Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Amenemopen opetusten ote egyptiläisten ajatusmaailmasta oli vähitellen kirpoamassa, kun erään egyptiläisen saalemilaislääkärin vaikutuksesta muuan kuningasperheen nainen omaksui Melkisedekin opetukset. Tämä nainen suostutteli poikansa, Egyptin faaraon Ikhnatonin, hyväksymään nämä opit Ainoasta Jumalasta.
Sen jälkeen kun kuolevaishahmoinen Melkisedek täältä poistui, yhdelläkään ihmisellä ei ollut tähän mennessä ollut yhtä hämmästyttävän selkeää käsitystä Saalemin ilmoitususkonnosta kuin Ikhnatonilla. Joissakin suhteissa tämä nuori Egyptin kuningas on eräs ihmiskunnan historian merkittävimpiä henkilöitä. Aikana, jolloin hengellinen lamaannus Mesopotamiassa aina vain paheni, hän piti Egyptissä elävänä oppia El Eljonista, Ainoasta Jumalasta, ja piti niin tehdessään yllä sitä filosofista monoteismin kanavaa, joka oli elintärkeä tuolloin vielä tulevaisuuteen kuuluneen Mikaelin lahjoittautumisen uskonnolliselle taustalle. Ja tunnustukseksi nimenomaan tästä sankariteosta – muiden syiden ohella – Jeesus-lapsi vietiin Egyptiin, jossa muutamat Ikhnatonin hengelliset seuraajat tapasivat hänet, ja tiettyyn määrään asti he ymmärsivät joitakin piirteitä hänen jumalallisesta tehtävästään Urantialla.
Mooses, suurin persoonallisuus Melkisedekin ja Jeesuksen välillä, oli heprealaisen rodun ja Egyptin kuningasperheen yhteinen lahja maailmalle. Ja mikäli Ikhnaton olisi omannut Mooseksen osaavuuden ja kyvykkyyden, mikäli hän olisi osoittanut hämmästyttävän uskonnollisen johtajuutensa veroista poliittista nerokkuutta, Egyptistä olisi siinä tapauksessa tullut tuon ajan suuri monoteistinen kansakunta. Ja jos niin olisi käynyt, on hyvinkin mahdollista, että Jeesus olisi elänyt enimmän osan kuolevaisen hahmossa viettämästään elämästä Egyptissä.
Yksikään kuningas ei koko historian aikana ole edennyt niin järjestelmällisesti kääntääkseen kokonaisen kansakunnan polyteismista monoteismiin kuin tämä merkillinen Ikhnaton. Mitä ällistyttävimmällä päättäväisyydellä tämä nuori hallitsija katkaisi siteet menneisyyteen: muutti nimensä, hylkäsi pääkaupunkinsa, rakensi kokonaan uuden kaupungin ja loi uuden taiteen ja kirjallisuuden kokonaiselle kansalle. Mutta hän eteni liian nopeasti; hän rakensi liian paljon – enemmän kuin saattoi säilyä, sitten kun hän oli poissa. Hän ei toisaalta kyennyt järjestämään kansansa aineellista turvallisuutta ja hyvinvointia, mikä kaikki tuli epäsuotuisasti hänen uskonnollisia opetuksiaan vastaan, sitten kun vastoinkäymisten ja sorron tulvavedet myöhemmin pyyhkäisivät egyptiläisten yli.
Olisipa tällä hämmästyttävän selväpiirteisen näkemyksen ja epätavallisen määrätietoisuuden omanneella miehellä ollut Mooseksen poliittinen tarkkavaistoisuus, niin hän olisi muuttanut koko historian kulun siltä osin, kuin kysymys on läntisen maailman uskonnon kehityksestä ja totuuden julkitulosta. Elinaikanaan hän pystyi hillitsemään yleensäkin huonoon huutoon saattamiensa pappien toimintaa, mutta nämä ylläpitivät kulttejaan salassa ja riensivät toimimaan, heti kun nuori kuningas joutui pois vallasta. Eivätkä papit vitkastelleet yhdistäessään kaikki Egyptiä sittemmin kohdanneet vaikeudet hänen hallituskautenaan tapahtuneeseen monoteismin pystyttämiseen.
Siinä Ikhnaton osoitti viisautta, että hän pyrki juurruttamaan monoteismin aurinkojumalan valepuvussa. Tämä päätös lähteä rakentamaan Universaalisen Isän palvontaa tuomalla kaikki jumalat aurinkokultin piiriin, juontui edellä mainitun saalemilaislääkärin antamasta neuvosta. Ikhnaton otti tuolloin olemassa olleen Aton-uskon yleisesti tunnetut opinkappaleet Jumaluuden isyydestä ja äitiydestä ja loi niistä uskonnon, joka tiedosti läheisen palvontayhteyden ihmisen ja Jumalan välillä.
