Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Kaitselmus ei tarkoita, että Jumala olisi päättänyt kaiken puolestamme ja etukäteen. Jumala rakastaa meitä aivan liian paljon niin tehdäkseen, sillä sellainen olisi silkkaa kosmista tyranniaa. Ei ole epäilystäkään siitä, että ihmisellä on verrattain esteetön valta tehdä valintoja. Jumalallinen rakkaus ei myöskään ole sellaista lyhytnäköistä hempeilyä, joka lellittelisi ja hemmottelisi ihmislapsia.
Isä, Poika ja Henki – Kolminaisuutena – eivät ole Kaikkivaltias Korkein, mutta Kaikkivaltiaan korkeimmuus ei voi koskaan tulla julki ilman heitä. Kaikkivaltiaan kasvu keskittyy aktuaalisuuden Absoluutteihin ja perustuu potentiaalisuuden Absoluutteihin. Mutta Kaikkivaltiaan Korkeimman toiminnot suhteutuvat Paratiisin-Kolminaisuuden toimintoihin.
Tuntuisi siltä, että universumiaktiviteetin kaikki osa-alueet ovat Korkeimmassa Olennossa tämän kokemuksellisen Jumaluuden persoonallisuuden toimesta osittain jälleenyhdistymässä. Niinpä kun haluamme suhtautua Kolminaisuuteen ikään kuin se olisi yksi Jumala, ja jos rajoitamme tämän käsitystavan tällä haavaa tunnettuun ja organisoituun suuruniversumiin, teemme sen havainnon, että kehittyvä Korkein Olento on osittainen kuvastuma Paratiisin-Kolminaisuudesta. Ja lisäksi huomaamme, että tämä Korkein Jumaluus on kehittymässä suuruniversumin finiittistä ainetta, mieltä ja henkeä edustavaksi persoonallisuussynteesiksi.
Jumalilla on attribuutteja, mutta Kolminaisuudella on toimintoja, ja Kolminaisuuden tavoin kaitselmuskin on toiminto, universumien universumiin kohdistuvan muun kuin persoonallisen ylivalvonnan yhdistelmä, joka ulottuu Kaikkivaltiaan voimassa syntesoituvan Seitsenkertaisen evolutionaarisilta tasoilta Jumaluuden Perimmäisyyden transsendentaalisten maailmojen kautta edelleen ylöspäin.
Jumala rakastaa jokaista luotua niin kuin lasta, ja tämä rakkaus lepää jokaisen luodun yllä kautta kaiken ajallisuuden ja ikuisuuden. Kaitselmus toimii suhteessa kokonaisuuteen ja on tekemisissä jokaisen luodun olennon toiminnan kanssa siinä määrin kuin tämä toiminta liittyy kokonaisuuteen. Kaitselmuksellinen asioihin puuttuminen kenenkä hyvänsä olennon kohdalla osoittaa tuon olennon toiminnan olevan jonkin kokonaisuuden evolutionaarisen kasvun kannalta tärkeää. Tällainen kokonaisuus saattaa olla kokonainen rotu, kokonainen kansakunta, kokonainen planeetta tai jopa jokin korkeampi kokonaisuus. Luodun olennon toiminnan tärkeys juuri on se, joka aiheuttaa kaitselmuksellisen asioihin puuttumisen, ei suinkaan se, miten tärkeä luotu on persoonana.
Isä voi siitä huolimatta persoonana milloin tahansa puuttua isällisellä kädellä kosmisten tapahtumien virtaan täysin Jumalan tahdon mukaisesti ja sopusoinnussa Jumalan viisauden kanssa ja niin kuin Jumalan tuntema rakkaus antaa aihetta.
Mutta se, mitä ihminen kutsuu kaitselmukseksi tai sallimukseksi, on aivan liian usein hänen oman mielikuvituksensa tuote, satunnaisten olosuhteiden onnekas yhteensattuminen. Universumiolemassaolon finiittisessä valtakunnassa vaikuttaa kuitenkin todellinen ja esiin nouseva kaitselmus: avaruuden energioiden, ajallisuuden liikkeiden, älyllisten ajatusten, luonnetta osoittavien ihanteiden, hengellisistä olemuksista kumpuavien toiveiden ja kehittyvien persoonallisuuksien tavoitteellisten tahtoperäisten tekojen eittämätön ja aktuaalistuva korreloituminen. Aineellisissa maailmoissa vallitsevat olosuhteet saavuttavat lopullisen finiittisen integroitumisen Korkeimman ja Perimmäisen toisiinsa limittyvissä läsnäoloissa.
Sitä mukaa kun suuruniversumin mekanismit ovat täydellistyneet niin pitkälle, että ne ovat mielen harjoittaman ylivalvonnan kautta saavuttaneet lopullisen täsmällisyytensä, ja sitä mukaa kun luotujen mieli nousee täydellisyyteen viedyn henkeenintegroitumisen kautta jumalallisuuden saavuttamista merkitsevään täydellisyyteen ja kun Korkein tämän seurauksena nousee esiin kaikkien näiden universumi-ilmiöiden aktuaalisena yhdistäjänä, kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi.
Jotkin evolutionaarisissa maailmoissa aika ajoin esiintyvistä hämmästyttävän onnekkaista olosuhteista saattavat johtua vähin erin esiin nousevasta Korkeimman läsnäolosta, esimakuna hänen tulevista universumitoiminnoistaan. Suurin osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu kaitselmuksesta johtuvaksi, ei sitä ole. Se, että häneltä puuttuu kaukokatseinen näkemys elämän olosuhteiden oikeista merkityksistä, haittaa suuresti hänen arviotaan tällaisista asioista. Suuri osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu hyväksi onneksi, saattaa todellisuudessa ollakin huonoa onnea. Se, että onni hymyilee, ja ihmiselle koituu ansaitsematonta joutoaikaa ja varallisuutta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut ponnistella, saattaakin osoittautua ihmistä koettelevista kärsimyksistä suurimmaksi. Nurjan kohtalon näennäinen julmuus sen kasatessa koettelemuksia jonkun kärsivän kuolevaisen päälle saattaa todellisuudessa olla se karkaiseva tuli, joka vähitellen muuntaa pehmeän raudan kaltaisen kypsymättömän persoonallisuuden karkaistun teräksen kaltaiseksi todelliseksi luonteenlujuudeksi.
