Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Kaikkina näinä varhaisina aikoina aurinkokunnan avaruusalueilla parveili pieniä hajoavia ja tiivistyviä kappaleita, ja koska maapallolta puuttui tunkeutuvat kappaleet polttava, suojeleva ilmakehä, tällaiset avaruuden kappaleet rysähtivät suoraan Urantian pinnalle. Nämä taukoamattomat iskut pitivät planeetan kamaran enemmän tai vähemmän kuumentuneena, ja tämä, yhdessä sfäärin koon kasvusta johtuneen gravitaation vaikutuksen lisääntymisen kanssa, alkoi käynnistää niitä vaikuttavia voimia, jotka vähitellen panivat raskaammat alkuaineet, kuten raudan, asettumaan yhä lähemmäksi planeetan keskustaa.
2 000 000 000 vuotta sitten Maa alkoi käydä ratkaisevasti kookkaammaksi kuin Kuu. Planeetta oli toki aina ollut satelliittiaan suurempi, mutta kokoeroa ei ollut kovinkaan paljon, ennen kuin osapuilleen näihin aikoihin, jolloin Maa sieppasi suunnattomia avaruuden kappaleita. Urantia oli tuolloin kooltaan noin viidenneksen nykyisestään, ja se oli kasvanut kyllin suureksi pidätelläkseen sen primitiivisen ilmakehän, joka oli alkanut kehkeytyä kuuman sisustan ja jäähtyvän kuorikerroksen välillä käydyn alkuaineiden sisäisen kamppailun tuloksena.
Kiistattomasti vulkaaniseksi määriteltävä toiminta on peräisin näiltä ajoilta. Maan sisuksen lämpötila nousi jatkuvasti, kun meteorien avaruudesta tuomat radioaktiiviset tai raskaammat alkuaineet hautautuivat yhä syvemmälle. Näiden radioaktiivisten alkuaineiden tutkimus tulee paljastamaan, että Urantian pinta on yli miljardin vuoden ikäinen. Radiumkello on luotettavin ajannäyttäjänne tehdessänne tieteellisiä arvioita planeetan iästä, mutta kaikki tällaiset arviot ovat liian lyhyitä siksi, että kaikki tarkasteltavaksenne tulevat radioaktiiviset materiaalit ovat peräisin maan pinnalta ja edustavat sen vuoksi Urantian verrattain äskettäistä tällaisten alkuaineiden saamaa.
1 500 000 000 vuotta sitten Maa oli kooltaan kaksi kolmasosaa nykyisestä, kun taas Kuun massa oli jo lähes nykyisensä. Maan nopea kasvu Kuuta kookkaammaksi mahdollisti sen, että Maa alkoi hitaasti anastaa sitä vähäistä ilmakehää, joka sen satelliitilla alkuaan oli.
Vulkaaninen toiminta on nyt voimakkaimmillaan. Maa on kokonaisuudessaan todellinen tulipätsi. Sen pintakerros muistuttaa aiempaa sulaa tilaansa, ennen kuin raskaammat metallit painuivat keskustaa kohti. Meneillään on vulkaaninen aikakausi. Verrannollisesti muita kevyemmästä graniitista pääosin koostuva kuorikerros on siitä huolimatta vähin erin muodostumassa. Planeetasta on vähitellen muodostumassa näyttämö, joka kykenee jonakin päivänä ylläpitämään elämää.
Alkeellinen planetaarinen ilmakehä on hitaasti kehittymässä. Tässä vaiheessa se koostuu vähäisestä määrästä vesihöyryä, hiilimonoksidista, hiilidioksidista sekä vetykloridista, mutta sitoutumatonta typpeä tai vapaata happea on vain vähän tai ei ollenkaan. Vulkaanista aikakautta elävän maailman ilmakehä on eriskummallinen nähtävyys. Lueteltujen kaasujen lisäksi sitä kuormittivat raskaasti lukuisat vulkaaniset kaasut, ja sitä mukaa kuin ilmavyö vanhenee, siihen sekoittuu palamistuotteita planeetan pintaa taukoamatta pommittavista, rankkoina jatkuvista meteorikuuroista. Tällainen meteorien palaminen kuluttaa ilmakehän hapen miltei kokonaan, ja meteoripommitusten määrä on yhä suunnaton.
