Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Jonakin päivänä saattaa kristillisessä kirkossa toimeenpantava uskonpuhdistus kouraista riittävän syvältä, jotta palataan Jeesuksen, uskomme alkuunpanijan ja viimeistelijän, väärentämättömiin uskonnollisiin opetuksiin. Saatatte julistaa uskontoa Jeesuksesta, mutta teidän on pakostakin elettävä Jeesuksen uskonto. Helluntaipäivän innostuksessaan Pietari pani tahtomattaan alulle uuden uskonnon, uskonnon ylösnousseesta ja kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Apostoli Paavali muunsi tämän uuden evankeliumin myöhemmin kristinuskoksi, uskonnoksi, jossa ruumiillistuvat hänen omat teologiset näkemyksensä ja joka kuvailee hänen omaa henkilökohtaista kokemustaan Damaskoksentien Jeesuksesta. Valtakunnan evankeliumi perustuu Galilean Jeesuksen henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen; kristinusko perustuu miltei yksinomaan apostoli Paavalin henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen. Uusi testamentti on melkein kokonaan omistettu, ei Jeesuksen tärkeän ja innoittavan uskonnollisen elämän kuvaamiseen, vaan Paavalin uskonnollisen kokemuksen käsittelemiseen ja hänen omakohtaisten uskonnollisten vakaumustensa kuvailemiseen. Ainoan merkittävän poikkeuksen äsken sanotusta muodostavat Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumin muutamien osien lisäksi Heprealaiskirje ja Jaakobin kirje. Pietarikin muisteli kirjoituksissaan Mestarinsa henkilökohtaista uskonnollista elämää vain yhden kerran. Uusi testamentti on verraton kristillinen dokumentti, mutta se on vain vähäiseltä osin jeesuslainen.
Jeesuksen elämä lihallisen hahmossa välittää kuvan ylimaallisesta uskonnollisesta kasvusta alkukantaista pelkoa ja inhimillistä kunnioitusta ilmentäneistä ideoista henkilökohtaisen hengellisen yhteydenpidon vuosien kautta siihen, että hän lopuksi päätyi tuntemaamme, pitkälle edistyneeseen ja ylevöityneeseen tietoisuuden tilaan, jossa hän tiedosti ykseytensä Isän kanssa. Ja näin Jeesus yhden lyhyen elämän aikana kävi läpi sen kokemuksen uskonnollis-hengellisestä edistymisestä, jonka ihminen aloittaa maan päällä ja suorittaa loppuun tavallisesti vasta Paratiisia edeltävään elämänvaiheeseen kuuluvien toinen toistaan seuraavien tasojen henkiopetuksen kouluissa tapahtuneen pitkän oleskelunsa päätteeksi. Jeesus eteni uskonnolliseen kokemukseen kuuluvien uskonvarmuuksien puhtaasti ihmiselle ominaisesta tietoisuudesta niin yleviin hengellisiin korkeuksiin, että hänellä oli vuorenvarma käsitys jumalallisesta olemuksestaan ja universumin johtamisen osalta tietoisuus läheisestä yhteydestään Universaaliseen Isään. Hän edistyi kuolevaisen riippuvuutta ilmentäneeltä matalalta tasolta, joka pani hänet spontaanisti sanomaan jollekulle häntä Hyväksi Opettajaksi sanoneelle ”Miksi sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä muu kuin Jumala”, siihen ylevään tietoisuuteen jumalallisuuden saavuttamisesta, joka sai hänet huudahtamaan: ”Kuka teistä voi osoittaa minut syypääksi syntiin?” Ja tämä edistyvä nousu inhimillisestä jumalalliseen oli puhtaasti kuolevaisen saavutus. Ja kun hän oli tällä tavoin saavuttanut jumalallisuuden, hän oli yhä sama ihmis-Jeesus, Ihmisen Poika yhtä hyvin kuin Jumalan Poika.
Markuksella, Matteuksella ja Luukkaalla on tallessa jotakin siitä ihmis-Jeesuksen kuvasta, joka esittää hänen suurenmoista kamppailuaan Jumalan tahdon selville saamiseksi ja tämän tahdon täyttämiseksi. Johannes piirtää kuvan voitokkaasta Jeesuksesta vaeltamassa maan päällä täysin jumaluudestaan tietoisena. Mestarin elämää tutkineiden tekemä suuri virhe on siinä, että jotkut ovat muodostaneet hänestä kuvan, joka esittää hänet kokonaan ihmisenä, kun toiset taas ovat ajatelleet hänen olevan pelkästään jumalallinen. Kokemuksensa alusta sen loppuun saakka hän oli kiistattomasti sekä ihmis- että jumalolento, ja on sitä edelleen.