Kehittyvissä universumeissa vaikuttaa kyllä kaitselmus, ja luodut voivat päästä siitä perille täsmälleen siinä määrin kuin heissä on kehittynyt kykyä kehittyvien universumien tarkoituksen käsittämiseen. Täysimääräinen universumitarkoitusten havaitsemisen kyky on yhtä kuin luodun evolutionaarinen täysimittaistuminen, ja se on ilmaistavissa myös toisin sanomalla, että kysymys on Korkeimman saavuttamisesta keskeneräisten universumien nykyisen tilan tarjoamissa rajoissa.
Isän osoittama rakkaus toimii suoraan yksilön sydämessä – kaikkien muiden yksilöiden vaikutuksista ja vastavaikutuksista riippumattomana. Suhde on persoonallinen – ihminen ja Jumala. Jumaluuden persoonaton läsnäolo (Kaikkivaltias Korkein ja Paratiisin-Kolminaisuus) osoittaa huomiota, joka kohdistuu kokonaisuuteen, ei osaan. Korkeimmuuden ylivalvontana ilmenevä kaitselmus käy sitä ilmeisemmäksi mitä pitemmälle maailmankaikkeuden toinen toistaan seuraavat osat etenevät finiittisten päämäärien saavuttamisessa. Sitä mukaa kun järjestelmät, konstellaatiot, universumit ja superuniversumit asettuvat valoon ja elämään, Korkein tulee yhä enemmän esille kaiken tapahtumassa olevan mielekkäänä korreloijana, samalla kun Perimmäinen nousee vähitellen esille kaiken olevaisen transsendentaalisena yhdistäjänä.
Aineellisuuden piiriin kuuluvat luonnolliset tapahtumat näyttävät evolutionaarisen maailman alkuvaiheissa useinkin olevan sovittamattomassa ristiriidassa. Siinä, mitä kehittyvässä maailmassa tapahtuu, on paljon sellaista, jota kuolevaisen ihmisen on kohtalaisen vaikea ymmärtää – luonnonlaki on perin usein ilmeisen julma, sydämetön ja piittaamaton kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmiskäsityksen mukaan on totta, kaunista ja hyvää. Mutta kun ihmiskunta edistyy planetaarisessa kehityksessään, havaitsemme tämän katsantokannan muuttuvan seuraavien tekijöiden vaikutuksesta:
1. Ihmisen näköpiirin laajeneminen – hän ymmärtää jatkuvasti yhä enemmän maailmaa, jossa hän elää. Hänen kykynsä ajallisuuden aineellisten faktojen, ajattelun tuottamien merkityksellisten ideoiden ja hengellisen ymmärryksen tuottamien arvokkaiden ihanteiden käsittämiseen laajenee. Niin kauan kuin ihmiset mittaavat vain mittatikulla, joka edustaa fyysisluontoisia olevaisia, heillä ei ole toivoakaan koskaan löytää ajallisuudesta ja avaruudesta ykseyttä.
2. Ihmisen harjoittaman valvonnan laajeneminen – asteittain tapahtuva tietämyksen karttuminen aineellisen maailman laeista, hengellisen olemassaolon tarkoituksista ja näiden kahden todellisuuden filosofisen koordinoinnin mahdollisuuksista. Villi-ihminen oli luonnonvoimien hyökkäysten edessä avuton; omien sisäisten pelkojensa julman herruuden edessä hän mateli kuin orja. Puolittain sivistynyt ihminen alkaa jo availla luonnonmaailmoihin kätkeytyvien salaisuuksien aarreaitan lukkoja, ja hänen tieteensä alkaa hitaasti mutta tehokkaasti hävittää hänen taikauskoisia käsityksiään tarjotessaan uuden ja entistä laajemman tosiasiapohjaisen perustan filosofisten merkitysten ja aidon hengellisen kokemuksen sisältämien arvojen käsittämiseen. Sivistynyt ihminen saa planeettansa fyysiset vahvuudet jonakin päivänä koko lailla hallintaansa; hänen sydämessään olevaa Jumalan rakkautta vuodatetaan tehokkaasti kanssaihmisiä kohtaan tunnetun rakkauden muodossa, samalla kun ihmisolemassaoloon sisältyvät arvot alkavat lähestyä kuolevaisen olennon kapasiteetin äärirajoja.
3. Ihmisen integroituminen universumiin – ihmisen omaaman ymmärryksen lisääntyminen, mihin vielä liittyy ihmisen kokemuksellisten saavutusten runsastuminen, saattaa hänet läheisempään harmoniaan Korkeimmuuden yhdistävien läsnäolojen – Paratiisin-Kolminaisuuden ja Korkeimman Olennon – kanssa. Ja tämä juuri pitää huolen siitä, että Korkein on täysivaltainen maailmoissa, jotka jo kauan sitten ovat asettuneet valoon ja elämään. Tällaiset pitkälle ehtineet planeetat ovat toden totta kuin harmonisia runoelmia, kuin kuvia siitä saavutetun hyvyyden kauneudesta, johon on päästy kosmista totuutta tavoittelemalla. Ja jos jotakin tällaista voi tapahtua jo planeetalle, jotakin paljon suurenmoisempaa voi silloin tapahtua järjestelmälle ja suuruniversumin laajemmille yksiköille, sitten kun nekin saavuttavat vakiintuneisuuden, joka kertoo finiittisen kasvun potentiaalien ehtymisestä.