Ilmakehä kävi ennen pitkää vakaammaksi ja jäähtyi siinä määrin, että sateen tiivistyminen planeetan kuumalle, kallioiselle pinnalle pääsi alkuun. Tuhansien vuosien ajan Urantia oli kääriytyneenä valtavaan yhtenäiseen höyryvaippaan. Eikä aurinko näinä aikakausina milloinkaan paistanut maan kamaralle.
Suuri osa ilmakehän sisältämästä hiilestä sitoutui, ja siitä muodostui karbonaatteja eri metalleista, joita planeetan pintakerroksissa oli runsain määrin. Alkuaikojen rehevä kasvikunta kulutti myöhemmin paljon suuremmat määrät näitä hiilikaasuja.
Vielä myöhempinäkin ajanjaksoina pitivät jatkuvat laavavirrat ja maahan putoavat meteorit ilman sisältämän hapen miltei täysin sitoutuneena. Kohta ilmaantuvan alkumeren varhaisissa laskeumissakaan ei ole lainkaan värillisiä kiviä eikä savikiviä. Eikä tämän valtameren ilmaantumisen jälkeenkään ilmakehässä ollut pitkään aikaan käytännöllisesti katsoen lainkaan vapaata happea; sitä alkoi esiintyä merkittävässä määrin vasta, kun merilevät ja muut kasvikunnan muodot sitä myöhemmin kehittivät.
Vulkaanisen ajanjakson primitiivinen planetaarinen ilmakehä ei tarjoa juuri minkäänlaista suojaa meteoriparvien törmäysiskuja vastaan. Miljoonat ja taas miljoonat meteorit pystyvät läpäisemään tällaisen ilmakerroksen ja törmäämään kiinteinä kappaleina planeetan kamaraan. Mutta ajan kuluessa yhä harvemmat meteorit osoittautuvat riittävän suuriksi voittaakseen myöhempien aikakausien yhä happipitoisemmaksi käyvän ilmakehän alati vahvistuvan kitkasuojuksen.
Throughout these early times the space regions of the solar system were swarming with small disruptive and condensation bodies, and in the absence of a protective combustion atmosphere such space bodies crashed directly on the surface of Urantia. These incessant impacts kept the surface of the planet more or less heated, and this, together with the increased action of gravity as the sphere grew larger, began to set in operation those influences which gradually caused the heavier elements, such as iron, to settle more and more toward the center of the planet.
2,000,000,000 years ago the earth began decidedly to gain on the moon. Always had the planet been larger than its satellite, but there was not so much difference in size until about this time, when enormous space bodies were captured by the earth. Urantia was then about one fifth its present size and had become large enough to hold the primitive atmosphere which had begun to appear as a result of the internal elemental contest between the heated interior and the cooling crust.
Definite volcanic action dates from these times. The internal heat of the earth continued to be augmented by the deeper and deeper burial of the radioactive or heavier elements brought in from space by the meteors. The study of these radioactive elements will reveal that Urantia is more than one billion years old on its surface. The radium clock is your most reliable timepiece for making scientific estimates of the age of the planet, but all such estimates are too short because the radioactive materials open to your scrutiny are all derived from the earth’s surface and hence represent Urantia’s comparatively recent acquirements of these elements.
1,500,000,000 years ago the earth was two thirds its present size, while the moon was nearing its present mass. Earth’s rapid gain over the moon in size enabled it to begin the slow robbery of the little atmosphere which its satellite originally had.