Mutta suurin virhe tehtiin siinä, että vaikka ihmis-Jeesuksella tiedostettiin olevan uskonto, jumalallisesta Jeesuksesta (Kristuksesta) tuli silti miltei yhdessä yössä uskonto. Paavalin kristinusko varmisti jumalallisen Kristuksen palvonnan, mutta se kadotti näköpiiristään lähes kokonaan kamppailevan ja urhean Jeesus Galilealaisen, joka omakohtaisen uskonnollisen uskonsa pelottomuuden ja hänen sisimmässään vaikuttaneen Suuntaajan sankaruuden ansiosta nousi matalilta ihmisyyden tasoilta niin, että hänestä tuli yhtä jumalallisuuden kanssa, ja siten hänestä tuli se uusi ja elävä tie, jonka kautta kaikki kuolevaiset voivat samalla tavoin nousta ihmisyydestä jumalallisuuteen. Kaikissa hengellisyyden vaiheissa ja kaikissa maailmoissa olevat kuolevaiset voivat löytää Jeesuksen henkilökohtaisesta elämästä sen, mikä heitä vahvistaa ja innoittaa heidän edetessään alimmilta henkitasoilta korkeimpiin jumalallisiin arvoihin, koko omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen alusta sen loppuun.
Uutta testamenttia kirjoitettaessa sen kirjoittajat uskoivat kuolleista nousseen Kristuksen jumalallisuuteen mitä syvimmin, mutta sen lisäksi he uskoivat hartaasti ja vilpittömästi myös siihen, että hän tulisi välittömästi takaisin maan päälle viedäkseen päätökseen taivaallisen valtakunnan pystytystyön. Tämä vahva usko Herran välittömään paluuseen oli hyvin paljossa syynä siihen, miksi teksteistä jätettiin herkästi pois viittaukset, jotka olisivat tuoneet esille Mestarin puhtaasti inhimilliset kokemukset ja ominaisuudet. Koko kristillinen liike kallistui poispäin kuvasta, joka esitti Jeesus Nasaretilaisen ihmisenä, kohti kuolleista nousseen Kristuksen, kunnialla kruunatun ja kohta palaavan Herran Jeesuksen Kristuksen, ihannointia.
Jeesus perusti uskonnon, jonka sisältönä on Jumalan tahdon täyttämisessä ja ihmisten veljeskunnan palvelemisessa saatu henkilökohtainen kokemus. Paavali puolestaan perusti uskonnon, jossa kunnialla kruunatusta Jeesuksesta tuli palvonnan kohde ja jossa veljeskunta koostui jumalalliseen Kristukseen uskovista uskovaistovereista. Jeesuksen lahjoittautumisessa nämä kummatkin käsitykset olivat hänen jumalallis-inhimillisessä elämässään potentiaalisina, ja on todella sääli, etteivät hänen seuraajansa onnistuneet luomaan yhtenäistä uskontoa, joka olisi saattanut asianmukaisella tavalla tunnustaa Mestarin sekä ihmis- että jumalallisen olemuksen sillä tavoin kuin ne hänen maisessa elämässään kietoutuivat erottamattomasti yhteen ja sillä tavoin kuin ne niin loistavalla tavalla tuotiin esille alkuperäisessä valtakunnan evankeliumissa.
Jotkin Jeesuksen väkevin sanoin julkituomista ajatuksista eivät teitä järkyttäisi eivätkä hämmentäisi, jos muistaisitte hänen olleen maailman varauksettomin ja antaumuksellisin uskonnonharjoittaja. Hän oli viimeiseen asti pyhittäytynyt kuolevainen, omistautunut täyttämään Isänsä tahdon ehdoitta. Monet hänen näennäisesti kovasanaiset lausumansa olivat luonteeltaan enemmänkin henkilökohtaista uskontunnustusta ja antaumuksen vakuutusta kuin hänen seuraajilleen annettuja käskyjä. Ja juuri tämä tarkoitusperien yksiselitteisyys ja epäitsekäs antaumus tekivät mahdolliseksi hänen päästä yhden lyhyen elämän kuluessa niin tavattoman pitkälle ihmismielen valloittamisessa. Moni hänen julistuksistaan tulisi katsoa mieluumminkin tunnustukseksi siitä, mitä hän vaati itseltään, kuin siitä, mitä hän edellytti kaikilta seuraajiltaan. Valtakunnan asialle omistautuessaan Jeesus poltti kaikki sillat takanaan; hän uhrasi kaiken, mikä esti Isän tahdon täyttämisen.
