaisella kiintymyksellä, johon kuolevainen ei kykene, ja ajatuskin siitä, että hän mahdollisesti joutuisi yksikseen – ilman Eevaa – pitämään vartiota Urantian yössä, oli enemmän kuin hän kykeni kestämään.
It was in the despair of the realization of failure that Adam, the day after Eve’s misstep, sought out Laotta, the brilliant Nodite woman who was head of the western schools of the Garden, and with premeditation committed the folly of Eve. But do not misunderstand; Adam was not beguiled; he knew exactly what he was about; he deliberately chose to share the fate of Eve. He loved his mate with a supermortal affection, and the thought of the possibility of a lonely vigil on Urantia without her was more than he could endure.
Kun puutarhan asukkaat saivat tietää, mitä Eevalle oli tapahtunut, mikään mahti ei kyennyt pidättelemään heidän raivoaan. He julistivat sodan läheiselle nodiittiyhdyskunnalle. He syöksyivät ulos Eedenin porteista ja kävivät näiden pahaa-aavistamattomien ihmisten kimppuun ja hävittivät nämä viimeistä myöten – yhtään miestä, naista tai lasta ei säästetty. Ja myös Cano, vielä syntymättömän Kainin isä, sai surmansa.
When they learned what had happened to Eve, the infuriated inhabitants of the Garden became unmanageable; they declared war on the near-by Nodite settlement. They swept out through the gates of Eden and down upon these unprepared people, utterly destroying them—not a man, woman, or child was spared. And Cano, the father of Cain yet unborn, also perished.
Käsitettyään, mitä oli tapahtunut, Serapatatia joutui tyrmistyksen valtaan ja oli pelosta ja katumuksesta suunniltaan. Seuraavana päivänä hän hukuttautui suureen jokeen.
Upon the realization of what had happened, Serapatatia was overcome with consternation and beside himself with fear and remorse. The next day he drowned himself in the great river.
Aatamin lapset yrittivät lohduttaa suunniltaan joutunutta äitiään, sillä aikaa kun heidän isänsä kolmenkymmenen päivän ajan harhaili yksinäisyydessä. Tämän ajan päätyttyä Aatami pystyi taas harkitsemaan tekojaan, ja hän palasi kotiinsa ja ryhtyi suunnittelemaan heidän toimintansa vastaista suuntaa.
The children of Adam sought to comfort their distracted mother while their father wandered in solitude for thirty days. At the end of that time judgment asserted itself, and Adam returned to his home and began to plan for their future course of action.
Harhautuneiden vanhempien tekemien tyhmyyksien seuraukset lankeavat usein myös heidän viattomien lastensa kannettaviksi. Aatamin ja Eevan rehtien ja jalojen poikien ja tyttärien kannettavaksi yllättäen ja armottomasti sysätyn uskomattoman murhenäytelmän aiheuttama käsittämätön suru otti heidät kokonaan valtoihinsa. Vanhimmat näistä lapsista eivät viiteenkymmeneen vuoteen toipuneet noiden traagisten aikojen surusta ja murheesta, varsinkaan ei sen kolmenkymmenen päivän pituisen ajanjakson kauhuntunteista, jonka heidän isänsä oli poissa kotoa ja heidän suunniltaan joutunut äitinsä oli täysin tietämätön hänen olinpaikastaan tai kohtalostaan.
The consequences of the follies of misguided parents are so often shared by their innocent children. The upright and noble sons and daughters of Adam and Eve were overwhelmed by the inexplicable sorrow of the unbelievable tragedy which had been so suddenly and so ruthlessly thrust upon them. Not in fifty years did the older of these children recover from the sorrow and sadness of those tragic days, especially the terror of that period of thirty days during which their father was absent from home while their distracted mother was in complete ignorance of his whereabouts or fate.
Ja nuo samaiset kolmekymmentä päivää olivat Eevalle kuin murheen ja kärsimyksen täyttämiä pitkiä vuosia. Milloinkaan tämä ylevä sielu ei täydelleen toipunut tuon mielellisen kärsimyksen ja hengellisen murheen täyttämän piina-ajan vaikutuksista. Heidän myöhempien menetystensä ja aineellisten vaikeuksiensa mikään yksityiskohta ei Eevan muistissa ollut alkuunkaan verrattavissa noihin yksinäisyyden ja sietämättömän epävarmuuden täyttämiin hirvittäviin päiviin ja kauhistuttaviin öihin. Hän sai kuulla Serapatatian harkitsemattomasta teosta eikä tiennyt, oliko hänen puolisonsa surun vallassa surmannut itsensä vai oliko tämä siirretty pois maailmasta rangaistukseksi hänen, Eevan, harha-askeleesta. Ja kun Aatami palasi, Eeva koki sellaista ilon ja kiitollisuuden tunnetta, jota heidän pitkä ja vaikea elämänikäinen kumppanuutensa uurastavassa palvelussa ei milloinkaan himmentänyt.
And those same thirty days were as long years of sorrow and suffering to Eve. Never did this noble soul fully recover from the effects of that excruciating period of mental suffering and spiritual sorrow. No feature of their subsequent deprivations and material hardships ever began to compare in Eve’s memory with those terrible days and awful nights of loneliness and unbearable uncertainty. She learned of the rash act of Serapatatia and did not know whether her mate had in sorrow destroyed himself or had been removed from the world in retribution for her misstep. And when Adam returned, Eve experienced a satisfaction of joy and gratitude that never was effaced by their long and difficult life partnership of toiling service.
Aika kului, mutta Aatamilla ei ollut varmuutta heidän rikkomuksensa luonteesta kuin vasta seitsemänkymmentä päivää Eevan hairahduksen jälkeen, kun Melkisedek-pesänhoitajat palasivat Urantialle ja ottivat vastatakseen maailman asioihin kohdistuvasta toimivallasta. Ja silloin hän tiesi, että he olivat kärsineet vararikon.
Time passed, but Adam was not certain of the nature of their offense until seventy days after the default of Eve, when the Melchizedek receivers returned to Urantia and assumed jurisdiction over world affairs. And then he knew they had failed.
Mutta lisää vaikeuksia oli kytemässä: Ei kestänyt kauan, kun uutiset Eedenin lähellä sijainneen nodiittiyhdyskunnan hävittämisestä saavuttivat tästä yhdyskunnasta pohjoiseen sijainneet Serapatatian kotiheimot, ja tuota pikaa alkoi kerääntyä suuri sotajoukko, jonka marssisuuntana oli Eedenin puutarha. Ja niin sai alkunsa pitkä ja katkera sota adamiittien ja nodiittien välillä, sillä nämä vihollisuudet jatkuivat, kauan senkin jälkeen kun Aatami kannattajineen jo oli muuttanut toiseen puutarhaan Eufratinlaaksossa. Kiihkeä ja jatkuva ”vaino vallitsi tuon miehen ja naisen välillä; miehen siemenen ja naisen siemenen välillä”.
But still more trouble was brewing: The news of the annihilation of the Nodite settlement near Eden was not slow in reaching the home tribes of Serapatatia to the north, and presently a great host was assembling to march on the Garden. And this was the beginning of a long and bitter warfare between the Adamites and the Nodites, for these hostilities kept up long after Adam and his followers emigrated to the second garden in the Euphrates valley. There was intense and lasting “enmity between that man and the woman, between his seed and her seed.”