Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Temppelihartauteen kuuluvien jumalanpalvelusten ja seremonioiden ympärille oli versonut suurisuuntainen kaupallinen yritteliäisyys. Siellä esiintyi muun muassa liiketoimintaa, joka huolehti siitä, että erilaisia uhritoimituksia varten oli tarjolla soveliaita uhrieläimiä. Vaikka hartaudenharjoittajan oli lupa toimittaa paikalle oma uhrieläimensä, tosiasia kuitenkin oli, että tämän eläimen piti olla leeviläisen lain mukaisesti kaikin puolin ”virheetön” ja vielä sillä tavoin virheetön kuin temppelin viralliset tarkastajat asian tulkitsivat. Moni palvonnanharjoittaja oli saanut kokea sen nöyryytyksen, että hänen moitteettomaksi luulemansa eläin olikin tullut temppelin tarkastajien toimesta hylätyksi. Edellistä yleisemmäksi oli sen vuoksi tullut tapa ostaa uhrieläimet temppelistä, ja vaikka läheisellä Öljymäellä oli moniakin uhrieläinasemia, joista niitä oli ostettavissa, tavaksi oli tullut ostaa eläimet suoraan temppelin eläintalleista. Vähä vähältä oli sitten kehkeytynyt tämä käytäntö, että temppelipihoilla myytiin kaikenlaisia uhrieläimiä. Näin oli luotu laajamittainen liiketoiminta, jossa ansaittiin suunnattomia voittoja. Osa näistä voitoista meni temppelin kassaan, mutta suurin osa päätyi mutkien kautta kuitenkin vallassa olevien ylipappissukujen käsiin.
Tämä temppelissä tapahtuva eläintenmyynti kukoisti, sillä kun palvonnanharjoittaja osti tällaisen eläimen, vaikka sen hinta saattoikin olla hieman korkea, hänen ei toisaalta tarvinnut suorittaa muita maksuja, ja hän saattoi olla varma, ettei uhrattavaksi tarkoitettua eläintä hylättäisi sillä perusteella, että siinä olisi joitakin todellisia tai teknisiä virheitä. Tavalliselta rahvaalta kiskottiin aika ajoin huimia ylihintoja, varsinkin suurina kansallisina juhlapäivinä. Ahnaat papit menivät yhteen aikaan niin pitkälle, että vaativat viikon ansioita vastaavan rahasumman parista kyyhkysestä, jotka olisi pitänyt myydä köyhille muutamasta pennistä. ”Hannaksen pojat” olivat jo ryhtyneet pystyttämään temppelitiloihin myyntikojujaan, samaisia markkinatiskejään, jotka siellä itsepintaisesti seisoivat aina siihen saakka, kunnes roskajoukko ne lopulta kaatoi nurin kolme vuotta ennen itse temppelin hävittämistä.
Muttei uhrieläinten ja sekalaisen markkinatavaran kaupittelu suinkaan ollut ainoa toiminta, jolla temppelipihoja häväistiin. Tuohon aikaan siellä kukoisti myös laajamittainen pankki- ja tavarapörssijärjestelmä, ja kyseistä toimintaa harjoitettiin peittelemättä jopa temppelitilojen sisäpuolella. Ja tämä kaikki oli lähtenyt liikkeelle seuraavalla tavalla: Juutalaiset löivät hasmonealaisdynastian aikana omaa hopearahaa, ja oli muotoutunut sellainen tapa, että puolen sekelin temppeliverot, kuten kaikki muutkin temppelimaksut, vaadittiin maksettaviksi tällä juutalaisella rahalla. Tämä säännös johti siihen, että rahanvaihtajille oli pakostakin annettava lupa vaihtaa Palestiinassa ja Rooman valtakunnan muissa provinsseissa käytössä olevat monenlaiset maksuvälineet tähän juutalaisten lyömään oikeaoppiseen sekeliin. Temppelin kantama henkivero, jonka kaikki naisia, orjia ja alaikäisiä lukuun ottamatta olivat velvolliset maksamaan, oli puoli sekeliä, eli se maksettiin kolikolla, joka oli osapuilleen euron kokoinen, mutta kolme kertaa sen paksuinen. Jeesuksen aikoihin myös papit oli vapautettu temppeliverojen maksamisesta. Tästä oli seurauksena, että valtuutetut rahanvaihtajat pääsiäistä edeltävän kuukauden 15. ja 25. päivän välisenä aikana pystyttivät kojunsa Palestiinan tärkeimpiin kaupunkeihin, ja näin huolehdittiin siitä, että juutalaisilla olisi asianmukainen raha temppeliverojen maksamiseen, sitten kun he olisivat saapuneet Jerusalemiin. Mainitun kymmenpäiväisen ajanjakson jälkeen nämä rahanvaihtajat siirtyivät Jerusalemiin ja ryhtyivät pystyttämään rahanvaihtopöytiään temppelin pihoille. Heidän oli lupa veloittaa kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen prosentin välityspalkkio noin vajaan euron arvoisen kolikon vaihtamisesta, ja siinä tapauksessa, että vaihdettavaksi tarjottiin arvoltaan suurempi raha, heillä oli lupa ottaa kaksinkertainen palkkio. Samaiset temppelipankkiirit saivat voittoa myös kaiken sen rahan vaihtamisesta, joka tarvittiin uhrieläinten ostamiseen, lupausten panteiksi ja uhrilahjoiksi.
