Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Aikuisikänsä saavuttamisen myötä Jeesus otti vakavissaan ja täysin tietoisesti tehtäväkseen viedä päätökseen sen kokemuksen, että hän tulisi tietämään, millainen on hänen älyllisten luotujensa alimman muodon elämä, ja ansaitsisi sillä keinoin lopullisen ja täysimääräisen oikeuden itse luomansa universumin ehdottomaan hallitsijanvaltaan. Hän tarttui tähän suunnattomaan tehtävään täysin käsittäen kaksinaisen olemuksensa. Mutta tosiasiassa hän oli jo yhdistänyt nämä kaksi olemusta yhdeksi – Jeesus Nasaretilaiseksi.
Joshua ben Josef tiesi vallan hyvin, että hän oli ihminen, naisesta syntynyt kuolevainen ihminen. Tämä käy ilmi siitä, että hän valitsi ensimmäiseksi epiteetikseen Ihmisen Poika. Hän oli eittämättömästi lihaa ja verta, ja vielä nytkin hän täysivaltaisen hallitsijan vallalla kokonaisen universumin kohtaloita johtaessaan kantaa yhä monien oivallisesti ansaitsemiensa epiteettien joukossa Ihmisen Pojan arvonimeä. Pitää kirjaimellisesti paikkansa, kun sanotaan, että Universaalisen Isän luova Sana – Luoja-Poika – ”tuli lihaksi ja eli Urantia-nimisen maailman ihmisenä”. Hän uurasti, väsyi, lepäsi ja nukkui. Hän tunsi nälkää ja tyydytti nälkänsä ravinnolla; hän tunsi janoa ja sammutti janonsa vedellä. Hänen kokemusmaailmaansa kuului inhimillisten tunteiden ja mielenliikkeiden koko kirjo; häntä ”koeteltiin kaikessa aivan kuin teitäkin koetellaan”, ja hänkin kärsi ja kuoli.
Hän sai tietoa ja saavutti kokemusta ja yhdisti nämä viisaudeksi, aivan kuin muutkin maan kuolevaiset. Mitään yliluonnollista voimaa hän ei käyttänyt hyväkseen ennen kuin vasta kasteensa jälkeen. Hänen käytössään ei ollut mitään voimaa tai tekijää, joka ei kuulunut hänen ihmisolennon varustukseensa Joosefin ja Marian poikana.
Mitä sitten tulee ominaisuuksiin, jotka hänellä oli ennen hänen ihmishahmoista olomuotoaan, niin niiden osalta hän tyhjensi itsensä. Ennen julkisen toimintansa aloittamista hänen tietämyksensä ihmisistä ja tapahtumista rajoittui kokonaan siihen, mitä hän itse sai selville. Hän oli tosi ihminen ihmisten joukossa.
Ikuisena ja kunniakkaana on kuuluva tämä totuus: ”Meillä on sellainen korkea valtias, joka voidaan saada liikuttumaan heikkouksiemme tuntemisella. Meillä on Hallitsija, joka on ollut kaikessa koeteltu ja kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” Ja koska hän itse on kärsinyt, koeteltu ja kiusattu kun oli, hänellä on yltä kyllin kykyä hämmentyneiden ja ahdistuneiden ymmärtämiseen ja hoivaamiseen.
Tässä vaiheessa Nasaretin kirvesmies jo täysin ymmärsi, millainen työ häntä odotti, mutta hän halusi elää ihmisen elämänsä niin kuin se soljuisi omissa luonnollisissa uomissaan. Ja joissakin näissä asioissa hän on todellakin esimerkki kuolevaisluoduilleen, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, hänellä, joka katsoi – Jumalan luontoa kun oli –, ettei ollut kummallista olla Jumalan kanssa tasavertainen. Mutta hän teki itsestään vähäpätöisen ja luodun olennon hahmoon pukeutumalla hän syntyi ihmisen kaltaiseksi. Ja kun hän näin oli saanut ihmisen muodon, hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristinkuolemaan asti.”
Hän eli kuolevaisen olennon elämänsä aivan kuten kaikki muutkin ihmissukukunnan edustajat voivat elää oman elämänsä, ”hän, joka lihallisen elämänsä päivinä väkevin tuntein ja jopa kyynelin toi rukouksensa ja anomuksensa Hänelle, joka voi hänet kaikesta pahasta pelastaa, ja hänen rukouksensa kuultiin hänen uskonsa tähden.” Jotta hänestä saattoi tulla veljiensä armelias ja ymmärtäväinen suvereeni hallitsija, oli tärkeätä, että hänestä tehtiin joka suhteessa veljiensä kaltainen.
