Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Sota on kehittyvän ihmisen luonnollinen olotila ja perintöosa. Rauha on se yhteiskunnallinen mittapuu, jolla mitataan, pitkällekö sivilisaatio on edennyt. Ennen edistyvien rotujen osittaista sosiaalistumista ihminen oli ylen määrin yksilökeskeinen, äärimmäisen epäluuloinen ja uskomattoman toraisa. Väkivaltaisuus on luonnon laki, vihamielisyys on luonnonlasten automaattinen reaktio, eikä sota ole muuta kuin näiden samojen asioiden suorittamista kollektiivisesti. Missä tahansa ja milloin tahansa sivilisaation kudelma joutuu yhteiskunnan etenemisestä aiheutuvien komplikaatioiden paineen alaiseksi, siellä ja silloin tapahtuu aina välitön ja tuhoisa taantuminen niihin alkukantaisiin menetelmiin, jotka merkitsevät näihin ihmistenvälisiin yhteenliittymiin sisältyvien ärsyttävien tekijöiden väkivaltaista ratkaisemista.
Sota on eläimellinen reaktio väärinkäsityksiin ja ärtymyksiin. Rauha seuraa kaikkien tällaisten ongelmien ja vaikeuksien sivistyneestä ratkaisemisesta. Sangik-rodut samoin kuin myöhempien aikojen rappeutuneet adamiitit ja nodiitit olivat kaikki sotaisia. Kultainen sääntö opetettiin andoniiteille varhaisessa vaiheessa, ja heidän eskimojälkeläisensä elävät vielä nykyäänkin suuressa määrin tämän säännön mukaan, tapasäännöstö elää vahvana heidän keskuudessaan, eivätkä väkivaltaiset vastakkainasettelut heitä suuremmin kiusaa.
Andon opetti lapsiaan ratkaisemaan riidat siten, että jokainen riidan osapuoli hakkasi kepillä puunrunkoa samalla sitä sadatellen. Se jonka keppi katkesi ensimmäiseksi, oli voittaja. Myöhempien andoniittien oli tapana ratkaista riidat järjestämällä julkinen näytäntö, jossa riitapukarit pilkkasivat ja irvailivat toisiaan, ja yleisö osoitti sitten suosionosoituksillaan voittajan.
Mutta mitään sellaista ilmiötä kuin sota ei voinut olla, ennen kuin yhteiskunta oli kehittynyt niin pitkälle, että se pääsi varsinaisesti kokemaan rauhan kausia ja että se voi antaa luvan sodankaltaisten pakotteiden käyttämiseen. Sodan käsite merkitsee jo sinänsä, että on olemassa jonkinasteinen organisaatio.
Yhteiskunnallisten ryhmittymien ilmaantumisen myötä yksilölliset ärsyyntymiset peittyivät vähitellen ryhmän yhteisten tuntojen alle, ja tämä edisti heimojen sisäistä rauhantilaa, mutta se tapahtui heimojenvälisen rauhan kustannuksella. Rauhasta pääsi näin ollen ensimmäiseksi nauttimaan sisäryhmä eli heimo, joka aina inhosi ja vihasi ulkoryhmää eli muukalaisia. Muinainen ihminen piti vieraan veren vuodattamista hyveenä.
Muttei tämäkään heti ensi yrittämällä toiminut. Kun muinaiset päälliköt yrittivät tasoitella erimielisyyksiä, he monissakin tapauksissa huomasivat tarpeelliseksi ainakin kerran vuodessa sallia heimon keskinäiset kivisodat. Silloin heimo tavallisesti jakautui kahdeksi joukkueeksi ja aloitti koko päivän kestävän sotasillaolon. Ja näin tehtiin vain, koska se oli hauskaa. He tosiaan nauttivat tappelemisesta.
Sotia käydään jatkuvasti siksi, että ihminen on ihminen, eläimestä kehittynyt, ja kaikki eläimet ovat sotaisia. Ensimmäisiä sodan syitä olivat:
1. Nälkä, joka johti ruoan ryöstämiseen. Maan niukkuus on aiheuttanut aina sotaa, ja näiden taistelujen kuluessa tuhottiin entisajan rauhanomaiset heimot käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon.
