Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
5 000 000 000 vuotta sitten Aurinkonne oli verrattain eristynyt liekehtivä taivaankappale, joka oli kerännyt itseensä valtaosan lähellä kiertäneestä avaruuden aineesta, niistä jäännöksistä, jotka olivat peräisin sen omaan syntyyn liittyneestä äskettäisestä mullistuksesta.
Nykyisessä tilassaan Aurinkonne on saavuttanut suhteellisen vakauden, mutta sen yhdentoista ja puolen vuoden auringonpilkkujaksot paljastavat, että nuoruudessaan se oli muuttuva tähti. Jatkuva kokoonpainuminen ja sen seurauksena tapahtunut vähittäinen lämpötilan nousu aiheuttivat aurinkokunnan varhaisaikoina sen pinnalla suunnattomia kouristuksia. Nämä jättiläiskokoiset aaltoilut tarvitsivat kolme ja puoli päivää käydäkseen läpi yhden valovoiman vaihteluna näkyneen syklin. Tämä häilyväinen tila, tämä jaksottainen syke, teki Aurinkonne erittäin herkäksi tietyille ulkopuolisille vaikutuksille, jotka se tulisi piakkoin kokemaan.
Näin oli paikallisen avaruuden näyttämö valmiina Monmatian ainutlaatuiselle synnylle. Monmatia on oman Aurinkonne planeettaperheen, sen aurinkokunnan nimi, johon maailmanne kuuluu. Orvontonin planeettajärjestelmistä vajaalla yhdellä prosentilla on samanlainen alkuperä.
4 500 000 000 vuotta sitten alkoi suunnattoman suuri Angonan aurinkokunta lähestyä tämän yksinäisen Auringon naapurustoa. Tämän suuren järjestelmän keskuksena oli pimeä avaruuden jättiläinen. Se oli kiinteä, vahvasti varautunut, ja sillä oli tavattoman vahva gravitaatiovoima.
Angonan tullessa yhä lähemmäs Aurinkoa ja Auringon sykähdysvaiheiden ollessa suurimmillaan avaruuteen sinkoutui kaasumaisen aineen virtoja valtaisina aurinkokielekkeinä. Aluksi nämä liekehtivät kaasukielekkeet syöksyivät poikkeuksetta takaisin Aurinkoon, mutta kun Angona tuli aina vain lähemmäksi, jättiläismäisen vierailijan gravitaatiovoima kävi niin suureksi, että nuo kaasukielekkeet joissakin kohdin katkeilivat. Vaikka tyviosat putosivat takaisin Aurinkoon, ulommat osat irtautuivat muodostuen itsenäisiksi aineskappaleiksi, aurinkometeoreiksi, jotka alkoivat heti kiertää Aurinkoa kukin omalla elliptisellä radallaan.
Angonan järjestelmän lipuessa yhä lähemmäksi auringonpurskahdukset kävivät yhä laajemmiksi; yhä enemmän ainetta tempautui Auringosta muodostuakseen itsenäisiksi, kiertäviksi kappaleiksi ympäröivään avaruuteen. Tilanne jatkui tällaisena noin viidensadantuhannen vuoden ajan, kunnes Angona tuli lähimmäksi Aurinkoa. Tällöin Aurinkoa erään sen sisäisen kouristusjakson yhteydessä kohtasi osittainen hajoaminen; Auringon vastakkaisilta puolilta syöksähti samanaikaisesti ulos suunnattomia ainemääriä. Angonan puolelta tempautui ulospäin valtava aurinkokaasujen patsas, joka suippeni melkoisesti kummastakin päästään ja oli keskeltä hyvinkin pullistunut. Tämä irrottautui pysyvästi Auringon välittömästä gravitaatio-otteesta.
Tämä Auringosta tällä tavoin erottautunut suuri aurinkokaasujen patsas kehittyi myöhemmin aurinkokunnan kahdeksitoista planeetaksi. Jättiläismäisen aurinkokunnan esi-isänä toimineeseen äsken mainittuun purkaukseen Auringon vastakkaisella puolella vuorovesi-ilmiön kaltaisena reaktiona ja vastakaikuna syntynyt kaasupurkauma on sen jälkeen tiivistynyt aurinkokunnan meteoreiksi ja avaruuspölyksi, vaikka Auringon gravitaatio Angonan järjestelmän loitottua kaukaiseen avaruuteen sittemmin erittäin paljon tästä aineesta sieppasikin takaisin.