Omaa ihmisyyttään hän ei koskaan epäillyt. Se oli hänelle itsestään selvää, ja hän oli siitä aina tietoinen. Mutta hänen jumalallisen olemuksensa osalta jäi aina sijaa epäilykselle ja arvelulle, tai ainakin näin voidaan sanoa hänen kastetapahtumaansa saakka. Jumalallisuuden tiedostuminen oli hidasta ja – ihmisen näkökulmasta katsottuna – luonnollista, vähitellen tapahtuvaa totuuden paljastumista. Tämä jumalallisuuden paljastuminen ja tiedostuminen alkoi Jerusalemissa, kun hän ei vielä ollut täyttänyt kolmeatoista, hänen ihmisenä olonsa ensimmäisen yliluonnollisen tapahtuman myötä. Ja tämä kokemus, joka siis sai aikaan hänen jumalallisuutensa tiedostumisen, täydentyi hänen lihallisessa hahmossa kokemansa toisen yliluonnollisen kokemuksen aikana, nimittäin siinä välinäytöksessä, joka liittyi Johanneksen toimittamaan Jeesuksen kastamiseen Jordanvirrassa ja joka tapahtuma oli merkkinä hänen hoivaajan ja opettajan julkisen elämänuransa alkamisesta.
Näiden kahden taivaallisen ilmestyksen välisenä aikana, joista ensimmäinen tapahtui hänen kolmantenatoista elinvuotenaan ja toinen hänen kasteessaan, tämän ruumiillistuneen Luoja-Pojan elämässä ei sattunut mitään yliluonnollista tahi yli-inhimillistä. Tästä huolimatta Betlehemin lapsi, Nasaretin miehenalku, nuorukainen ja mies, oli todellisuudessa kuitenkin universumin inkarnoitunut Luoja. Mutta hän ei kertaakaan käyttänyt edes vähäistä osaa hänelle kuuluvaa valtaa, eikä hän ihmisen elämää eläessään myöskään ennen päivää, jona Johannes hänet kastoi, turvautunut muiden taivaallisten persoonallisuuksien kuin suojelijaserafinsa opastukseen. Ja me, jotka tämän todistuksen annamme, tiedämme, mistä me puhumme.
Ja kuitenkin hän oli kaikki nämä lihallisessa hahmossa viettämänsä elämän vuodet totisesti jumalallinen. Hän oli itse asiassa yksi Paratiisin-Isän Luoja-Pojista. Sitten kun hän oli lopullisesti astunut elämänuransa julkiseen vaiheeseen, mikä tapahtui hänen vietyään teknisessä mielessä päätökseen täysivaltaisuuden hankkimisen edellyttämän puhtaasti kuolevaisena saatavan kokemuksen, hän ei empinyt julkisesti myöntää olevansa Jumalan Poika. Hän ei epäröinyt julistaa: ”Minä olen alfa ja oomega, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen.” Myöhempinä vuosina hän ei esittänyt vastalausetta, kun häntä kutsuttiin Kirkkauden Herraksi; Universumin Hallitsijaksi; koko luomakunnan Herraksi Jumalaksi; Israelin Pyhäksi; kaikkien Herraksi; meidän Herraksemme ja Jumalaksemme; Jumalaksi, joka on luonamme ja jonka nimi on jokaisen nimen yläpuolella ja kaikissa maailmoissa; universumin Kaikkivaltiudeksi; tämän luomuksen Universumimieleksi; Häneksi, johon kätkeytyvät kaikki viisauden ja tiedon aarteet; Hänen täyteydekseen, joka täyttää kaiken; ikuisen Jumalan ikuiseksi Sanaksi; Häneksi, joka oli ennen kaikkea ja johon kaikkeus sisältyy; taivaitten ja maan Luojaksi; universumin Ylläpitäjäksi; koko maanpiirin Tuomariksi; ikuisen elämän Antajaksi; Hyväksi Paimeneksi; maailmojen Vapahtajaksi ja pelastuksemme Isännäksi.
Hän ei koskaan sanonut mitään näitä arvonimiä vastaan, jotka häneen liitettiin hänen siirryttyään puhtaasti ihmisenä elämästään elämänvaiheesta niihin elämänsä myöhempiin vuosiin, jolloin hän oli tietoinen jumaluuden ihmishahmossa ja ihmisyyden puolesta ja ihmisyyden hyväksi tässä maailmassa ja kaikkien muiden maailmojen hyväksi suorittamasta hoivasta. Jeesus torjui vain yhden häneen liitetyistä epiteeteistä: Kun häntä kerran kutsuttiin Immanueliksi, hän vastasi: ”Se en ole minä, vaan se on vanhempi veljeni.”
