Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Puheena olevan viidennentoista vuoden keskivaiheilla – ja me laskemme aikaa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla käytössä olevan kalenterin mukaisen emmekä juutalaisen vuoden mukaan – Jeesus oli jo saanut lujan otteen perheensä johtamisesta. Ennen kuin tämä vuosi oli siirtynyt menneisyyteen, heidän säästönsä olivat jo jotakuinkin huvenneet, eivätkä he keksineet tähän pulmaan muuta ratkaisukeinoa kuin, että heidän oli pakko luopua yhdestä niistä Nasaretin taloista, jotka Joosef ja hänen naapurinsa Jaakob olivat omistaneet liikekumppaneina.
Keskiviikkoiltana, huhtikuun 17. päivänä vuonna 9 jKr., syntyi perheen kuopus Ruut, ja Jeesus yritti parhaan kykynsä mukaan astua isänsä paikalle äitinsä lohduttajana ja hoivaajana tämän rasittavan ja varsin murheellisen koettelemuksen aikana. Kukaan isä ei olisi voinut yhtään sen hellemmin ja uskollisemmin rakastaa ja hoivata tytärtään kuin, miten Jeesus lähes kahdenkymmenen vuoden ajan (kunnes hän aloitti julkisen toimintansa) huolehti pikku-Ruutista. Ja hän oli yhtä hyvä isä kaikille muillekin perheensä jäsenille.
Käsillä olevan vuoden aikana Jeesus muotoili ensimmäisen kerran sen rukouksen, jonka hän myöhemmin opetti apostoleilleen ja jonka monet ovat tulleet tuntemaan ”Isä meidän”-rukouksena. Tavallaan se kehittyi kotialttarin äärellä harjoitetuista rukoushetkistä, joissa he viljelivät monenmuotoisia ylistyksiä ja useita kaavamaisia rukouksia. Isänsä kuoleman jälkeen Jeesus koetti opettaa muita lapsia rukouksissaan tuomaan sanottavansa esille yksilöllisesti, eli jotenkin siihen tapaan kuin hän itse mielellään menetteli, mutta nämä eivät kyenneet ymmärtämään hänen ajatustaan, ja niin heistä poikkeuksetta jokainen halusi turvautua muistamiinsa rukouskaavoihin. Juuri tässä yhteydessä, kun Jeesus pyrki kannustamaan jo varttuneempia veljiään ja sisariaan esittämään rukouksensa yksilöllisesti, hänellä oli tapana koettaa ohjata heitä eteenpäin esittämällä lauseparsia, joista nämä saisivat virikkeitä omiin rukouksiinsa, mutta kävikin ennen pitkää niin – ja ilman että hän olisi niin tarkoittanut – että nämä kaikki alkoivat käyttää rukouskaavaa, joka oli enimmältään rakennettu näistä Jeesuksen opettamista mutta vain virikkeiksi tarkoittamista lauseparsista.
Lopulta Jeesus luopui ajatuksesta saada jokainen perheenjäsen muotoilemaan omaehtoisia rukouksia, ja eräänä lokakuun iltana hän istuutui matalan kivipöydän päällä olevan pienen pullean lampun ääreen ja kirjoitti kultakin sivultaan puolisen metriä pitkälle, sileälle seetripuiselle taululle hiilenpalaa käyttäen rukouksen, josta sitten tuli perheen vakiorukous.
Ajatusmaailman sekavuus kiusasi Jeesusta puheena olevana vuotena suuresti. Vastuu perheestä oli varsin tehokkaasti karkottanut kaikki ajatukset ryhtyä välittömästi toteuttamaan jotakin toimintasuunnitelmaa, joka olisi ollut vastaus hänen Jerusalemissa tapaamansa vierailijan antamaan kehotukseen ”ryhtyä toimittamaan hänen Isänsä asioita”. Jeesus päätteli aivan oikein, että hänen piti asettaa kaikkien muiden velvollisuuksien edelle huolenpito maisen isänsä perheestä; että elannon hankkimisesta hänen perheelleen täytyi tulla hänen ensimmäinen velvollisuutensa.
Tämän vuoden kuluessa Jeesus löysi niin kutsutusta Heenokin kirjasta kohdan, jonka vaikutuksesta hän jälkeenpäin otti käyttöön nimityksen ”Ihmisen Poika” kuvaamaan hänen Urantialla suorittamaansa lahjoittautumistehtävää. Hän oli perin pohjin pohtinut ajatusta juutalaisesta Messiaasta ja oli lujasti vakuuttunut siitä, ettei hän tulisi olemaan tuo Messias. Hän halusi auttaa isänsä kansaa, mutta hän ei voinut koskaan kuvitella johtavansa juutalaisten armeijoita Palestiinaa hallitsevan vieraan vallan kukistamiseksi. Hän tiesi, ettei hän milloinkaan istuisi Daavidin valtaistuimella Jerusalemissa. Hän ei myöskään uskonut, että hänen tehtävänsä olisi yksinomaisesti juutalaisista huolehtivan hengellisen vapahtajan tai moraalinopettajan tehtävä. Sen vuoksi hänen elämäntehtävänään ei voisi missään mielessä olla heprealaiskirjoituksissa esitettyjen kiihkeiden kaipausten ja niin kutsuttujen Messias-profetioiden täyttäminen, ei ainakaan siten kuin juutalaiset nämä profeettojen esittämät ennustukset käsittivät. Samoin hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi esiintymään profeetta Danielin hahmottelemana Ihmisen Poikana.