Tämänlaatuisella edistyneellä planeetalla kaitselmuksesta on tullut aktualiteetti, elämän olosuhteet ovat korreloituneita, mutta tämä ei johdu pelkästään siitä, että ihminen on päässyt oman maailmansa aineellisten ongelmien herraksi, vaan se johtuu myös siitä, että hän on ruvennut elämään sen mukaisesti, mikä on universumeissa vallitseva suuntaus; hän kulkee Korkeimmuuden tietä kohti Universaalisen Isän saavuttamista.
Jumalan valtakunta on ihmisten sydämessä, ja kun tästä valtakunnasta tulee maailman jokaisen yksilön sydämessä aktuaalinen, silloin Jumalan hallitusvallasta on tullut tuolla planeetalla aktuaalista. Ja kysymys on silloin siitä, että Korkeimman Olennon suvereenisuus on saavutettu.
Jotta ihminen käsittäisi, mitä kaitselmus ajallisuudessa on, hänen on vietävä päätökseen täydellisyyden saavuttamistehtävänsä. Mutta ihminen voi jo nyt tuntea esimakua tästä kaitselmuksesta – sen ikuisuusmerkityksessä – pohtiessaan sitä maailmankaikkeuden tosiasiaa, että kaikki olevaiset, olivatpa ne hyviä tai pahoja, antavat oman panoksensa siihen, että Jumalaa tuntevat kuolevaiset edistyvät kaikkien Isän tavoittelemisessaan.
Kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi, kun ihmiset kurottautuvat ylöspäin aineellisuudesta hengellisyyteen. Täysimittaistuneen hengellisen ymmärryksen saavuttaminen antaa ylös nousevalle persoonallisuudelle kyvyn nähdä harmoniaa siinä, missä vielä äsken vallitsi kaaos. Jo morontian mota merkitsee todellista edistymistä tähän suuntaan.
Kaitselmus on osaltaan sitä ylivalvontaa, jota keskeneräisissä universumeissa julkitullut keskeneräinen Korkein harjoittaa, ja siksi sen on aina oltava:
1. Osittaista – Korkeimman Olennon aktuaalistumisen keskeneräisyyden vuoksi, ja
2. Ennalta arvaamatonta – mikä johtuu luotujen asennoitumisessa ilmenevistä häilyväisyyksistä, se kun vaihtelee aina tasolta toiselle ja aiheuttaa niin ollen vastaavalla tavalla vaihtelevalta näyttävää reagoimista Korkeimmassa.
Kun ihmiset rukoilevat kaitselmuksellista puuttumista elämän olosuhteisiin, monet kerrat heidän rukoukseensa on vastauksena heidän omien asenteidensa muuttuminen elämää kohtaan. Mutta kaitselmus ei ole oikullista, eikä se liioin ole fantasiaa eikä magiaa. Se on finiittisten universumien mahtavan hallitsijan hidasta ja varmaa esiintuloa, hallitsijan, jonka majesteettisen läsnäolon kehittyvät luodut silloin tällöin panevat merkille universumia eteenpäin kulkiessaan. Kaitselmus on avaruuden galaksien ja ajallisuuden persoonallisuuksien vakaata ja varmaa marssia kohti niitä ikuisia päämääriä, jotka aluksi ovat Korkeimmassa, sitten Perimmäisessä ja kenties Absoluuttisessa. Ja uskomme, että infiniittisyydessä vaikuttaa sama kaitselmus, ja tämä on Paratiisin-Kolminaisuuden tahto, sen toiminnat ja sen tarkoitus, jotka näin esittävät perustelut sille, miksi on olemassa universumeista universumien perään koostuva kosminen panoraama.
[Toimittamisesta huolehti muuan Urantialla tilapäisesti oleskeleva Voimallinen Sanansaattaja.]
Providence does not mean that God has decided all things for us and in advance. God loves us too much to do that, for that would be nothing short of cosmic tyranny. Man does have relative powers of choice. Neither is the divine love that shortsighted affection which would pamper and spoil the children of men.
The Father, Son, and Spirit—as the Trinity—are not the Almighty Supreme, but the supremacy of the Almighty can never be manifest without them. The growth of the Almighty is centered on the Absolutes of actuality and predicated on the Absolutes of potentiality. But the functions of the Almighty Supreme are related to the functions of the Paradise Trinity.
It would appear that, in the Supreme Being, all phases of universe activity are being partially reunited by the personality of this experiential Deity. When, therefore, we desire to view the Trinity as one God, and if we limit this concept to the present known and organized grand universe, we discover that the evolving Supreme Being is the partial portraiture of the Paradise Trinity. And we further find that this Supreme Deity is evolving as the personality synthesis of finite matter, mind, and spirit in the grand universe.
The Gods have attributes but the Trinity has functions, and like the Trinity, providence is a function, the composite of the other-than-personal overcontrol of the universe of universes, extending from the evolutionary levels of the Sevenfold synthesizing in the power of the Almighty on up through the transcendental realms of the Ultimacy of Deity.
God loves each creature as a child, and that love overshadows each creature throughout all time and eternity. Providence functions with regard to the total and deals with the function of any creature as such function is related to the total. Providential intervention with regard to any being is indicative of the importance of the function of that being as concerns the evolutionary growth of some total; such total may be the total race, the total nation, the total planet, or even a higher total. It is the importance of the function of the creature that occasions providential intervention, not the importance of the creature as a person.
Nevertheless, the Father as a person may at any time interpose a fatherly hand in the stream of cosmic events all in accordance with the will of God and in consonance with the wisdom of God and as motivated by the love of God.
But what man calls providence is all too often the product of his own imagination, the fortuitous juxtaposition of the circumstances of chance. There is, however, a real and emerging providence in the finite realm of universe existence, a true and actualizing correlation of the energies of space, the motions of time, the thoughts of intellect, the ideals of character, the desires of spiritual natures, and the purposive volitional acts of evolving personalities. The circumstances of the material realms find final finite integration in the interlocking presences of the Supreme and the Ultimate.