Paitsi että nämä temppelin rahanvaihtajat voiton ansaitsemisen tarkoituksessa harjoittivat säännöllistä pankkitoimintaa vaihtaessaan niitä yli kahtakymmentä erilaista rahalajia, joita vierailevat pyhiinvaeltajat säännöllisin väliajoin tapasivat tuoda Jerusalemiin, he olivat mukana myös kaikenlaisissa muissa pankkitoimintaan kuuluvissa operaatioissa. Sekä temppelirahasto että temppelin esimiehet hyötyivät näistä liiketoimista suunnattomasti. Mitenkään harvinaista ei ollut, että temppelin kassassa oli lähes kahtakymmentä miljoonaa euroa vastaava rahamäärä, kun tavallinen rahvas sen sijaan riutui köyhyydessä ja maksamistaan maksoi näitä epäoikeudenmukaisia veroja.
Tämän rahanvaihtajien, tavarankaupitsijain ja karjanmyyjien meluisan seurakunnan keskellä Jeesus koetti tuona maanantaiaamuna opettaa taivaallisen valtakunnan evankeliumia. Hän ei ollut ainoa, jota tämä temppelin häpäisy närkästytti, vaan myös tavallista väkeä, eritoten muista provinsseista saapuneita juutalaisia, vihastutti perin pohjin tämä hyötymistarkoituksessa tapahtuva heidän kansallisen palvontapaikkansa häpäiseminen. Tuohon aikaan sanhedrin itsekin piti säännönmukaiset kokouksensa eräässä salissa, joka oli keskellä kaikkea tätä kaupankäynnin ja tavaranvaihdon aiheuttamaa hälinää ja epäjärjestystä.
Kun Jeesus oli aloittamassa puhettaan, sattui kaksi tapausta, jotka kiinnittivät hänen huomionsa: Lähistöllä olevan rahanvaihtajan pöydän ääressä oli puhjennut kiivas ja kiihkeä sanasota yhden Aleksandriasta tulleen juutalaisen väittäessä joutuneensa yliveloituksen uhriksi, ja samalla hetkellä temppelipihan täytti korvia repivä mylvintä, joka lähti liki satapäisestä sonnilaumasta sitä yhdestä eläinkarsinoiden osastosta toiseen ajettaessa. Pitäessään tauon ja pohtiessaan ääneti mutta mietteliäänä tätä kaupustelusta ja sekasorrosta kertovaa näkymää Jeesus näki lähellään erään ajatusmaailmaltaan yksinkertaisen galilealaisen, miehen, jonka kanssa hän oli kerran keskustellut Jireonissa ja jota kopeat ja mielestään muita paremmat juudealaiset nyt irvivät ja tönivät. Ja kaikki tämä yhdessä vaikutti niin, että se sai Jeesuksen sielussa aikaan yhden niistä oudoista suuttumuksentunteen kuohahduksista, joita hänellä silloin tällöin esiintyi.
Lyöden ällistyksellä lähellään seisovat apostolinsa, jotka pidättyivät osallistumasta siihen, mitä pian seurasi, Jeesus astui alas kateederilta ja meni sen pikkupojan luo, joka oli ajamassa karjalaumaa pihan poikki, otti tältä nuoraruoskan ja ajoi eläimet yhdessä hetkessä pois temppelistä. Mutta ei tässä vielä kaikki; temppelipihalle kerääntyneiden tuhansien ihmisten ihmettelevien katseiden edessä hän asteli majesteettisesti perimmäiselle karjakarsinalle ja avasi takaisin kävellessään jokaisen tallin veräjän ja ajoi ulos niihin teljetyt eläimet. Tässä vaiheessa oli kuin sähkövirta olisi käynyt paikalle kerääntyneiden pyhiinvaeltajien läpi ja päästäen ilmoille huutoja kuin kapinassa ikään he ryntäsivät kohti kauppakojuja ja ryhtyivät kääntämään nurin rahanvaihtajien pöytiä. Vajaassa viidessä minuutissa kaikki kaupankäynti oli lakaistu pois temppelistä. Siihen mennessä, kun lähistöllä olevat roomalaiset vartijat ilmestyivät näyttämölle, kaikki oli jo rauhallista, ja väkijoukot olivat asettuneet. Noustessaan taas kateederille Jeesus puhui väenkokoukselle: ”Olette tänä päivänä olleet todistamassa, mitä kirjoituksissa sanotaan: ’Minun huonettani on kutsuttava kaikkien kansojen rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan.’”
Mutta ennen kuin hän ehti lausua sanaakaan lisää, tämä suuri väenkokous puhkesi huutamaan hoosianna-ylistyslauluja, ja kohta väentungoksesta astui esille ryhmä nuorukaisia, jotka lauloivat kiitosvirsiä arvostuksen osoitukseksi siitä, että rienaavat ja keinottelevat kauppamiehet oli ajettu ulos pyhästä temppelistä. Tähän hetkeen mennessä tapahtumapaikalle oli saapunut jokunen pappikin, ja yksi heistä sanoi Jeesukselle: ”Etkö kuule, mitä leeviläisten lapset sanovat?” Ja Mestari vastasi: ”Etkö ole koskaan lukenut, että ’lasten ja imeväisten suusta on ylistys täysimääräisintä’?” Ja Jeesuksen opettaessa kansan asettamat vartiomiehet seisoivat koko loppupäivän ajan vartioimassa jokaista holvikäytävää sallimatta kenenkään kantaa edes tyhjää astiaa temppelipihain poikki.