Jeesus siunasi köyhiä, koska nämä tavallisesti olivat vilpittömiä ja hurskaita; hän tuomitsi rikkaat, koska nämä olivat tavallisesti siveettömiä ja epäuskonnollisia. Yhtä lailla hän kuitenkin tuomitsisi epäuskonnollisen köyhäläisen ja ylistäisi pyhittäytynyttä ja harrasta rahamiestä.
Jeesus sai ihmiset tuntemaan olonsa kotoisaksi maailmassa; hän vapahti heidät tabujen orjuudesta ja opetti heille, ettei maailma pohjimmiltaan ole paha. Hän ei kaivannut päästä pakoon maista elämäänsä; hän hallitsi keinon, jolla lihallishahmoisina täytetään oivallisesti Isän tahto. Hän ylsi idealistiseen uskonnolliseen elämään keskellä realistista maailmaa. Jeesus ei jakanut Paavalin pessimististä ihmiskuntanäkemystä. Mestari piti ihmisiä Jumalan poikina, ja hänellä oli ennakkonäkemys siitä, että eloonjäämisen valinneita odotti suurenmoinen ja ikuinen tulevaisuus. Hän ei ollut moraalinen skeptikko, vaan hän näki ihmisen myönteisesti, ei kielteisesti. Useimmat ihmiset olivat hänestä pikemminkin heikkoja kuin pahoja, enemmänkin vailla mieltä kuin vailla hyveellisyyttä. Mutta oli heidän tilansa mikä hyvänsä, he olivat kaikki Jumalan lapsia ja hänen veljiään.
Hän opetti ihmisiä arvostamaan itsensä korkealle ajallisuudessa ja ikuisuudessa. Kun Jeesuksella oli näin korkea käsitys ihmisistä, niin juuri siitä johtuu, että hän oli valmis uhraamaan voimansa väsymättömään ihmiskunnan palvelemiseen. Ja juuri tämä finiittisen infiniittinen arvo olikin se, joka teki kultaisesta säännöstä hänen uskonnossaan elintärkeän tekijän. Missä on kuolevainen, jota Jeesuksen häntä kohtaan tuntema tavaton luottamus ei ylentäisi?
Jeesus ei esittänyt mitään sääntöjä, jotka olisivat palvelleet sosiaalista edistystä, sillä hänen tehtävänsä oli uskonnollinen, ja uskonto on puhtaasti yksilökohtainen kokemus. Ei ole toivoakaan siitä, että yhteiskunnan kaukaisintakaan tavoitetta edustava perimmäinen päämäärä voisi koskaan nousta Jumalan isyyden tunnustamiseen perustuvan Jeesuksen veljeskunnan yläpuolelle. Kaiken sosiaalisen tavoitteellisuuden ihanne voi todellistua vain tämän jumalallisen valtakunnan tulemisessa.
Some day a reformation in the Christian church may strike deep enough to get back to the unadulterated religious teachings of Jesus, the author and finisher of our faith. You may preach a religion about Jesus, but, perforce, you must live the religion of Jesus. In the enthusiasm of Pentecost, Peter unintentionally inaugurated a new religion, the religion of the risen and glorified Christ. The Apostle Paul later on transformed this new gospel into Christianity, a religion embodying his own theologic views and portraying his own personal experience with the Jesus of the Damascus road. The gospel of the kingdom is founded on the personal religious experience of the Jesus of Galilee; Christianity is founded almost exclusively on the personal religious experience of the Apostle Paul. Almost the whole of the New Testament is devoted, not to the portrayal of the significant and inspiring religious life of Jesus, but to a discussion of Paul’s religious experience and to a portrayal of his personal religious convictions. The only notable exceptions to this statement, aside from certain parts of Matthew, Mark, and Luke, are the Book of Hebrews and the Epistle of James. Even Peter, in his writing, only once reverted to the personal religious life of his Master. The New Testament is a superb Christian document, but it is only meagerly Jesusonian.
Jesus’ life in the flesh portrays a transcendent religious growth from the early ideas of primitive awe and human reverence up through years of personal spiritual communion until he finally arrived at that advanced and exalted status of the consciousness of his oneness with the Father. And thus, in one short life, did Jesus traverse that experience of religious spiritual progression which man begins on earth and ordinarily achieves only at the conclusion of his long sojourn in the spirit training schools of the successive levels of the pre-Paradise career. Jesus progressed from a purely human consciousness of the faith certainties of personal religious experience to the sublime spiritual heights of the positive realization of his divine nature and to the consciousness of his close association with the Universal Father in the management of a universe. He progressed from the humble status of mortal dependence which prompted him spontaneously to say to the one who called him Good Teacher, “Why do you call me good? None is good but God,” to that sublime consciousness of achieved divinity which led him to exclaim, “Which one of you convicts me of sin?” And this progressing ascent from the human to the divine was an exclusively mortal achievement. And when he had thus attained divinity, he was still the same human Jesus, the Son of Man as well as the Son of God.
