Jeesus oli hyvin tietoinen siitä, etteivät hänen apostolinsa täysin sisäistäneet hänen opetuksiaan. Hän päätti antaa Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle jonkin verran erityisopetusta siinä toivossa, että nämä kykenisivät tuomaan selvyyttä tovereittensa käsityksiin. Hän näki, että vaikka kaksitoista apostolia ymmärsivätkin hengellisen valtakunnan käsitteen jotkin piirteet, he silti yhä itsepintaisesti liittivät nämä uudet hengelliset opetukset suoraan vanhoihin ja vakiintuneisiin taivaan valtakunnasta omaksumiinsa konkreettisiin käsityksiin, joiden mukaan taivaan valtakunta merkitsi Daavidin valtaistuimen uutta pystyttämistä ja sitä, että Israelista rakennettaisiin taas maan päällä vaikuttava ajallinen mahtitekijä. Niinpä Jeesus torstai-iltapäivänä meni Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa veneellä järven selälle keskustellakseen valtakuntaan liittyvistä asioista. Siitä muodostui nelituntinen opetuskokous, jonka kuluessa esitettiin kymmenittäin kysymyksiä ja vastauksia. Se on ehkä hyödyllisintä toistaa tässä esityksessä siten, että jäsennellään uudella tavalla Simon Pietarin seuraavana aamuna veljelleen Andreakselle esittämä yhteenveto tästä suurimerkityksisestä iltapäivästä:

1. Isän tahdon täyttäminen. Kun Jeesus opetti luottamaan siihen, että asioista viime kädessä pitää huolta taivaallinen Isä, ei kysymys ollut sokeasta ja passiivisesta fatalismista. Tuona iltapäivänä hän lainasi vanhaa heprealaista sanontaa ”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä” siihen sisältyvän ajatuksen hyväksyen. Hän viittasi omaan kokemukseensa riittävänä opetustensa selityksenä. Hänen ohjeitaan Isään luottamisesta ei pidä arvioida nykyajan eikä minkään muunkaan aikakauden sosiaalisten tai taloudellisten olojen mukaan. Hänen opetuksensa kattaa ihanteelliset periaatteet Jumalan lähellä elämisestä kaikkina aikakausina ja kaikissa maailmoissa.

Jeesus selvitti noille kolmelle apostolille toisaalta apostoliuden ja toisaalta opetuslapseuden asettamien vaatimusten välisen eron. Eikä hän silloinkaan kieltänyt kahdeltatoista apostolilta varovaisuuden ja harkitsevuuden noudattamista. Hän ei saarnannut ennakkoharkintaa vastaan, vaan huolestumista, murehtimista, vastaan. Hän opetti aktiivista ja valpasta alistumista Jumalan tahtoon. Heidän moniin säästäväisyyttä ja taloudellisuutta koskeviin kysymyksiinsä vastatessaan hän yksinkertaisesti vain kiinnitti heidän huomionsa omaan elämäänsä kirvesmiehenä, veneenrakentajana ja kalastajana sekä siihen, miten huolellisesti hän oli organisoinut kaksitoista apostolia. Hän koetti tehdä selväksi, ettei maailmaan tule suhtautua ikään kuin se olisi vihollinen; että elämänolot ovat jumalallinen anti, joka vaikuttaa asioihin yhdessä Jumalan lasten kanssa.

Jeesuksen oli hyvin vaikea saada heitä ymmärtämään, miksi hän henkilökohtaisesti pidättyi vastarinnan tekemisestä. Hän kieltäytyi ehdottomasti puolustamasta itseään, ja apostoleista tuntui, että hän olisi mielissään, jos hekin noudattaisivat samaa periaatetta. Hän opetti heille, etteivät he tekisi vastarintaa pahalle, etteivät he taistelisi oikeudettomuutta tai vääryyttä vastaan, mutta hän ei silti opettanut heitä passiivisesti sietämään väärintekemistä. Ja tuona iltapäivänä hän teki selväksi, että hän hyväksyi yhteiskunnan suorittaman pahantekijöiden ja rikollisten rankaisemisen ja sen, että valtiovallan pitää toisinaan käyttää voimakeinoja, jotta sosiaalinen järjestys säilyisi ja oikeus kävisi toteen.

Hän ei koskaan lakannut varoittamasta opetuslapsiaan siitä, että kosto oli huono menettelytapa; hän ei tehnyt mitään myönnytystä kostamisen, samalla mitalla mittaamisen, suhteen. Hän piti kaunaisuutta valitettavana. Hän hylkäsi silmä silmästä, hammas hampaasta -ajattelun. Hän paheksui koko käsitystä omankäden oikeudella ja omakohtaisesti suoritetusta kostosta ja osoitti tällaiset asiat toisaalta julkisen vallan huoleksi ja toisaalta Jumalan tuomittaviksi. Hän selvitti näille kolmelle apostolille, että hänen opetuksensa soveltuivat yksilöön, eivät valtioon. Hän teki näitä asioita koskeneista tähänastisista opetuksistaan seuraavan yhteenvedon:

Rakastakaa vihamiehiänne – muistakaa ihmisten välisen veljeyden asettamat moraaliset vaatimukset.