Ikhnaton oli riittävän viisas pitääkseen palvonnan ulkonaisesti edelleen auringonjumala Atonin palvontana, samalla kun hän johdatti seuraajansa Ainoan Jumalan, Atonin luojan ja kaikkien ylimmän Isän, verhottuun palvontaan. Tämä nuori opettaja-kuningas oli tuottelias kirjailija, joka kirjoitti tutkielman nimeltä ”Ainoa Jumala”. Kirjassa oli kolmekymmentäyksi lukua. Palattuaan valtaan papit hävittivät sen jäljettömiin. Ikhnaton kirjoitti myös satakolmekymmentäseitsemän hymniä, joista kahtatoista nyt säilytetään Vanhan Testamentin Psalmien kirjassa ja pidetään heprealaisten kirjoittamina.
Ikhnatonin uskonnon ylivoimaisesti tärkein sana päivittäisessä elämässä oli ”vanhurskaus”, ja ennen pitkää hän laajensi oikeintekemisen käsitettä niin, että sen piiriin kuuluivat niin kansainvälinen kuin kansallinenkin etiikka. Tuolloin eli sukupolvi, jossa ilmeni hämmästyttävää omakohtaista hurskautta ja jolle oli ominaista, että älykkäämpien miesten ja naisten keskuudessa esiintyi aitoa pyrkimystä Jumalan löytämiseen ja tuntemiseen. Tuona aikana ei sosiaalinen asema eikä varallisuus tuonut kenellekään egyptiläiselle mitään etua lain edessä. Egyptin perhe-elämä vaikutti paljon moraalisen kulttuurin säilymiseen ja kohoamiseen, ja se oli innoittavana esimerkkinä juutalaisten myöhemmälle erinomaiselle perhe-elämälle Palestiinassa.
Ikhnatonin evankeliumin kohtalokas heikkous oli sen sisältämä suurin totuus: oppi siitä, ettei Aton ollut pelkästään Egyptin luoja, vaan myös ”koko maailman, ihmisen ja eläinten ja kaikkien vieraiden maiden, jopa Syyrian ja Kushin luoja tämän Egyptinmaan lisäksi. Hän asettaa kaikki paikalleen ja pitää huolen kaikkien tarpeista.” Nämä käsitykset Jumaluudesta olivat korkeita ja yleviä, mutta ne eivät olleet kansallismielisiä. Tällaiset uskonnon piirissä esiintyneet kansainväliset mielialat eivät olleet omiaan lisäämään Egyptin armeijan taistelumieltä sotatanterella, kun ne sen sijaan antoivat pappien käteen tehokkaita aseita käytettäviksi nuorta kuningasta ja hänen uutta uskontoaan vastaan. Hänen käsityksensä Jumaluudesta oli myöhempien heprealaisten vastaavaa käsitettä paljon korkeammalla, mutta se oli edennyt liian kauas palvellakseen enää kansakunnanrakentajan päämääriä.
Vaikka yksijumalaisuuden ihanne Ikhnatonin poismenon myötä kärsikin tappion, ajatus yhdestä Jumalasta jäi silti pysyvästi monien ryhmien mieleen. Ikhnatonin vävy palasi pappien mukana palvomaan vanhoja jumalia ja muutti nimensä Tutankhameniksi. Teebasta tuli taas pääkaupunki, ja papit lihoivat maaomaisuutensa varassa, olihan heidän hallussaan lopulta seitsemäsosa koko Egyptistä. Eikä aikaakaan, kun muuan tämän samaisen pappissäädyn jäsen anasti röyhkeästi kruunun.
Mutta kokonaan papit eivät monoteismin aaltoa pystyneet kammitsoimaan. Heidän oli pakko yhdistellä jumalia ja kirjoittaa yhä useampia jumalten nimiä yhdysviivoin yhdeksi nimeksi. Jumalten perhe supistui supistumistaan. Ikhnaton oli yhdistänyt taivaalla liekehtivän kiekon ja Luojajumalan, eikä tämä ajatus lakannut leimahtelemasta liekkiin ihmisten, yksinpä pappienkin, sydämessä vielä kauan sen jälkeen, kun nuori uudistaja oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Monoteismin ajatus ei milloinkaan sammunut ihmisten sydämestä, ei Egyptissä eikä maailmassa. Se kyti saman jumalallisen Isän Luoja-Pojan saapumiseen asti, sen ainoan Jumalan, jota Ikhnaton niin antaumuksellisesti oli julistanut koko Egyptin palvottavaksi.