Mark, Matthew, and Luke retain something of the picture of the human Jesus as he engaged in the superb struggle to ascertain the divine will and to do that will. John presents a picture of the triumphant Jesus as he walked on earth in the full consciousness of divinity. The great mistake that has been made by those who have studied the Master’s life is that some have conceived of him as entirely human, while others have thought of him as only divine. Throughout his entire experience he was truly both human and divine, even as he yet is.
But the greatest mistake was made in that, while the human Jesus was recognized as having a religion, the divine Jesus (Christ) almost overnight became a religion. Paul’s Christianity made sure of the adoration of the divine Christ, but it almost wholly lost sight of the struggling and valiant human Jesus of Galilee, who, by the valor of his personal religious faith and the heroism of his indwelling Adjuster, ascended from the lowly levels of humanity to become one with divinity, thus becoming the new and living way whereby all mortals may so ascend from humanity to divinity. Mortals in all stages of spirituality and on all worlds may find in the personal life of Jesus that which will strengthen and inspire them as they progress from the lowest spirit levels up to the highest divine values, from the beginning to the end of all personal religious experience.
At the time of the writing of the New Testament, the authors not only most profoundly believed in the divinity of the risen Christ, but they also devotedly and sincerely believed in his immediate return to earth to consummate the heavenly kingdom. This strong faith in the Lord’s immediate return had much to do with the tendency to omit from the record those references which portrayed the purely human experiences and attributes of the Master. The whole Christian movement tended away from the human picture of Jesus of Nazareth toward the exaltation of the risen Christ, the glorified and soon-returning Lord Jesus Christ.
Jesus founded the religion of personal experience in doing the will of God and serving the human brotherhood; Paul founded a religion in which the glorified Jesus became the object of worship and the brotherhood consisted of fellow believers in the divine Christ. In the bestowal of Jesus these two concepts were potential in his divine-human life, and it is indeed a pity that his followers failed to create a unified religion which might have given proper recognition to both the human and the divine natures of the Master as they were inseparably bound up in his earth life and so gloriously set forth in the original gospel of the kingdom.
You would be neither shocked nor disturbed by some of Jesus’ strong pronouncements if you would only remember that he was the world’s most wholehearted and devoted religionist. He was a wholly consecrated mortal, unreservedly dedicated to doing his Father’s will. Many of his apparently hard sayings were more of a personal confession of faith and a pledge of devotion than commands to his followers. And it was this very singleness of purpose and unselfish devotion that enabled him to effect such extraordinary progress in the conquest of the human mind in one short life. Many of his declarations should be considered as a confession of what he demanded of himself rather than what he required of all his followers. In his devotion to the cause of the kingdom, Jesus burned all bridges behind him; he sacrificed all hindrances to the doing of his Father’s will.
Jesus blessed the poor because they were usually sincere and pious; he condemned the rich because they were usually wanton and irreligious. He would equally condemn the irreligious pauper and commend the consecrated and worshipful man of wealth.
Jesus led men to feel at home in the world; he delivered them from the slavery of taboo and taught them that the world was not fundamentally evil. He did not long to escape from his earthly life; he mastered a technique of acceptably doing the Father’s will while in the flesh. He attained an idealistic religious life in the very midst of a realistic world. Jesus did not share Paul’s pessimistic view of humankind. The Master looked upon men as the sons of God and foresaw a magnificent and eternal future for those who chose survival. He was not a moral skeptic; he viewed man positively, not negatively. He saw most men as weak rather than wicked, more distraught than depraved. But no matter what their status, they were all God’s children and his brethren.
He taught men to place a high value upon themselves in time and in eternity. Because of this high estimate which Jesus placed upon men, he was willing to spend himself in the unremitting service of humankind. And it was this infinite worth of the finite that made the golden rule a vital factor in his religion. What mortal can fail to be uplifted by the extraordinary faith Jesus has in him?
Jesus offered no rules for social advancement; his was a religious mission, and religion is an exclusively individual experience. The ultimate goal of society’s most advanced achievement can never hope to transcend Jesus’ brotherhood of men based on the recognition of the fatherhood of God. The ideal of all social attainment can be realized only in the coming of this divine kingdom.