Pahan hyödyttömyys: Vääryyttä ei saa oikaistuksi kostamalla. Älkää tehkö sitä virhettä, että taistelette pahaa vastaan sen omilla aseilla.

Uskokaa ja luottakaa siihen, että jumalallinen oikeudenmukaisuus ja ikuinen hyvyys lopulta saavuttavat riemuvoiton.

2. Poliittinen asennoituminen. Jeesus kehotti apostolejaan tahdikkuuteen heidän esittäessään huomioita juutalaisten ja Rooman hallituksen välillä tuolloin vallinneista kireistä suhteista. Hän kielsi heitä millään tavoin sotkeutumasta näihin vaikeuksiin. Hän piti aina huolen siitä, että hän vältti vihamiestensä virittämät poliittiset ansat antamalla aina saman vastuksen: ”Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat.” Hän ei antanut ohjata huomiotaan pois siitä, että hänen tehtävänsä oli rakentaa uusi pelastuksen tie; hän ei myöntänyt itselleen lupaa kantaa huolta mistään muusta. Henkilökohtaisessa elämässään hän noudatti aina asianmukaisesti kaikkia julkisen vallan lakeja ja säännöksiä; kaikissa julkisissa opetuksissaan hän jätti julkiset, sosiaaliset ja taloudelliset alat vaille huomiota. Kolmelle apostolille hän kertoi kantavansa huolta vain siitä, millaiset olivat ihmisen sisäisen elämän ja henkilökohtaisen hengellisen elämän lähtökohdat.

Jeesus ei näin ollen ollut mikään poliittinen uudistaja. Hän ei tullut panemaan maailmaa uuteen järjestykseen, ja vaikka hän olisi niin tehnytkin, se olisi ollut sovellettavissa vain tuohon ajankohtaan ja tuolloiseen sukupolveen. Siitä huolimatta hän toki näytti ihmiselle parhaan elintavan, eikä yksikään sukupolvi säästy ponnistelemisen vaivalta saadakseen selville, miten Jeesuksen elämä olisi kyseisen sukupolven omiin ongelmiin parhaiten sovellettavissa. Mutta älkää koskaan tehkö sitä virhettä, että samastatte Jeesuksen opetukset johonkin poliittiseen tai taloudelliseen teoriaan, johonkin sosiaaliseen tai elinkeinojärjestelmään.

3. Sosiaalinen asennoituminen. Juutalaiset rabbiinit olivat jo kauan aikaa väitelleet kysymyksestä, kuka on lähimmäiseni? Jeesus tuli ja esitti ajatuksen aktiivisesta ja spontaanista ystävällisyydestä, niin aidosta rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan, että se laajensi lähimmäisyyden kattamaan koko maailman ja teki sen myötä kaikista ihmisistä ihmisen lähimmäisiä. Mutta näine kaikkineenkin Jeesusta kiinnosti vain yksilö, ei massa. Jeesus ei ollut sosiologi, mutta hän ponnisteli toden teolla, jotta olisi murtanut itsekkään eristäytymisen kaikki muodot. Hän opetti puhdasta myötätuntoa, sääliväisyyttä. Nebadonin Mikael on Poika, jota hallitsee laupeus; sääliväisyys on hänen todellinen olemuksensa.

Mestari ei sanonut, etteivät ihmiset saisi koskaan kestitä ystäviään ruokapöydässä, mutta hän sanoi kyllä, että hänen seuraajiensa tulisi järjestää juhlia köyhille ja kovaosaisille. Jeesuksella oli vahva oikeudentunto mutta sitä lievensi aina armo. Hän ei opettanut apostoleilleen, että näiden tulisi ottaa niskoilleen yhteiskunnan loiseläjät tai ammattimaiset almujenkärttäjät. Sen lähemmäksi sosiologisia kannanottoja hän ei koskaan tullut kuin, että hän sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.”

Hän selvitti, että erottelematonta hyväntahtoisuutta voidaan syyttää monistakin yhteiskunnallisista epäkohdista. Seuraavana päivänä Jeesus antoi Juudakselle selväsanaiset ohjeet siitä, ettei apostoliyhteisön rahavaroja saanut luovuttaa almuina muille, paitsi jos hän itse sitä pyysi tai kaksi apostolia yhdessä sellaista anoi. Kaikissa näissä asioissa Jeesuksen tapana oli aina sanoa: ”Olkaa viisaita kuin käärmeet mutta vaarattomia kuin kyyhkyset.” Hänen tarkoituksenaan tuntui olevan opettaa kaikissa sosiaalisissa tilanteissa kärsivällisyyttä, suvaitsevuutta ja anteeksiantamusta.