Saadessaan tietää näistä tapahtumista kirjanoppineet ja pääpapit mykistyivät. He pelkäsivät Mestaria entistäkin enemmän, ja entistäkin lujemmaksi kävi heidän päätöksensä surmata hänet. Mutta he olivat neuvottomia. He eivät tienneet, miten he hänen kuolemansa toimeenpanisivat, sillä he pelkäsivät suuresti väkijoukkoja, jotka nyt varsin kaihtelemattomasti osoittivat hyväksyvänsä sen, että hän oli lähettänyt rienaavat keinottelijat matkoihinsa. Ja koko tämän päivän ajan, jolloin temppelin pihoilla vallitsi hiljaisuus ja rauha, kansa kuunteli Jeesuksen opetusta ja kirjaimellisesti ahmi hänen sanojaan.
Tämä Jeesuksen yllättävä teko kävi yli hänen apostoliensa ymmärryksen. He olivat niin häkellyksissään tästä Mestarinsa äkillisestä ja odottamattomasta toimenpiteestä, että pysyttelivät koko välikohtauksen ajan toisiinsa tarrautuneina puhujakorokkeen lähettyvillä; he eivät missään vaiheessa liikauttaneet sormeaankaan tätä temppelin puhdistusta auttaakseen. Jos tämä näyttävä tapahtuma olisi sattunut edellisenä päivänä, jolloin Jeesus riemusaatossa saapui temppelille kaupungin porttien läpi vyöryvän, pauhaavan kulkueen perille saattamana ja kansanjoukon huutaessa hänelle koko matkan suosiota, he olisivat olleet siihen valmiita, mutta tällä tavoin kuin se nyt tapahtui, heillä ei ollut mitään valmiutta osallistua siihen.
Tässä temppelin puhdistamisessa tulee esille Mestarin suhtautuminen uskonnonharjoittamisen kaupallistamiseen, samalla kun se paljastaa hänen inhonsa kaikenlaatuista köyhien ja oppimattomien kustannuksella tapahtuvaa kohtuuttomuutta ja keinottelua kohtaan. Tämä välikohtaus osoittaa niin ikään, ettei Jeesus suhtautunut hyväksyvästi sellaiseen, että kieltäydytään käyttämästä voimakeinoja suojeltaessa minkä hyvänsä ihmisryhmän enemmistöä sellaisten epäoikeudenmukaisten vähemmistöjen kohtuuttomia ja orjuuttavia menettelytapoja vastaan, jotka kenties voivat linnoittautua poliittisen, taloudellisen tai kirkollisen vallan taakse. Viekkaille, häijyille tai vehkeileville ihmisille ei pidä antaa mahdollisuutta järjestäytyä niin, että he pääsevät riistämään ja sortamaan niitä, jotka eivät ihanteellisuuttaan ole halukkaita turvautumaan väkivaltaan suojellakseen itseään tai edistääkseen kaikin puolin kunnioitettavia elämäntavoitteitaan.
A huge commercial traffic had grown up in association with the services and ceremonies of the temple worship. There was the business of providing suitable animals for the various sacrifices. Though it was permissible for a worshiper to provide his own sacrifice, the fact remained that this animal must be free from all “blemish” in the meaning of the Levitical law and as interpreted by official inspectors of the temple. Many a worshiper had experienced the humiliation of having his supposedly perfect animal rejected by the temple examiners. It therefore became the more general practice to purchase sacrificial animals at the temple, and although there were several stations on near-by Olivet where they could be bought, it had become the vogue to buy these animals directly from the temple pens. Gradually there had grown up this custom of selling all kinds of sacrificial animals in the temple courts. An extensive business, in which enormous profits were made, had thus been brought into existence. Part of these gains was reserved for the temple treasury, but the larger part went indirectly into the hands of the ruling high-priestly families.
This sale of animals in the temple prospered because, when the worshiper purchased such an animal, although the price might be somewhat high, no more fees had to be paid, and he could be sure the intended sacrifice would not be rejected on the ground of possessing real or technical blemishes. At one time or another systems of exorbitant overcharge were practiced upon the common people, especially during the great national feasts. At one time the greedy priests went so far as to demand the equivalent of the value of a week’s labor for a pair of doves which should have been sold to the poor for a few pennies. The “sons of Annas” had already begun to establish their bazaars in the temple precincts, those very merchandise marts which persisted to the time of their final overthrow by a mob three years before the destruction of the temple itself.