SuomiEnglish
Jonakin päivänä saattaa kristillisessä kirkossa toimeenpantava uskonpuhdistus kouraista riittävän syvältä, jotta palataan Jeesuksen, uskomme alkuunpanijan ja viimeistelijän, väärentämättömiin uskonnollisiin opetuksiin. Saatatte julistaa uskontoa Jeesuksesta, mutta teidän on pakostakin elettävä Jeesuksen uskonto. Helluntaipäivän innostuksessaan Pietari pani tahtomattaan alulle uuden uskonnon, uskonnon ylösnousseesta ja kunnialla kruunatusta Kristuksesta. Apostoli Paavali muunsi tämän uuden evankeliumin myöhemmin kristinuskoksi, uskonnoksi, jossa ruumiillistuvat hänen omat teologiset näkemyksensä ja joka kuvailee hänen omaa henkilökohtaista kokemustaan Damaskoksentien Jeesuksesta. Valtakunnan evankeliumi perustuu Galilean Jeesuksen henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen; kristinusko perustuu miltei yksinomaan apostoli Paavalin henkilökohtaiseen uskonnolliseen kokemukseen. Uusi testamentti on melkein kokonaan omistettu, ei Jeesuksen tärkeän ja innoittavan uskonnollisen elämän kuvaamiseen, vaan Paavalin uskonnollisen kokemuksen käsittelemiseen ja hänen omakohtaisten uskonnollisten vakaumustensa kuvailemiseen. Ainoan merkittävän poikkeuksen äsken sanotusta muodostavat Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumin muutamien osien lisäksi Heprealaiskirje ja Jaakobin kirje. Pietarikin muisteli kirjoituksissaan Mestarinsa henkilökohtaista uskonnollista elämää vain yhden kerran. Uusi testamentti on verraton kristillinen dokumentti, mutta se on vain vähäiseltä osin jeesuslainen.
Some day a reformation in the Christian church may strike deep enough to get back to the unadulterated religious teachings of Jesus, the author and finisher of our faith. You may preach a religion about Jesus, but, perforce, you must live the religion of Jesus. In the enthusiasm of Pentecost, Peter unintentionally inaugurated a new religion, the religion of the risen and glorified Christ. The Apostle Paul later on transformed this new gospel into Christianity, a religion embodying his own theologic views and portraying his own personal experience with the Jesus of the Damascus road. The gospel of the kingdom is founded on the personal religious experience of the Jesus of Galilee; Christianity is founded almost exclusively on the personal religious experience of the Apostle Paul. Almost the whole of the New Testament is devoted, not to the portrayal of the significant and inspiring religious life of Jesus, but to a discussion of Paul’s religious experience and to a portrayal of his personal religious convictions. The only notable exceptions to this statement, aside from certain parts of Matthew, Mark, and Luke, are the Book of Hebrews and the Epistle of James. Even Peter, in his writing, only once reverted to the personal religious life of his Master. The New Testament is a superb Christian document, but it is only meagerly Jesusonian.
Jeesuksen elämä lihallisen hahmossa välittää kuvan ylimaallisesta uskonnollisesta kasvusta alkukantaista pelkoa ja inhimillistä kunnioitusta ilmentäneistä ideoista henkilökohtaisen hengellisen yhteydenpidon vuosien kautta siihen, että hän lopuksi päätyi tuntemaamme, pitkälle edistyneeseen ja ylevöityneeseen tietoisuuden tilaan, jossa hän tiedosti ykseytensä Isän kanssa. Ja näin Jeesus yhden lyhyen elämän aikana kävi läpi sen kokemuksen uskonnollis-hengellisestä edistymisestä, jonka ihminen aloittaa maan päällä ja suorittaa loppuun tavallisesti vasta Paratiisia edeltävään elämänvaiheeseen kuuluvien toinen toistaan seuraavien tasojen henkiopetuksen kouluissa tapahtuneen pitkän oleskelunsa päätteeksi. Jeesus eteni uskonnolliseen kokemukseen kuuluvien uskonvarmuuksien puhtaasti ihmiselle ominaisesta tietoisuudesta niin yleviin hengellisiin korkeuksiin, että hänellä oli vuorenvarma käsitys jumalallisesta olemuksestaan ja universumin johtamisen osalta tietoisuus läheisestä yhteydestään Universaaliseen Isään. Hän edistyi kuolevaisen riippuvuutta ilmentäneeltä matalalta tasolta, joka pani hänet spontaanisti sanomaan jollekulle häntä Hyväksi Opettajaksi sanoneelle ”Miksi sanot minua hyväksi? Kukaan ei ole hyvä muu kuin Jumala”, siihen ylevään tietoisuuteen jumalallisuuden saavuttamisesta, joka sai hänet huudahtamaan: ”Kuka teistä voi osoittaa minut syypääksi syntiin?” Ja tämä edistyvä nousu inhimillisestä jumalalliseen oli puhtaasti kuolevaisen saavutus. Ja kun hän oli tällä tavoin saavuttanut jumalallisuuden, hän oli yhä sama ihmis-Jeesus, Ihmisen Poika yhtä hyvin kuin Jumalan Poika.