Vaikka Angonan onnistui tempaista irti myöhemmin aurinkokunnan planeetoiksi kehittyneen aineksen ja sen valtavan materiaalimäärän, joka nyt kiertää Aurinkoa asteroideina ja meteoreina, se ei itse kuitenkaan saanut mukaansa mitään tästä Auringon materiasta. Auringon läheisyyteen saapunut järjestelmä ei tullut aivan niin lähelle, että se olisi kyennyt viemään muassaan mitään Auringon substanssista, mutta se pyörähti kuitenkin tarpeeksi läheltä vetäistäkseen väliin jäävään avaruuteen koko sen aineksen, josta nykyinen aurinkokunta koostuu.
Jäähtyvistä ja tiivistyvistä ytimistä sen jättiläismäisen, gravitaation aiheuttaman pullistuman vähemmän massiivisissa ja suippenevissa päissä, jonka Angona oli onnistunut irrottamaan Auringosta, muodostuivat pian pienoiskoossa viisi sisempää ja viisi ulompaa planeettaa, kun taas Saturnus ja Jupiter muodostuivat massiivisemmista ja pullistuneemmista keskiosista. Jupiterin ja Saturnuksen vahva vetovoima sieppasi jo varhaisessa vaiheessa enimmän osan Angonasta anastetusta aineesta, kuten näiden planeettojen joidenkin satelliittien vastapäiväinen liike todistaa.
Jupiter ja Saturnus, jotka ovat peräisin ylikuumenneista aurinkokaasuista koostuneen suunnattoman kaasupatsaan keskuksesta, sisälsivät niin paljon tavattoman kuumaa aurinkoainesta, että ne loistivat kirkasta valoa ja säteilivät valtavat määrät lämpöä. Erillisiksi avaruuden kappaleiksi muodostumisensa jälkeen ne olivat lyhyen ajanjakson ajan todellisuudessa toissijaisia aurinkoja. Nämä aurinkokunnan kaksi suurinta planeettaa ovat tähän päivään saakka säilyneet suurimmaksi osaksi kaasumaisina, eivätkä ne siis vieläkään ole jäähtyneet siinä määrin, että ne olisivat kokonaan tiivistyneet tai kiinteytyneet.
Kaasun kokoonpuristumisen tuloksena syntyneiden kymmenen muun planeetan ytimet saavuttivat pian kiinteytymisvaiheen ja alkoivat näin vetää puoleensa kasvavia määriä lähiavaruudessa kiertelevää meteoriainesta. Aurinkokunnan maailmoilla oli näin ollen kaksinainen alkuperä: kaasun tiivistymisestä syntynyt ydin, joka suunnattomien meteorimäärien sieppaamisen kautta myöhemmin kasvoi. Itse asiassa ne sieppaavat meteoreja edelleenkin, mutta huomattavasti vähemmässä määrin.
Planeetat eivät kierrä Aurinkoa emäaurinkonsa päiväntasaajan tasossa, kuten tapahtuisi, jos ne olisivat sinkoutuneet radoilleen Auringon pyörimisliikkeestä. Ne kulkevat paremminkin Angonan aiheuttaman aurinkopurkauman tasossa. Tämä purkauma oli huomattavan jyrkässä kulmassa Auringon päiväntasaajan tasoon nähden.
Vaikka Angona ei kyennytkään sieppaamaan mukaansa mitään Auringon massasta, Aurinkonne onnistui kuitenkin lisäämään muodonmuutokselliseen planeettaperheeseensä jotakin läheisyyteen tunkeutuneessa järjestelmässä kiertäneestä avaruusaineksesta. Angonan gravitaatiokentän voiman johdosta sen kiertotähdistö noudatti kiertoratoja, jotka olivat melko etäällä pimeästä jättiläisestä; ja pian aurinkokunnan muodostaneen massan purkautumisen jälkeen ja aikana, jolloin Angona vielä oli Auringon naapurustossa, Angonan järjestelmän kolme suurehkoa planeettaa kiertyi niin lähelle aurinkokunnan esivaihetta, että sen vetovoima, jota vielä Auringon oma vetovoima vahvisti, riitti järkyttämään Angonan gravitaatiopiirin tasapainon ja irrottamaan siitä pysyväisesti nämä kolme taivaan vaeltajan sivukiertolaista.