Volcanic action is now at its height. The whole earth is a veritable fiery inferno, the surface resembling its earlier molten state before the heavier metals gravitated toward the center. This is the volcanic age. Nevertheless, a crust, consisting chiefly of the comparatively lighter granite, is gradually forming. The stage is being set for a planet which can someday support life.
The primitive planetary atmosphere is slowly evolving, now containing some water vapor, carbon monoxide, carbon dioxide, and hydrogen chloride, but there is little or no free nitrogen or free oxygen. The atmosphere of a world in the volcanic age presents a queer spectacle. In addition to the gases enumerated it is heavily charged with numerous volcanic gases and, as the air belt matures, with the combustion products of the heavy meteoric showers which are constantly hurtling in upon the planetary surface. Such meteoric combustion keeps the atmospheric oxygen very nearly exhausted, and the rate of meteoric bombardment is still tremendous.
Presently, the atmosphere became more settled and cooled sufficiently to start precipitation of rain on the hot rocky surface of the planet. For thousands of years Urantia was enveloped in one vast and continuous blanket of steam. And during these ages the sun never shone upon the earth’s surface.
Much of the carbon of the atmosphere was abstracted to form the carbonates of the various metals which abounded in the superficial layers of the planet. Later on, much greater quantities of these carbon gases were consumed by the early and prolific plant life.
Even in the later periods the continuing lava flows and the incoming meteors kept the oxygen of the air almost completely used up. Even the early deposits of the soon appearing primitive ocean contain no colored stones or shales. And for a long time after this ocean appeared, there was virtually no free oxygen in the atmosphere; and it did not appear in significant quantities until it was later generated by the seaweeds and other forms of vegetable life.
The primitive planetary atmosphere of the volcanic age affords little protection against the collisional impacts of the meteoric swarms. Millions upon millions of meteors are able to penetrate such an air belt to smash against the planetary crust as solid bodies. But as time passes, fewer and fewer prove large enough to resist the ever-stronger friction shield of the oxygen-enriching atmosphere of the later eras.
SuomiEnglish
Kaikkina näinä varhaisina aikoina aurinkokunnan avaruusalueilla parveili pieniä hajoavia ja tiivistyviä kappaleita, ja koska maapallolta puuttui tunkeutuvat kappaleet polttava, suojeleva ilmakehä, tällaiset avaruuden kappaleet rysähtivät suoraan Urantian pinnalle. Nämä taukoamattomat iskut pitivät planeetan kamaran enemmän tai vähemmän kuumentuneena, ja tämä, yhdessä sfäärin koon kasvusta johtuneen gravitaation vaikutuksen lisääntymisen kanssa, alkoi käynnistää niitä vaikuttavia voimia, jotka vähitellen panivat raskaammat alkuaineet, kuten raudan, asettumaan yhä lähemmäksi planeetan keskustaa.
Throughout these early times the space regions of the solar system were swarming with small disruptive and condensation bodies, and in the absence of a protective combustion atmosphere such space bodies crashed directly on the surface of Urantia. These incessant impacts kept the surface of the planet more or less heated, and this, together with the increased action of gravity as the sphere grew larger, began to set in operation those influences which gradually caused the heavier elements, such as iron, to settle more and more toward the center of the planet.
2 000 000 000 vuotta sitten Maa alkoi käydä ratkaisevasti kookkaammaksi kuin Kuu. Planeetta oli toki aina ollut satelliittiaan suurempi, mutta kokoeroa ei ollut kovinkaan paljon, ennen kuin osapuilleen näihin aikoihin, jolloin Maa sieppasi suunnattomia avaruuden kappaleita. Urantia oli tuolloin kooltaan noin viidenneksen nykyisestään, ja se oli kasvanut kyllin suureksi pidätelläkseen sen primitiivisen ilmakehän, joka oli alkanut kehkeytyä kuuman sisustan ja jäähtyvän kuorikerroksen välillä käydyn alkuaineiden sisäisen kamppailun tuloksena.