Ikhnatonin opin heikkoutena oli se, että hän piti esillä niin pitkälle kehittynyttä uskontoa, että vain sivistyneet egyptiläiset kykenivät täysin käsittämään hänen opetuksensa. Maatyöläisten syvät rivit eivät oikeastaan koskaan ymmärtäneet hänen evankeliumiaan, ja siksi ne olivat valmiit palaamaan pappien mukana entisaikoina harjoitettuun Isiksen ja hänen puolisonsa Osiriksen palvontaan, Osiriksen, jonka oletettiin ihmeenkaltaisella tavalla heränneen pimeyden ja pahuuden jumalan Setin hänelle aiheuttamasta julmasta kuolemasta.
Oppi kaikille ihmisille tarjolla olevasta kuolemattomuudesta oli egyptiläisille liian edistyksellinen. Vain kuninkaille ja rikkaille oli luvassa kuolleistaherääminen. Juuri sen vuoksi he niin huolellisesti palsamoivat ja säilyttivät näiden ruumiit hautakammioissaan tuomiopäivää varten. Mutta ajatus pelastuksen ja ylösnousemuksen demokraattisuudesta, jota Ikhnaton nimenomaan oli opettanut, pääsi lopulta voitolle ja jopa niin laajasti, että egyptiläiset myöhemmin jo uskoivat mykkien eläintenkin eloonjäämiseen.
Vaikka tämän egyptiläisen hallitsijan yritys houkutella kansansa palvomaan yhtä ainoaa Jumalaa näyttikin valuneen hiekkaan, olisi huomattava, että hänen työnsä jälkivaikutukset säilyivät vuosisatojen ajan sekä Palestiinassa että Kreikassa ja että Egyptistä tuli näin se välittäjä, jonka kautta Niilin varsien monikoosteinen ja kehitysperäinen sivistys ja Eufratin seutujen ilmoitusperäinen uskonto välittyivät kaikille myöhemmille länsimaiden kansoille.
Tämän Niilinlaaksossa tapahtuneen moraalin kehityksen ja hengellisen kasvun suurenmoisen aikakauden hohto oli nopeasti himmenemässä suunnilleen niihin aikoihin, jolloin heprealaisten kansallinen elämä oli alkamassa, ja näiden beduiinien Egyptissä-olosta seurasi, että he veivät mukanaan monia aineksia näistä opetuksista ja omassa rotukohtaisessa uskonnossaan pelastivat monet Ikhnatonin opinkappaleet unohdukselta.
The teachings of Amenemope were slowly losing their hold on the Egyptian mind when, through the influence of an Egyptian Salemite physician, a woman of the royal family espoused the Melchizedek teachings. This woman prevailed upon her son, Ikhnaton, Pharaoh of Egypt, to accept these doctrines of One God.
Since the disappearance of Melchizedek in the flesh, no human being up to that time had possessed such an amazingly clear concept of the revealed religion of Salem as Ikhnaton. In some respects this young Egyptian king is one of the most remarkable persons in human history. During this time of increasing spiritual depression in Mesopotamia, he kept alive the doctrine of El Elyon, the One God, in Egypt, thus maintaining the philosophic monotheistic channel which was vital to the religious background of the then future bestowal of Michael. And it was in recognition of this exploit, among other reasons, that the child Jesus was taken to Egypt, where some of the spiritual successors of Ikhnaton saw him and to some extent understood certain phases of his divine mission to Urantia.
Moses, the greatest character between Melchizedek and Jesus, was the joint gift to the world of the Hebrew race and the Egyptian royal family; and had Ikhnaton possessed the versatility and ability of Moses, had he manifested a political genius to match his surprising religious leadership, then would Egypt have become the great monotheistic nation of that age; and if this had happened, it is barely possible that Jesus might have lived the greater portion of his mortal life in Egypt.
Never in all history did any king so methodically proceed to swing a whole nation from polytheism to monotheism as did this extraordinary Ikhnaton. With the most amazing determination this young ruler broke with the past, changed his name, abandoned his capital, built an entirely new city, and created a new art and literature for a whole people. But he went too fast; he built too much, more than could stand when he had gone. Again, he failed to provide for the material stability and prosperity of his people, all of which reacted unfavorably against his religious teachings when the subsequent floods of adversity and oppression swept over the Egyptians.