Kaikella Auringosta peräisin olevalla aurinkokunnan aineksella oli alun perin yhtenäinen kiertoradan suunta, ja ilman näiden kolmen vieraan avaruuskappaleen tunkeutumista olisi kaikella aurinkokunnan aineksella yhä sama kiertoradan liikesuunta. Mutta tässä tilanteessa Angonan kolmen sivukiertolaisen vaikutuksesta tunkeutui kehkeytymässä olleeseen aurinkokuntaan uusia ja vieraita kiertovoimia, ja tämän tuloksena oli vastakkaisen liikesuunnan ilmaantuminen. Vastakkainen liikesuunta missä tahansa astronomisessa järjestelmässä on aina satunnaista, ja se ilmaantuu aina vieraiden avaruuskappaleiden törmäysvaikutuksesta. Tällaiset yhteentörmäykset eivät välttämättä aina tuota vastakkaista liikesuuntaa, mutta mitään vastakkaista liikesuuntaa ei koskaan ilmene muualla kuin järjestelmissä, jotka sisältävät eri alkuperää olevia massoja.
5,000,000,000 years ago your sun was a comparatively isolated blazing orb, having gathered to itself most of the near-by circulating matter of space, remnants of the recent upheaval which attended its own birth.
Today, your sun has achieved relative stability, but its eleven and one-half year sunspot cycles betray that it was a variable star in its youth. In the early days of your sun the continued contraction and consequent gradual increase of temperature initiated tremendous convulsions on its surface. These titanic heaves required three and one-half days to complete a cycle of varying brightness. This variable state, this periodic pulsation, rendered your sun highly responsive to certain outside influences which were to be shortly encountered.
Thus was the stage of local space set for the unique origin of Monmatia, that being the name of your sun’s planetary family, the solar system to which your world belongs. Less than one per cent of the planetary systems of Orvonton have had a similar origin.
4,500,000,000 years ago the enormous Angona system began its approach to the neighborhood of this solitary sun. The center of this great system was a dark giant of space, solid, highly charged, and possessing tremendous gravity pull.
As Angona more closely approached the sun, at moments of maximum expansion during solar pulsations, streams of gaseous material were shot out into space as gigantic solar tongues. At first these flaming gas tongues would invariably fall back into the sun, but as Angona drew nearer and nearer, the gravity pull of the gigantic visitor became so great that these tongues of gas would break off at certain points, the roots falling back into the sun while the outer sections would become detached to form independent bodies of matter, solar meteorites, which immediately started to revolve about the sun in elliptical orbits of their own.
As the Angona system drew nearer, the solar extrusions grew larger and larger; more and more matter was drawn from the sun to become independent circulating bodies in surrounding space. This situation developed for about five hundred thousand years until Angona made its closest approach to the sun; whereupon the sun, in conjunction with one of its periodic internal convulsions, experienced a partial disruption; from opposite sides and simultaneously, enormous volumes of matter were disgorged. From the Angona side there was drawn out a vast column of solar gases, rather pointed at both ends and markedly bulging at the center, which became permanently detached from the immediate gravity control of the sun.
This great column of solar gases which was thus separated from the sun subsequently evolved into the twelve planets of the solar system. The repercussional ejection of gas from the opposite side of the sun in tidal sympathy with the extrusion of this gigantic solar system ancestor, has since condensed into the meteors and space dust of the solar system, although much, very much, of this matter was subsequently recaptured by solar gravity as the Angona system receded into remote space.
Although Angona succeeded in drawing away the ancestral material of the solar system planets and the enormous volume of matter now circulating about the sun as asteroids and meteors, it did not secure for itself any of this solar matter. The visiting system did not come quite close enough to actually steal any of the sun’s substance, but it did swing sufficiently close to draw off into the intervening space all of the material comprising the present-day solar system.
The five inner and five outer planets soon formed in miniature from the cooling and condensing nucleuses in the less massive and tapering ends of the gigantic gravity bulge which Angona had succeeded in detaching from the sun, while Saturn and Jupiter were formed from the more massive and bulging central portions. The powerful gravity pull of Jupiter and Saturn early captured most of the material stolen from Angona as the retrograde motion of certain of their satellites bears witness.