Jesus’ life in the flesh portrays a transcendent religious growth from the early ideas of primitive awe and human reverence up through years of personal spiritual communion until he finally arrived at that advanced and exalted status of the consciousness of his oneness with the Father. And thus, in one short life, did Jesus traverse that experience of religious spiritual progression which man begins on earth and ordinarily achieves only at the conclusion of his long sojourn in the spirit training schools of the successive levels of the pre-Paradise career. Jesus progressed from a purely human consciousness of the faith certainties of personal religious experience to the sublime spiritual heights of the positive realization of his divine nature and to the consciousness of his close association with the Universal Father in the management of a universe. He progressed from the humble status of mortal dependence which prompted him spontaneously to say to the one who called him Good Teacher, “Why do you call me good? None is good but God,” to that sublime consciousness of achieved divinity which led him to exclaim, “Which one of you convicts me of sin?” And this progressing ascent from the human to the divine was an exclusively mortal achievement. And when he had thus attained divinity, he was still the same human Jesus, the Son of Man as well as the Son of God.
Markuksella, Matteuksella ja Luukkaalla on tallessa jotakin siitä ihmis-Jeesuksen kuvasta, joka esittää hänen suurenmoista kamppailuaan Jumalan tahdon selville saamiseksi ja tämän tahdon täyttämiseksi. Johannes piirtää kuvan voitokkaasta Jeesuksesta vaeltamassa maan päällä täysin jumaluudestaan tietoisena. Mestarin elämää tutkineiden tekemä suuri virhe on siinä, että jotkut ovat muodostaneet hänestä kuvan, joka esittää hänet kokonaan ihmisenä, kun toiset taas ovat ajatelleet hänen olevan pelkästään jumalallinen. Kokemuksensa alusta sen loppuun saakka hän oli kiistattomasti sekä ihmis- että jumalolento, ja on sitä edelleen.
Mark, Matthew, and Luke retain something of the picture of the human Jesus as he engaged in the superb struggle to ascertain the divine will and to do that will. John presents a picture of the triumphant Jesus as he walked on earth in the full consciousness of divinity. The great mistake that has been made by those who have studied the Master’s life is that some have conceived of him as entirely human, while others have thought of him as only divine. Throughout his entire experience he was truly both human and divine, even as he yet is.
Mutta suurin virhe tehtiin siinä, että vaikka ihmis-Jeesuksella tiedostettiin olevan uskonto, jumalallisesta Jeesuksesta (Kristuksesta) tuli silti miltei yhdessä yössä uskonto. Paavalin kristinusko varmisti jumalallisen Kristuksen palvonnan, mutta se kadotti näköpiiristään lähes kokonaan kamppailevan ja urhean Jeesus Galilealaisen, joka omakohtaisen uskonnollisen uskonsa pelottomuuden ja hänen sisimmässään vaikuttaneen Suuntaajan sankaruuden ansiosta nousi matalilta ihmisyyden tasoilta niin, että hänestä tuli yhtä jumalallisuuden kanssa, ja siten hänestä tuli se uusi ja elävä tie, jonka kautta kaikki kuolevaiset voivat samalla tavoin nousta ihmisyydestä jumalallisuuteen. Kaikissa hengellisyyden vaiheissa ja kaikissa maailmoissa olevat kuolevaiset voivat löytää Jeesuksen henkilökohtaisesta elämästä sen, mikä heitä vahvistaa ja innoittaa heidän edetessään alimmilta henkitasoilta korkeimpiin jumalallisiin arvoihin, koko omakohtaisen uskonnollisen kokemuksen alusta sen loppuun.
But the greatest mistake was made in that, while the human Jesus was recognized as having a religion, the divine Jesus (Christ) almost overnight became a religion. Paul’s Christianity made sure of the adoration of the divine Christ, but it almost wholly lost sight of the struggling and valiant human Jesus of Galilee, who, by the valor of his personal religious faith and the heroism of his indwelling Adjuster, ascended from the lowly levels of humanity to become one with divinity, thus becoming the new and living way whereby all mortals may so ascend from humanity to divinity. Mortals in all stages of spirituality and on all worlds may find in the personal life of Jesus that which will strengthen and inspire them as they progress from the lowest spirit levels up to the highest divine values, from the beginning to the end of all personal religious experience.