Jeesus alistui aina nöyrästi taivaallisen Isän tahtoon, myös silloin kun hän maan päällä jo oli siirtynyt laajempiin elämänyhteyksiin.
Kasteensa jälkeen hän ei pitänyt minään sitä, että hän salli vilpittömästi häneen uskovien ja kiitollisina häntä seuraavien myös palvoa häntä. Jo silloin kun hän vielä kamppaili köyhyyden kourissa ja omien kättensä työllä hankki perheelleen elämän perustarpeet, kasvoi hänen tietoisuutensa siitä, että hän oli Jumalan Poika. Hän tiesi olevansa taivaiden ja sen samaisen maailman luoja, jossa hän nyt eli elämäänsä ihmisen hahmossa. Ja taivaallisten olentojen armeijakunnat tilannetta seuraavan valtavan universumin joka puolella tiesivät niin ikään, että tämä Nasaretin mies oli heidän rakastettu Hallitsijansa ja Luoja-isänsä. Kaikki nämä vuodet koko Nebadonin universumi oli syvällisen jännityksen vallassa. Kaikkien taivaallisten olentojen katse oli jatkuvasti suunnattuna Urantiaan – Palestiinaan.
Käsillä olevana vuonna Jeesus meni Joosefin kanssa Jerusalemiin viettämään pääsiäistä. Kun hän kerran oli vienyt Jaakobin temppeliin vihittäväksi, hän katsoi velvollisuudekseen viedä sinne myös Joosefin. Jeesuksessa ei koskaan ilmennyt minkäänmääräistä puolueellisuutta perheensä kohtelussa. Hän meni Joosefin kanssa Jerusalemiin tavanomaista Jordaninlaakson reittiä, mutta hän palasi Nasaretiin Jordanin itäpuolista tietä, joka kulki Amathuksen kautta. Kuljettaessa Jordanin vartta alavirtaan Jeesus kertoi Joosefille juutalaisten historiasta, ja paluumatkalla hän kertoi tälle niistä maineikkaista Ruubenin, Gaadin ja Gileadin heimoista, jotka olivat perimätietojen mukaan asuneet näillä joen itäpuolisilla alueilla.
Joosef esitti Jeesukselle useita johdattelevia kysymyksiä, jotka koskivat Jeesuksen elämäntehtävää, mutta useimpiin tällaisiin tiedusteluihin Jeesus halusi vastata vain: ”Hetkeni ei ole vielä tullut.” Näiden kahdenkeskisten keskustelujen kuluessa hän tuli kuitenkin ohimennen lausuneeksi monia sellaisia sanoja, jotka palautuivat Joosefin mieleen myöhempien vuosien hämmentävien tapahtumien aikana. Jeesus vietti Joosefin kanssa tämän pääsiäisen kolmen ystävänsä luona Betaniassa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Jerusalemissa ollessaan ja näille muistojuhlille osallistuessaan.
With the attainment of adult years Jesus began in earnest and with full self-consciousness the task of completing the experience of mastering the knowledge of the life of his lowest form of intelligent creatures, thereby finally and fully earning the right of unqualified rulership of his self-created universe. He entered upon this stupendous task fully realizing his dual nature. But he had already effectively combined these two natures into one—Jesus of Nazareth.
Joshua ben Joseph knew full well that he was a man, a mortal man, born of woman. This is shown in the selection of his first title, the Son of Man. He was truly a partaker of flesh and blood, and even now, as he presides in sovereign authority over the destinies of a universe, he still bears among his numerous well-earned titles that of Son of Man. It is literally true that the creative Word—the Creator Son—of the Universal Father was “made flesh and dwelt as a man of the realm on Urantia.” He labored, grew weary, rested, and slept. He hungered and satisfied such cravings with food; he thirsted and quenched his thirst with water. He experienced the full gamut of human feelings and emotions; he was “in all things tested, even as you are,” and he suffered and died.
He obtained knowledge, gained experience, and combined these into wisdom, just as do other mortals of the realm. Until after his baptism he availed himself of no supernatural power. He employed no agency not a part of his human endowment as a son of Joseph and Mary.
As to the attributes of his prehuman existence, he emptied himself. Prior to the beginning of his public work his knowledge of men and events was wholly self-limited. He was a true man among men.
It is forever and gloriously true: “We have a high ruler who can be touched with the feeling of our infirmities. We have a Sovereign who was in all points tested and tempted like as we are, yet without sin.” And since he himself has suffered, being tested and tried, he is abundantly able to understand and minister to those who are confused and distressed.