Jupiter and Saturn, being derived from the very center of the enormous column of superheated solar gases, contained so much highly heated sun material that they shone with a brilliant light and emitted enormous volumes of heat; they were in reality secondary suns for a short period after their formation as separate space bodies. These two largest of the solar system planets have remained largely gaseous to this day, not even yet having cooled off to the point of complete condensation or solidification.
The gas-contraction nucleuses of the other ten planets soon reached the stage of solidification and so began to draw to themselves increasing quantities of the meteoric matter circulating in near-by space. The worlds of the solar system thus had a double origin: nucleuses of gas condensation later on augmented by the capture of enormous quantities of meteors. Indeed they still continue to capture meteors, but in greatly lessened numbers.
The planets do not swing around the sun in the equatorial plane of their solar mother, which they would do if they had been thrown off by solar revolution. Rather, they travel in the plane of the Angona solar extrusion, which existed at a considerable angle to the plane of the sun’s equator.
While Angona was unable to capture any of the solar mass, your sun did add to its metamorphosing planetary family some of the circulating space material of the visiting system. Due to the intense gravity field of Angona, its tributary planetary family pursued orbits of considerable distance from the dark giant; and shortly after the extrusion of the solar system ancestral mass and while Angona was yet in the vicinity of the sun, three of the major planets of the Angona system swung so near to the massive solar system ancestor that its gravitational pull, augmented by that of the sun, was sufficient to overbalance the gravity grasp of Angona and to permanently detach these three tributaries of the celestial wanderer.
All of the solar system material derived from the sun was originally endowed with a homogeneous direction of orbital swing, and had it not been for the intrusion of these three foreign space bodies, all solar system material would still maintain the same direction of orbital movement. As it was, the impact of the three Angona tributaries injected new and foreign directional forces into the emerging solar system with the resultant appearance of retrograde motion. Retrograde motion in any astronomic system is always accidental and always appears as a result of the collisional impact of foreign space bodies. Such collisions may not always produce retrograde motion, but no retrograde ever appears except in a system containing masses which have diverse origins.
SuomiEnglish
5 000 000 000 vuotta sitten Aurinkonne oli verrattain eristynyt liekehtivä taivaankappale, joka oli kerännyt itseensä valtaosan lähellä kiertäneestä avaruuden aineesta, niistä jäännöksistä, jotka olivat peräisin sen omaan syntyyn liittyneestä äskettäisestä mullistuksesta.
5,000,000,000 years ago your sun was a comparatively isolated blazing orb, having gathered to itself most of the near-by circulating matter of space, remnants of the recent upheaval which attended its own birth.
Nykyisessä tilassaan Aurinkonne on saavuttanut suhteellisen vakauden, mutta sen yhdentoista ja puolen vuoden auringonpilkkujaksot paljastavat, että nuoruudessaan se oli muuttuva tähti. Jatkuva kokoonpainuminen ja sen seurauksena tapahtunut vähittäinen lämpötilan nousu aiheuttivat aurinkokunnan varhaisaikoina sen pinnalla suunnattomia kouristuksia. Nämä jättiläiskokoiset aaltoilut tarvitsivat kolme ja puoli päivää käydäkseen läpi yhden valovoiman vaihteluna näkyneen syklin. Tämä häilyväinen tila, tämä jaksottainen syke, teki Aurinkonne erittäin herkäksi tietyille ulkopuolisille vaikutuksille, jotka se tulisi piakkoin kokemaan.
Today, your sun has achieved relative stability, but its eleven and one-half year sunspot cycles betray that it was a variable star in its youth. In the early days of your sun the continued contraction and consequent gradual increase of temperature initiated tremendous convulsions on its surface. These titanic heaves required three and one-half days to complete a cycle of varying brightness. This variable state, this periodic pulsation, rendered your sun highly responsive to certain outside influences which were to be shortly encountered.
Näin oli paikallisen avaruuden näyttämö valmiina Monmatian ainutlaatuiselle synnylle. Monmatia on oman Aurinkonne planeettaperheen, sen aurinkokunnan nimi, johon maailmanne kuuluu. Orvontonin planeettajärjestelmistä vajaalla yhdellä prosentilla on samanlainen alkuperä.