Had this man of amazingly clear vision and extraordinary singleness of purpose had the political sagacity of Moses, he would have changed the whole history of the evolution of religion and the revelation of truth in the Occidental world. During his lifetime he was able to curb the activities of the priests, whom he generally discredited, but they maintained their cults in secret and sprang into action as soon as the young king passed from power; and they were not slow to connect all of Egypt’s subsequent troubles with the establishment of monotheism during his reign.
Very wisely Ikhnaton sought to establish monotheism under the guise of the sun-god. This decision to approach the worship of the Universal Father by absorbing all gods into the worship of the sun was due to the counsel of the Salemite physician. Ikhnaton took the generalized doctrines of the then existent Aton faith regarding the fatherhood and motherhood of Deity and created a religion which recognized an intimate worshipful relation between man and God.
Ikhnaton was wise enough to maintain the outward worship of Aton, the sun-god, while he led his associates in the disguised worship of the One God, creator of Aton and supreme Father of all. This young teacher-king was a prolific writer, being author of the exposition entitled “The One God,” a book of thirty-one chapters, which the priests, when returned to power, utterly destroyed. Ikhnaton also wrote one hundred and thirty-seven hymns, twelve of which are now preserved in the Old Testament Book of Psalms, credited to Hebrew authorship.
The supreme word of Ikhnaton’s religion in daily life was “righteousness,” and he rapidly expanded the concept of right doing to embrace international as well as national ethics. This was a generation of amazing personal piety and was characterized by a genuine aspiration among the more intelligent men and women to find God and to know him. In those days social position or wealth gave no Egyptian any advantage in the eyes of the law. The family life of Egypt did much to preserve and augment moral culture and was the inspiration of the later superb family life of the Jews in Palestine.
The fatal weakness of Ikhnaton’s gospel was its greatest truth, the teaching that Aton was not only the creator of Egypt but also of the “whole world, man and beasts, and all the foreign lands, even Syria and Kush, besides this land of Egypt. He sets all in their place and provides all with their needs.” These concepts of Deity were high and exalted, but they were not nationalistic. Such sentiments of internationality in religion failed to augment the morale of the Egyptian army on the battlefield, while they provided effective weapons for the priests to use against the young king and his new religion. He had a Deity concept far above that of the later Hebrews, but it was too advanced to serve the purposes of a nation builder.
Though the monotheistic ideal suffered with the passing of Ikhnaton, the idea of one God persisted in the minds of many groups. The son-in-law of Ikhnaton went along with the priests, back to the worship of the old gods, changing his name to Tutankhamen. The capital returned to Thebes, and the priests waxed fat upon the land, eventually gaining possession of one seventh of all Egypt; and presently one of this same order of priests made bold to seize the crown.
But the priests could not fully overcome the monotheistic wave. Increasingly they were compelled to combine and hyphenate their gods; more and more the family of gods contracted. Ikhnaton had associated the flaming disc of the heavens with the creator God, and this idea continued to flame up in the hearts of men, even of the priests, long after the young reformer had passed on. Never did the concept of monotheism die out of the hearts of men in Egypt and in the world. It persisted even to the arrival of the Creator Son of that same divine Father, the one God whom Ikhnaton had so zealously proclaimed for the worship of all Egypt.
The weakness of Ikhnaton’s doctrine lay in the fact that he proposed such an advanced religion that only the educated Egyptians could fully comprehend his teachings. The rank and file of the agricultural laborers never really grasped his gospel and were, therefore, ready to return with the priests to the old-time worship of Isis and her consort Osiris, who was supposed to have been miraculously resurrected from a cruel death at the hands of Set, the god of darkness and evil.
The teaching of immortality for all men was too advanced for the Egyptians. Only kings and the rich were promised a resurrection; therefore did they so carefully embalm and preserve their bodies in tombs against the day of judgment. But the democracy of salvation and resurrection as taught by Ikhnaton eventually prevailed, even to the extent that the Egyptians later believed in the survival of dumb animals.
Although the effort of this Egyptian ruler to impose the worship of one God upon his people appeared to fail, it should be recorded that the repercussions of his work persisted for centuries both in Palestine and Greece, and that Egypt thus became the agent for transmitting the combined evolutionary culture of the Nile and the revelatory religion of the Euphrates to all of the subsequent peoples of the Occident.
The glory of this great era of moral development and spiritual growth in the Nile valley was rapidly passing at about the time the national life of the Hebrews was beginning, and consequent upon their sojourn in Egypt these Bedouins carried away much of these teachings and perpetuated many of Ikhnaton’s doctrines in their racial religion.