As the mechanisms of the grand universe are perfected to a point of final precision through the overcontrol of mind, and as creature mind ascends to the perfection of divinity attainment through perfected integration with spirit, and as the Supreme consequently emerges as an actual unifier of all these universe phenomena, so does providence become increasingly discernible.
Some of the amazingly fortuitous conditions occasionally prevailing on the evolutionary worlds may be due to the gradually emerging presence of the Supreme, the foretasting of his future universe activities. Most of what a mortal would call providential is not; his judgment of such matters is very handicapped by lack of farsighted vision into the true meanings of the circumstances of life. Much of what a mortal would call good luck might really be bad luck; the smile of fortune that bestows unearned leisure and undeserved wealth may be the greatest of human afflictions; the apparent cruelty of a perverse fate that heaps tribulation upon some suffering mortal may in reality be the tempering fire that is transmuting the soft iron of immature personality into the tempered steel of real character.
There is a providence in the evolving universes, and it can be discovered by creatures to just the extent that they have attained capacity to perceive the purpose of the evolving universes. Complete capacity to discern universe purposes equals the evolutionary completion of the creature and may otherwise be expressed as the attainment of the Supreme within the limits of the present state of the incomplete universes.
The love of the Father operates directly in the heart of the individual, independent of the actions or reactions of all other individuals; the relationship is personal—man and God. The impersonal presence of Deity (Almighty Supreme and Paradise Trinity) manifests regard for the whole, not for the part. The providence of the overcontrol of Supremacy becomes increasingly apparent as the successive parts of the universe progress in the attainment of finite destinies. As the systems, constellations, universes, and superuniverses become settled in light and life, the Supreme increasingly emerges as the meaningful correlator of all that is transpiring, while the Ultimate gradually emerges as the transcendental unifier of all things.
In the beginnings on an evolutionary world the natural occurrences of the material order and the personal desires of human beings often appear to be antagonistic. Much that takes place on an evolving world is rather hard for mortal man to understand—natural law is so often apparently cruel, heartless, and indifferent to all that is true, beautiful, and good in human comprehension. But as humanity progresses in planetary development, we observe that this viewpoint is modified by the following factors:
1. Man’s augmenting vision—his increased understanding of the world in which he lives; his enlarging capacity for the comprehension of the material facts of time, the meaningful ideas of thought, and the valuable ideals of spiritual insight. As long as men measure only by the yardstick of the things of a physical nature, they can never hope to find unity in time and space.
2. Man’s increasing control—the gradual accumulation of the knowledge of the laws of the material world, the purposes of spiritual existence, and the possibilities of the philosophic co-ordination of these two realities. Man, the savage, was helpless before the onslaughts of natural forces, was slavish before the cruel mastery of his own inner fears. Semicivilized man is beginning to unlock the storehouse of the secrets of the natural realms, and his science is slowly but effectively destroying his superstitions while at the same time providing a new and enlarged factual basis for the comprehension of the meanings of philosophy and the values of true spiritual experience. Man, the civilized, will someday achieve relative mastery of the physical forces of his planet; the love of God in his heart will be effectively outpoured as love for his fellow men, while the values of human existence will be nearing the limits of mortal capacity.
3. Man’s universe integration—the increase of human insight plus the increase of human experiential achievement brings him into closer harmony with the unifying presences of Supremacy—Paradise Trinity and Supreme Being. And this is what establishes the sovereignty of the Supreme on the worlds long settled in light and life. Such advanced planets are indeed poems of harmony, pictures of the beauty of achieved goodness attained through the pursuit of cosmic truth. And if such things can happen to a planet, then even greater things can happen to a system and the larger units of the grand universe as they too achieve a settledness indicating the exhaustion of the potentials for finite growth.
On a planet of this advanced order, providence has become an actuality, the circumstances of life are correlated, but this is not only because man has come to dominate the material problems of his world; it is also because he has begun to live according to the trend of the universes; he is following the pathway of Supremacy to the attainment of the Universal Father.
The kingdom of God is in the hearts of men, and when this kingdom becomes actual in the heart of every individual on a world, then God’s rule has become actual on that planet; and this is the attained sovereignty of the Supreme Being.
To realize providence in time, man must accomplish the task of achieving perfection. But man can even now foretaste this providence in its eternity meanings as he ponders the universe fact that all things, be they good or evil, work together for the advancement of God-knowing mortals in their quest for the Father of all.
Providence becomes increasingly discernible as men reach upward from the material to the spiritual. The attainment of completed spiritual insight enables the ascending personality to detect harmony in what was theretofore chaos. Even morontia mota represents a real advance in this direction.
Providence is in part the overcontrol of the incomplete Supreme manifested in the incomplete universes, and it must therefore ever be:
1. Partial—due to the incompleteness of the actualization of the Supreme Being, and
2. Unpredictable—due to the fluctuations in creature attitude, which ever varies from level to level, thus causing apparently variable reciprocal response in the Supreme.
When men pray for providential intervention in the circumstances of life, many times the answer to their prayer is their own changed attitudes toward life. But providence is not whimsical, neither is it fantastic nor magical. It is the slow and sure emergence of the mighty sovereign of the finite universes, whose majestic presence the evolving creatures occasionally detect in their universe progressions. Providence is the sure and certain march of the galaxies of space and the personalities of time toward the goals of eternity, first in the Supreme, then in the Ultimate, and perhaps in the Absolute. And in infinity we believe there is the same providence, and this is the will, the actions, the purpose of the Paradise Trinity thus motivating the cosmic panorama of universes upon universes.
[Sponsored by a Mighty Messenger temporarily sojourning on Urantia.]