Perheellä oli keskeisin sija Jeesuksen elämänfilosofiassa – tämän- ja tuonpuoleisen elämän filosofiassa. Hänen opetuksensa Jumalasta pohjautui perheeseen, samalla kun hän koetti oikaista juutalaisten taipumusta liialliseen esivanhempien kunnioittamiseen. Hän korotti perhe-elämän ihmisen korkeimmaksi velvollisuudeksi mutta teki selväksi, etteivät perhesuhteet saa häiritä uskonnollisia velvoitteita. Hän pyysi kiinnittämään huomiota siihen seikkaan, että perhe on ajallinen instituutio eli että se ei säily kuoleman taakse. Jeesus ei empinyt luopua perheestään, kun perhe suuntautui Isän tahtoa vastaan. Hän opetti uutta ja laajempaa ihmisten – Jumalan poikien – veljeyttä. Jeesuksen aikoihin avioeron suhteen noudatettu käytäntö oli leväperäinen sekä Palestiinassa että kautta koko Rooman valtakunnan. Kerran toisensa jälkeen hän kieltäytyi esittämästä avioliittoa ja avioeroa koskevia lakeja, mutta monilla Jeesuksen varhaisilla seuraajilla oli vahvat mielipiteet avioerosta, eivätkä he epäröineet esittää niitä Jeesuksen mielipiteinä. Johannes Markusta lukuun ottamatta kaikki Uuden testamentin kirjoittajat pitivät kiinni näistä ankarammista ja pitemmälle menevistä avioeroa koskevista ideoista.

4. Taloudellinen asennoituminen. Jeesus työskenteli, eli ja kävi kauppaa maailmassa sellaisena kuin hän sen kohtasi. Hän ei ollut talouden uudistaja, vaikka hän vähän väliä kiinnittikin huomiota varallisuuden epätasaisen jakautumisen epäoikeudenmukaisuuteen. Mutta hän ei tarjonnut mitään ehdotuksia tilanteen korjaamiseksi. Hän teki näille kolmelle apostolille selväksi, että vaikkei hänen apostoleillaan ollutkaan määrä olla omaisuutta, hän ei silti saarnannut varallisuutta ja omaisuutta vastaan, vaan pelkästään sen epätasaista ja epäoikeudenmukaista jakautumista vastaan. Hän tunnusti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja elinkeinojen piirissä vallitsevan tasapuolisuuden tarpeen mutta hän ei tarjonnut mitään sääntöjä siitä, miten siihen päästäisiin.

Hän ei milloinkaan opettanut seuraajiaan välttämään maallista omaisuutta. Näin hän opetti vain kahtatoista apostoliaan. Lääkäri Luukas uskoi lujasti sosiaaliseen tasa-arvoisuuteen, ja hän teki parhaansa tulkitakseen Jeesuksen sanontoja niin, että ne olisivat sopusoinnussa hänen henkilökohtaisten uskomustensa kanssa. Jeesus itse ei milloinkaan ohjannut seuraajiaan omaksumaan kommunaalista elämäntapaa. Hän ei esittänyt tällaisista asioista minkäänlaatuista näkemystä.

Tavan takaa Jeesus varoitti kuulijoitaan ahneudesta sanoen, että ”ihmisen onni ei ole sitä, että hänellä on ylen määrin aineellista omaisuutta.” Hän sanoi sanomasta päästyään: ”Mitä se ihmistä hyödyttää, jos hän voittaa koko maailman ja kadottaa oman sielunsa?” Hän ei koskaan hyökännyt suoraan omaisuuden omistamista vastaan, mutta hän piti tiukasti kyllä kiinni siitä, että ikiajat on välttämätöntä asettaa hengelliset arvot ensimmäisiksi. Myöhemmissä opetuksissaan hän pyrki korjaamaan Urantialla vallalla olleita monia erheellisiä näkemyksiä elämästä kertomalla lukuisia vertauksia, jotka hän esitti julkisen toimintansa kuluessa. Jeesuksen aikomuksena ei milloinkaan ollut laatia talousteorioita, sillä hän tiesi mainiosti, että jokaisen aikakauden on kehitettävä olemassa oleviin vaikeuksiin omat parannuskeinonsa. Ja jos Jeesus olisi maan päällä tänä päivänä ja eläisi elämäänsä lihallisessa hahmossa, hän olisi suurimmalle osalle hyvistä miehistä ja naisista suuri pettymys siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei ottaisi kantaa nykyajan poliittisiin, sosiaalisiin tai taloudellisiin kiistakysymyksiin. Hän pysyttelisi niistä ylevästi erillään, samalla kun hän opettaisi teitä täydellistämään sisäistä hengellistä elämäänne niin, että se tekisi teistä monin verroin kykenevämpiä käymään käsiksi puhtaasti inhimillisten ongelmienne ratkaisemiseen.