Mutta kun se aika koittaisi, jolloin hän lähtisi maailmaan maailman opettajaksi, mitä nimitystä hän silloin itsestään käyttäisi? Mikä olisi se väite, jonka hän esittäisi tehtävästään? Millä nimellä häntä kutsuisivat ihmiset, joista tulisi hänen opetuksiinsa uskovia?
Kaikkia näitä ongelmia pohdiskellessaan hän löysi Nasaretin synagogan kirjastosta tutkiskelemiensa apokalyptisten kirjojen joukosta tämän ”Heenokin kirjaksi” kutsutun käsikirjoituksen, ja vaikka hän oli varma siitä, ettei se ollut muinaisen Heenokin kirjoittama, se tuntui hänestä silti varsin kiehtovalta, ja hän luki sen ja luki sen uudelleen monta kertaa. Siinä oli muuan kohta, joka teki häneen erityisen syvän vaikutuksen, kappale, jossa tämä nimitys ”Ihmisen Poika” esiintyi. Tämän niin kutsutun Heenokin kirjan kirjoittaja kertoi enemmänkin tästä Ihmisen Pojasta kuvaillen työtä, jonka tämä tekisi maan päällä, ja selittäen, että tämä Ihmisen Poika oli Isänsä, kaikkien Isän, kanssa kulkenut taivaallisen kirkkauden kartanoissa, ennen kuin hän tuli tähän maailmaan tuomaan pelastusta ihmiskunnalle; ja että tämä oli kääntänyt selkänsä kaikelle tälle loistolle ja kunnialle astuakseen alas maan päälle julistamaan pelastusta hädässä oleville kuolevaisille. Aina kun Jeesus luki näitä kohtia (hyvin ymmärtäen, että suuri osa näihin opetuksiin sekoittuneesta idän mystiikasta oli virheellistä), hän sydämessään vastasi ja mielessään tiedosti, ettei yksikään heprealaiskirjoitusten Messias-ennustuksista, ei yksikään juutalaisesta vapahtajasta kertovista teorioista ollut yhtä lähellä totuutta kuin tuo kertomus, joka oli kätketty tähän vain osittain hyväksyttyyn Heenokin kirjaan. Ja siinä paikassa ja sillä hetkellä hän päätti ottaa ensimmäiseksi epiteetikseen ”Ihmisen Poika”. Ja näin hän tekikin, sitten kun hän myöhemmin aloitti julkisen toimintansa. Jeesuksella oli erehtymätön totuuden tunnistamisen kyky, eikä hän koskaan empinyt omaksua totuutta, mistä lähteestä hyvänsä se näyttikin tulevan.
Tähän ajankohtaan mennessä hän oli jo jokseenkin perusteellisesti selvittänyt itselleen monta näkökohtaa, jotka liittyivät hänen pian alkavaan työhönsä maailman hyväksi, mutta hän ei näistä seikoista puhunut mitään äidilleen, joka piti yhä lujasti kiinni ajatuksesta, että Jeesus oli juutalaisten Messias.
Tästä alkoi Jeesuksen nuoruusaikojen suuri hämmennys. Päästyään jo jossakin mielessä selvyyteen maan päällä suorittamansa tehtävän luonteesta eli siitä, mitä hänen olisi olla ”toimittamassa Isänsä asioita”, osoittamassa koko ihmiskunnalle Isänsä rakastavaa olemusta, hän alkoi pohdiskella uudelleen niitä pyhien kirjoitusten monia kohtia, joissa puhuttiin kansallisen vapahtajan, juutalaisen opettajan tai kuninkaan, tulemisesta. Mihin tapahtumaan tällaiset profetiat viittasivat? Eikö hän ollutkin juutalainen, vai oliko sittenkään? Kuuluiko hän Daavidin huoneeseen, vai eikö hän kuulunut? Hänen äitinsä vakuutti, että hän kuului; hänen isänsä ratkaisu oli ollut päinvastainen. Hän itse päätteli, ettei hän siihen kuulunut. Mutta olivatko profeetat siis sekaantuneet siinä, mikä olisi Messiaan luonne ja tehtävä?