Uutta testamenttia kirjoitettaessa sen kirjoittajat uskoivat kuolleista nousseen Kristuksen jumalallisuuteen mitä syvimmin, mutta sen lisäksi he uskoivat hartaasti ja vilpittömästi myös siihen, että hän tulisi välittömästi takaisin maan päälle viedäkseen päätökseen taivaallisen valtakunnan pystytystyön. Tämä vahva usko Herran välittömään paluuseen oli hyvin paljossa syynä siihen, miksi teksteistä jätettiin herkästi pois viittaukset, jotka olisivat tuoneet esille Mestarin puhtaasti inhimilliset kokemukset ja ominaisuudet. Koko kristillinen liike kallistui poispäin kuvasta, joka esitti Jeesus Nasaretilaisen ihmisenä, kohti kuolleista nousseen Kristuksen, kunnialla kruunatun ja kohta palaavan Herran Jeesuksen Kristuksen, ihannointia.
At the time of the writing of the New Testament, the authors not only most profoundly believed in the divinity of the risen Christ, but they also devotedly and sincerely believed in his immediate return to earth to consummate the heavenly kingdom. This strong faith in the Lord’s immediate return had much to do with the tendency to omit from the record those references which portrayed the purely human experiences and attributes of the Master. The whole Christian movement tended away from the human picture of Jesus of Nazareth toward the exaltation of the risen Christ, the glorified and soon-returning Lord Jesus Christ.
Jeesus perusti uskonnon, jonka sisältönä on Jumalan tahdon täyttämisessä ja ihmisten veljeskunnan palvelemisessa saatu henkilökohtainen kokemus. Paavali puolestaan perusti uskonnon, jossa kunnialla kruunatusta Jeesuksesta tuli palvonnan kohde ja jossa veljeskunta koostui jumalalliseen Kristukseen uskovista uskovaistovereista. Jeesuksen lahjoittautumisessa nämä kummatkin käsitykset olivat hänen jumalallis-inhimillisessä elämässään potentiaalisina, ja on todella sääli, etteivät hänen seuraajansa onnistuneet luomaan yhtenäistä uskontoa, joka olisi saattanut asianmukaisella tavalla tunnustaa Mestarin sekä ihmis- että jumalallisen olemuksen sillä tavoin kuin ne hänen maisessa elämässään kietoutuivat erottamattomasti yhteen ja sillä tavoin kuin ne niin loistavalla tavalla tuotiin esille alkuperäisessä valtakunnan evankeliumissa.
Jesus founded the religion of personal experience in doing the will of God and serving the human brotherhood; Paul founded a religion in which the glorified Jesus became the object of worship and the brotherhood consisted of fellow believers in the divine Christ. In the bestowal of Jesus these two concepts were potential in his divine-human life, and it is indeed a pity that his followers failed to create a unified religion which might have given proper recognition to both the human and the divine natures of the Master as they were inseparably bound up in his earth life and so gloriously set forth in the original gospel of the kingdom.
Jotkin Jeesuksen väkevin sanoin julkituomista ajatuksista eivät teitä järkyttäisi eivätkä hämmentäisi, jos muistaisitte hänen olleen maailman varauksettomin ja antaumuksellisin uskonnonharjoittaja. Hän oli viimeiseen asti pyhittäytynyt kuolevainen, omistautunut täyttämään Isänsä tahdon ehdoitta. Monet hänen näennäisesti kovasanaiset lausumansa olivat luonteeltaan enemmänkin henkilökohtaista uskontunnustusta ja antaumuksen vakuutusta kuin hänen seuraajilleen annettuja käskyjä. Ja juuri tämä tarkoitusperien yksiselitteisyys ja epäitsekäs antaumus tekivät mahdolliseksi hänen päästä yhden lyhyen elämän kuluessa niin tavattoman pitkälle ihmismielen valloittamisessa. Moni hänen julistuksistaan tulisi katsoa mieluumminkin tunnustukseksi siitä, mitä hän vaati itseltään, kuin siitä, mitä hän edellytti kaikilta seuraajiltaan. Valtakunnan asialle omistautuessaan Jeesus poltti kaikki sillat takanaan; hän uhrasi kaiken, mikä esti Isän tahdon täyttämisen.