2. Naisten vähyys – pyrkimys helpottaa kotitalousavun puutetta. Naisenryöstö on aina aiheuttanut sotaa.
3. Turhamaisuus – halu osoittaa heimon miehuullisuutta. Muita voimakkaammilla ryhmillä oli tapana ryhtyä taisteluun pakottaakseen omat elintapansa alemmantasoisille kansoille.
4. Orjat – tarve hankkia uutta väkeä työtätekevien riveihin.
5. Kosto oli sodan vaikuttimena, kun heimo uskoi, että jokin naapuriheimo oli aiheuttanut heimotoverin kuoleman. Suremista jatkettiin, kunnes kotiin tuotiin irti leikattu pää. Kostosodan arvostus oli korkealla vielä melko äskettäin.
6. Virkistäytyminen – näiden varhaisten aikojen nuoret miehet pitivät sotaa virkistäytymiskeinona. Ellei mitään hyvää ja riittävää sotaretken tekosyytä ilmaantunut, oli naapuriheimoilla tapana – kun rauha alkoi käydä voimille, ja jotta valetaistelusta olisi saatu vaihtelua – ryhtyä puolittain ystävälliseen taisteluun ryöstöretkiä tekemällä, huvittelemalla kuin lomanviettäjät ikään.
7. Uskonto – halu voittaa käännynnäisiä oman kultin puolelle. Kaikki alkukantaiset uskonnot hyväksyivät sodan. Uskonto on vasta viime aikoina alkanut nyrpistellä sodalle. Muinaiset papistot olivat ikävä kyllä tavallisesti liitossa sotilaallisen mahdin kanssa. Eräs kaikkien aikojen suurimmista rauhanhankkeista on ollut pyrkimys erottaa kirkko ja valtio toisistaan.
Nämä muinaisaikojen heimot ryhtyivät sotaan aina jumaliensa käskystä, päällikköjensä tai poppamiestensä määräyksestä. Heprealaiset uskoivat tällaiseen ”taistojen Jumalaan”, ja kertomus heidän hyökkäyksestään midianilaisten kimppuun on paljonpuhuva selonteko muinaisten heimosotien hirvittävästä julmuudesta. Tämä hyökkäys, jonka kuluessa kaikki miehet teurastettiin ja jonka jälkeen kaikki poikalapset ja neitsyitä lukuun ottamatta kaikki naiset myöhemmin tapettiin, olisi tehnyt kunniaa kaksisataatuhatta vuotta sitten eläneen heimopäällikön tavoille. Ja tämä kaikki pantiin toimeen ”Herran, Israelin Jumalan, nimessä”.
Tämä on kertomus yhteiskunnan kehityksestä – ihmisrotujen ongelmien luonnonmukaisesta ratkaisemisesta – ihmisestä, joka toteuttaa omaa kohtaloaan maan päällä. Jumaluus ei yllytä tällaisiin hirmutekoihin, vaikka ihminen niistä vastuun pyrkiikin vierittämään jumalilleen.
Sodassa osoitettavan armeliaisuuden ajatuksen ihmiskunta on omaksunut varsin verkkaisesti. Silloinkin kun nainen, Debora, hallitsi heprealaisia, jatkui sama täysimittainen julmuus. Kun hänen kenraalinsa oli saanut voiton ei-juutalaisista, niin tämä pani ”koko sotajoukon kaatumaan miekan terään; ei ainoakaan pelastunut.”
Myrkkyaseita käytettiin ihmissuvun historian kuluessa hyvin varhain. Kaikenlaista silpomista harrastettiin. Saul ei empinyt vaatia sataa filistealaisten esinahkaa myötäjäisiksi, jotka Daavidin piti maksaa hänen tyttärestään Miikalista.
Alkuaikojen sodat taisteltiin kokonaisten heimojen voimin, mutta myöhempinä aikoina, kun sattui, että kahden eri heimon yksittäiset jäsenet joutuivat riitaan, niin sen sijaan, että molemmat heimot olisivat ryhtyneet taistelemaan, pantiin molemmat riitapukarit taistelemaan kaksintaistelu. Tavaksi tuli niin ikään, että kaksi sotajoukkoa jätti ratkaisun sen varaan, mikä olisi tuloksena kummaltakin puolelta valitun edustajan keskenään käymästä kamppailusta, niin kuin esimerkiksi tehtiin Daavidin ja Goljatin tapauksessa.