The Nazareth carpenter now fully understood the work before him, but he chose to live his human life in the channel of its natural flowing. And in some of these matters he is indeed an example to his mortal creatures, even as it is recorded: “Let this mind be in you which was also in Christ Jesus, who, being of the nature of God, thought it not strange to be equal with God. But he made himself to be of little import and, taking upon himself the form of a creature, was born in the likeness of mankind. And being thus fashioned as a man, he humbled himself and became obedient to death, even the death of the cross.”
He lived his mortal life just as all others of the human family may live theirs, “who in the days of the flesh so frequently offered up prayers and supplications, even with strong feelings and tears, to Him who is able to save from all evil, and his prayers were effective because he believed.” Wherefore it behooved him in every respect to be made like his brethren that he might become a merciful and understanding sovereign ruler over them.
Of his human nature he was never in doubt; it was self-evident and always present in his consciousness. But of his divine nature there was always room for doubt and conjecture, at least this was true right up to the event of his baptism. The self-realization of divinity was a slow and, from the human standpoint, a natural evolutionary revelation. This revelation and self-realization of divinity began in Jerusalem when he was not quite thirteen years old with the first supernatural occurrence of his human existence; and this experience of effecting the self-realization of his divine nature was completed at the time of his second supernatural experience while in the flesh, the episode attendant upon his baptism by John in the Jordan, which event marked the beginning of his public career of ministry and teaching.
Between these two celestial visitations, one in his thirteenth year and the other at his baptism, there occurred nothing supernatural or superhuman in the life of this incarnated Creator Son. Notwithstanding this, the babe of Bethlehem, the lad, youth, and man of Nazareth, was in reality the incarnated Creator of a universe; but he never once used aught of this power, nor did he utilize the guidance of celestial personalities, aside from that of his guardian seraphim, in the living of his human life up to the day of his baptism by John. And we who thus testify know whereof we speak.
And yet, throughout all these years of his life in the flesh he was truly divine. He was actually a Creator Son of the Paradise Father. When once he had espoused his public career, subsequent to the technical completion of his purely mortal experience of sovereignty acquirement, he did not hesitate publicly to admit that he was the Son of God. He did not hesitate to declare, “I am Alpha and Omega, the beginning and the end, the first and the last.” He made no protest in later years when he was called Lord of Glory, Ruler of a Universe, the Lord God of all creation, the Holy One of Israel, the Lord of all, our Lord and our God, God with us, having a name above every name and on all worlds, the Omnipotence of a universe, the Universe Mind of this creation, the One in whom are hid all treasures of wisdom and knowledge, the fullness of Him who fills all things, the eternal Word of the eternal God, the One who was before all things and in whom all things consist, the Creator of the heavens and the earth, the Upholder of a universe, the Judge of all the earth, the Giver of life eternal, the True Shepherd, the Deliverer of the worlds, and the Captain of our salvation.
He never objected to any of these titles as they were applied to him subsequent to the emergence from his purely human life into the later years of his self-consciousness of the ministry of divinity in humanity, and for humanity, and to humanity on this world and for all other worlds. Jesus objected to but one title as applied to him: When he was once called Immanuel, he merely replied, “Not I, that is my elder brother.”
Always, even after his emergence into the larger life on earth, Jesus was submissively subject to the will of the Father in heaven.
After his baptism he thought nothing of permitting his sincere believers and grateful followers to worship him. Even while he wrestled with poverty and toiled with his hands to provide the necessities of life for his family, his awareness that he was a Son of God was growing; he knew that he was the maker of the heavens and this very earth whereon he was now living out his human existence. And the hosts of celestial beings throughout the great and onlooking universe likewise knew that this man of Nazareth was their beloved Sovereign and Creator-father. A profound suspense pervaded the universe of Nebadon throughout these years; all celestial eyes were continuously focused on Urantia—on Palestine.
This year Jesus went up to Jerusalem with Joseph to celebrate the Passover. Having taken James to the temple for consecration, he deemed it his duty to take Joseph. Jesus never exhibited any degree of partiality in dealing with his family. He went with Joseph to Jerusalem by the usual Jordan valley route, but he returned to Nazareth by the east Jordan way, which led through Amathus. Going down the Jordan, Jesus narrated Jewish history to Joseph and on the return trip told him about the experiences of the reputed tribes of Ruben, Gad, and Gilead that traditionally had dwelt in these regions east of the river.
Joseph asked Jesus many leading questions concerning his life mission, but to most of these inquiries Jesus would only reply, “My hour has not yet come.” However, in these intimate discussions many words were dropped which Joseph remembered during the stirring events of subsequent years. Jesus, with Joseph, spent this Passover with his three friends at Bethany, as was his custom when in Jerusalem attending these festival commemorations.