But traffic in sacrificial animals and sundry merchandise was not the only way in which the courts of the temple were profaned. At this time there was fostered an extensive system of banking and commercial exchange which was carried on right within the temple precincts. And this all came about in the following manner: During the Asmonean dynasty the Jews coined their own silver money, and it had become the practice to require the temple dues of one-half shekel and all other temple fees to be paid with this Jewish coin. This regulation necessitated that money-changers be licensed to exchange the many sorts of currency in circulation throughout Palestine and other provinces of the Roman Empire for this orthodox shekel of Jewish coining. The temple head tax, payable by all except women, slaves, and minors, was one-half shekel, a coin about the size of a ten-cent piece but twice as thick. By the times of Jesus the priests had also been exempted from the payment of temple dues. Accordingly, from the 15th to the 25th of the month preceding the Passover, accredited money-changers erected their booths in the principal cities of Palestine for the purpose of providing the Jewish people with proper money to meet the temple dues after they had reached Jerusalem. After this ten-day period these money-changers moved on to Jerusalem and proceeded to set up their exchange tables in the courts of the temple. They were permitted to charge the equivalent of from three to four cents commission for the exchange of a coin valued at about ten cents, and in case a coin of larger value was offered for exchange, they were allowed to collect double. Likewise did these temple bankers profit from the exchange of all money intended for the purchase of sacrificial animals and for the payment of vows and the making of offerings.
These temple money-changers not only conducted a regular banking business for profit in the exchange of more than twenty sorts of money which the visiting pilgrims would periodically bring to Jerusalem, but they also engaged in all other kinds of transactions pertaining to the banking business. Both the temple treasury and the temple rulers profited tremendously from these commercial activities. It was not uncommon for the temple treasury to hold upwards of ten million dollars while the common people languished in poverty and continued to pay these unjust levies.
In the midst of this noisy aggregation of money-changers, merchandisers, and cattle sellers, Jesus, on this Monday morning, attempted to teach the gospel of the heavenly kingdom. He was not alone in resenting this profanation of the temple; the common people, especially the Jewish visitors from foreign provinces, also heartily resented this profiteering desecration of their national house of worship. At this time the Sanhedrin itself held its regular meetings in a chamber surrounded by all this babble and confusion of trade and barter.
As Jesus was about to begin his address, two things happened to arrest his attention. At the money table of a near-by exchanger a violent and heated argument had arisen over the alleged overcharging of a Jew from Alexandria, while at the same moment the air was rent by the bellowing of a drove of some one hundred bullocks which was being driven from one section of the animal pens to another. As Jesus paused, silently but thoughtfully contemplating this scene of commerce and confusion, close by he beheld a simple-minded Galilean, a man he had once talked with in Iron, being ridiculed and jostled about by supercilious and would-be superior Judeans; and all of this combined to produce one of those strange and periodic uprisings of indignant emotion in the soul of Jesus.
To the amazement of his apostles, standing near at hand, who refrained from participation in what so soon followed, Jesus stepped down from the teaching platform and, going over to the lad who was driving the cattle through the court, took from him his whip of cords and swiftly drove the animals from the temple. But that was not all; he strode majestically before the wondering gaze of the thousands assembled in the temple court to the farthest cattle pen and proceeded to open the gates of every stall and to drive out the imprisoned animals. By this time the assembled pilgrims were electrified, and with uproarious shouting they moved toward the bazaars and began to overturn the tables of the money-changers. In less than five minutes all commerce had been swept from the temple. By the time the near-by Roman guards had appeared on the scene, all was quiet, and the crowds had become orderly; Jesus, returning to the speaker’s stand, spoke to the multitude: “You have this day witnessed that which is written in the Scriptures: ‘My house shall be called a house of prayer for all nations, but you have made it a den of robbers.’”
But before he could utter other words, the great assembly broke out in hosannas of praise, and presently a throng of youths stepped out from the crowd to sing grateful hymns of appreciation that the profane and profiteering merchandisers had been ejected from the sacred temple. By this time certain of the priests had arrived on the scene, and one of them said to Jesus, “Do you not hear what the children of the Levites say?” And the Master replied, “Have you never read, ‘Out of the mouths of babes and sucklings has praise been perfected’?” And all the rest of that day while Jesus taught, guards set by the people stood watch at every archway, and they would not permit anyone to carry even an empty vessel across the temple courts.
When the chief priests and the scribes heard about these happenings, they were dumfounded. All the more they feared the Master, and all the more they determined to destroy him. But they were nonplused. They did not know how to accomplish his death, for they greatly feared the multitudes, who were now so outspoken in their approval of his overthrow of the profane profiteers. And all this day, a day of quiet and peace in the temple courts, the people heard Jesus’ teaching and literally hung on his words.
This surprising act of Jesus was beyond the comprehension of his apostles. They were so taken aback by this sudden and unexpected move of their Master that they remained throughout the whole episode huddled together near the speaker’s stand; they never lifted a hand to further this cleansing of the temple. If this spectacular event had occurred the day before, at the time of Jesus’ triumphal arrival at the temple at the termination of his tumultuous procession through the gates of the city, all the while loudly acclaimed by the multitude, they would have been ready for it, but coming as it did, they were wholly unprepared to participate.
This cleansing of the temple discloses the Master’s attitude toward commercializing the practices of religion as well as his detestation of all forms of unfairness and profiteering at the expense of the poor and the unlearned. This episode also demonstrates that Jesus did not look with approval upon the refusal to employ force to protect the majority of any given human group against the unfair and enslaving practices of unjust minorities who may be able to entrench themselves behind political, financial, or ecclesiastical power. Shrewd, wicked, and designing men are not to be permitted to organize themselves for the exploitation and oppression of those who, because of their idealism, are not disposed to resort to force for self-protection or for the furtherance of their laudable life projects.