Jeesus tahtoisi tehdä kaikista ihmisistä Jumalan kaltaisia, ja sitten hän seuraisi myötätuntoisena vieressä, kun nämä Jumalan pojat ratkovat omia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia pulmiaan. Ei hän rikkautta sinänsä tuominnut, vaan sen, mitä mammona useimmille palvojilleen tekee. Puheena olevana torstai-iltapäivänä Jeesus sanoi ensimmäisen kerran työtovereilleen, että ”on siunatumpaa antaa kuin saada.”

5. Omakohtainen uskonto. Teidän tulisi apostolien tavoin ymmärtää Jeesuksen opetukset pikemminkin hänen elämänsä avulla. Hän eli täydellistyneen elämän Urantialla, ja hänen ainutlaatuiset opetuksensa ovat ymmärrettävissä vain, kun tuo elämä hahmotetaan välitöntä taustaansa vasten. Nimenomaan hänen elämästään, ei niinkään hänen opetuksistaan kahdelletoista apostolille tai hänen saarnoistaan kansanpaljouksille, on suurin apu Isän jumalallisen luonteen ja rakastavan persoonallisuuden esilletuomisessa.

Jeesus ei hyökännyt heprealaisprofeettojen tai kreikkalaismoralistien opetuksia vastaan. Mestari tunnusti ne monet hyvät asiat, joita nämä suuret opettajat edustivat, mutta hän oli tullut maan päälle opettamaan jotakin niiden lisäksi, ”ihmisen tahdon vapaaehtoista mukautumista Jumalan tahtoon”. Jeesuksen tavoitteena ei ollut yksinkertaisesti vain uskonnollisen ihmisen aikaansaaminen, sellaisen kuolevaisen aikaansaaminen, joka askartelee pelkästään uskonnollisten tunteiden parissa ja jonka saavat liikkeelle vain hengelliset pontimet. Jos olisitte voineet luoda edes yhden silmäyksen häneen, olisitte tienneet, että Jeesus oli todellinen ihminen, jolla oli suurenmoinen kokemus tämän maailman asioista. Tällä kohdin Jeesuksen opetuksia on kaikki kristillisen aikakauden vuosisadat karkeasti vääristelty ja niitä esitetty paljolti väärässä valossa. Teillä on myös ollut vääristyneitä käsityksiä Mestarin sävyisyydestä ja nöyryydestä. Mihin hän elämässään tähtäsi, näyttää olleen ylevä itsekunnioitus. Hän neuvoi ihmistä nöyrtymään vain, jotta hänestä voisi tulla kiistattoman ylevöitynyt. Mihin hän tosiasiassa tähtäsi, oli aito nöyryys Jumalaa kohtaan. Hän antoi suuren arvon vilpittömyydelle – puhtaalle sydämelle. Luonnetta arvioidessaan hän asetti tärkeimmäksi hyveeksi uskollisuuden, samalla kun rohkeus oli hänen opetustensa sydänveri. Hänen tunnuslauseensa oli ”älkää pelätkö”, ja kärsivällinen kestävyys oli hänen ihanteensa luonteenlujuudesta. Jeesuksen opetukset ovat uskonto, jonka tunnusmerkkeinä ovat pelottomuus, rohkeus ja sankaruus. Ja nimenomaan tästä syystä hän valitsi henkilökohtaisiksi edustajikseen kaksitoista tavallista miestä, joista useimmat olivat karuja, miehisiä ja miehekkäitä kalastajia.

Jeesus ei sanonut montakaan sanaa aikansa sosiaalisista paheista; montakaan kertaa hän ei puheissaan viitannut moraaliseen holtittomuuteen. Hän oli positiivinen aidon hyveellisyyden opettaja. Hän karttoi huolellisesti negatiivista opetusmenetelmää; hän ei suostunut mainostamaan pahaa. Hän ei ollut myöskään moraalin uudistaja. Hän tiesi mainiosti, ja sen hän myös opetti apostoleilleen, etteivät uskonnollinen nuhde sen kummemmin kuin laissa säädetyt kiellotkaan tukahduttaisi ihmiskunnan aistillisia haluja. Hänen lausumansa muutamat arvostelevat tuomiot kohdistuivat etupäässä ylpeyttä, julmuutta, sortoa ja ulkokultaisuutta vastaan.