SuomiEnglish
Aikuisikänsä saavuttamisen myötä Jeesus otti vakavissaan ja täysin tietoisesti tehtäväkseen viedä päätökseen sen kokemuksen, että hän tulisi tietämään, millainen on hänen älyllisten luotujensa alimman muodon elämä, ja ansaitsisi sillä keinoin lopullisen ja täysimääräisen oikeuden itse luomansa universumin ehdottomaan hallitsijanvaltaan. Hän tarttui tähän suunnattomaan tehtävään täysin käsittäen kaksinaisen olemuksensa. Mutta tosiasiassa hän oli jo yhdistänyt nämä kaksi olemusta yhdeksi – Jeesus Nasaretilaiseksi.
With the attainment of adult years Jesus began in earnest and with full self-consciousness the task of completing the experience of mastering the knowledge of the life of his lowest form of intelligent creatures, thereby finally and fully earning the right of unqualified rulership of his self-created universe. He entered upon this stupendous task fully realizing his dual nature. But he had already effectively combined these two natures into one—Jesus of Nazareth.
Joshua ben Josef tiesi vallan hyvin, että hän oli ihminen, naisesta syntynyt kuolevainen ihminen. Tämä käy ilmi siitä, että hän valitsi ensimmäiseksi epiteetikseen Ihmisen Poika. Hän oli eittämättömästi lihaa ja verta, ja vielä nytkin hän täysivaltaisen hallitsijan vallalla kokonaisen universumin kohtaloita johtaessaan kantaa yhä monien oivallisesti ansaitsemiensa epiteettien joukossa Ihmisen Pojan arvonimeä. Pitää kirjaimellisesti paikkansa, kun sanotaan, että Universaalisen Isän luova Sana – Luoja-Poika – ”tuli lihaksi ja eli Urantia-nimisen maailman ihmisenä”. Hän uurasti, väsyi, lepäsi ja nukkui. Hän tunsi nälkää ja tyydytti nälkänsä ravinnolla; hän tunsi janoa ja sammutti janonsa vedellä. Hänen kokemusmaailmaansa kuului inhimillisten tunteiden ja mielenliikkeiden koko kirjo; häntä ”koeteltiin kaikessa aivan kuin teitäkin koetellaan”, ja hänkin kärsi ja kuoli.
Joshua ben Joseph knew full well that he was a man, a mortal man, born of woman. This is shown in the selection of his first title, the Son of Man. He was truly a partaker of flesh and blood, and even now, as he presides in sovereign authority over the destinies of a universe, he still bears among his numerous well-earned titles that of Son of Man. It is literally true that the creative Word—the Creator Son—of the Universal Father was “made flesh and dwelt as a man of the realm on Urantia.” He labored, grew weary, rested, and slept. He hungered and satisfied such cravings with food; he thirsted and quenched his thirst with water. He experienced the full gamut of human feelings and emotions; he was “in all things tested, even as you are,” and he suffered and died.
Hän sai tietoa ja saavutti kokemusta ja yhdisti nämä viisaudeksi, aivan kuin muutkin maan kuolevaiset. Mitään yliluonnollista voimaa hän ei käyttänyt hyväkseen ennen kuin vasta kasteensa jälkeen. Hänen käytössään ei ollut mitään voimaa tai tekijää, joka ei kuulunut hänen ihmisolennon varustukseensa Joosefin ja Marian poikana.
He obtained knowledge, gained experience, and combined these into wisdom, just as do other mortals of the realm. Until after his baptism he availed himself of no supernatural power. He employed no agency not a part of his human endowment as a son of Joseph and Mary.
Mitä sitten tulee ominaisuuksiin, jotka hänellä oli ennen hänen ihmishahmoista olomuotoaan, niin niiden osalta hän tyhjensi itsensä. Ennen julkisen toimintansa aloittamista hänen tietämyksensä ihmisistä ja tapahtumista rajoittui kokonaan siihen, mitä hän itse sai selville. Hän oli tosi ihminen ihmisten joukossa.
As to the attributes of his prehuman existence, he emptied himself. Prior to the beginning of his public work his knowledge of men and events was wholly self-limited. He was a true man among men.
Ikuisena ja kunniakkaana on kuuluva tämä totuus: ”Meillä on sellainen korkea valtias, joka voidaan saada liikuttumaan heikkouksiemme tuntemisella. Meillä on Hallitsija, joka on ollut kaikessa koeteltu ja kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.” Ja koska hän itse on kärsinyt, koeteltu ja kiusattu kun oli, hänellä on yltä kyllin kykyä hämmentyneiden ja ahdistuneiden ymmärtämiseen ja hoivaamiseen.
It is forever and gloriously true: “We have a high ruler who can be touched with the feeling of our infirmities. We have a Sovereign who was in all points tested and tempted like as we are, yet without sin.” And since he himself has suffered, being tested and tried, he is abundantly able to understand and minister to those who are confused and distressed.