You would be neither shocked nor disturbed by some of Jesus’ strong pronouncements if you would only remember that he was the world’s most wholehearted and devoted religionist. He was a wholly consecrated mortal, unreservedly dedicated to doing his Father’s will. Many of his apparently hard sayings were more of a personal confession of faith and a pledge of devotion than commands to his followers. And it was this very singleness of purpose and unselfish devotion that enabled him to effect such extraordinary progress in the conquest of the human mind in one short life. Many of his declarations should be considered as a confession of what he demanded of himself rather than what he required of all his followers. In his devotion to the cause of the kingdom, Jesus burned all bridges behind him; he sacrificed all hindrances to the doing of his Father’s will.
Jeesus siunasi köyhiä, koska nämä tavallisesti olivat vilpittömiä ja hurskaita; hän tuomitsi rikkaat, koska nämä olivat tavallisesti siveettömiä ja epäuskonnollisia. Yhtä lailla hän kuitenkin tuomitsisi epäuskonnollisen köyhäläisen ja ylistäisi pyhittäytynyttä ja harrasta rahamiestä.
Jesus blessed the poor because they were usually sincere and pious; he condemned the rich because they were usually wanton and irreligious. He would equally condemn the irreligious pauper and commend the consecrated and worshipful man of wealth.
Jeesus sai ihmiset tuntemaan olonsa kotoisaksi maailmassa; hän vapahti heidät tabujen orjuudesta ja opetti heille, ettei maailma pohjimmiltaan ole paha. Hän ei kaivannut päästä pakoon maista elämäänsä; hän hallitsi keinon, jolla lihallishahmoisina täytetään oivallisesti Isän tahto. Hän ylsi idealistiseen uskonnolliseen elämään keskellä realistista maailmaa. Jeesus ei jakanut Paavalin pessimististä ihmiskuntanäkemystä. Mestari piti ihmisiä Jumalan poikina, ja hänellä oli ennakkonäkemys siitä, että eloonjäämisen valinneita odotti suurenmoinen ja ikuinen tulevaisuus. Hän ei ollut moraalinen skeptikko, vaan hän näki ihmisen myönteisesti, ei kielteisesti. Useimmat ihmiset olivat hänestä pikemminkin heikkoja kuin pahoja, enemmänkin vailla mieltä kuin vailla hyveellisyyttä. Mutta oli heidän tilansa mikä hyvänsä, he olivat kaikki Jumalan lapsia ja hänen veljiään.
Jesus led men to feel at home in the world; he delivered them from the slavery of taboo and taught them that the world was not fundamentally evil. He did not long to escape from his earthly life; he mastered a technique of acceptably doing the Father’s will while in the flesh. He attained an idealistic religious life in the very midst of a realistic world. Jesus did not share Paul’s pessimistic view of humankind. The Master looked upon men as the sons of God and foresaw a magnificent and eternal future for those who chose survival. He was not a moral skeptic; he viewed man positively, not negatively. He saw most men as weak rather than wicked, more distraught than depraved. But no matter what their status, they were all God’s children and his brethren.
Hän opetti ihmisiä arvostamaan itsensä korkealle ajallisuudessa ja ikuisuudessa. Kun Jeesuksella oli näin korkea käsitys ihmisistä, niin juuri siitä johtuu, että hän oli valmis uhraamaan voimansa väsymättömään ihmiskunnan palvelemiseen. Ja juuri tämä finiittisen infiniittinen arvo olikin se, joka teki kultaisesta säännöstä hänen uskonnossaan elintärkeän tekijän. Missä on kuolevainen, jota Jeesuksen häntä kohtaan tuntema tavaton luottamus ei ylentäisi?
He taught men to place a high value upon themselves in time and in eternity. Because of this high estimate which Jesus placed upon men, he was willing to spend himself in the unremitting service of humankind. And it was this infinite worth of the finite that made the golden rule a vital factor in his religion. What mortal can fail to be uplifted by the extraordinary faith Jesus has in him?
Jeesus ei esittänyt mitään sääntöjä, jotka olisivat palvelleet sosiaalista edistystä, sillä hänen tehtävänsä oli uskonnollinen, ja uskonto on puhtaasti yksilökohtainen kokemus. Ei ole toivoakaan siitä, että yhteiskunnan kaukaisintakaan tavoitetta edustava perimmäinen päämäärä voisi koskaan nousta Jumalan isyyden tunnustamiseen perustuvan Jeesuksen veljeskunnan yläpuolelle. Kaiken sosiaalisen tavoitteellisuuden ihanne voi todellistua vain tämän jumalallisen valtakunnan tulemisessa.
Jesus offered no rules for social advancement; his was a religious mission, and religion is an exclusively individual experience. The ultimate goal of society’s most advanced achievement can never hope to transcend Jesus’ brotherhood of men based on the recognition of the fatherhood of God. The ideal of all social attainment can be realized only in the coming of this divine kingdom.