Voisiko loppujen lopuksi sittenkin olla mahdollista, että hänen äitinsä oli oikeassa? Aikaisemmin kun oli ilmennyt mielipiteiden eroavuutta, hänen äitinsä oli useimmissa asioissa ollut oikeassa. Jos hän olisi uusi opettaja eikä Messias, miten hän siinä tapauksessa tunnistaisi juutalaisen Messiaan, jos sellainen ilmestyisi Jerusalemiin, sillä aikaa kun hän oli suorittamassa tehtäväänsä maan päällä; entä mikä sitten olisi hänen suhteensa tähän juutalaiseen Messiaaseen? Ja millainen suhde hänellä tulisi olla perheeseensä, sitten kun hän olisi aloittanut elämäntehtävänsä? Entä juutalaiseen yhteisöön ja uskontoon, Rooman valtakuntaan, ei-juutalaisiin ja heidän uskontoihinsa? Kutakin näistä suurimerkityksisistä asioista tämä nuori galilealainen punnitsi mielessään ja pohti vakavasti, samalla kun jatkoi töitään höyläpenkkinsä ääressä hankkiessaan suurella vaivalla elannon itselleen, äidilleen ja kahdeksalle muulle nälkäiselle suulle.
Ennen vuoden päättymistä Maria pani merkille perheen rahavarojen hupenemisen. Hän luovutti kyyhkystenmyynnin Jaakobille. Kohta he ostivat toisen lehmän, ja Mirjamin toimiessa apulaisena he ryhtyivät myymään maitoa nasaretilaisnaapureilleen.
Jeesuksen syvälliset mietiskelyjaksot, hänen tavan takaa tekemänsä rukousretket kukkulan laelle ja hänen vähän väliä julkituomansa monet kummalliset ajatukset hätäännyttivät hänen äitiään perin juurin. Toisinaan tämä ajatteli, että nuorimies oli järjiltään, mutta sitten hän useimmin sai pelkonsa asettumaan muistaessaan, että hänen poikansa oli loppujen lopuksi kuitenkin lupauksen lapsi ja jollakin tavoin erilainen kuin muut nuoret.
Mutta Jeesus oppi vähitellen olemaan puhumatta kaikista ajatuksistaan, olemaan esittämättä kaikkia käsityksiään maailmalle, edes omalle äidilleen. Tästä vuodesta alkaen Jeesus alkoi aina vain vähemmän tuoda julki, mitä hänen mielessään liikkui. Hän toisin sanoen puhui vähemmän niistä asioista, joita keskitasoinen ihminen ei pystyisi käsittämään, ja joista puhuminen vain johtaisi siihen, että häntä pidettäisiin omituisena tai tavallisista ihmisistä poikkeavana. Kaiken ulospäin näkyvän osalta hän muuttui tavanomaiseksi ja sovinnaiseksi, jos kohta hän samalla kaipasi jotakuta, joka olisi kyennyt ymmärtämään hänen ongelmiaan. Hän kaipasi luotettavaa ja uskottua ystävää, mutta hänen ongelmansa olivat liian monimutkaisia hänen ihmiskumppaniensa käsittää. Epätavallisen tilanteen ainutlaatuisuus pakotti hänet kantamaan taakkansa yksin.
By the middle of this fifteenth year—and we are reckoning time in accordance with the twentieth-century calendar, not by the Jewish year—Jesus had taken a firm grasp upon the management of his family. Before this year had passed, their savings had about disappeared, and they were face to face with the necessity of disposing of one of the Nazareth houses which Joseph and his neighbor Jacob owned in partnership.
On Wednesday evening, April 17, a.d. 9, Ruth, the baby of the family, was born, and to the best of his ability Jesus endeavored to take the place of his father in comforting and ministering to his mother during this trying and peculiarly sad ordeal. For almost a score of years (until he began his public ministry) no father could have loved and nurtured his daughter any more affectionately and faithfully than Jesus cared for little Ruth. And he was an equally good father to all the other members of his family.
During this year Jesus first formulated the prayer which he subsequently taught to his apostles, and which to many has become known as “The Lord’s Prayer.” In a way it was an evolution of the family altar; they had many forms of praise and several formal prayers. After his father’s death Jesus tried to teach the older children to express themselves individually in prayer—much as he so enjoyed doing—but they could not grasp his thought and would invariably fall back upon their memorized prayer forms. It was in this effort to stimulate his older brothers and sisters to say individual prayers that Jesus would endeavor to lead them along by suggestive phrases, and presently, without intention on his part, it developed that they were all using a form of prayer which was largely built up from these suggestive lines which Jesus had taught them.
At last Jesus gave up the idea of having each member of the family formulate spontaneous prayers, and one evening in October he sat down by the little squat lamp on the low stone table, and, on a piece of smooth cedar board about eighteen inches square, with a piece of charcoal he wrote out the prayer which became from that time on the standard family petition.