SuomiEnglish
Temppelihartauteen kuuluvien jumalanpalvelusten ja seremonioiden ympärille oli versonut suurisuuntainen kaupallinen yritteliäisyys. Siellä esiintyi muun muassa liiketoimintaa, joka huolehti siitä, että erilaisia uhritoimituksia varten oli tarjolla soveliaita uhrieläimiä. Vaikka hartaudenharjoittajan oli lupa toimittaa paikalle oma uhrieläimensä, tosiasia kuitenkin oli, että tämän eläimen piti olla leeviläisen lain mukaisesti kaikin puolin ”virheetön” ja vielä sillä tavoin virheetön kuin temppelin viralliset tarkastajat asian tulkitsivat. Moni palvonnanharjoittaja oli saanut kokea sen nöyryytyksen, että hänen moitteettomaksi luulemansa eläin olikin tullut temppelin tarkastajien toimesta hylätyksi. Edellistä yleisemmäksi oli sen vuoksi tullut tapa ostaa uhrieläimet temppelistä, ja vaikka läheisellä Öljymäellä oli moniakin uhrieläinasemia, joista niitä oli ostettavissa, tavaksi oli tullut ostaa eläimet suoraan temppelin eläintalleista. Vähä vähältä oli sitten kehkeytynyt tämä käytäntö, että temppelipihoilla myytiin kaikenlaisia uhrieläimiä. Näin oli luotu laajamittainen liiketoiminta, jossa ansaittiin suunnattomia voittoja. Osa näistä voitoista meni temppelin kassaan, mutta suurin osa päätyi mutkien kautta kuitenkin vallassa olevien ylipappissukujen käsiin.
A huge commercial traffic had grown up in association with the services and ceremonies of the temple worship. There was the business of providing suitable animals for the various sacrifices. Though it was permissible for a worshiper to provide his own sacrifice, the fact remained that this animal must be free from all “blemish” in the meaning of the Levitical law and as interpreted by official inspectors of the temple. Many a worshiper had experienced the humiliation of having his supposedly perfect animal rejected by the temple examiners. It therefore became the more general practice to purchase sacrificial animals at the temple, and although there were several stations on near-by Olivet where they could be bought, it had become the vogue to buy these animals directly from the temple pens. Gradually there had grown up this custom of selling all kinds of sacrificial animals in the temple courts. An extensive business, in which enormous profits were made, had thus been brought into existence. Part of these gains was reserved for the temple treasury, but the larger part went indirectly into the hands of the ruling high-priestly families.
Tämä temppelissä tapahtuva eläintenmyynti kukoisti, sillä kun palvonnanharjoittaja osti tällaisen eläimen, vaikka sen hinta saattoikin olla hieman korkea, hänen ei toisaalta tarvinnut suorittaa muita maksuja, ja hän saattoi olla varma, ettei uhrattavaksi tarkoitettua eläintä hylättäisi sillä perusteella, että siinä olisi joitakin todellisia tai teknisiä virheitä. Tavalliselta rahvaalta kiskottiin aika ajoin huimia ylihintoja, varsinkin suurina kansallisina juhlapäivinä. Ahnaat papit menivät yhteen aikaan niin pitkälle, että vaativat viikon ansioita vastaavan rahasumman parista kyyhkysestä, jotka olisi pitänyt myydä köyhille muutamasta pennistä. ”Hannaksen pojat” olivat jo ryhtyneet pystyttämään temppelitiloihin myyntikojujaan, samaisia markkinatiskejään, jotka siellä itsepintaisesti seisoivat aina siihen saakka, kunnes roskajoukko ne lopulta kaatoi nurin kolme vuotta ennen itse temppelin hävittämistä.
This sale of animals in the temple prospered because, when the worshiper purchased such an animal, although the price might be somewhat high, no more fees had to be paid, and he could be sure the intended sacrifice would not be rejected on the ground of possessing real or technical blemishes. At one time or another systems of exorbitant overcharge were practiced upon the common people, especially during the great national feasts. At one time the greedy priests went so far as to demand the equivalent of the value of a week’s labor for a pair of doves which should have been sold to the poor for a few pennies. The “sons of Annas” had already begun to establish their bazaars in the temple precincts, those very merchandise marts which persisted to the time of their final overthrow by a mob three years before the destruction of the temple itself.