SuomiEnglish
Amenemopen opetusten ote egyptiläisten ajatusmaailmasta oli vähitellen kirpoamassa, kun erään egyptiläisen saalemilaislääkärin vaikutuksesta muuan kuningasperheen nainen omaksui Melkisedekin opetukset. Tämä nainen suostutteli poikansa, Egyptin faaraon Ikhnatonin, hyväksymään nämä opit Ainoasta Jumalasta.
The teachings of Amenemope were slowly losing their hold on the Egyptian mind when, through the influence of an Egyptian Salemite physician, a woman of the royal family espoused the Melchizedek teachings. This woman prevailed upon her son, Ikhnaton, Pharaoh of Egypt, to accept these doctrines of One God.
Sen jälkeen kun kuolevaishahmoinen Melkisedek täältä poistui, yhdelläkään ihmisellä ei ollut tähän mennessä ollut yhtä hämmästyttävän selkeää käsitystä Saalemin ilmoitususkonnosta kuin Ikhnatonilla. Joissakin suhteissa tämä nuori Egyptin kuningas on eräs ihmiskunnan historian merkittävimpiä henkilöitä. Aikana, jolloin hengellinen lamaannus Mesopotamiassa aina vain paheni, hän piti Egyptissä elävänä oppia El Eljonista, Ainoasta Jumalasta, ja piti niin tehdessään yllä sitä filosofista monoteismin kanavaa, joka oli elintärkeä tuolloin vielä tulevaisuuteen kuuluneen Mikaelin lahjoittautumisen uskonnolliselle taustalle. Ja tunnustukseksi nimenomaan tästä sankariteosta – muiden syiden ohella – Jeesus-lapsi vietiin Egyptiin, jossa muutamat Ikhnatonin hengelliset seuraajat tapasivat hänet, ja tiettyyn määrään asti he ymmärsivät joitakin piirteitä hänen jumalallisesta tehtävästään Urantialla.
Since the disappearance of Melchizedek in the flesh, no human being up to that time had possessed such an amazingly clear concept of the revealed religion of Salem as Ikhnaton. In some respects this young Egyptian king is one of the most remarkable persons in human history. During this time of increasing spiritual depression in Mesopotamia, he kept alive the doctrine of El Elyon, the One God, in Egypt, thus maintaining the philosophic monotheistic channel which was vital to the religious background of the then future bestowal of Michael. And it was in recognition of this exploit, among other reasons, that the child Jesus was taken to Egypt, where some of the spiritual successors of Ikhnaton saw him and to some extent understood certain phases of his divine mission to Urantia.
Mooses, suurin persoonallisuus Melkisedekin ja Jeesuksen välillä, oli heprealaisen rodun ja Egyptin kuningasperheen yhteinen lahja maailmalle. Ja mikäli Ikhnaton olisi omannut Mooseksen osaavuuden ja kyvykkyyden, mikäli hän olisi osoittanut hämmästyttävän uskonnollisen johtajuutensa veroista poliittista nerokkuutta, Egyptistä olisi siinä tapauksessa tullut tuon ajan suuri monoteistinen kansakunta. Ja jos niin olisi käynyt, on hyvinkin mahdollista, että Jeesus olisi elänyt enimmän osan kuolevaisen hahmossa viettämästään elämästä Egyptissä.
Moses, the greatest character between Melchizedek and Jesus, was the joint gift to the world of the Hebrew race and the Egyptian royal family; and had Ikhnaton possessed the versatility and ability of Moses, had he manifested a political genius to match his surprising religious leadership, then would Egypt have become the great monotheistic nation of that age; and if this had happened, it is barely possible that Jesus might have lived the greater portion of his mortal life in Egypt.
Yksikään kuningas ei koko historian aikana ole edennyt niin järjestelmällisesti kääntääkseen kokonaisen kansakunnan polyteismista monoteismiin kuin tämä merkillinen Ikhnaton. Mitä ällistyttävimmällä päättäväisyydellä tämä nuori hallitsija katkaisi siteet menneisyyteen: muutti nimensä, hylkäsi pääkaupunkinsa, rakensi kokonaan uuden kaupungin ja loi uuden taiteen ja kirjallisuuden kokonaiselle kansalle. Mutta hän eteni liian nopeasti; hän rakensi liian paljon – enemmän kuin saattoi säilyä, sitten kun hän oli poissa. Hän ei toisaalta kyennyt järjestämään kansansa aineellista turvallisuutta ja hyvinvointia, mikä kaikki tuli epäsuotuisasti hänen uskonnollisia opetuksiaan vastaan, sitten kun vastoinkäymisten ja sorron tulvavedet myöhemmin pyyhkäisivät egyptiläisten yli.