Thus was the stage of local space set for the unique origin of Monmatia, that being the name of your sun’s planetary family, the solar system to which your world belongs. Less than one per cent of the planetary systems of Orvonton have had a similar origin.
4 500 000 000 vuotta sitten alkoi suunnattoman suuri Angonan aurinkokunta lähestyä tämän yksinäisen Auringon naapurustoa. Tämän suuren järjestelmän keskuksena oli pimeä avaruuden jättiläinen. Se oli kiinteä, vahvasti varautunut, ja sillä oli tavattoman vahva gravitaatiovoima.
4,500,000,000 years ago the enormous Angona system began its approach to the neighborhood of this solitary sun. The center of this great system was a dark giant of space, solid, highly charged, and possessing tremendous gravity pull.
Angonan tullessa yhä lähemmäs Aurinkoa ja Auringon sykähdysvaiheiden ollessa suurimmillaan avaruuteen sinkoutui kaasumaisen aineen virtoja valtaisina aurinkokielekkeinä. Aluksi nämä liekehtivät kaasukielekkeet syöksyivät poikkeuksetta takaisin Aurinkoon, mutta kun Angona tuli aina vain lähemmäksi, jättiläismäisen vierailijan gravitaatiovoima kävi niin suureksi, että nuo kaasukielekkeet joissakin kohdin katkeilivat. Vaikka tyviosat putosivat takaisin Aurinkoon, ulommat osat irtautuivat muodostuen itsenäisiksi aineskappaleiksi, aurinkometeoreiksi, jotka alkoivat heti kiertää Aurinkoa kukin omalla elliptisellä radallaan.
As Angona more closely approached the sun, at moments of maximum expansion during solar pulsations, streams of gaseous material were shot out into space as gigantic solar tongues. At first these flaming gas tongues would invariably fall back into the sun, but as Angona drew nearer and nearer, the gravity pull of the gigantic visitor became so great that these tongues of gas would break off at certain points, the roots falling back into the sun while the outer sections would become detached to form independent bodies of matter, solar meteorites, which immediately started to revolve about the sun in elliptical orbits of their own.
Angonan järjestelmän lipuessa yhä lähemmäksi auringonpurskahdukset kävivät yhä laajemmiksi; yhä enemmän ainetta tempautui Auringosta muodostuakseen itsenäisiksi, kiertäviksi kappaleiksi ympäröivään avaruuteen. Tilanne jatkui tällaisena noin viidensadantuhannen vuoden ajan, kunnes Angona tuli lähimmäksi Aurinkoa. Tällöin Aurinkoa erään sen sisäisen kouristusjakson yhteydessä kohtasi osittainen hajoaminen; Auringon vastakkaisilta puolilta syöksähti samanaikaisesti ulos suunnattomia ainemääriä. Angonan puolelta tempautui ulospäin valtava aurinkokaasujen patsas, joka suippeni melkoisesti kummastakin päästään ja oli keskeltä hyvinkin pullistunut. Tämä irrottautui pysyvästi Auringon välittömästä gravitaatio-otteesta.
As the Angona system drew nearer, the solar extrusions grew larger and larger; more and more matter was drawn from the sun to become independent circulating bodies in surrounding space. This situation developed for about five hundred thousand years until Angona made its closest approach to the sun; whereupon the sun, in conjunction with one of its periodic internal convulsions, experienced a partial disruption; from opposite sides and simultaneously, enormous volumes of matter were disgorged. From the Angona side there was drawn out a vast column of solar gases, rather pointed at both ends and markedly bulging at the center, which became permanently detached from the immediate gravity control of the sun.
Tämä Auringosta tällä tavoin erottautunut suuri aurinkokaasujen patsas kehittyi myöhemmin aurinkokunnan kahdeksitoista planeetaksi. Jättiläismäisen aurinkokunnan esi-isänä toimineeseen äsken mainittuun purkaukseen Auringon vastakkaisella puolella vuorovesi-ilmiön kaltaisena reaktiona ja vastakaikuna syntynyt kaasupurkauma on sen jälkeen tiivistynyt aurinkokunnan meteoreiksi ja avaruuspölyksi, vaikka Auringon gravitaatio Angonan järjestelmän loitottua kaukaiseen avaruuteen sittemmin erittäin paljon tästä aineesta sieppasikin takaisin.