2,000,000,000 years ago the earth began decidedly to gain on the moon. Always had the planet been larger than its satellite, but there was not so much difference in size until about this time, when enormous space bodies were captured by the earth. Urantia was then about one fifth its present size and had become large enough to hold the primitive atmosphere which had begun to appear as a result of the internal elemental contest between the heated interior and the cooling crust.
Kiistattomasti vulkaaniseksi määriteltävä toiminta on peräisin näiltä ajoilta. Maan sisuksen lämpötila nousi jatkuvasti, kun meteorien avaruudesta tuomat radioaktiiviset tai raskaammat alkuaineet hautautuivat yhä syvemmälle. Näiden radioaktiivisten alkuaineiden tutkimus tulee paljastamaan, että Urantian pinta on yli miljardin vuoden ikäinen. Radiumkello on luotettavin ajannäyttäjänne tehdessänne tieteellisiä arvioita planeetan iästä, mutta kaikki tällaiset arviot ovat liian lyhyitä siksi, että kaikki tarkasteltavaksenne tulevat radioaktiiviset materiaalit ovat peräisin maan pinnalta ja edustavat sen vuoksi Urantian verrattain äskettäistä tällaisten alkuaineiden saamaa.
Definite volcanic action dates from these times. The internal heat of the earth continued to be augmented by the deeper and deeper burial of the radioactive or heavier elements brought in from space by the meteors. The study of these radioactive elements will reveal that Urantia is more than one billion years old on its surface. The radium clock is your most reliable timepiece for making scientific estimates of the age of the planet, but all such estimates are too short because the radioactive materials open to your scrutiny are all derived from the earth’s surface and hence represent Urantia’s comparatively recent acquirements of these elements.
1 500 000 000 vuotta sitten Maa oli kooltaan kaksi kolmasosaa nykyisestä, kun taas Kuun massa oli jo lähes nykyisensä. Maan nopea kasvu Kuuta kookkaammaksi mahdollisti sen, että Maa alkoi hitaasti anastaa sitä vähäistä ilmakehää, joka sen satelliitilla alkuaan oli.
1,500,000,000 years ago the earth was two thirds its present size, while the moon was nearing its present mass. Earth’s rapid gain over the moon in size enabled it to begin the slow robbery of the little atmosphere which its satellite originally had.
Vulkaaninen toiminta on nyt voimakkaimmillaan. Maa on kokonaisuudessaan todellinen tulipätsi. Sen pintakerros muistuttaa aiempaa sulaa tilaansa, ennen kuin raskaammat metallit painuivat keskustaa kohti. Meneillään on vulkaaninen aikakausi. Verrannollisesti muita kevyemmästä graniitista pääosin koostuva kuorikerros on siitä huolimatta vähin erin muodostumassa. Planeetasta on vähitellen muodostumassa näyttämö, joka kykenee jonakin päivänä ylläpitämään elämää.
Volcanic action is now at its height. The whole earth is a veritable fiery inferno, the surface resembling its earlier molten state before the heavier metals gravitated toward the center. This is the volcanic age. Nevertheless, a crust, consisting chiefly of the comparatively lighter granite, is gradually forming. The stage is being set for a planet which can someday support life.
Alkeellinen planetaarinen ilmakehä on hitaasti kehittymässä. Tässä vaiheessa se koostuu vähäisestä määrästä vesihöyryä, hiilimonoksidista, hiilidioksidista sekä vetykloridista, mutta sitoutumatonta typpeä tai vapaata happea on vain vähän tai ei ollenkaan. Vulkaanista aikakautta elävän maailman ilmakehä on eriskummallinen nähtävyys. Lueteltujen kaasujen lisäksi sitä kuormittivat raskaasti lukuisat vulkaaniset kaasut, ja sitä mukaa kuin ilmavyö vanhenee, siihen sekoittuu palamistuotteita planeetan pintaa taukoamatta pommittavista, rankkoina jatkuvista meteorikuuroista. Tällainen meteorien palaminen kuluttaa ilmakehän hapen miltei kokonaan, ja meteoripommitusten määrä on yhä suunnaton.