Toisin kuin Johannes, Jeesus ei ankarin sanoin arvostellut edes fariseuksia. Hän tiesi, että monet kirjanoppineet ja fariseukset olivat sydämeltään rehellisiä; hän ymmärsi heidän orjuuttavan sitoutuneisuutensa uskonnollisiin traditioihin. Jeesus pani paljon painoa sille, että ”puu hoidetaan ensin terveeksi”. Hän juurrutti näiden kolmen apostolin mieleen, että hän arvosti elämää kokonaisuudessaan, ei ainoastaan muutamia harvoja erityishyveitä.

Johanneksen tuon päivän opetuksista oivaltama ainoa asia oli se, että Jeesuksen uskonnon ydinajatuksena oli sellaisen säälivän luonteenlaadun hankkiminen, joka yhdistyi taivaassa olevan Isän tahdon täyttämiseen motivoituneeseen persoonallisuuteen.

Pietari käsitti ajatuksen, että evankeliumi, jota he kohta julistaisivat, oli todellisuudessa uusi alku koko ihmisten sukukunnalle. Hän välitti tämän vaikutelman sittemmin Paavalille, joka muovasi siitä opinkappaleensa Kristuksesta ”toisena Aatamina”.

Jaakob käsitti sen värisyttävän totuuden, että Jeesus halusi maan päällä olevien lastensa elävän ikään kuin he jo olisivat valmiiksi saadun taivaallisen valtakunnan kansalaisia.

Jeesus tiesi ihmisten olevan erilaisia, ja hän opetti apostoleitaan sen mukaisesti. Tavan takaa hän kehotti heitä pidättymään yrityksistä muovata opetuslapsia ja uskovia jonkin ennalta omaksutun mallin mukaisiksi. Hän pyrki antamaan jokaiselle sielulle vapauden kehittyä omaa tietään, täydellistyvänä ja erillisenä yksilönä Jumalan edessä. Vastatessaan yhteen Pietarin esittämistä monista kysymyksistä Mestari sanoi: ”Haluan vapauttaa ihmiset, jotta he voisivat pikkulasten kaltaisina aloittaa uuden ja paremman elämän.” Jeesus korosti aina sitä, että aidon hyvyyden täytyy olla tiedostamatonta, että hyvää tehdessään ei saa antaa vasemman käden tietää, mitä oikea käsi tekee.

Kolme apostolia järkyttyivät tuona iltapäivänä, kun he käsittivät, ettei heidän Mestarinsa uskonnossa ollut mitään sijaa hengelliselle itsetutkiskelulle. Kaikki uskonnot sekä ennen Jeesuksen aikoja että sen jälkeen, eikä kristinusko tee siinä suhteessa poikkeusta, ovat huolehtineet siitä, että ne luovat puitteet tunnontarkalle itsetutkiskelulle. Mutta näin ei ole Jeesus Nasaretilaisen uskonnon laita. Jeesuksen elämänfilosofiaan ei kuulu uskonnollista introspektiota. Kirvesmiehen poika ei koskaan opettanut luonteen rakentamista, vaan hän opetti luonteen kasvua, ja julisti taivaan valtakunnan olevan sinapinsiemenen kaltainen. Mutta Jeesus ei sanonut mitään sellaistakaan, joka olisi julistanut itseanalyysin kielletyksi, kun sitä käytetään keinona estää omahyväinen itsekeskeisyys.

Jotta saisi oikeuden astua sisälle valtakuntaan, on sen ehtona usko, henkilökohtainen vakaumus. Valtakunnan sisällä tapahtuvassa, aste asteelta etenevässä ylösnousemuksessa mukanapysymisen hinta on kallisarvoinen helmi, jonka omistaakseen ihminen myy kaiken, mitä hänellä on.

Jeesuksen opetus on uskonto, joka kuuluu jokaiselle, ei pelkästään heikoille ja orjille. Hänen uskontonsa ei koskaan (hänen aikanaan) kiteytynyt uskonkappaleiksi ja teologisiksi laeiksi; hän ei jättänyt jälkeensä riviäkään kirjoitusta. Hänen elämänsä ja opetuksensa testamentattiin universumille innoittavaksi ja ihanteelliseksi perinnöksi, joka soveltuu kaikkien aikakausien hengelliseksi opastukseksi ja moraalisiksi neuvoiksi kaikissa maailmoissa. Ja vielä tänäkin päivänä Jeesuksen opetus erottautuu sellaisenaan kaikista uskonnoista, jos kohta se on niiden jokaisen elävä toivo.

Jeesus ei opettanut apostoleilleen, että uskonto on ihmisen ainoa mainen harrastus; tällainenhan oli juutalaisten ajatus Jumalan palvelemisesta. Mutta siitä hän kyllä piti kiinni, että uskonto olisi kahdentoista apostolin yksinomainen työsarka. Jeesus ei opettanut mitään sellaista, jolla hän olisi yrittänyt pitää uskovansa poissa aidon kulttuurin harrastamisesta; ainoa, mitä hän teki, oli että hän vähensi perinteiden kahleissa olevien Jerusalemin uskonnollisten koulujen arvoa. Hän oli vapaamielinen, laajasydäminen, oppinut ja suvaitsevainen. Teennäisellä hurskaudella ei ollut mitään sijaa hänen vanhurskaan elämäntavan filosofiassaan.