SuomiEnglish
Kaitselmus ei tarkoita, että Jumala olisi päättänyt kaiken puolestamme ja etukäteen. Jumala rakastaa meitä aivan liian paljon niin tehdäkseen, sillä sellainen olisi silkkaa kosmista tyranniaa. Ei ole epäilystäkään siitä, että ihmisellä on verrattain esteetön valta tehdä valintoja. Jumalallinen rakkaus ei myöskään ole sellaista lyhytnäköistä hempeilyä, joka lellittelisi ja hemmottelisi ihmislapsia.
Providence does not mean that God has decided all things for us and in advance. God loves us too much to do that, for that would be nothing short of cosmic tyranny. Man does have relative powers of choice. Neither is the divine love that shortsighted affection which would pamper and spoil the children of men.
Isä, Poika ja Henki – Kolminaisuutena – eivät ole Kaikkivaltias Korkein, mutta Kaikkivaltiaan korkeimmuus ei voi koskaan tulla julki ilman heitä. Kaikkivaltiaan kasvu keskittyy aktuaalisuuden Absoluutteihin ja perustuu potentiaalisuuden Absoluutteihin. Mutta Kaikkivaltiaan Korkeimman toiminnot suhteutuvat Paratiisin-Kolminaisuuden toimintoihin.
The Father, Son, and Spirit—as the Trinity—are not the Almighty Supreme, but the supremacy of the Almighty can never be manifest without them. The growth of the Almighty is centered on the Absolutes of actuality and predicated on the Absolutes of potentiality. But the functions of the Almighty Supreme are related to the functions of the Paradise Trinity.
Tuntuisi siltä, että universumiaktiviteetin kaikki osa-alueet ovat Korkeimmassa Olennossa tämän kokemuksellisen Jumaluuden persoonallisuuden toimesta osittain jälleenyhdistymässä. Niinpä kun haluamme suhtautua Kolminaisuuteen ikään kuin se olisi yksi Jumala, ja jos rajoitamme tämän käsitystavan tällä haavaa tunnettuun ja organisoituun suuruniversumiin, teemme sen havainnon, että kehittyvä Korkein Olento on osittainen kuvastuma Paratiisin-Kolminaisuudesta. Ja lisäksi huomaamme, että tämä Korkein Jumaluus on kehittymässä suuruniversumin finiittistä ainetta, mieltä ja henkeä edustavaksi persoonallisuussynteesiksi.
It would appear that, in the Supreme Being, all phases of universe activity are being partially reunited by the personality of this experiential Deity. When, therefore, we desire to view the Trinity as one God, and if we limit this concept to the present known and organized grand universe, we discover that the evolving Supreme Being is the partial portraiture of the Paradise Trinity. And we further find that this Supreme Deity is evolving as the personality synthesis of finite matter, mind, and spirit in the grand universe.
Jumalilla on attribuutteja, mutta Kolminaisuudella on toimintoja, ja Kolminaisuuden tavoin kaitselmuskin on toiminto, universumien universumiin kohdistuvan muun kuin persoonallisen ylivalvonnan yhdistelmä, joka ulottuu Kaikkivaltiaan voimassa syntesoituvan Seitsenkertaisen evolutionaarisilta tasoilta Jumaluuden Perimmäisyyden transsendentaalisten maailmojen kautta edelleen ylöspäin.
The Gods have attributes but the Trinity has functions, and like the Trinity, providence is a function, the composite of the other-than-personal overcontrol of the universe of universes, extending from the evolutionary levels of the Sevenfold synthesizing in the power of the Almighty on up through the transcendental realms of the Ultimacy of Deity.
Jumala rakastaa jokaista luotua niin kuin lasta, ja tämä rakkaus lepää jokaisen luodun yllä kautta kaiken ajallisuuden ja ikuisuuden. Kaitselmus toimii suhteessa kokonaisuuteen ja on tekemisissä jokaisen luodun olennon toiminnan kanssa siinä määrin kuin tämä toiminta liittyy kokonaisuuteen. Kaitselmuksellinen asioihin puuttuminen kenenkä hyvänsä olennon kohdalla osoittaa tuon olennon toiminnan olevan jonkin kokonaisuuden evolutionaarisen kasvun kannalta tärkeää. Tällainen kokonaisuus saattaa olla kokonainen rotu, kokonainen kansakunta, kokonainen planeetta tai jopa jokin korkeampi kokonaisuus. Luodun olennon toiminnan tärkeys juuri on se, joka aiheuttaa kaitselmuksellisen asioihin puuttumisen, ei suinkaan se, miten tärkeä luotu on persoonana.
God loves each creature as a child, and that love overshadows each creature throughout all time and eternity. Providence functions with regard to the total and deals with the function of any creature as such function is related to the total. Providential intervention with regard to any being is indicative of the importance of the function of that being as concerns the evolutionary growth of some total; such total may be the total race, the total nation, the total planet, or even a higher total. It is the importance of the function of the creature that occasions providential intervention, not the importance of the creature as a person.
Isä voi siitä huolimatta persoonana milloin tahansa puuttua isällisellä kädellä kosmisten tapahtumien virtaan täysin Jumalan tahdon mukaisesti ja sopusoinnussa Jumalan viisauden kanssa ja niin kuin Jumalan tuntema rakkaus antaa aihetta.
Nevertheless, the Father as a person may at any time interpose a fatherly hand in the stream of cosmic events all in accordance with the will of God and in consonance with the wisdom of God and as motivated by the love of God.
Mutta se, mitä ihminen kutsuu kaitselmukseksi tai sallimukseksi, on aivan liian usein hänen oman mielikuvituksensa tuote, satunnaisten olosuhteiden onnekas yhteensattuminen. Universumiolemassaolon finiittisessä valtakunnassa vaikuttaa kuitenkin todellinen ja esiin nouseva kaitselmus: avaruuden energioiden, ajallisuuden liikkeiden, älyllisten ajatusten, luonnetta osoittavien ihanteiden, hengellisistä olemuksista kumpuavien toiveiden ja kehittyvien persoonallisuuksien tavoitteellisten tahtoperäisten tekojen eittämätön ja aktuaalistuva korreloituminen. Aineellisissa maailmoissa vallitsevat olosuhteet saavuttavat lopullisen finiittisen integroitumisen Korkeimman ja Perimmäisen toisiinsa limittyvissä läsnäoloissa.