The primitive planetary atmosphere is slowly evolving, now containing some water vapor, carbon monoxide, carbon dioxide, and hydrogen chloride, but there is little or no free nitrogen or free oxygen. The atmosphere of a world in the volcanic age presents a queer spectacle. In addition to the gases enumerated it is heavily charged with numerous volcanic gases and, as the air belt matures, with the combustion products of the heavy meteoric showers which are constantly hurtling in upon the planetary surface. Such meteoric combustion keeps the atmospheric oxygen very nearly exhausted, and the rate of meteoric bombardment is still tremendous.
Ilmakehä kävi ennen pitkää vakaammaksi ja jäähtyi siinä määrin, että sateen tiivistyminen planeetan kuumalle, kallioiselle pinnalle pääsi alkuun. Tuhansien vuosien ajan Urantia oli kääriytyneenä valtavaan yhtenäiseen höyryvaippaan. Eikä aurinko näinä aikakausina milloinkaan paistanut maan kamaralle.
Presently, the atmosphere became more settled and cooled sufficiently to start precipitation of rain on the hot rocky surface of the planet. For thousands of years Urantia was enveloped in one vast and continuous blanket of steam. And during these ages the sun never shone upon the earth’s surface.
Suuri osa ilmakehän sisältämästä hiilestä sitoutui, ja siitä muodostui karbonaatteja eri metalleista, joita planeetan pintakerroksissa oli runsain määrin. Alkuaikojen rehevä kasvikunta kulutti myöhemmin paljon suuremmat määrät näitä hiilikaasuja.
Much of the carbon of the atmosphere was abstracted to form the carbonates of the various metals which abounded in the superficial layers of the planet. Later on, much greater quantities of these carbon gases were consumed by the early and prolific plant life.
Vielä myöhempinäkin ajanjaksoina pitivät jatkuvat laavavirrat ja maahan putoavat meteorit ilman sisältämän hapen miltei täysin sitoutuneena. Kohta ilmaantuvan alkumeren varhaisissa laskeumissakaan ei ole lainkaan värillisiä kiviä eikä savikiviä. Eikä tämän valtameren ilmaantumisen jälkeenkään ilmakehässä ollut pitkään aikaan käytännöllisesti katsoen lainkaan vapaata happea; sitä alkoi esiintyä merkittävässä määrin vasta, kun merilevät ja muut kasvikunnan muodot sitä myöhemmin kehittivät.
Even in the later periods the continuing lava flows and the incoming meteors kept the oxygen of the air almost completely used up. Even the early deposits of the soon appearing primitive ocean contain no colored stones or shales. And for a long time after this ocean appeared, there was virtually no free oxygen in the atmosphere; and it did not appear in significant quantities until it was later generated by the seaweeds and other forms of vegetable life.
Vulkaanisen ajanjakson primitiivinen planetaarinen ilmakehä ei tarjoa juuri minkäänlaista suojaa meteoriparvien törmäysiskuja vastaan. Miljoonat ja taas miljoonat meteorit pystyvät läpäisemään tällaisen ilmakerroksen ja törmäämään kiinteinä kappaleina planeetan kamaraan. Mutta ajan kuluessa yhä harvemmat meteorit osoittautuvat riittävän suuriksi voittaakseen myöhempien aikakausien yhä happipitoisemmaksi käyvän ilmakehän alati vahvistuvan kitkasuojuksen.
The primitive planetary atmosphere of the volcanic age affords little protection against the collisional impacts of the meteoric swarms. Millions upon millions of meteors are able to penetrate such an air belt to smash against the planetary crust as solid bodies. But as time passes, fewer and fewer prove large enough to resist the ever-stronger friction shield of the oxygen-enriching atmosphere of the later eras.