Mestari ei tarjonnut mitään ratkaisuja oman aikansa eikä minkään myöhemmänkään aikakauden ei-uskonnollisiin ongelmiin. Jeesus halusi kehittää ikuisten realiteettien hengellistä ymmärrystä ja kannustaa elämän omintakeiseen elämiseen liittyvää aloitteellisuutta. Hänen yksinomaisena mielenkiinnon kohteenaan olivat kaiken pohjalla vaikuttavat ja pysyvät ihmisrodun hengelliset tarpeet. Hän paljasti hyvyyden, joka on Jumalan vertaista. Hän kohotti rakkauden – totuuden, kauneuden ja hyvyyden – jumalalliseksi ihanteeksi ja ikuiseksi todellisuudeksi.

Mestari tuli luodakseen ihmiseen uuden hengen, uuden tahdon – antaakseen uuden kyvyn totuuden tuntemiseen, sääliväisyyden kokemiseen ja hyvyyden valitsemiseen – tahdon olla sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, mihin vielä liittyy ikuinen halu tulla täydelliseksi niin kuin taivaassa oleva Isä on täydellinen.

Jesus well knew that his apostles were not fully assimilating his teachings. He decided to give some special instruction to Peter, James, and John, hoping they would be able to clarify the ideas of their associates. He saw that, while some features of the idea of a spiritual kingdom were being grasped by the twelve, they steadfastly persisted in attaching these new spiritual teachings directly onto their old and entrenched literal concepts of the kingdom of heaven as a restoration of David’s throne and the re-establishment of Israel as a temporal power on earth. Accordingly, on Thursday afternoon Jesus went out from the shore in a boat with Peter, James, and John to talk over the affairs of the kingdom. This was a four hours’ teaching conference, embracing scores of questions and answers, and may most profitably be put in this record by reorganizing the summary of this momentous afternoon as it was given by Simon Peter to his brother, Andrew, the following morning:

1. Doing the Father’s will. Jesus’ teaching to trust in the overcare of the heavenly Father was not a blind and passive fatalism. He quoted with approval, on this afternoon, an old Hebrew saying: “He who will not work shall not eat.” He pointed to his own experience as sufficient commentary on his teachings. His precepts about trusting the Father must not be adjudged by the social or economic conditions of modern times or any other age. His instruction embraces the ideal principles of living near God in all ages and on all worlds.

Jesus made clear to the three the difference between the requirements of apostleship and discipleship. And even then he did not forbid the exercise of prudence and foresight by the twelve. What he preached against was not forethought but anxiety, worry. He taught the active and alert submission to God’s will. In answer to many of their questions regarding frugality and thriftiness, he simply called attention to his life as carpenter, boatmaker, and fisherman, and to his careful organization of the twelve. He sought to make it clear that the world is not to be regarded as an enemy; that the circumstances of life constitute a divine dispensation working along with the children of God.

Jesus had great difficulty in getting them to understand his personal practice of nonresistance. He absolutely refused to defend himself, and it appeared to the apostles that he would be pleased if they would pursue the same policy. He taught them not to resist evil, not to combat injustice or injury, but he did not teach passive tolerance of wrongdoing. And he made it plain on this afternoon that he approved of the social punishment of evildoers and criminals, and that the civil government must sometimes employ force for the maintenance of social order and in the execution of justice.

He never ceased to warn his disciples against the evil practice of retaliation; he made no allowance for revenge, the idea of getting even. He deplored the holding of grudges. He disallowed the idea of an eye for an eye and a tooth for a tooth. He discountenanced the whole concept of private and personal revenge, assigning these matters to civil government, on the one hand, and to the judgment of God, on the other. He made it clear to the three that his teachings applied to the individual, not the state. He summarized his instructions up to that time regarding these matters, as:

Love your enemies—remember the moral claims of human brotherhood.

The futility of evil: A wrong is not righted by vengeance. Do not make the mistake of fighting evil with its own weapons.

Have faith—confidence in the eventual triumph of divine justice and eternal goodness.

2. Political attitude. He cautioned his apostles to be discreet in their remarks concerning the strained relations then existing between the Jewish people and the Roman government; he forbade them to become in any way embroiled in these difficulties. He was always careful to avoid the political snares of his enemies, ever making reply, “Render to Caesar the things which are Caesar’s and to God the things which are God’s.” He refused to have his attention diverted from his mission of establishing a new way of salvation; he would not permit himself to be concerned about anything else. In his personal life he was always duly observant of all civil laws and regulations; in all his public teachings he ignored the civic, social, and economic realms. He told the three apostles that he was concerned only with the principles of man’s inner and personal spiritual life.