But what man calls providence is all too often the product of his own imagination, the fortuitous juxtaposition of the circumstances of chance. There is, however, a real and emerging providence in the finite realm of universe existence, a true and actualizing correlation of the energies of space, the motions of time, the thoughts of intellect, the ideals of character, the desires of spiritual natures, and the purposive volitional acts of evolving personalities. The circumstances of the material realms find final finite integration in the interlocking presences of the Supreme and the Ultimate.
Sitä mukaa kun suuruniversumin mekanismit ovat täydellistyneet niin pitkälle, että ne ovat mielen harjoittaman ylivalvonnan kautta saavuttaneet lopullisen täsmällisyytensä, ja sitä mukaa kun luotujen mieli nousee täydellisyyteen viedyn henkeenintegroitumisen kautta jumalallisuuden saavuttamista merkitsevään täydellisyyteen ja kun Korkein tämän seurauksena nousee esiin kaikkien näiden universumi-ilmiöiden aktuaalisena yhdistäjänä, kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi.
As the mechanisms of the grand universe are perfected to a point of final precision through the overcontrol of mind, and as creature mind ascends to the perfection of divinity attainment through perfected integration with spirit, and as the Supreme consequently emerges as an actual unifier of all these universe phenomena, so does providence become increasingly discernible.
Jotkin evolutionaarisissa maailmoissa aika ajoin esiintyvistä hämmästyttävän onnekkaista olosuhteista saattavat johtua vähin erin esiin nousevasta Korkeimman läsnäolosta, esimakuna hänen tulevista universumitoiminnoistaan. Suurin osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu kaitselmuksesta johtuvaksi, ei sitä ole. Se, että häneltä puuttuu kaukokatseinen näkemys elämän olosuhteiden oikeista merkityksistä, haittaa suuresti hänen arviotaan tällaisista asioista. Suuri osa siitä, mitä kuolevainen mielellään kutsuu hyväksi onneksi, saattaa todellisuudessa ollakin huonoa onnea. Se, että onni hymyilee, ja ihmiselle koituu ansaitsematonta joutoaikaa ja varallisuutta, jonka hyväksi ei ole tarvinnut ponnistella, saattaakin osoittautua ihmistä koettelevista kärsimyksistä suurimmaksi. Nurjan kohtalon näennäinen julmuus sen kasatessa koettelemuksia jonkun kärsivän kuolevaisen päälle saattaa todellisuudessa olla se karkaiseva tuli, joka vähitellen muuntaa pehmeän raudan kaltaisen kypsymättömän persoonallisuuden karkaistun teräksen kaltaiseksi todelliseksi luonteenlujuudeksi.
Some of the amazingly fortuitous conditions occasionally prevailing on the evolutionary worlds may be due to the gradually emerging presence of the Supreme, the foretasting of his future universe activities. Most of what a mortal would call providential is not; his judgment of such matters is very handicapped by lack of farsighted vision into the true meanings of the circumstances of life. Much of what a mortal would call good luck might really be bad luck; the smile of fortune that bestows unearned leisure and undeserved wealth may be the greatest of human afflictions; the apparent cruelty of a perverse fate that heaps tribulation upon some suffering mortal may in reality be the tempering fire that is transmuting the soft iron of immature personality into the tempered steel of real character.
Kehittyvissä universumeissa vaikuttaa kyllä kaitselmus, ja luodut voivat päästä siitä perille täsmälleen siinä määrin kuin heissä on kehittynyt kykyä kehittyvien universumien tarkoituksen käsittämiseen. Täysimääräinen universumitarkoitusten havaitsemisen kyky on yhtä kuin luodun evolutionaarinen täysimittaistuminen, ja se on ilmaistavissa myös toisin sanomalla, että kysymys on Korkeimman saavuttamisesta keskeneräisten universumien nykyisen tilan tarjoamissa rajoissa.
There is a providence in the evolving universes, and it can be discovered by creatures to just the extent that they have attained capacity to perceive the purpose of the evolving universes. Complete capacity to discern universe purposes equals the evolutionary completion of the creature and may otherwise be expressed as the attainment of the Supreme within the limits of the present state of the incomplete universes.
Isän osoittama rakkaus toimii suoraan yksilön sydämessä – kaikkien muiden yksilöiden vaikutuksista ja vastavaikutuksista riippumattomana. Suhde on persoonallinen – ihminen ja Jumala. Jumaluuden persoonaton läsnäolo (Kaikkivaltias Korkein ja Paratiisin-Kolminaisuus) osoittaa huomiota, joka kohdistuu kokonaisuuteen, ei osaan. Korkeimmuuden ylivalvontana ilmenevä kaitselmus käy sitä ilmeisemmäksi mitä pitemmälle maailmankaikkeuden toinen toistaan seuraavat osat etenevät finiittisten päämäärien saavuttamisessa. Sitä mukaa kun järjestelmät, konstellaatiot, universumit ja superuniversumit asettuvat valoon ja elämään, Korkein tulee yhä enemmän esille kaiken tapahtumassa olevan mielekkäänä korreloijana, samalla kun Perimmäinen nousee vähitellen esille kaiken olevaisen transsendentaalisena yhdistäjänä.
The love of the Father operates directly in the heart of the individual, independent of the actions or reactions of all other individuals; the relationship is personal—man and God. The impersonal presence of Deity (Almighty Supreme and Paradise Trinity) manifests regard for the whole, not for the part. The providence of the overcontrol of Supremacy becomes increasingly apparent as the successive parts of the universe progress in the attainment of finite destinies. As the systems, constellations, universes, and superuniverses become settled in light and life, the Supreme increasingly emerges as the meaningful correlator of all that is transpiring, while the Ultimate gradually emerges as the transcendental unifier of all things.