This year Jesus was much troubled with confused thinking. Family responsibility had quite effectively removed all thought of immediately carrying out any plan for responding to the Jerusalem visitation directing him to “be about his Father’s business.” Jesus rightly reasoned that the watchcare of his earthly father’s family must take precedence of all duties; that the support of his family must become his first obligation.
In the course of this year Jesus found a passage in the so-called Book of Enoch which influenced him in the later adoption of the term “Son of Man” as a designation for his bestowal mission on Urantia. He had thoroughly considered the idea of the Jewish Messiah and was firmly convinced that he was not to be that Messiah. He longed to help his father’s people, but he never expected to lead Jewish armies in overthrowing the foreign domination of Palestine. He knew he would never sit on the throne of David at Jerusalem. Neither did he believe that his mission was that of a spiritual deliverer or moral teacher solely to the Jewish people. In no sense, therefore, could his life mission be the fulfillment of the intense longings and supposed Messianic prophecies of the Hebrew scriptures; at least, not as the Jews understood these predictions of the prophets. Likewise he was certain he was never to appear as the Son of Man depicted by the Prophet Daniel.
But when the time came for him to go forth as a world teacher, what would he call himself? What claim should he make concerning his mission? By what name would he be called by the people who would become believers in his teachings?
While turning all these problems over in his mind, he found in the synagogue library at Nazareth, among the apocalyptic books which he had been studying, this manuscript called “The Book of Enoch”; and though he was certain that it had not been written by Enoch of old, it proved very intriguing to him, and he read and reread it many times. There was one passage which particularly impressed him, a passage in which this term “Son of Man” appeared. The writer of this so-called Book of Enoch went on to tell about this Son of Man, describing the work he would do on earth and explaining that this Son of Man, before coming down on this earth to bring salvation to mankind, had walked through the courts of heavenly glory with his Father, the Father of all; and that he had turned his back upon all this grandeur and glory to come down on earth to proclaim salvation to needy mortals. As Jesus would read these passages (well understanding that much of the Eastern mysticism which had become admixed with these teachings was erroneous), he responded in his heart and recognized in his mind that of all the Messianic predictions of the Hebrew scriptures and of all the theories about the Jewish deliverer, none was so near the truth as this story tucked away in this only partially accredited Book of Enoch; and he then and there decided to adopt as his inaugural title “the Son of Man.” And this he did when he subsequently began his public work. Jesus had an unerring ability for the recognition of truth, and truth he never hesitated to embrace, no matter from what source it appeared to emanate.
By this time he had quite thoroughly settled many things about his forthcoming work for the world, but he said nothing of these matters to his mother, who still held stoutly to the idea of his being the Jewish Messiah.
The great confusion of Jesus’ younger days now arose. Having settled something about the nature of his mission on earth, “to be about his Father’s business”—to show forth his Father’s loving nature to all mankind—he began to ponder anew the many statements in the Scriptures referring to the coming of a national deliverer, a Jewish teacher or king. To what event did these prophecies refer? Was not he a Jew? or was he? Was he or was he not of the house of David? His mother averred he was; his father had ruled that he was not. He decided he was not. But had the prophets confused the nature and mission of the Messiah?
After all, could it be possible that his mother was right? In most matters, when differences of opinion had arisen in the past, she had been right. If he were a new teacher and not the Messiah, then how should he recognize the Jewish Messiah if such a one should appear in Jerusalem during the time of his earth mission; and, further, what should be his relation to this Jewish Messiah? And what should be his relation, after embarking on his life mission, to his family? to the Jewish commonwealth and religion? to the Roman Empire? to the gentiles and their religions? Each of these momentous problems this young Galilean turned over in his mind and seriously pondered while he continued to work at the carpenter’s bench, laboriously making a living for himself, his mother, and eight other hungry mouths.
Before the end of this year Mary saw the family funds diminishing. She turned the sale of doves over to James. Presently they bought a second cow, and with the aid of Miriam they began the sale of milk to their Nazareth neighbors.
His profound periods of meditation, his frequent journeys to the hilltop for prayer, and the many strange ideas which Jesus advanced from time to time, thoroughly alarmed his mother. Sometimes she thought the lad was beside himself, and then she would steady her fears, remembering that he was, after all, a child of promise and in some manner different from other youths.
But Jesus was learning not to speak of all his thoughts, not to present all his ideas to the world, not even to his own mother. From this year on, Jesus’ disclosures about what was going on in his mind steadily diminished; that is, he talked less about those things which an average person could not grasp, and which would lead to his being regarded as peculiar or different from ordinary folks. To all appearances he became commonplace and conventional, though he did long for someone who could understand his problems. He craved a trustworthy and confidential friend, but his problems were too complex for his human associates to comprehend. The uniqueness of the unusual situation compelled him to bear his burdens alone.