Muttei uhrieläinten ja sekalaisen markkinatavaran kaupittelu suinkaan ollut ainoa toiminta, jolla temppelipihoja häväistiin. Tuohon aikaan siellä kukoisti myös laajamittainen pankki- ja tavarapörssijärjestelmä, ja kyseistä toimintaa harjoitettiin peittelemättä jopa temppelitilojen sisäpuolella. Ja tämä kaikki oli lähtenyt liikkeelle seuraavalla tavalla: Juutalaiset löivät hasmonealaisdynastian aikana omaa hopearahaa, ja oli muotoutunut sellainen tapa, että puolen sekelin temppeliverot, kuten kaikki muutkin temppelimaksut, vaadittiin maksettaviksi tällä juutalaisella rahalla. Tämä säännös johti siihen, että rahanvaihtajille oli pakostakin annettava lupa vaihtaa Palestiinassa ja Rooman valtakunnan muissa provinsseissa käytössä olevat monenlaiset maksuvälineet tähän juutalaisten lyömään oikeaoppiseen sekeliin. Temppelin kantama henkivero, jonka kaikki naisia, orjia ja alaikäisiä lukuun ottamatta olivat velvolliset maksamaan, oli puoli sekeliä, eli se maksettiin kolikolla, joka oli osapuilleen euron kokoinen, mutta kolme kertaa sen paksuinen. Jeesuksen aikoihin myös papit oli vapautettu temppeliverojen maksamisesta. Tästä oli seurauksena, että valtuutetut rahanvaihtajat pääsiäistä edeltävän kuukauden 15. ja 25. päivän välisenä aikana pystyttivät kojunsa Palestiinan tärkeimpiin kaupunkeihin, ja näin huolehdittiin siitä, että juutalaisilla olisi asianmukainen raha temppeliverojen maksamiseen, sitten kun he olisivat saapuneet Jerusalemiin. Mainitun kymmenpäiväisen ajanjakson jälkeen nämä rahanvaihtajat siirtyivät Jerusalemiin ja ryhtyivät pystyttämään rahanvaihtopöytiään temppelin pihoille. Heidän oli lupa veloittaa kolmestakymmenestä neljäänkymmeneen prosentin välityspalkkio noin vajaan euron arvoisen kolikon vaihtamisesta, ja siinä tapauksessa, että vaihdettavaksi tarjottiin arvoltaan suurempi raha, heillä oli lupa ottaa kaksinkertainen palkkio. Samaiset temppelipankkiirit saivat voittoa myös kaiken sen rahan vaihtamisesta, joka tarvittiin uhrieläinten ostamiseen, lupausten panteiksi ja uhrilahjoiksi.
But traffic in sacrificial animals and sundry merchandise was not the only way in which the courts of the temple were profaned. At this time there was fostered an extensive system of banking and commercial exchange which was carried on right within the temple precincts. And this all came about in the following manner: During the Asmonean dynasty the Jews coined their own silver money, and it had become the practice to require the temple dues of one-half shekel and all other temple fees to be paid with this Jewish coin. This regulation necessitated that money-changers be licensed to exchange the many sorts of currency in circulation throughout Palestine and other provinces of the Roman Empire for this orthodox shekel of Jewish coining. The temple head tax, payable by all except women, slaves, and minors, was one-half shekel, a coin about the size of a ten-cent piece but twice as thick. By the times of Jesus the priests had also been exempted from the payment of temple dues. Accordingly, from the 15th to the 25th of the month preceding the Passover, accredited money-changers erected their booths in the principal cities of Palestine for the purpose of providing the Jewish people with proper money to meet the temple dues after they had reached Jerusalem. After this ten-day period these money-changers moved on to Jerusalem and proceeded to set up their exchange tables in the courts of the temple. They were permitted to charge the equivalent of from three to four cents commission for the exchange of a coin valued at about ten cents, and in case a coin of larger value was offered for exchange, they were allowed to collect double. Likewise did these temple bankers profit from the exchange of all money intended for the purchase of sacrificial animals and for the payment of vows and the making of offerings.
Paitsi että nämä temppelin rahanvaihtajat voiton ansaitsemisen tarkoituksessa harjoittivat säännöllistä pankkitoimintaa vaihtaessaan niitä yli kahtakymmentä erilaista rahalajia, joita vierailevat pyhiinvaeltajat säännöllisin väliajoin tapasivat tuoda Jerusalemiin, he olivat mukana myös kaikenlaisissa muissa pankkitoimintaan kuuluvissa operaatioissa. Sekä temppelirahasto että temppelin esimiehet hyötyivät näistä liiketoimista suunnattomasti. Mitenkään harvinaista ei ollut, että temppelin kassassa oli lähes kahtakymmentä miljoonaa euroa vastaava rahamäärä, kun tavallinen rahvas sen sijaan riutui köyhyydessä ja maksamistaan maksoi näitä epäoikeudenmukaisia veroja.
These temple money-changers not only conducted a regular banking business for profit in the exchange of more than twenty sorts of money which the visiting pilgrims would periodically bring to Jerusalem, but they also engaged in all other kinds of transactions pertaining to the banking business. Both the temple treasury and the temple rulers profited tremendously from these commercial activities. It was not uncommon for the temple treasury to hold upwards of ten million dollars while the common people languished in poverty and continued to pay these unjust levies.
Tämän rahanvaihtajien, tavarankaupitsijain ja karjanmyyjien meluisan seurakunnan keskellä Jeesus koetti tuona maanantaiaamuna opettaa taivaallisen valtakunnan evankeliumia. Hän ei ollut ainoa, jota tämä temppelin häpäisy närkästytti, vaan myös tavallista väkeä, eritoten muista provinsseista saapuneita juutalaisia, vihastutti perin pohjin tämä hyötymistarkoituksessa tapahtuva heidän kansallisen palvontapaikkansa häpäiseminen. Tuohon aikaan sanhedrin itsekin piti säännönmukaiset kokouksensa eräässä salissa, joka oli keskellä kaikkea tätä kaupankäynnin ja tavaranvaihdon aiheuttamaa hälinää ja epäjärjestystä.
In the midst of this noisy aggregation of money-changers, merchandisers, and cattle sellers, Jesus, on this Monday morning, attempted to teach the gospel of the heavenly kingdom. He was not alone in resenting this profanation of the temple; the common people, especially the Jewish visitors from foreign provinces, also heartily resented this profiteering desecration of their national house of worship. At this time the Sanhedrin itself held its regular meetings in a chamber surrounded by all this babble and confusion of trade and barter.