Tässä vaiheessa Nasaretin kirvesmies jo täysin ymmärsi, millainen työ häntä odotti, mutta hän halusi elää ihmisen elämänsä niin kuin se soljuisi omissa luonnollisissa uomissaan. Ja joissakin näissä asioissa hän on todellakin esimerkki kuolevaisluoduilleen, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ”Olkoon teillä se mieli, joka myös Kristuksella Jeesuksella oli, hänellä, joka katsoi – Jumalan luontoa kun oli –, ettei ollut kummallista olla Jumalan kanssa tasavertainen. Mutta hän teki itsestään vähäpätöisen ja luodun olennon hahmoon pukeutumalla hän syntyi ihmisen kaltaiseksi. Ja kun hän näin oli saanut ihmisen muodon, hän nöyryytti itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, hamaan ristinkuolemaan asti.”
The Nazareth carpenter now fully understood the work before him, but he chose to live his human life in the channel of its natural flowing. And in some of these matters he is indeed an example to his mortal creatures, even as it is recorded: “Let this mind be in you which was also in Christ Jesus, who, being of the nature of God, thought it not strange to be equal with God. But he made himself to be of little import and, taking upon himself the form of a creature, was born in the likeness of mankind. And being thus fashioned as a man, he humbled himself and became obedient to death, even the death of the cross.”
Hän eli kuolevaisen olennon elämänsä aivan kuten kaikki muutkin ihmissukukunnan edustajat voivat elää oman elämänsä, ”hän, joka lihallisen elämänsä päivinä väkevin tuntein ja jopa kyynelin toi rukouksensa ja anomuksensa Hänelle, joka voi hänet kaikesta pahasta pelastaa, ja hänen rukouksensa kuultiin hänen uskonsa tähden.” Jotta hänestä saattoi tulla veljiensä armelias ja ymmärtäväinen suvereeni hallitsija, oli tärkeätä, että hänestä tehtiin joka suhteessa veljiensä kaltainen.
He lived his mortal life just as all others of the human family may live theirs, “who in the days of the flesh so frequently offered up prayers and supplications, even with strong feelings and tears, to Him who is able to save from all evil, and his prayers were effective because he believed.” Wherefore it behooved him in every respect to be made like his brethren that he might become a merciful and understanding sovereign ruler over them.
Omaa ihmisyyttään hän ei koskaan epäillyt. Se oli hänelle itsestään selvää, ja hän oli siitä aina tietoinen. Mutta hänen jumalallisen olemuksensa osalta jäi aina sijaa epäilykselle ja arvelulle, tai ainakin näin voidaan sanoa hänen kastetapahtumaansa saakka. Jumalallisuuden tiedostuminen oli hidasta ja – ihmisen näkökulmasta katsottuna – luonnollista, vähitellen tapahtuvaa totuuden paljastumista. Tämä jumalallisuuden paljastuminen ja tiedostuminen alkoi Jerusalemissa, kun hän ei vielä ollut täyttänyt kolmeatoista, hänen ihmisenä olonsa ensimmäisen yliluonnollisen tapahtuman myötä. Ja tämä kokemus, joka siis sai aikaan hänen jumalallisuutensa tiedostumisen, täydentyi hänen lihallisessa hahmossa kokemansa toisen yliluonnollisen kokemuksen aikana, nimittäin siinä välinäytöksessä, joka liittyi Johanneksen toimittamaan Jeesuksen kastamiseen Jordanvirrassa ja joka tapahtuma oli merkkinä hänen hoivaajan ja opettajan julkisen elämänuransa alkamisesta.
Of his human nature he was never in doubt; it was self-evident and always present in his consciousness. But of his divine nature there was always room for doubt and conjecture, at least this was true right up to the event of his baptism. The self-realization of divinity was a slow and, from the human standpoint, a natural evolutionary revelation. This revelation and self-realization of divinity began in Jerusalem when he was not quite thirteen years old with the first supernatural occurrence of his human existence; and this experience of effecting the self-realization of his divine nature was completed at the time of his second supernatural experience while in the flesh, the episode attendant upon his baptism by John in the Jordan, which event marked the beginning of his public career of ministry and teaching.