Never in all history did any king so methodically proceed to swing a whole nation from polytheism to monotheism as did this extraordinary Ikhnaton. With the most amazing determination this young ruler broke with the past, changed his name, abandoned his capital, built an entirely new city, and created a new art and literature for a whole people. But he went too fast; he built too much, more than could stand when he had gone. Again, he failed to provide for the material stability and prosperity of his people, all of which reacted unfavorably against his religious teachings when the subsequent floods of adversity and oppression swept over the Egyptians.
Olisipa tällä hämmästyttävän selväpiirteisen näkemyksen ja epätavallisen määrätietoisuuden omanneella miehellä ollut Mooseksen poliittinen tarkkavaistoisuus, niin hän olisi muuttanut koko historian kulun siltä osin, kuin kysymys on läntisen maailman uskonnon kehityksestä ja totuuden julkitulosta. Elinaikanaan hän pystyi hillitsemään yleensäkin huonoon huutoon saattamiensa pappien toimintaa, mutta nämä ylläpitivät kulttejaan salassa ja riensivät toimimaan, heti kun nuori kuningas joutui pois vallasta. Eivätkä papit vitkastelleet yhdistäessään kaikki Egyptiä sittemmin kohdanneet vaikeudet hänen hallituskautenaan tapahtuneeseen monoteismin pystyttämiseen.
Had this man of amazingly clear vision and extraordinary singleness of purpose had the political sagacity of Moses, he would have changed the whole history of the evolution of religion and the revelation of truth in the Occidental world. During his lifetime he was able to curb the activities of the priests, whom he generally discredited, but they maintained their cults in secret and sprang into action as soon as the young king passed from power; and they were not slow to connect all of Egypt’s subsequent troubles with the establishment of monotheism during his reign.
Siinä Ikhnaton osoitti viisautta, että hän pyrki juurruttamaan monoteismin aurinkojumalan valepuvussa. Tämä päätös lähteä rakentamaan Universaalisen Isän palvontaa tuomalla kaikki jumalat aurinkokultin piiriin, juontui edellä mainitun saalemilaislääkärin antamasta neuvosta. Ikhnaton otti tuolloin olemassa olleen Aton-uskon yleisesti tunnetut opinkappaleet Jumaluuden isyydestä ja äitiydestä ja loi niistä uskonnon, joka tiedosti läheisen palvontayhteyden ihmisen ja Jumalan välillä.
Very wisely Ikhnaton sought to establish monotheism under the guise of the sun-god. This decision to approach the worship of the Universal Father by absorbing all gods into the worship of the sun was due to the counsel of the Salemite physician. Ikhnaton took the generalized doctrines of the then existent Aton faith regarding the fatherhood and motherhood of Deity and created a religion which recognized an intimate worshipful relation between man and God.
Ikhnaton oli riittävän viisas pitääkseen palvonnan ulkonaisesti edelleen auringonjumala Atonin palvontana, samalla kun hän johdatti seuraajansa Ainoan Jumalan, Atonin luojan ja kaikkien ylimmän Isän, verhottuun palvontaan. Tämä nuori opettaja-kuningas oli tuottelias kirjailija, joka kirjoitti tutkielman nimeltä ”Ainoa Jumala”. Kirjassa oli kolmekymmentäyksi lukua. Palattuaan valtaan papit hävittivät sen jäljettömiin. Ikhnaton kirjoitti myös satakolmekymmentäseitsemän hymniä, joista kahtatoista nyt säilytetään Vanhan Testamentin Psalmien kirjassa ja pidetään heprealaisten kirjoittamina.
Ikhnaton was wise enough to maintain the outward worship of Aton, the sun-god, while he led his associates in the disguised worship of the One God, creator of Aton and supreme Father of all. This young teacher-king was a prolific writer, being author of the exposition entitled “The One God,” a book of thirty-one chapters, which the priests, when returned to power, utterly destroyed. Ikhnaton also wrote one hundred and thirty-seven hymns, twelve of which are now preserved in the Old Testament Book of Psalms, credited to Hebrew authorship.