Ensimmäinen askel sodan inhimillistämisessä oli sotavankien otto. Seuraavana askeleena naiset suljettiin vihollisuuksien ulkopuolelle, ja sitten seurasi taisteluun osallistumattomien tunnustaminen. Pian kehkeytyivät erityiset sotilaskastit ja vakinaiset armeijat, jotta olisi pysytty taistelutoimien jatkuvan monimutkaistumisen tasalla. Tällaisilta sotilailta kiellettiin jo varhaisessa vaiheessa naissuhteet, ja naiset lakkasivat kauan sitten sotimasta, vaikka he ovatkin aina ruokkineet ja hoivanneet sotilaita ja kannustaneet näitä jatkamaan taistelua.
Sodanjulistamiskäytäntö merkitsi suurta edistystä. Tällaiset taisteluaikomuksen julkituomiset osoittivat eräänlaisen oikeudenmukaisuudentajun vallallepääsyä, ja sitä seurasi ”sivistyneen” sodankäynnin sääntöjen vähittäinen kehittyminen. Hyvin varhain tavaksi tuli pidättyä taistelemasta uskonnollisten paikkojen läheisyydessä, ja vielä myöhemmin taistelutoimista luovuttiin tietyiksi pyhäpäiviksi. Seuraavaksi alettiin yleisesti tunnustaa turvapaikkaoikeus, poliittisia pakolaisia suojeltiin.
Näin sodankäynti vaihe vaiheelta kehittyi alkeellisesta ihmismetsästyksestä myöhempien aikojen ”sivistyneiden” kansakuntien jossakin määrin säännönmukaisemmaksi järjestelmäksi. Mutta ystävällisyyttä ilmentävä sosiaalinen asenne syrjäyttää vihamielisyyttä uhkuvan asenteen vain hitaasti.
War is the natural state and heritage of evolving man; peace is the social yardstick measuring civilization’s advancement. Before the partial socialization of the advancing races man was exceedingly individualistic, extremely suspicious, and unbelievably quarrelsome. Violence is the law of nature, hostility the automatic reaction of the children of nature, while war is but these same activities carried on collectively. And wherever and whenever the fabric of civilization becomes stressed by the complications of society’s advancement, there is always an immediate and ruinous reversion to these early methods of violent adjustment of the irritations of human interassociations.
War is an animalistic reaction to misunderstandings and irritations; peace attends upon the civilized solution of all such problems and difficulties. The Sangik races, together with the later deteriorated Adamites and Nodites, were all belligerent. The Andonites were early taught the golden rule, and, even today, their Eskimo descendants live very much by that code; custom is strong among them, and they are fairly free from violent antagonisms.
Andon taught his children to settle disputes by each beating a tree with a stick, meanwhile cursing the tree; the one whose stick broke first was the victor. The later Andonites used to settle disputes by holding a public show at which the disputants made fun of and ridiculed each other, while the audience decided the winner by its applause.
But there could be no such phenomenon as war until society had evolved sufficiently far to actually experience periods of peace and to sanction warlike practices. The very concept of war implies some degree of organization.
With the emergence of social groupings, individual irritations began to be submerged in the group feelings, and this promoted intratribal tranquillity but at the expense of intertribal peace. Peace was thus first enjoyed by the in-group, or tribe, who always disliked and hated the out-group, foreigners. Early man regarded it a virtue to shed alien blood.
But even this did not work at first. When the early chiefs would try to iron out misunderstandings, they often found it necessary, at least once a year, to permit the tribal stone fights. The clan would divide up into two groups and engage in an all-day battle. And this for no other reason than just the fun of it; they really enjoyed fighting.
Warfare persists because man is human, evolved from an animal, and all animals are bellicose. Among the early causes of war were:
1. Hunger, which led to food raids. Scarcity of land has always brought on war, and during these struggles the early peace tribes were practically exterminated.
2. Woman scarcity—an attempt to relieve a shortage of domestic help. Woman stealing has always caused war.
3. Vanity—the desire to exhibit tribal prowess. Superior groups would fight to impose their mode of life upon inferior peoples.
4. Slaves—need of recruits for the labor ranks.
5. Revenge was the motive for war when one tribe believed that a neighboring tribe had caused the death of a fellow tribesman. Mourning was continued until a head was brought home. The war for vengeance was in good standing right on down to comparatively modern times.