SuomiEnglish
Puheena olevan viidennentoista vuoden keskivaiheilla – ja me laskemme aikaa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla käytössä olevan kalenterin mukaisen emmekä juutalaisen vuoden mukaan – Jeesus oli jo saanut lujan otteen perheensä johtamisesta. Ennen kuin tämä vuosi oli siirtynyt menneisyyteen, heidän säästönsä olivat jo jotakuinkin huvenneet, eivätkä he keksineet tähän pulmaan muuta ratkaisukeinoa kuin, että heidän oli pakko luopua yhdestä niistä Nasaretin taloista, jotka Joosef ja hänen naapurinsa Jaakob olivat omistaneet liikekumppaneina.
By the middle of this fifteenth year—and we are reckoning time in accordance with the twentieth-century calendar, not by the Jewish year—Jesus had taken a firm grasp upon the management of his family. Before this year had passed, their savings had about disappeared, and they were face to face with the necessity of disposing of one of the Nazareth houses which Joseph and his neighbor Jacob owned in partnership.
Keskiviikkoiltana, huhtikuun 17. päivänä vuonna 9 jKr., syntyi perheen kuopus Ruut, ja Jeesus yritti parhaan kykynsä mukaan astua isänsä paikalle äitinsä lohduttajana ja hoivaajana tämän rasittavan ja varsin murheellisen koettelemuksen aikana. Kukaan isä ei olisi voinut yhtään sen hellemmin ja uskollisemmin rakastaa ja hoivata tytärtään kuin, miten Jeesus lähes kahdenkymmenen vuoden ajan (kunnes hän aloitti julkisen toimintansa) huolehti pikku-Ruutista. Ja hän oli yhtä hyvä isä kaikille muillekin perheensä jäsenille.
On Wednesday evening, April 17, a.d. 9, Ruth, the baby of the family, was born, and to the best of his ability Jesus endeavored to take the place of his father in comforting and ministering to his mother during this trying and peculiarly sad ordeal. For almost a score of years (until he began his public ministry) no father could have loved and nurtured his daughter any more affectionately and faithfully than Jesus cared for little Ruth. And he was an equally good father to all the other members of his family.
Käsillä olevan vuoden aikana Jeesus muotoili ensimmäisen kerran sen rukouksen, jonka hän myöhemmin opetti apostoleilleen ja jonka monet ovat tulleet tuntemaan ”Isä meidän”-rukouksena. Tavallaan se kehittyi kotialttarin äärellä harjoitetuista rukoushetkistä, joissa he viljelivät monenmuotoisia ylistyksiä ja useita kaavamaisia rukouksia. Isänsä kuoleman jälkeen Jeesus koetti opettaa muita lapsia rukouksissaan tuomaan sanottavansa esille yksilöllisesti, eli jotenkin siihen tapaan kuin hän itse mielellään menetteli, mutta nämä eivät kyenneet ymmärtämään hänen ajatustaan, ja niin heistä poikkeuksetta jokainen halusi turvautua muistamiinsa rukouskaavoihin. Juuri tässä yhteydessä, kun Jeesus pyrki kannustamaan jo varttuneempia veljiään ja sisariaan esittämään rukouksensa yksilöllisesti, hänellä oli tapana koettaa ohjata heitä eteenpäin esittämällä lauseparsia, joista nämä saisivat virikkeitä omiin rukouksiinsa, mutta kävikin ennen pitkää niin – ja ilman että hän olisi niin tarkoittanut – että nämä kaikki alkoivat käyttää rukouskaavaa, joka oli enimmältään rakennettu näistä Jeesuksen opettamista mutta vain virikkeiksi tarkoittamista lauseparsista.
During this year Jesus first formulated the prayer which he subsequently taught to his apostles, and which to many has become known as “The Lord’s Prayer.” In a way it was an evolution of the family altar; they had many forms of praise and several formal prayers. After his father’s death Jesus tried to teach the older children to express themselves individually in prayer—much as he so enjoyed doing—but they could not grasp his thought and would invariably fall back upon their memorized prayer forms. It was in this effort to stimulate his older brothers and sisters to say individual prayers that Jesus would endeavor to lead them along by suggestive phrases, and presently, without intention on his part, it developed that they were all using a form of prayer which was largely built up from these suggestive lines which Jesus had taught them.
Lopulta Jeesus luopui ajatuksesta saada jokainen perheenjäsen muotoilemaan omaehtoisia rukouksia, ja eräänä lokakuun iltana hän istuutui matalan kivipöydän päällä olevan pienen pullean lampun ääreen ja kirjoitti kultakin sivultaan puolisen metriä pitkälle, sileälle seetripuiselle taululle hiilenpalaa käyttäen rukouksen, josta sitten tuli perheen vakiorukous.