Aineellisuuden piiriin kuuluvat luonnolliset tapahtumat näyttävät evolutionaarisen maailman alkuvaiheissa useinkin olevan sovittamattomassa ristiriidassa. Siinä, mitä kehittyvässä maailmassa tapahtuu, on paljon sellaista, jota kuolevaisen ihmisen on kohtalaisen vaikea ymmärtää – luonnonlaki on perin usein ilmeisen julma, sydämetön ja piittaamaton kaikkea sitä kohtaan, mikä ihmiskäsityksen mukaan on totta, kaunista ja hyvää. Mutta kun ihmiskunta edistyy planetaarisessa kehityksessään, havaitsemme tämän katsantokannan muuttuvan seuraavien tekijöiden vaikutuksesta:
In the beginnings on an evolutionary world the natural occurrences of the material order and the personal desires of human beings often appear to be antagonistic. Much that takes place on an evolving world is rather hard for mortal man to understand—natural law is so often apparently cruel, heartless, and indifferent to all that is true, beautiful, and good in human comprehension. But as humanity progresses in planetary development, we observe that this viewpoint is modified by the following factors:
1. Ihmisen näköpiirin laajeneminen – hän ymmärtää jatkuvasti yhä enemmän maailmaa, jossa hän elää. Hänen kykynsä ajallisuuden aineellisten faktojen, ajattelun tuottamien merkityksellisten ideoiden ja hengellisen ymmärryksen tuottamien arvokkaiden ihanteiden käsittämiseen laajenee. Niin kauan kuin ihmiset mittaavat vain mittatikulla, joka edustaa fyysisluontoisia olevaisia, heillä ei ole toivoakaan koskaan löytää ajallisuudesta ja avaruudesta ykseyttä.
1. Man’s augmenting vision—his increased understanding of the world in which he lives; his enlarging capacity for the comprehension of the material facts of time, the meaningful ideas of thought, and the valuable ideals of spiritual insight. As long as men measure only by the yardstick of the things of a physical nature, they can never hope to find unity in time and space.
2. Ihmisen harjoittaman valvonnan laajeneminen – asteittain tapahtuva tietämyksen karttuminen aineellisen maailman laeista, hengellisen olemassaolon tarkoituksista ja näiden kahden todellisuuden filosofisen koordinoinnin mahdollisuuksista. Villi-ihminen oli luonnonvoimien hyökkäysten edessä avuton; omien sisäisten pelkojensa julman herruuden edessä hän mateli kuin orja. Puolittain sivistynyt ihminen alkaa jo availla luonnonmaailmoihin kätkeytyvien salaisuuksien aarreaitan lukkoja, ja hänen tieteensä alkaa hitaasti mutta tehokkaasti hävittää hänen taikauskoisia käsityksiään tarjotessaan uuden ja entistä laajemman tosiasiapohjaisen perustan filosofisten merkitysten ja aidon hengellisen kokemuksen sisältämien arvojen käsittämiseen. Sivistynyt ihminen saa planeettansa fyysiset vahvuudet jonakin päivänä koko lailla hallintaansa; hänen sydämessään olevaa Jumalan rakkautta vuodatetaan tehokkaasti kanssaihmisiä kohtaan tunnetun rakkauden muodossa, samalla kun ihmisolemassaoloon sisältyvät arvot alkavat lähestyä kuolevaisen olennon kapasiteetin äärirajoja.
2. Man’s increasing control—the gradual accumulation of the knowledge of the laws of the material world, the purposes of spiritual existence, and the possibilities of the philosophic co-ordination of these two realities. Man, the savage, was helpless before the onslaughts of natural forces, was slavish before the cruel mastery of his own inner fears. Semicivilized man is beginning to unlock the storehouse of the secrets of the natural realms, and his science is slowly but effectively destroying his superstitions while at the same time providing a new and enlarged factual basis for the comprehension of the meanings of philosophy and the values of true spiritual experience. Man, the civilized, will someday achieve relative mastery of the physical forces of his planet; the love of God in his heart will be effectively outpoured as love for his fellow men, while the values of human existence will be nearing the limits of mortal capacity.
3. Ihmisen integroituminen universumiin – ihmisen omaaman ymmärryksen lisääntyminen, mihin vielä liittyy ihmisen kokemuksellisten saavutusten runsastuminen, saattaa hänet läheisempään harmoniaan Korkeimmuuden yhdistävien läsnäolojen – Paratiisin-Kolminaisuuden ja Korkeimman Olennon – kanssa. Ja tämä juuri pitää huolen siitä, että Korkein on täysivaltainen maailmoissa, jotka jo kauan sitten ovat asettuneet valoon ja elämään. Tällaiset pitkälle ehtineet planeetat ovat toden totta kuin harmonisia runoelmia, kuin kuvia siitä saavutetun hyvyyden kauneudesta, johon on päästy kosmista totuutta tavoittelemalla. Ja jos jotakin tällaista voi tapahtua jo planeetalle, jotakin paljon suurenmoisempaa voi silloin tapahtua järjestelmälle ja suuruniversumin laajemmille yksiköille, sitten kun nekin saavuttavat vakiintuneisuuden, joka kertoo finiittisen kasvun potentiaalien ehtymisestä.
3. Man’s universe integration—the increase of human insight plus the increase of human experiential achievement brings him into closer harmony with the unifying presences of Supremacy—Paradise Trinity and Supreme Being. And this is what establishes the sovereignty of the Supreme on the worlds long settled in light and life. Such advanced planets are indeed poems of harmony, pictures of the beauty of achieved goodness attained through the pursuit of cosmic truth. And if such things can happen to a planet, then even greater things can happen to a system and the larger units of the grand universe as they too achieve a settledness indicating the exhaustion of the potentials for finite growth.