Ikhnatonin uskonnon ylivoimaisesti tärkein sana päivittäisessä elämässä oli ”vanhurskaus”, ja ennen pitkää hän laajensi oikeintekemisen käsitettä niin, että sen piiriin kuuluivat niin kansainvälinen kuin kansallinenkin etiikka. Tuolloin eli sukupolvi, jossa ilmeni hämmästyttävää omakohtaista hurskautta ja jolle oli ominaista, että älykkäämpien miesten ja naisten keskuudessa esiintyi aitoa pyrkimystä Jumalan löytämiseen ja tuntemiseen. Tuona aikana ei sosiaalinen asema eikä varallisuus tuonut kenellekään egyptiläiselle mitään etua lain edessä. Egyptin perhe-elämä vaikutti paljon moraalisen kulttuurin säilymiseen ja kohoamiseen, ja se oli innoittavana esimerkkinä juutalaisten myöhemmälle erinomaiselle perhe-elämälle Palestiinassa.
The supreme word of Ikhnaton’s religion in daily life was “righteousness,” and he rapidly expanded the concept of right doing to embrace international as well as national ethics. This was a generation of amazing personal piety and was characterized by a genuine aspiration among the more intelligent men and women to find God and to know him. In those days social position or wealth gave no Egyptian any advantage in the eyes of the law. The family life of Egypt did much to preserve and augment moral culture and was the inspiration of the later superb family life of the Jews in Palestine.
Ikhnatonin evankeliumin kohtalokas heikkous oli sen sisältämä suurin totuus: oppi siitä, ettei Aton ollut pelkästään Egyptin luoja, vaan myös ”koko maailman, ihmisen ja eläinten ja kaikkien vieraiden maiden, jopa Syyrian ja Kushin luoja tämän Egyptinmaan lisäksi. Hän asettaa kaikki paikalleen ja pitää huolen kaikkien tarpeista.” Nämä käsitykset Jumaluudesta olivat korkeita ja yleviä, mutta ne eivät olleet kansallismielisiä. Tällaiset uskonnon piirissä esiintyneet kansainväliset mielialat eivät olleet omiaan lisäämään Egyptin armeijan taistelumieltä sotatanterella, kun ne sen sijaan antoivat pappien käteen tehokkaita aseita käytettäviksi nuorta kuningasta ja hänen uutta uskontoaan vastaan. Hänen käsityksensä Jumaluudesta oli myöhempien heprealaisten vastaavaa käsitettä paljon korkeammalla, mutta se oli edennyt liian kauas palvellakseen enää kansakunnanrakentajan päämääriä.
The fatal weakness of Ikhnaton’s gospel was its greatest truth, the teaching that Aton was not only the creator of Egypt but also of the “whole world, man and beasts, and all the foreign lands, even Syria and Kush, besides this land of Egypt. He sets all in their place and provides all with their needs.” These concepts of Deity were high and exalted, but they were not nationalistic. Such sentiments of internationality in religion failed to augment the morale of the Egyptian army on the battlefield, while they provided effective weapons for the priests to use against the young king and his new religion. He had a Deity concept far above that of the later Hebrews, but it was too advanced to serve the purposes of a nation builder.
Vaikka yksijumalaisuuden ihanne Ikhnatonin poismenon myötä kärsikin tappion, ajatus yhdestä Jumalasta jäi silti pysyvästi monien ryhmien mieleen. Ikhnatonin vävy palasi pappien mukana palvomaan vanhoja jumalia ja muutti nimensä Tutankhameniksi. Teebasta tuli taas pääkaupunki, ja papit lihoivat maaomaisuutensa varassa, olihan heidän hallussaan lopulta seitsemäsosa koko Egyptistä. Eikä aikaakaan, kun muuan tämän samaisen pappissäädyn jäsen anasti röyhkeästi kruunun.
Though the monotheistic ideal suffered with the passing of Ikhnaton, the idea of one God persisted in the minds of many groups. The son-in-law of Ikhnaton went along with the priests, back to the worship of the old gods, changing his name to Tutankhamen. The capital returned to Thebes, and the priests waxed fat upon the land, eventually gaining possession of one seventh of all Egypt; and presently one of this same order of priests made bold to seize the crown.
Mutta kokonaan papit eivät monoteismin aaltoa pystyneet kammitsoimaan. Heidän oli pakko yhdistellä jumalia ja kirjoittaa yhä useampia jumalten nimiä yhdysviivoin yhdeksi nimeksi. Jumalten perhe supistui supistumistaan. Ikhnaton oli yhdistänyt taivaalla liekehtivän kiekon ja Luojajumalan, eikä tämä ajatus lakannut leimahtelemasta liekkiin ihmisten, yksinpä pappienkin, sydämessä vielä kauan sen jälkeen, kun nuori uudistaja oli siirtynyt tuonpuoleiseen. Monoteismin ajatus ei milloinkaan sammunut ihmisten sydämestä, ei Egyptissä eikä maailmassa. Se kyti saman jumalallisen Isän Luoja-Pojan saapumiseen asti, sen ainoan Jumalan, jota Ikhnaton niin antaumuksellisesti oli julistanut koko Egyptin palvottavaksi.