At last Jesus gave up the idea of having each member of the family formulate spontaneous prayers, and one evening in October he sat down by the little squat lamp on the low stone table, and, on a piece of smooth cedar board about eighteen inches square, with a piece of charcoal he wrote out the prayer which became from that time on the standard family petition.
Ajatusmaailman sekavuus kiusasi Jeesusta puheena olevana vuotena suuresti. Vastuu perheestä oli varsin tehokkaasti karkottanut kaikki ajatukset ryhtyä välittömästi toteuttamaan jotakin toimintasuunnitelmaa, joka olisi ollut vastaus hänen Jerusalemissa tapaamansa vierailijan antamaan kehotukseen ”ryhtyä toimittamaan hänen Isänsä asioita”. Jeesus päätteli aivan oikein, että hänen piti asettaa kaikkien muiden velvollisuuksien edelle huolenpito maisen isänsä perheestä; että elannon hankkimisesta hänen perheelleen täytyi tulla hänen ensimmäinen velvollisuutensa.
This year Jesus was much troubled with confused thinking. Family responsibility had quite effectively removed all thought of immediately carrying out any plan for responding to the Jerusalem visitation directing him to “be about his Father’s business.” Jesus rightly reasoned that the watchcare of his earthly father’s family must take precedence of all duties; that the support of his family must become his first obligation.
Tämän vuoden kuluessa Jeesus löysi niin kutsutusta Heenokin kirjasta kohdan, jonka vaikutuksesta hän jälkeenpäin otti käyttöön nimityksen ”Ihmisen Poika” kuvaamaan hänen Urantialla suorittamaansa lahjoittautumistehtävää. Hän oli perin pohjin pohtinut ajatusta juutalaisesta Messiaasta ja oli lujasti vakuuttunut siitä, ettei hän tulisi olemaan tuo Messias. Hän halusi auttaa isänsä kansaa, mutta hän ei voinut koskaan kuvitella johtavansa juutalaisten armeijoita Palestiinaa hallitsevan vieraan vallan kukistamiseksi. Hän tiesi, ettei hän milloinkaan istuisi Daavidin valtaistuimella Jerusalemissa. Hän ei myöskään uskonut, että hänen tehtävänsä olisi yksinomaisesti juutalaisista huolehtivan hengellisen vapahtajan tai moraalinopettajan tehtävä. Sen vuoksi hänen elämäntehtävänään ei voisi missään mielessä olla heprealaiskirjoituksissa esitettyjen kiihkeiden kaipausten ja niin kutsuttujen Messias-profetioiden täyttäminen, ei ainakaan siten kuin juutalaiset nämä profeettojen esittämät ennustukset käsittivät. Samoin hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi esiintymään profeetta Danielin hahmottelemana Ihmisen Poikana.
In the course of this year Jesus found a passage in the so-called Book of Enoch which influenced him in the later adoption of the term “Son of Man” as a designation for his bestowal mission on Urantia. He had thoroughly considered the idea of the Jewish Messiah and was firmly convinced that he was not to be that Messiah. He longed to help his father’s people, but he never expected to lead Jewish armies in overthrowing the foreign domination of Palestine. He knew he would never sit on the throne of David at Jerusalem. Neither did he believe that his mission was that of a spiritual deliverer or moral teacher solely to the Jewish people. In no sense, therefore, could his life mission be the fulfillment of the intense longings and supposed Messianic prophecies of the Hebrew scriptures; at least, not as the Jews understood these predictions of the prophets. Likewise he was certain he was never to appear as the Son of Man depicted by the Prophet Daniel.
Mutta kun se aika koittaisi, jolloin hän lähtisi maailmaan maailman opettajaksi, mitä nimitystä hän silloin itsestään käyttäisi? Mikä olisi se väite, jonka hän esittäisi tehtävästään? Millä nimellä häntä kutsuisivat ihmiset, joista tulisi hänen opetuksiinsa uskovia?
But when the time came for him to go forth as a world teacher, what would he call himself? What claim should he make concerning his mission? By what name would he be called by the people who would become believers in his teachings?