Näiden kahden taivaallisen ilmestyksen välisenä aikana, joista ensimmäinen tapahtui hänen kolmantenatoista elinvuotenaan ja toinen hänen kasteessaan, tämän ruumiillistuneen Luoja-Pojan elämässä ei sattunut mitään yliluonnollista tahi yli-inhimillistä. Tästä huolimatta Betlehemin lapsi, Nasaretin miehenalku, nuorukainen ja mies, oli todellisuudessa kuitenkin universumin inkarnoitunut Luoja. Mutta hän ei kertaakaan käyttänyt edes vähäistä osaa hänelle kuuluvaa valtaa, eikä hän ihmisen elämää eläessään myöskään ennen päivää, jona Johannes hänet kastoi, turvautunut muiden taivaallisten persoonallisuuksien kuin suojelijaserafinsa opastukseen. Ja me, jotka tämän todistuksen annamme, tiedämme, mistä me puhumme.
Between these two celestial visitations, one in his thirteenth year and the other at his baptism, there occurred nothing supernatural or superhuman in the life of this incarnated Creator Son. Notwithstanding this, the babe of Bethlehem, the lad, youth, and man of Nazareth, was in reality the incarnated Creator of a universe; but he never once used aught of this power, nor did he utilize the guidance of celestial personalities, aside from that of his guardian seraphim, in the living of his human life up to the day of his baptism by John. And we who thus testify know whereof we speak.
Ja kuitenkin hän oli kaikki nämä lihallisessa hahmossa viettämänsä elämän vuodet totisesti jumalallinen. Hän oli itse asiassa yksi Paratiisin-Isän Luoja-Pojista. Sitten kun hän oli lopullisesti astunut elämänuransa julkiseen vaiheeseen, mikä tapahtui hänen vietyään teknisessä mielessä päätökseen täysivaltaisuuden hankkimisen edellyttämän puhtaasti kuolevaisena saatavan kokemuksen, hän ei empinyt julkisesti myöntää olevansa Jumalan Poika. Hän ei epäröinyt julistaa: ”Minä olen alfa ja oomega, alku ja loppu, ensimmäinen ja viimeinen.” Myöhempinä vuosina hän ei esittänyt vastalausetta, kun häntä kutsuttiin Kirkkauden Herraksi; Universumin Hallitsijaksi; koko luomakunnan Herraksi Jumalaksi; Israelin Pyhäksi; kaikkien Herraksi; meidän Herraksemme ja Jumalaksemme; Jumalaksi, joka on luonamme ja jonka nimi on jokaisen nimen yläpuolella ja kaikissa maailmoissa; universumin Kaikkivaltiudeksi; tämän luomuksen Universumimieleksi; Häneksi, johon kätkeytyvät kaikki viisauden ja tiedon aarteet; Hänen täyteydekseen, joka täyttää kaiken; ikuisen Jumalan ikuiseksi Sanaksi; Häneksi, joka oli ennen kaikkea ja johon kaikkeus sisältyy; taivaitten ja maan Luojaksi; universumin Ylläpitäjäksi; koko maanpiirin Tuomariksi; ikuisen elämän Antajaksi; Hyväksi Paimeneksi; maailmojen Vapahtajaksi ja pelastuksemme Isännäksi.
And yet, throughout all these years of his life in the flesh he was truly divine. He was actually a Creator Son of the Paradise Father. When once he had espoused his public career, subsequent to the technical completion of his purely mortal experience of sovereignty acquirement, he did not hesitate publicly to admit that he was the Son of God. He did not hesitate to declare, “I am Alpha and Omega, the beginning and the end, the first and the last.” He made no protest in later years when he was called Lord of Glory, Ruler of a Universe, the Lord God of all creation, the Holy One of Israel, the Lord of all, our Lord and our God, God with us, having a name above every name and on all worlds, the Omnipotence of a universe, the Universe Mind of this creation, the One in whom are hid all treasures of wisdom and knowledge, the fullness of Him who fills all things, the eternal Word of the eternal God, the One who was before all things and in whom all things consist, the Creator of the heavens and the earth, the Upholder of a universe, the Judge of all the earth, the Giver of life eternal, the True Shepherd, the Deliverer of the worlds, and the Captain of our salvation.
Hän ei koskaan sanonut mitään näitä arvonimiä vastaan, jotka häneen liitettiin hänen siirryttyään puhtaasti ihmisenä elämästään elämänvaiheesta niihin elämänsä myöhempiin vuosiin, jolloin hän oli tietoinen jumaluuden ihmishahmossa ja ihmisyyden puolesta ja ihmisyyden hyväksi tässä maailmassa ja kaikkien muiden maailmojen hyväksi suorittamasta hoivasta. Jeesus torjui vain yhden häneen liitetyistä epiteeteistä: Kun häntä kerran kutsuttiin Immanueliksi, hän vastasi: ”Se en ole minä, vaan se on vanhempi veljeni.”