Kun Jeesus oli aloittamassa puhettaan, sattui kaksi tapausta, jotka kiinnittivät hänen huomionsa: Lähistöllä olevan rahanvaihtajan pöydän ääressä oli puhjennut kiivas ja kiihkeä sanasota yhden Aleksandriasta tulleen juutalaisen väittäessä joutuneensa yliveloituksen uhriksi, ja samalla hetkellä temppelipihan täytti korvia repivä mylvintä, joka lähti liki satapäisestä sonnilaumasta sitä yhdestä eläinkarsinoiden osastosta toiseen ajettaessa. Pitäessään tauon ja pohtiessaan ääneti mutta mietteliäänä tätä kaupustelusta ja sekasorrosta kertovaa näkymää Jeesus näki lähellään erään ajatusmaailmaltaan yksinkertaisen galilealaisen, miehen, jonka kanssa hän oli kerran keskustellut Jireonissa ja jota kopeat ja mielestään muita paremmat juudealaiset nyt irvivät ja tönivät. Ja kaikki tämä yhdessä vaikutti niin, että se sai Jeesuksen sielussa aikaan yhden niistä oudoista suuttumuksentunteen kuohahduksista, joita hänellä silloin tällöin esiintyi.
As Jesus was about to begin his address, two things happened to arrest his attention. At the money table of a near-by exchanger a violent and heated argument had arisen over the alleged overcharging of a Jew from Alexandria, while at the same moment the air was rent by the bellowing of a drove of some one hundred bullocks which was being driven from one section of the animal pens to another. As Jesus paused, silently but thoughtfully contemplating this scene of commerce and confusion, close by he beheld a simple-minded Galilean, a man he had once talked with in Iron, being ridiculed and jostled about by supercilious and would-be superior Judeans; and all of this combined to produce one of those strange and periodic uprisings of indignant emotion in the soul of Jesus.
Lyöden ällistyksellä lähellään seisovat apostolinsa, jotka pidättyivät osallistumasta siihen, mitä pian seurasi, Jeesus astui alas kateederilta ja meni sen pikkupojan luo, joka oli ajamassa karjalaumaa pihan poikki, otti tältä nuoraruoskan ja ajoi eläimet yhdessä hetkessä pois temppelistä. Mutta ei tässä vielä kaikki; temppelipihalle kerääntyneiden tuhansien ihmisten ihmettelevien katseiden edessä hän asteli majesteettisesti perimmäiselle karjakarsinalle ja avasi takaisin kävellessään jokaisen tallin veräjän ja ajoi ulos niihin teljetyt eläimet. Tässä vaiheessa oli kuin sähkövirta olisi käynyt paikalle kerääntyneiden pyhiinvaeltajien läpi ja päästäen ilmoille huutoja kuin kapinassa ikään he ryntäsivät kohti kauppakojuja ja ryhtyivät kääntämään nurin rahanvaihtajien pöytiä. Vajaassa viidessä minuutissa kaikki kaupankäynti oli lakaistu pois temppelistä. Siihen mennessä, kun lähistöllä olevat roomalaiset vartijat ilmestyivät näyttämölle, kaikki oli jo rauhallista, ja väkijoukot olivat asettuneet. Noustessaan taas kateederille Jeesus puhui väenkokoukselle: ”Olette tänä päivänä olleet todistamassa, mitä kirjoituksissa sanotaan: ’Minun huonettani on kutsuttava kaikkien kansojen rukoushuoneeksi, mutta te olette tehneet siitä ryövärien luolan.’”
To the amazement of his apostles, standing near at hand, who refrained from participation in what so soon followed, Jesus stepped down from the teaching platform and, going over to the lad who was driving the cattle through the court, took from him his whip of cords and swiftly drove the animals from the temple. But that was not all; he strode majestically before the wondering gaze of the thousands assembled in the temple court to the farthest cattle pen and proceeded to open the gates of every stall and to drive out the imprisoned animals. By this time the assembled pilgrims were electrified, and with uproarious shouting they moved toward the bazaars and began to overturn the tables of the money-changers. In less than five minutes all commerce had been swept from the temple. By the time the near-by Roman guards had appeared on the scene, all was quiet, and the crowds had become orderly; Jesus, returning to the speaker’s stand, spoke to the multitude: “You have this day witnessed that which is written in the Scriptures: ‘My house shall be called a house of prayer for all nations, but you have made it a den of robbers.’”
Mutta ennen kuin hän ehti lausua sanaakaan lisää, tämä suuri väenkokous puhkesi huutamaan hoosianna-ylistyslauluja, ja kohta väentungoksesta astui esille ryhmä nuorukaisia, jotka lauloivat kiitosvirsiä arvostuksen osoitukseksi siitä, että rienaavat ja keinottelevat kauppamiehet oli ajettu ulos pyhästä temppelistä. Tähän hetkeen mennessä tapahtumapaikalle oli saapunut jokunen pappikin, ja yksi heistä sanoi Jeesukselle: ”Etkö kuule, mitä leeviläisten lapset sanovat?” Ja Mestari vastasi: ”Etkö ole koskaan lukenut, että ’lasten ja imeväisten suusta on ylistys täysimääräisintä’?” Ja Jeesuksen opettaessa kansan asettamat vartiomiehet seisoivat koko loppupäivän ajan vartioimassa jokaista holvikäytävää sallimatta kenenkään kantaa edes tyhjää astiaa temppelipihain poikki.