Kaikkia näitä ongelmia pohdiskellessaan hän löysi Nasaretin synagogan kirjastosta tutkiskelemiensa apokalyptisten kirjojen joukosta tämän ”Heenokin kirjaksi” kutsutun käsikirjoituksen, ja vaikka hän oli varma siitä, ettei se ollut muinaisen Heenokin kirjoittama, se tuntui hänestä silti varsin kiehtovalta, ja hän luki sen ja luki sen uudelleen monta kertaa. Siinä oli muuan kohta, joka teki häneen erityisen syvän vaikutuksen, kappale, jossa tämä nimitys ”Ihmisen Poika” esiintyi. Tämän niin kutsutun Heenokin kirjan kirjoittaja kertoi enemmänkin tästä Ihmisen Pojasta kuvaillen työtä, jonka tämä tekisi maan päällä, ja selittäen, että tämä Ihmisen Poika oli Isänsä, kaikkien Isän, kanssa kulkenut taivaallisen kirkkauden kartanoissa, ennen kuin hän tuli tähän maailmaan tuomaan pelastusta ihmiskunnalle; ja että tämä oli kääntänyt selkänsä kaikelle tälle loistolle ja kunnialle astuakseen alas maan päälle julistamaan pelastusta hädässä oleville kuolevaisille. Aina kun Jeesus luki näitä kohtia (hyvin ymmärtäen, että suuri osa näihin opetuksiin sekoittuneesta idän mystiikasta oli virheellistä), hän sydämessään vastasi ja mielessään tiedosti, ettei yksikään heprealaiskirjoitusten Messias-ennustuksista, ei yksikään juutalaisesta vapahtajasta kertovista teorioista ollut yhtä lähellä totuutta kuin tuo kertomus, joka oli kätketty tähän vain osittain hyväksyttyyn Heenokin kirjaan. Ja siinä paikassa ja sillä hetkellä hän päätti ottaa ensimmäiseksi epiteetikseen ”Ihmisen Poika”. Ja näin hän tekikin, sitten kun hän myöhemmin aloitti julkisen toimintansa. Jeesuksella oli erehtymätön totuuden tunnistamisen kyky, eikä hän koskaan empinyt omaksua totuutta, mistä lähteestä hyvänsä se näyttikin tulevan.
While turning all these problems over in his mind, he found in the synagogue library at Nazareth, among the apocalyptic books which he had been studying, this manuscript called “The Book of Enoch”; and though he was certain that it had not been written by Enoch of old, it proved very intriguing to him, and he read and reread it many times. There was one passage which particularly impressed him, a passage in which this term “Son of Man” appeared. The writer of this so-called Book of Enoch went on to tell about this Son of Man, describing the work he would do on earth and explaining that this Son of Man, before coming down on this earth to bring salvation to mankind, had walked through the courts of heavenly glory with his Father, the Father of all; and that he had turned his back upon all this grandeur and glory to come down on earth to proclaim salvation to needy mortals. As Jesus would read these passages (well understanding that much of the Eastern mysticism which had become admixed with these teachings was erroneous), he responded in his heart and recognized in his mind that of all the Messianic predictions of the Hebrew scriptures and of all the theories about the Jewish deliverer, none was so near the truth as this story tucked away in this only partially accredited Book of Enoch; and he then and there decided to adopt as his inaugural title “the Son of Man.” And this he did when he subsequently began his public work. Jesus had an unerring ability for the recognition of truth, and truth he never hesitated to embrace, no matter from what source it appeared to emanate.
Tähän ajankohtaan mennessä hän oli jo jokseenkin perusteellisesti selvittänyt itselleen monta näkökohtaa, jotka liittyivät hänen pian alkavaan työhönsä maailman hyväksi, mutta hän ei näistä seikoista puhunut mitään äidilleen, joka piti yhä lujasti kiinni ajatuksesta, että Jeesus oli juutalaisten Messias.
By this time he had quite thoroughly settled many things about his forthcoming work for the world, but he said nothing of these matters to his mother, who still held stoutly to the idea of his being the Jewish Messiah.
Tästä alkoi Jeesuksen nuoruusaikojen suuri hämmennys. Päästyään jo jossakin mielessä selvyyteen maan päällä suorittamansa tehtävän luonteesta eli siitä, mitä hänen olisi olla ”toimittamassa Isänsä asioita”, osoittamassa koko ihmiskunnalle Isänsä rakastavaa olemusta, hän alkoi pohdiskella uudelleen niitä pyhien kirjoitusten monia kohtia, joissa puhuttiin kansallisen vapahtajan, juutalaisen opettajan tai kuninkaan, tulemisesta. Mihin tapahtumaan tällaiset profetiat viittasivat? Eikö hän ollutkin juutalainen, vai oliko sittenkään? Kuuluiko hän Daavidin huoneeseen, vai eikö hän kuulunut? Hänen äitinsä vakuutti, että hän kuului; hänen isänsä ratkaisu oli ollut päinvastainen. Hän itse päätteli, ettei hän siihen kuulunut. Mutta olivatko profeetat siis sekaantuneet siinä, mikä olisi Messiaan luonne ja tehtävä?
The great confusion of Jesus’ younger days now arose. Having settled something about the nature of his mission on earth, “to be about his Father’s business”—to show forth his Father’s loving nature to all mankind—he began to ponder anew the many statements in the Scriptures referring to the coming of a national deliverer, a Jewish teacher or king. To what event did these prophecies refer? Was not he a Jew? or was he? Was he or was he not of the house of David? His mother averred he was; his father had ruled that he was not. He decided he was not. But had the prophets confused the nature and mission of the Messiah?