He never objected to any of these titles as they were applied to him subsequent to the emergence from his purely human life into the later years of his self-consciousness of the ministry of divinity in humanity, and for humanity, and to humanity on this world and for all other worlds. Jesus objected to but one title as applied to him: When he was once called Immanuel, he merely replied, “Not I, that is my elder brother.”
Jeesus alistui aina nöyrästi taivaallisen Isän tahtoon, myös silloin kun hän maan päällä jo oli siirtynyt laajempiin elämänyhteyksiin.
Always, even after his emergence into the larger life on earth, Jesus was submissively subject to the will of the Father in heaven.
Kasteensa jälkeen hän ei pitänyt minään sitä, että hän salli vilpittömästi häneen uskovien ja kiitollisina häntä seuraavien myös palvoa häntä. Jo silloin kun hän vielä kamppaili köyhyyden kourissa ja omien kättensä työllä hankki perheelleen elämän perustarpeet, kasvoi hänen tietoisuutensa siitä, että hän oli Jumalan Poika. Hän tiesi olevansa taivaiden ja sen samaisen maailman luoja, jossa hän nyt eli elämäänsä ihmisen hahmossa. Ja taivaallisten olentojen armeijakunnat tilannetta seuraavan valtavan universumin joka puolella tiesivät niin ikään, että tämä Nasaretin mies oli heidän rakastettu Hallitsijansa ja Luoja-isänsä. Kaikki nämä vuodet koko Nebadonin universumi oli syvällisen jännityksen vallassa. Kaikkien taivaallisten olentojen katse oli jatkuvasti suunnattuna Urantiaan – Palestiinaan.
After his baptism he thought nothing of permitting his sincere believers and grateful followers to worship him. Even while he wrestled with poverty and toiled with his hands to provide the necessities of life for his family, his awareness that he was a Son of God was growing; he knew that he was the maker of the heavens and this very earth whereon he was now living out his human existence. And the hosts of celestial beings throughout the great and onlooking universe likewise knew that this man of Nazareth was their beloved Sovereign and Creator-father. A profound suspense pervaded the universe of Nebadon throughout these years; all celestial eyes were continuously focused on Urantia—on Palestine.
Käsillä olevana vuonna Jeesus meni Joosefin kanssa Jerusalemiin viettämään pääsiäistä. Kun hän kerran oli vienyt Jaakobin temppeliin vihittäväksi, hän katsoi velvollisuudekseen viedä sinne myös Joosefin. Jeesuksessa ei koskaan ilmennyt minkäänmääräistä puolueellisuutta perheensä kohtelussa. Hän meni Joosefin kanssa Jerusalemiin tavanomaista Jordaninlaakson reittiä, mutta hän palasi Nasaretiin Jordanin itäpuolista tietä, joka kulki Amathuksen kautta. Kuljettaessa Jordanin vartta alavirtaan Jeesus kertoi Joosefille juutalaisten historiasta, ja paluumatkalla hän kertoi tälle niistä maineikkaista Ruubenin, Gaadin ja Gileadin heimoista, jotka olivat perimätietojen mukaan asuneet näillä joen itäpuolisilla alueilla.
This year Jesus went up to Jerusalem with Joseph to celebrate the Passover. Having taken James to the temple for consecration, he deemed it his duty to take Joseph. Jesus never exhibited any degree of partiality in dealing with his family. He went with Joseph to Jerusalem by the usual Jordan valley route, but he returned to Nazareth by the east Jordan way, which led through Amathus. Going down the Jordan, Jesus narrated Jewish history to Joseph and on the return trip told him about the experiences of the reputed tribes of Ruben, Gad, and Gilead that traditionally had dwelt in these regions east of the river.
Joosef esitti Jeesukselle useita johdattelevia kysymyksiä, jotka koskivat Jeesuksen elämäntehtävää, mutta useimpiin tällaisiin tiedusteluihin Jeesus halusi vastata vain: ”Hetkeni ei ole vielä tullut.” Näiden kahdenkeskisten keskustelujen kuluessa hän tuli kuitenkin ohimennen lausuneeksi monia sellaisia sanoja, jotka palautuivat Joosefin mieleen myöhempien vuosien hämmentävien tapahtumien aikana. Jeesus vietti Joosefin kanssa tämän pääsiäisen kolmen ystävänsä luona Betaniassa, kuten hänen tapanaan oli tehdä Jerusalemissa ollessaan ja näille muistojuhlille osallistuessaan.
Joseph asked Jesus many leading questions concerning his life mission, but to most of these inquiries Jesus would only reply, “My hour has not yet come.” However, in these intimate discussions many words were dropped which Joseph remembered during the stirring events of subsequent years. Jesus, with Joseph, spent this Passover with his three friends at Bethany, as was his custom when in Jerusalem attending these festival commemorations.