6. Recreation—war was looked upon as recreation by the young men of these early times. If no good and sufficient pretext for war arose, when peace became oppressive, neighboring tribes were accustomed to go out in semifriendly combat to engage in a foray as a holiday, to enjoy a sham battle.
7. Religion—the desire to make converts to the cult. The primitive religions all sanctioned war. Only in recent times has religion begun to frown upon war. The early priesthoods were, unfortunately, usually allied with the military power. One of the great peace moves of the ages has been the attempt to separate church and state.
Always these olden tribes made war at the bidding of their gods, at the behest of their chiefs or medicine men. The Hebrews believed in such a “God of battles”; and the narrative of their raid on the Midianites is a typical recital of the atrocious cruelty of the ancient tribal wars; this assault, with its slaughter of all the males and the later killing of all male children and all women who were not virgins, would have done honor to the mores of a tribal chieftain of two hundred thousand years ago. And all this was executed in the “name of the Lord God of Israel.”
This is a narrative of the evolution of society—the natural outworking of the problems of the races—man working out his own destiny on earth. Such atrocities are not instigated by Deity, notwithstanding the tendency of man to place the responsibility on his gods.
Military mercy has been slow in coming to mankind. Even when a woman, Deborah, ruled the Hebrews, the same wholesale cruelty persisted. Her general in his victory over the gentiles caused “all the host to fall upon the sword; there was not one left.”
Very early in the history of the race, poisoned weapons were used. All sorts of mutilations were practiced. Saul did not hesitate to require one hundred Philistine foreskins as the dowry David should pay for his daughter Michal.
Early wars were fought between tribes as a whole, but in later times, when two individuals in different tribes had a dispute, instead of both tribes fighting, the two disputants engaged in a duel. It also became a custom for two armies to stake all on the outcome of a contest between a representative chosen from each side, as in the instance of David and Goliath.
The first refinement of war was the taking of prisoners. Next, women were exempted from hostilities, and then came the recognition of noncombatants. Military castes and standing armies soon developed to keep pace with the increasing complexity of combat. Such warriors were early prohibited from associating with women, and women long ago ceased to fight, though they have always fed and nursed the soldiers and urged them on to battle.
The practice of declaring war represented great progress. Such declarations of intention to fight betokened the arrival of a sense of fairness, and this was followed by the gradual development of the rules of “civilized” warfare. Very early it became the custom not to fight near religious sites and, still later, not to fight on certain holy days. Next came the general recognition of the right of asylum; political fugitives received protection.
Thus did warfare gradually evolve from the primitive man hunt to the somewhat more orderly system of the later-day “civilized” nations. But only slowly does the social attitude of amity displace that of enmity.
SuomiEnglish
Sota on kehittyvän ihmisen luonnollinen olotila ja perintöosa. Rauha on se yhteiskunnallinen mittapuu, jolla mitataan, pitkällekö sivilisaatio on edennyt. Ennen edistyvien rotujen osittaista sosiaalistumista ihminen oli ylen määrin yksilökeskeinen, äärimmäisen epäluuloinen ja uskomattoman toraisa. Väkivaltaisuus on luonnon laki, vihamielisyys on luonnonlasten automaattinen reaktio, eikä sota ole muuta kuin näiden samojen asioiden suorittamista kollektiivisesti. Missä tahansa ja milloin tahansa sivilisaation kudelma joutuu yhteiskunnan etenemisestä aiheutuvien komplikaatioiden paineen alaiseksi, siellä ja silloin tapahtuu aina välitön ja tuhoisa taantuminen niihin alkukantaisiin menetelmiin, jotka merkitsevät näihin ihmistenvälisiin yhteenliittymiin sisältyvien ärsyttävien tekijöiden väkivaltaista ratkaisemista.
War is the natural state and heritage of evolving man; peace is the social yardstick measuring civilization’s advancement. Before the partial socialization of the advancing races man was exceedingly individualistic, extremely suspicious, and unbelievably quarrelsome. Violence is the law of nature, hostility the automatic reaction of the children of nature, while war is but these same activities carried on collectively. And wherever and whenever the fabric of civilization becomes stressed by the complications of society’s advancement, there is always an immediate and ruinous reversion to these early methods of violent adjustment of the irritations of human interassociations.