Tämänlaatuisella edistyneellä planeetalla kaitselmuksesta on tullut aktualiteetti, elämän olosuhteet ovat korreloituneita, mutta tämä ei johdu pelkästään siitä, että ihminen on päässyt oman maailmansa aineellisten ongelmien herraksi, vaan se johtuu myös siitä, että hän on ruvennut elämään sen mukaisesti, mikä on universumeissa vallitseva suuntaus; hän kulkee Korkeimmuuden tietä kohti Universaalisen Isän saavuttamista.
On a planet of this advanced order, providence has become an actuality, the circumstances of life are correlated, but this is not only because man has come to dominate the material problems of his world; it is also because he has begun to live according to the trend of the universes; he is following the pathway of Supremacy to the attainment of the Universal Father.
Jumalan valtakunta on ihmisten sydämessä, ja kun tästä valtakunnasta tulee maailman jokaisen yksilön sydämessä aktuaalinen, silloin Jumalan hallitusvallasta on tullut tuolla planeetalla aktuaalista. Ja kysymys on silloin siitä, että Korkeimman Olennon suvereenisuus on saavutettu.
The kingdom of God is in the hearts of men, and when this kingdom becomes actual in the heart of every individual on a world, then God’s rule has become actual on that planet; and this is the attained sovereignty of the Supreme Being.
Jotta ihminen käsittäisi, mitä kaitselmus ajallisuudessa on, hänen on vietävä päätökseen täydellisyyden saavuttamistehtävänsä. Mutta ihminen voi jo nyt tuntea esimakua tästä kaitselmuksesta – sen ikuisuusmerkityksessä – pohtiessaan sitä maailmankaikkeuden tosiasiaa, että kaikki olevaiset, olivatpa ne hyviä tai pahoja, antavat oman panoksensa siihen, että Jumalaa tuntevat kuolevaiset edistyvät kaikkien Isän tavoittelemisessaan.
To realize providence in time, man must accomplish the task of achieving perfection. But man can even now foretaste this providence in its eternity meanings as he ponders the universe fact that all things, be they good or evil, work together for the advancement of God-knowing mortals in their quest for the Father of all.
Kaitselmus käy yhä selvemmin havaittavaksi, kun ihmiset kurottautuvat ylöspäin aineellisuudesta hengellisyyteen. Täysimittaistuneen hengellisen ymmärryksen saavuttaminen antaa ylös nousevalle persoonallisuudelle kyvyn nähdä harmoniaa siinä, missä vielä äsken vallitsi kaaos. Jo morontian mota merkitsee todellista edistymistä tähän suuntaan.
Providence becomes increasingly discernible as men reach upward from the material to the spiritual. The attainment of completed spiritual insight enables the ascending personality to detect harmony in what was theretofore chaos. Even morontia mota represents a real advance in this direction.
Kaitselmus on osaltaan sitä ylivalvontaa, jota keskeneräisissä universumeissa julkitullut keskeneräinen Korkein harjoittaa, ja siksi sen on aina oltava:
Providence is in part the overcontrol of the incomplete Supreme manifested in the incomplete universes, and it must therefore ever be:
1. Osittaista – Korkeimman Olennon aktuaalistumisen keskeneräisyyden vuoksi, ja
1. Partial—due to the incompleteness of the actualization of the Supreme Being, and
2. Ennalta arvaamatonta – mikä johtuu luotujen asennoitumisessa ilmenevistä häilyväisyyksistä, se kun vaihtelee aina tasolta toiselle ja aiheuttaa niin ollen vastaavalla tavalla vaihtelevalta näyttävää reagoimista Korkeimmassa.
2. Unpredictable—due to the fluctuations in creature attitude, which ever varies from level to level, thus causing apparently variable reciprocal response in the Supreme.
Kun ihmiset rukoilevat kaitselmuksellista puuttumista elämän olosuhteisiin, monet kerrat heidän rukoukseensa on vastauksena heidän omien asenteidensa muuttuminen elämää kohtaan. Mutta kaitselmus ei ole oikullista, eikä se liioin ole fantasiaa eikä magiaa. Se on finiittisten universumien mahtavan hallitsijan hidasta ja varmaa esiintuloa, hallitsijan, jonka majesteettisen läsnäolon kehittyvät luodut silloin tällöin panevat merkille universumia eteenpäin kulkiessaan. Kaitselmus on avaruuden galaksien ja ajallisuuden persoonallisuuksien vakaata ja varmaa marssia kohti niitä ikuisia päämääriä, jotka aluksi ovat Korkeimmassa, sitten Perimmäisessä ja kenties Absoluuttisessa. Ja uskomme, että infiniittisyydessä vaikuttaa sama kaitselmus, ja tämä on Paratiisin-Kolminaisuuden tahto, sen toiminnat ja sen tarkoitus, jotka näin esittävät perustelut sille, miksi on olemassa universumeista universumien perään koostuva kosminen panoraama.
When men pray for providential intervention in the circumstances of life, many times the answer to their prayer is their own changed attitudes toward life. But providence is not whimsical, neither is it fantastic nor magical. It is the slow and sure emergence of the mighty sovereign of the finite universes, whose majestic presence the evolving creatures occasionally detect in their universe progressions. Providence is the sure and certain march of the galaxies of space and the personalities of time toward the goals of eternity, first in the Supreme, then in the Ultimate, and perhaps in the Absolute. And in infinity we believe there is the same providence, and this is the will, the actions, the purpose of the Paradise Trinity thus motivating the cosmic panorama of universes upon universes.
[Toimittamisesta huolehti muuan Urantialla tilapäisesti oleskeleva Voimallinen Sanansaattaja.]
[Sponsored by a Mighty Messenger temporarily sojourning on Urantia.]