Jesus was not, therefore, a political reformer. He did not come to reorganize the world; even if he had done this, it would have been applicable only to that day and generation. Nevertheless, he did show man the best way of living, and no generation is exempt from the labor of discovering how best to adapt Jesus’ life to its own problems. But never make the mistake of identifying Jesus’ teachings with any political or economic theory, with any social or industrial system.

3. Social attitude. The Jewish rabbis had long debated the question: Who is my neighbor? Jesus came presenting the idea of active and spontaneous kindness, a love of one’s fellow men so genuine that it expanded the neighborhood to include the whole world, thereby making all men one’s neighbors. But with all this, Jesus was interested only in the individual, not the mass. Jesus was not a sociologist, but he did labor to break down all forms of selfish isolation. He taught pure sympathy, compassion. Michael of Nebadon is a mercy-dominated Son; compassion is his very nature.

The Master did not say that men should never entertain their friends at meat, but he did say that his followers should make feasts for the poor and the unfortunate. Jesus had a firm sense of justice, but it was always tempered with mercy. He did not teach his apostles that they were to be imposed upon by social parasites or professional alms-seekers. The nearest he came to making sociological pronouncements was to say, “Judge not, that you be not judged.”

He made it clear that indiscriminate kindness may be blamed for many social evils. The following day Jesus definitely instructed Judas that no apostolic funds were to be given out as alms except upon his request or upon the joint petition of two of the apostles. In all these matters it was the practice of Jesus always to say, “Be as wise as serpents but as harmless as doves.” It seemed to be his purpose in all social situations to teach patience, tolerance, and forgiveness.

The family occupied the very center of Jesus’ philosophy of life—here and hereafter. He based his teachings about God on the family, while he sought to correct the Jewish tendency to overhonor ancestors. He exalted family life as the highest human duty but made it plain that family relationships must not interfere with religious obligations. He called attention to the fact that the family is a temporal institution; that it does not survive death. Jesus did not hesitate to give up his family when the family ran counter to the Father’s will. He taught the new and larger brotherhood of man—the sons of God. In Jesus’ time divorce practices were lax in Palestine and throughout the Roman Empire. He repeatedly refused to lay down laws regarding marriage and divorce, but many of Jesus’ early followers had strong opinions on divorce and did not hesitate to attribute them to him. All of the New Testament writers held to these more stringent and advanced ideas about divorce except John Mark.

4. Economic attitude. Jesus worked, lived, and traded in the world as he found it. He was not an economic reformer, although he did frequently call attention to the injustice of the unequal distribution of wealth. But he did not offer any suggestions by way of remedy. He made it plain to the three that, while his apostles were not to hold property, he was not preaching against wealth and property, merely its unequal and unfair distribution. He recognized the need for social justice and industrial fairness, but he offered no rules for their attainment.

He never taught his followers to avoid earthly possessions, only his twelve apostles. Luke, the physician, was a strong believer in social equality, and he did much to interpret Jesus’ sayings in harmony with his personal beliefs. Jesus never personally directed his followers to adopt a communal mode of life; he made no pronouncement of any sort regarding such matters.

Jesus frequently warned his listeners against covetousness, declaring that “a man’s happiness consists not in the abundance of his material possessions.” He constantly reiterated, “What shall it profit a man if he gain the whole world and lose his own soul?” He made no direct attack on the possession of property, but he did insist that it is eternally essential that spiritual values come first. In his later teachings he sought to correct many erroneous Urantia views of life by narrating numerous parables which he presented in the course of his public ministry. Jesus never intended to formulate economic theories; he well knew that each age must evolve its own remedies for existing troubles. And if Jesus were on earth today, living his life in the flesh, he would be a great disappointment to the majority of good men and women for the simple reason that he would not take sides in present-day political, social, or economic disputes. He would remain grandly aloof while teaching you how to perfect your inner spiritual life so as to render you manyfold more competent to attack the solution of your purely human problems.

Jesus would make all men Godlike and then stand by sympathetically while these sons of God solve their own political, social, and economic problems. It was not wealth that he denounced, but what wealth does to the majority of its devotees. On this Thursday afternoon Jesus first told his associates that “it is more blessed to give than to receive.”

5. Personal religion. You, as did his apostles, should the better understand Jesus’ teachings by his life. He lived a perfected life on Urantia, and his unique teachings can only be understood when that life is visualized in its immediate background. It is his life, and not his lessons to the twelve or his sermons to the multitudes, that will assist most in revealing the Father’s divine character and loving personality.