This great column of solar gases which was thus separated from the sun subsequently evolved into the twelve planets of the solar system. The repercussional ejection of gas from the opposite side of the sun in tidal sympathy with the extrusion of this gigantic solar system ancestor, has since condensed into the meteors and space dust of the solar system, although much, very much, of this matter was subsequently recaptured by solar gravity as the Angona system receded into remote space.
Vaikka Angonan onnistui tempaista irti myöhemmin aurinkokunnan planeetoiksi kehittyneen aineksen ja sen valtavan materiaalimäärän, joka nyt kiertää Aurinkoa asteroideina ja meteoreina, se ei itse kuitenkaan saanut mukaansa mitään tästä Auringon materiasta. Auringon läheisyyteen saapunut järjestelmä ei tullut aivan niin lähelle, että se olisi kyennyt viemään muassaan mitään Auringon substanssista, mutta se pyörähti kuitenkin tarpeeksi läheltä vetäistäkseen väliin jäävään avaruuteen koko sen aineksen, josta nykyinen aurinkokunta koostuu.
Although Angona succeeded in drawing away the ancestral material of the solar system planets and the enormous volume of matter now circulating about the sun as asteroids and meteors, it did not secure for itself any of this solar matter. The visiting system did not come quite close enough to actually steal any of the sun’s substance, but it did swing sufficiently close to draw off into the intervening space all of the material comprising the present-day solar system.
Jäähtyvistä ja tiivistyvistä ytimistä sen jättiläismäisen, gravitaation aiheuttaman pullistuman vähemmän massiivisissa ja suippenevissa päissä, jonka Angona oli onnistunut irrottamaan Auringosta, muodostuivat pian pienoiskoossa viisi sisempää ja viisi ulompaa planeettaa, kun taas Saturnus ja Jupiter muodostuivat massiivisemmista ja pullistuneemmista keskiosista. Jupiterin ja Saturnuksen vahva vetovoima sieppasi jo varhaisessa vaiheessa enimmän osan Angonasta anastetusta aineesta, kuten näiden planeettojen joidenkin satelliittien vastapäiväinen liike todistaa.
The five inner and five outer planets soon formed in miniature from the cooling and condensing nucleuses in the less massive and tapering ends of the gigantic gravity bulge which Angona had succeeded in detaching from the sun, while Saturn and Jupiter were formed from the more massive and bulging central portions. The powerful gravity pull of Jupiter and Saturn early captured most of the material stolen from Angona as the retrograde motion of certain of their satellites bears witness.
Jupiter ja Saturnus, jotka ovat peräisin ylikuumenneista aurinkokaasuista koostuneen suunnattoman kaasupatsaan keskuksesta, sisälsivät niin paljon tavattoman kuumaa aurinkoainesta, että ne loistivat kirkasta valoa ja säteilivät valtavat määrät lämpöä. Erillisiksi avaruuden kappaleiksi muodostumisensa jälkeen ne olivat lyhyen ajanjakson ajan todellisuudessa toissijaisia aurinkoja. Nämä aurinkokunnan kaksi suurinta planeettaa ovat tähän päivään saakka säilyneet suurimmaksi osaksi kaasumaisina, eivätkä ne siis vieläkään ole jäähtyneet siinä määrin, että ne olisivat kokonaan tiivistyneet tai kiinteytyneet.
Jupiter and Saturn, being derived from the very center of the enormous column of superheated solar gases, contained so much highly heated sun material that they shone with a brilliant light and emitted enormous volumes of heat; they were in reality secondary suns for a short period after their formation as separate space bodies. These two largest of the solar system planets have remained largely gaseous to this day, not even yet having cooled off to the point of complete condensation or solidification.
Kaasun kokoonpuristumisen tuloksena syntyneiden kymmenen muun planeetan ytimet saavuttivat pian kiinteytymisvaiheen ja alkoivat näin vetää puoleensa kasvavia määriä lähiavaruudessa kiertelevää meteoriainesta. Aurinkokunnan maailmoilla oli näin ollen kaksinainen alkuperä: kaasun tiivistymisestä syntynyt ydin, joka suunnattomien meteorimäärien sieppaamisen kautta myöhemmin kasvoi. Itse asiassa ne sieppaavat meteoreja edelleenkin, mutta huomattavasti vähemmässä määrin.