Voisiko loppujen lopuksi sittenkin olla mahdollista, että hänen äitinsä oli oikeassa? Aikaisemmin kun oli ilmennyt mielipiteiden eroavuutta, hänen äitinsä oli useimmissa asioissa ollut oikeassa. Jos hän olisi uusi opettaja eikä Messias, miten hän siinä tapauksessa tunnistaisi juutalaisen Messiaan, jos sellainen ilmestyisi Jerusalemiin, sillä aikaa kun hän oli suorittamassa tehtäväänsä maan päällä; entä mikä sitten olisi hänen suhteensa tähän juutalaiseen Messiaaseen? Ja millainen suhde hänellä tulisi olla perheeseensä, sitten kun hän olisi aloittanut elämäntehtävänsä? Entä juutalaiseen yhteisöön ja uskontoon, Rooman valtakuntaan, ei-juutalaisiin ja heidän uskontoihinsa? Kutakin näistä suurimerkityksisistä asioista tämä nuori galilealainen punnitsi mielessään ja pohti vakavasti, samalla kun jatkoi töitään höyläpenkkinsä ääressä hankkiessaan suurella vaivalla elannon itselleen, äidilleen ja kahdeksalle muulle nälkäiselle suulle.
After all, could it be possible that his mother was right? In most matters, when differences of opinion had arisen in the past, she had been right. If he were a new teacher and not the Messiah, then how should he recognize the Jewish Messiah if such a one should appear in Jerusalem during the time of his earth mission; and, further, what should be his relation to this Jewish Messiah? And what should be his relation, after embarking on his life mission, to his family? to the Jewish commonwealth and religion? to the Roman Empire? to the gentiles and their religions? Each of these momentous problems this young Galilean turned over in his mind and seriously pondered while he continued to work at the carpenter’s bench, laboriously making a living for himself, his mother, and eight other hungry mouths.
Ennen vuoden päättymistä Maria pani merkille perheen rahavarojen hupenemisen. Hän luovutti kyyhkystenmyynnin Jaakobille. Kohta he ostivat toisen lehmän, ja Mirjamin toimiessa apulaisena he ryhtyivät myymään maitoa nasaretilaisnaapureilleen.
Before the end of this year Mary saw the family funds diminishing. She turned the sale of doves over to James. Presently they bought a second cow, and with the aid of Miriam they began the sale of milk to their Nazareth neighbors.
Jeesuksen syvälliset mietiskelyjaksot, hänen tavan takaa tekemänsä rukousretket kukkulan laelle ja hänen vähän väliä julkituomansa monet kummalliset ajatukset hätäännyttivät hänen äitiään perin juurin. Toisinaan tämä ajatteli, että nuorimies oli järjiltään, mutta sitten hän useimmin sai pelkonsa asettumaan muistaessaan, että hänen poikansa oli loppujen lopuksi kuitenkin lupauksen lapsi ja jollakin tavoin erilainen kuin muut nuoret.
His profound periods of meditation, his frequent journeys to the hilltop for prayer, and the many strange ideas which Jesus advanced from time to time, thoroughly alarmed his mother. Sometimes she thought the lad was beside himself, and then she would steady her fears, remembering that he was, after all, a child of promise and in some manner different from other youths.
Mutta Jeesus oppi vähitellen olemaan puhumatta kaikista ajatuksistaan, olemaan esittämättä kaikkia käsityksiään maailmalle, edes omalle äidilleen. Tästä vuodesta alkaen Jeesus alkoi aina vain vähemmän tuoda julki, mitä hänen mielessään liikkui. Hän toisin sanoen puhui vähemmän niistä asioista, joita keskitasoinen ihminen ei pystyisi käsittämään, ja joista puhuminen vain johtaisi siihen, että häntä pidettäisiin omituisena tai tavallisista ihmisistä poikkeavana. Kaiken ulospäin näkyvän osalta hän muuttui tavanomaiseksi ja sovinnaiseksi, jos kohta hän samalla kaipasi jotakuta, joka olisi kyennyt ymmärtämään hänen ongelmiaan. Hän kaipasi luotettavaa ja uskottua ystävää, mutta hänen ongelmansa olivat liian monimutkaisia hänen ihmiskumppaniensa käsittää. Epätavallisen tilanteen ainutlaatuisuus pakotti hänet kantamaan taakkansa yksin.
But Jesus was learning not to speak of all his thoughts, not to present all his ideas to the world, not even to his own mother. From this year on, Jesus’ disclosures about what was going on in his mind steadily diminished; that is, he talked less about those things which an average person could not grasp, and which would lead to his being regarded as peculiar or different from ordinary folks. To all appearances he became commonplace and conventional, though he did long for someone who could understand his problems. He craved a trustworthy and confidential friend, but his problems were too complex for his human associates to comprehend. The uniqueness of the unusual situation compelled him to bear his burdens alone.