But before he could utter other words, the great assembly broke out in hosannas of praise, and presently a throng of youths stepped out from the crowd to sing grateful hymns of appreciation that the profane and profiteering merchandisers had been ejected from the sacred temple. By this time certain of the priests had arrived on the scene, and one of them said to Jesus, “Do you not hear what the children of the Levites say?” And the Master replied, “Have you never read, ‘Out of the mouths of babes and sucklings has praise been perfected’?” And all the rest of that day while Jesus taught, guards set by the people stood watch at every archway, and they would not permit anyone to carry even an empty vessel across the temple courts.
Saadessaan tietää näistä tapahtumista kirjanoppineet ja pääpapit mykistyivät. He pelkäsivät Mestaria entistäkin enemmän, ja entistäkin lujemmaksi kävi heidän päätöksensä surmata hänet. Mutta he olivat neuvottomia. He eivät tienneet, miten he hänen kuolemansa toimeenpanisivat, sillä he pelkäsivät suuresti väkijoukkoja, jotka nyt varsin kaihtelemattomasti osoittivat hyväksyvänsä sen, että hän oli lähettänyt rienaavat keinottelijat matkoihinsa. Ja koko tämän päivän ajan, jolloin temppelin pihoilla vallitsi hiljaisuus ja rauha, kansa kuunteli Jeesuksen opetusta ja kirjaimellisesti ahmi hänen sanojaan.
When the chief priests and the scribes heard about these happenings, they were dumfounded. All the more they feared the Master, and all the more they determined to destroy him. But they were nonplused. They did not know how to accomplish his death, for they greatly feared the multitudes, who were now so outspoken in their approval of his overthrow of the profane profiteers. And all this day, a day of quiet and peace in the temple courts, the people heard Jesus’ teaching and literally hung on his words.
Tämä Jeesuksen yllättävä teko kävi yli hänen apostoliensa ymmärryksen. He olivat niin häkellyksissään tästä Mestarinsa äkillisestä ja odottamattomasta toimenpiteestä, että pysyttelivät koko välikohtauksen ajan toisiinsa tarrautuneina puhujakorokkeen lähettyvillä; he eivät missään vaiheessa liikauttaneet sormeaankaan tätä temppelin puhdistusta auttaakseen. Jos tämä näyttävä tapahtuma olisi sattunut edellisenä päivänä, jolloin Jeesus riemusaatossa saapui temppelille kaupungin porttien läpi vyöryvän, pauhaavan kulkueen perille saattamana ja kansanjoukon huutaessa hänelle koko matkan suosiota, he olisivat olleet siihen valmiita, mutta tällä tavoin kuin se nyt tapahtui, heillä ei ollut mitään valmiutta osallistua siihen.
This surprising act of Jesus was beyond the comprehension of his apostles. They were so taken aback by this sudden and unexpected move of their Master that they remained throughout the whole episode huddled together near the speaker’s stand; they never lifted a hand to further this cleansing of the temple. If this spectacular event had occurred the day before, at the time of Jesus’ triumphal arrival at the temple at the termination of his tumultuous procession through the gates of the city, all the while loudly acclaimed by the multitude, they would have been ready for it, but coming as it did, they were wholly unprepared to participate.
Tässä temppelin puhdistamisessa tulee esille Mestarin suhtautuminen uskonnonharjoittamisen kaupallistamiseen, samalla kun se paljastaa hänen inhonsa kaikenlaatuista köyhien ja oppimattomien kustannuksella tapahtuvaa kohtuuttomuutta ja keinottelua kohtaan. Tämä välikohtaus osoittaa niin ikään, ettei Jeesus suhtautunut hyväksyvästi sellaiseen, että kieltäydytään käyttämästä voimakeinoja suojeltaessa minkä hyvänsä ihmisryhmän enemmistöä sellaisten epäoikeudenmukaisten vähemmistöjen kohtuuttomia ja orjuuttavia menettelytapoja vastaan, jotka kenties voivat linnoittautua poliittisen, taloudellisen tai kirkollisen vallan taakse. Viekkaille, häijyille tai vehkeileville ihmisille ei pidä antaa mahdollisuutta järjestäytyä niin, että he pääsevät riistämään ja sortamaan niitä, jotka eivät ihanteellisuuttaan ole halukkaita turvautumaan väkivaltaan suojellakseen itseään tai edistääkseen kaikin puolin kunnioitettavia elämäntavoitteitaan.
This cleansing of the temple discloses the Master’s attitude toward commercializing the practices of religion as well as his detestation of all forms of unfairness and profiteering at the expense of the poor and the unlearned. This episode also demonstrates that Jesus did not look with approval upon the refusal to employ force to protect the majority of any given human group against the unfair and enslaving practices of unjust minorities who may be able to entrench themselves behind political, financial, or ecclesiastical power. Shrewd, wicked, and designing men are not to be permitted to organize themselves for the exploitation and oppression of those who, because of their idealism, are not disposed to resort to force for self-protection or for the furtherance of their laudable life projects.