The gas-contraction nucleuses of the other ten planets soon reached the stage of solidification and so began to draw to themselves increasing quantities of the meteoric matter circulating in near-by space. The worlds of the solar system thus had a double origin: nucleuses of gas condensation later on augmented by the capture of enormous quantities of meteors. Indeed they still continue to capture meteors, but in greatly lessened numbers.
Planeetat eivät kierrä Aurinkoa emäaurinkonsa päiväntasaajan tasossa, kuten tapahtuisi, jos ne olisivat sinkoutuneet radoilleen Auringon pyörimisliikkeestä. Ne kulkevat paremminkin Angonan aiheuttaman aurinkopurkauman tasossa. Tämä purkauma oli huomattavan jyrkässä kulmassa Auringon päiväntasaajan tasoon nähden.
The planets do not swing around the sun in the equatorial plane of their solar mother, which they would do if they had been thrown off by solar revolution. Rather, they travel in the plane of the Angona solar extrusion, which existed at a considerable angle to the plane of the sun’s equator.
Vaikka Angona ei kyennytkään sieppaamaan mukaansa mitään Auringon massasta, Aurinkonne onnistui kuitenkin lisäämään muodonmuutokselliseen planeettaperheeseensä jotakin läheisyyteen tunkeutuneessa järjestelmässä kiertäneestä avaruusaineksesta. Angonan gravitaatiokentän voiman johdosta sen kiertotähdistö noudatti kiertoratoja, jotka olivat melko etäällä pimeästä jättiläisestä; ja pian aurinkokunnan muodostaneen massan purkautumisen jälkeen ja aikana, jolloin Angona vielä oli Auringon naapurustossa, Angonan järjestelmän kolme suurehkoa planeettaa kiertyi niin lähelle aurinkokunnan esivaihetta, että sen vetovoima, jota vielä Auringon oma vetovoima vahvisti, riitti järkyttämään Angonan gravitaatiopiirin tasapainon ja irrottamaan siitä pysyväisesti nämä kolme taivaan vaeltajan sivukiertolaista.
While Angona was unable to capture any of the solar mass, your sun did add to its metamorphosing planetary family some of the circulating space material of the visiting system. Due to the intense gravity field of Angona, its tributary planetary family pursued orbits of considerable distance from the dark giant; and shortly after the extrusion of the solar system ancestral mass and while Angona was yet in the vicinity of the sun, three of the major planets of the Angona system swung so near to the massive solar system ancestor that its gravitational pull, augmented by that of the sun, was sufficient to overbalance the gravity grasp of Angona and to permanently detach these three tributaries of the celestial wanderer.
Kaikella Auringosta peräisin olevalla aurinkokunnan aineksella oli alun perin yhtenäinen kiertoradan suunta, ja ilman näiden kolmen vieraan avaruuskappaleen tunkeutumista olisi kaikella aurinkokunnan aineksella yhä sama kiertoradan liikesuunta. Mutta tässä tilanteessa Angonan kolmen sivukiertolaisen vaikutuksesta tunkeutui kehkeytymässä olleeseen aurinkokuntaan uusia ja vieraita kiertovoimia, ja tämän tuloksena oli vastakkaisen liikesuunnan ilmaantuminen. Vastakkainen liikesuunta missä tahansa astronomisessa järjestelmässä on aina satunnaista, ja se ilmaantuu aina vieraiden avaruuskappaleiden törmäysvaikutuksesta. Tällaiset yhteentörmäykset eivät välttämättä aina tuota vastakkaista liikesuuntaa, mutta mitään vastakkaista liikesuuntaa ei koskaan ilmene muualla kuin järjestelmissä, jotka sisältävät eri alkuperää olevia massoja.
All of the solar system material derived from the sun was originally endowed with a homogeneous direction of orbital swing, and had it not been for the intrusion of these three foreign space bodies, all solar system material would still maintain the same direction of orbital movement. As it was, the impact of the three Angona tributaries injected new and foreign directional forces into the emerging solar system with the resultant appearance of retrograde motion. Retrograde motion in any astronomic system is always accidental and always appears as a result of the collisional impact of foreign space bodies. Such collisions may not always produce retrograde motion, but no retrograde ever appears except in a system containing masses which have diverse origins.