Jesus did not attack the teachings of the Hebrew prophets or the Greek moralists. The Master recognized the many good things which these great teachers stood for, but he had come down to earth to teach something additional, “the voluntary conformity of man’s will to God’s will.” Jesus did not want simply to produce a religious man, a mortal wholly occupied with religious feelings and actuated only by spiritual impulses. Could you have had but one look at him, you would have known that Jesus was a real man of great experience in the things of this world. The teachings of Jesus in this respect have been grossly perverted and much misrepresented all down through the centuries of the Christian era; you have also held perverted ideas about the Master’s meekness and humility. What he aimed at in his life appears to have been a superb self-respect. He only advised man to humble himself that he might become truly exalted; what he really aimed at was true humility toward God. He placed great value upon sincerity—a pure heart. Fidelity was a cardinal virtue in his estimate of character, while courage was the very heart of his teachings. “Fear not” was his watchword, and patient endurance his ideal of strength of character. The teachings of Jesus constitute a religion of valor, courage, and heroism. And this is just why he chose as his personal representatives twelve commonplace men, the majority of whom were rugged, virile, and manly fishermen.

Jesus had little to say about the social vices of his day; seldom did he make reference to moral delinquency. He was a positive teacher of true virtue. He studiously avoided the negative method of imparting instruction; he refused to advertise evil. He was not even a moral reformer. He well knew, and so taught his apostles, that the sensual urges of mankind are not suppressed by either religious rebuke or legal prohibitions. His few denunciations were largely directed against pride, cruelty, oppression, and hypocrisy.

Jesus did not vehemently denounce even the Pharisees, as did John. He knew many of the scribes and Pharisees were honest of heart; he understood their enslaving bondage to religious traditions. Jesus laid great emphasis on “first making the tree good.” He impressed the three that he valued the whole life, not just a certain few special virtues.

The one thing which John gained from this day’s teaching was that the heart of Jesus’ religion consisted in the acquirement of a compassionate character coupled with a personality motivated to do the will of the Father in heaven.

Peter grasped the idea that the gospel they were about to proclaim was really a fresh beginning for the whole human race. He conveyed this impression subsequently to Paul, who formulated therefrom his doctrine of Christ as “the second Adam.”

James grasped the thrilling truth that Jesus wanted his children on earth to live as though they were already citizens of the completed heavenly kingdom.

Jesus knew men were different, and he so taught his apostles. He constantly exhorted them to refrain from trying to mold the disciples and believers according to some set pattern. He sought to allow each soul to develop in its own way, a perfecting and separate individual before God. In answer to one of Peter’s many questions, the Master said: “I want to set men free so that they can start out afresh as little children upon the new and better life.” Jesus always insisted that true goodness must be unconscious, in bestowing charity not allowing the left hand to know what the right hand does.

The three apostles were shocked this afternoon when they realized that their Master’s religion made no provision for spiritual self-examination. All religions before and after the times of Jesus, even Christianity, carefully provide for conscientious self-examination. But not so with the religion of Jesus of Nazareth. Jesus’ philosophy of life is without religious introspection. The carpenter’s son never taught character building; he taught character growth, declaring that the kingdom of heaven is like a mustard seed. But Jesus said nothing which would proscribe self-analysis as a prevention of conceited egotism.

The right to enter the kingdom is conditioned by faith, personal belief. The cost of remaining in the progressive ascent of the kingdom is the pearl of great price, in order to possess which a man sells all that he has.

The teaching of Jesus is a religion for everybody, not alone for weaklings and slaves. His religion never became crystallized (during his day) into creeds and theological laws; he left not a line of writing behind him. His life and teachings were bequeathed the universe as an inspirational and idealistic inheritance suitable for the spiritual guidance and moral instruction of all ages on all worlds. And even today, Jesus’ teaching stands apart from all religions, as such, albeit it is the living hope of every one of them.

Jesus did not teach his apostles that religion is man’s only earthly pursuit; that was the Jewish idea of serving God. But he did insist that religion was the exclusive business of the twelve. Jesus taught nothing to deter his believers from the pursuit of genuine culture; he only detracted from the tradition-bound religious schools of Jerusalem. He was liberal, big-hearted, learned, and tolerant. Self-conscious piety had no place in his philosophy of righteous living.

The Master offered no solutions for the nonreligious problems of his own age nor for any subsequent age. Jesus wished to develop spiritual insight into eternal realities and to stimulate initiative in the originality of living; he concerned himself exclusively with the underlying and permanent spiritual needs of the human race. He revealed a goodness equal to God. He exalted love—truth, beauty, and goodness—as the divine ideal and the eternal reality.

The Master came to create in man a new spirit, a new will—to impart a new capacity for knowing the truth, experiencing compassion, and choosing goodness—the will to be in harmony with God’s will, coupled with the eternal urge to become perfect, even as the Father in heaven is perfect.

SuomiEnglish