Sota on eläimellinen reaktio väärinkäsityksiin ja ärtymyksiin. Rauha seuraa kaikkien tällaisten ongelmien ja vaikeuksien sivistyneestä ratkaisemisesta. Sangik-rodut samoin kuin myöhempien aikojen rappeutuneet adamiitit ja nodiitit olivat kaikki sotaisia. Kultainen sääntö opetettiin andoniiteille varhaisessa vaiheessa, ja heidän eskimojälkeläisensä elävät vielä nykyäänkin suuressa määrin tämän säännön mukaan, tapasäännöstö elää vahvana heidän keskuudessaan, eivätkä väkivaltaiset vastakkainasettelut heitä suuremmin kiusaa.
War is an animalistic reaction to misunderstandings and irritations; peace attends upon the civilized solution of all such problems and difficulties. The Sangik races, together with the later deteriorated Adamites and Nodites, were all belligerent. The Andonites were early taught the golden rule, and, even today, their Eskimo descendants live very much by that code; custom is strong among them, and they are fairly free from violent antagonisms.
Andon opetti lapsiaan ratkaisemaan riidat siten, että jokainen riidan osapuoli hakkasi kepillä puunrunkoa samalla sitä sadatellen. Se jonka keppi katkesi ensimmäiseksi, oli voittaja. Myöhempien andoniittien oli tapana ratkaista riidat järjestämällä julkinen näytäntö, jossa riitapukarit pilkkasivat ja irvailivat toisiaan, ja yleisö osoitti sitten suosionosoituksillaan voittajan.
Andon taught his children to settle disputes by each beating a tree with a stick, meanwhile cursing the tree; the one whose stick broke first was the victor. The later Andonites used to settle disputes by holding a public show at which the disputants made fun of and ridiculed each other, while the audience decided the winner by its applause.
Mutta mitään sellaista ilmiötä kuin sota ei voinut olla, ennen kuin yhteiskunta oli kehittynyt niin pitkälle, että se pääsi varsinaisesti kokemaan rauhan kausia ja että se voi antaa luvan sodankaltaisten pakotteiden käyttämiseen. Sodan käsite merkitsee jo sinänsä, että on olemassa jonkinasteinen organisaatio.
But there could be no such phenomenon as war until society had evolved sufficiently far to actually experience periods of peace and to sanction warlike practices. The very concept of war implies some degree of organization.
Yhteiskunnallisten ryhmittymien ilmaantumisen myötä yksilölliset ärsyyntymiset peittyivät vähitellen ryhmän yhteisten tuntojen alle, ja tämä edisti heimojen sisäistä rauhantilaa, mutta se tapahtui heimojenvälisen rauhan kustannuksella. Rauhasta pääsi näin ollen ensimmäiseksi nauttimaan sisäryhmä eli heimo, joka aina inhosi ja vihasi ulkoryhmää eli muukalaisia. Muinainen ihminen piti vieraan veren vuodattamista hyveenä.
With the emergence of social groupings, individual irritations began to be submerged in the group feelings, and this promoted intratribal tranquillity but at the expense of intertribal peace. Peace was thus first enjoyed by the in-group, or tribe, who always disliked and hated the out-group, foreigners. Early man regarded it a virtue to shed alien blood.
Muttei tämäkään heti ensi yrittämällä toiminut. Kun muinaiset päälliköt yrittivät tasoitella erimielisyyksiä, he monissakin tapauksissa huomasivat tarpeelliseksi ainakin kerran vuodessa sallia heimon keskinäiset kivisodat. Silloin heimo tavallisesti jakautui kahdeksi joukkueeksi ja aloitti koko päivän kestävän sotasillaolon. Ja näin tehtiin vain, koska se oli hauskaa. He tosiaan nauttivat tappelemisesta.
But even this did not work at first. When the early chiefs would try to iron out misunderstandings, they often found it necessary, at least once a year, to permit the tribal stone fights. The clan would divide up into two groups and engage in an all-day battle. And this for no other reason than just the fun of it; they really enjoyed fighting.
Sotia käydään jatkuvasti siksi, että ihminen on ihminen, eläimestä kehittynyt, ja kaikki eläimet ovat sotaisia. Ensimmäisiä sodan syitä olivat:
Warfare persists because man is human, evolved from an animal, and all animals are bellicose. Among the early causes of war were:
1. Nälkä, joka johti ruoan ryöstämiseen. Maan niukkuus on aiheuttanut aina sotaa, ja näiden taistelujen kuluessa tuhottiin entisajan rauhanomaiset heimot käytännöllisesti katsoen sukupuuttoon.