But the priests could not fully overcome the monotheistic wave. Increasingly they were compelled to combine and hyphenate their gods; more and more the family of gods contracted. Ikhnaton had associated the flaming disc of the heavens with the creator God, and this idea continued to flame up in the hearts of men, even of the priests, long after the young reformer had passed on. Never did the concept of monotheism die out of the hearts of men in Egypt and in the world. It persisted even to the arrival of the Creator Son of that same divine Father, the one God whom Ikhnaton had so zealously proclaimed for the worship of all Egypt.
Ikhnatonin opin heikkoutena oli se, että hän piti esillä niin pitkälle kehittynyttä uskontoa, että vain sivistyneet egyptiläiset kykenivät täysin käsittämään hänen opetuksensa. Maatyöläisten syvät rivit eivät oikeastaan koskaan ymmärtäneet hänen evankeliumiaan, ja siksi ne olivat valmiit palaamaan pappien mukana entisaikoina harjoitettuun Isiksen ja hänen puolisonsa Osiriksen palvontaan, Osiriksen, jonka oletettiin ihmeenkaltaisella tavalla heränneen pimeyden ja pahuuden jumalan Setin hänelle aiheuttamasta julmasta kuolemasta.
The weakness of Ikhnaton’s doctrine lay in the fact that he proposed such an advanced religion that only the educated Egyptians could fully comprehend his teachings. The rank and file of the agricultural laborers never really grasped his gospel and were, therefore, ready to return with the priests to the old-time worship of Isis and her consort Osiris, who was supposed to have been miraculously resurrected from a cruel death at the hands of Set, the god of darkness and evil.
Oppi kaikille ihmisille tarjolla olevasta kuolemattomuudesta oli egyptiläisille liian edistyksellinen. Vain kuninkaille ja rikkaille oli luvassa kuolleistaherääminen. Juuri sen vuoksi he niin huolellisesti palsamoivat ja säilyttivät näiden ruumiit hautakammioissaan tuomiopäivää varten. Mutta ajatus pelastuksen ja ylösnousemuksen demokraattisuudesta, jota Ikhnaton nimenomaan oli opettanut, pääsi lopulta voitolle ja jopa niin laajasti, että egyptiläiset myöhemmin jo uskoivat mykkien eläintenkin eloonjäämiseen.
The teaching of immortality for all men was too advanced for the Egyptians. Only kings and the rich were promised a resurrection; therefore did they so carefully embalm and preserve their bodies in tombs against the day of judgment. But the democracy of salvation and resurrection as taught by Ikhnaton eventually prevailed, even to the extent that the Egyptians later believed in the survival of dumb animals.
Vaikka tämän egyptiläisen hallitsijan yritys houkutella kansansa palvomaan yhtä ainoaa Jumalaa näyttikin valuneen hiekkaan, olisi huomattava, että hänen työnsä jälkivaikutukset säilyivät vuosisatojen ajan sekä Palestiinassa että Kreikassa ja että Egyptistä tuli näin se välittäjä, jonka kautta Niilin varsien monikoosteinen ja kehitysperäinen sivistys ja Eufratin seutujen ilmoitusperäinen uskonto välittyivät kaikille myöhemmille länsimaiden kansoille.
Although the effort of this Egyptian ruler to impose the worship of one God upon his people appeared to fail, it should be recorded that the repercussions of his work persisted for centuries both in Palestine and Greece, and that Egypt thus became the agent for transmitting the combined evolutionary culture of the Nile and the revelatory religion of the Euphrates to all of the subsequent peoples of the Occident.
Tämän Niilinlaaksossa tapahtuneen moraalin kehityksen ja hengellisen kasvun suurenmoisen aikakauden hohto oli nopeasti himmenemässä suunnilleen niihin aikoihin, jolloin heprealaisten kansallinen elämä oli alkamassa, ja näiden beduiinien Egyptissä-olosta seurasi, että he veivät mukanaan monia aineksia näistä opetuksista ja omassa rotukohtaisessa uskonnossaan pelastivat monet Ikhnatonin opinkappaleet unohdukselta.
The glory of this great era of moral development and spiritual growth in the Nile valley was rapidly passing at about the time the national life of the Hebrews was beginning, and consequent upon their sojourn in Egypt these Bedouins carried away much of these teachings and perpetuated many of Ikhnaton’s doctrines in their racial religion.