1. Hunger, which led to food raids. Scarcity of land has always brought on war, and during these struggles the early peace tribes were practically exterminated.
2. Naisten vähyys – pyrkimys helpottaa kotitalousavun puutetta. Naisenryöstö on aina aiheuttanut sotaa.
2. Woman scarcity—an attempt to relieve a shortage of domestic help. Woman stealing has always caused war.
3. Turhamaisuus – halu osoittaa heimon miehuullisuutta. Muita voimakkaammilla ryhmillä oli tapana ryhtyä taisteluun pakottaakseen omat elintapansa alemmantasoisille kansoille.
3. Vanity—the desire to exhibit tribal prowess. Superior groups would fight to impose their mode of life upon inferior peoples.
4. Orjat – tarve hankkia uutta väkeä työtätekevien riveihin.
4. Slaves—need of recruits for the labor ranks.
5. Kosto oli sodan vaikuttimena, kun heimo uskoi, että jokin naapuriheimo oli aiheuttanut heimotoverin kuoleman. Suremista jatkettiin, kunnes kotiin tuotiin irti leikattu pää. Kostosodan arvostus oli korkealla vielä melko äskettäin.
5. Revenge was the motive for war when one tribe believed that a neighboring tribe had caused the death of a fellow tribesman. Mourning was continued until a head was brought home. The war for vengeance was in good standing right on down to comparatively modern times.
6. Virkistäytyminen – näiden varhaisten aikojen nuoret miehet pitivät sotaa virkistäytymiskeinona. Ellei mitään hyvää ja riittävää sotaretken tekosyytä ilmaantunut, oli naapuriheimoilla tapana – kun rauha alkoi käydä voimille, ja jotta valetaistelusta olisi saatu vaihtelua – ryhtyä puolittain ystävälliseen taisteluun ryöstöretkiä tekemällä, huvittelemalla kuin lomanviettäjät ikään.
6. Recreation—war was looked upon as recreation by the young men of these early times. If no good and sufficient pretext for war arose, when peace became oppressive, neighboring tribes were accustomed to go out in semifriendly combat to engage in a foray as a holiday, to enjoy a sham battle.
7. Uskonto – halu voittaa käännynnäisiä oman kultin puolelle. Kaikki alkukantaiset uskonnot hyväksyivät sodan. Uskonto on vasta viime aikoina alkanut nyrpistellä sodalle. Muinaiset papistot olivat ikävä kyllä tavallisesti liitossa sotilaallisen mahdin kanssa. Eräs kaikkien aikojen suurimmista rauhanhankkeista on ollut pyrkimys erottaa kirkko ja valtio toisistaan.
7. Religion—the desire to make converts to the cult. The primitive religions all sanctioned war. Only in recent times has religion begun to frown upon war. The early priesthoods were, unfortunately, usually allied with the military power. One of the great peace moves of the ages has been the attempt to separate church and state.
Nämä muinaisaikojen heimot ryhtyivät sotaan aina jumaliensa käskystä, päällikköjensä tai poppamiestensä määräyksestä. Heprealaiset uskoivat tällaiseen ”taistojen Jumalaan”, ja kertomus heidän hyökkäyksestään midianilaisten kimppuun on paljonpuhuva selonteko muinaisten heimosotien hirvittävästä julmuudesta. Tämä hyökkäys, jonka kuluessa kaikki miehet teurastettiin ja jonka jälkeen kaikki poikalapset ja neitsyitä lukuun ottamatta kaikki naiset myöhemmin tapettiin, olisi tehnyt kunniaa kaksisataatuhatta vuotta sitten eläneen heimopäällikön tavoille. Ja tämä kaikki pantiin toimeen ”Herran, Israelin Jumalan, nimessä”.
Always these olden tribes made war at the bidding of their gods, at the behest of their chiefs or medicine men. The Hebrews believed in such a “God of battles”; and the narrative of their raid on the Midianites is a typical recital of the atrocious cruelty of the ancient tribal wars; this assault, with its slaughter of all the males and the later killing of all male children and all women who were not virgins, would have done honor to the mores of a tribal chieftain of two hundred thousand years ago. And all this was executed in the “name of the Lord God of Israel.”
Tämä on kertomus yhteiskunnan kehityksestä – ihmisrotujen ongelmien luonnonmukaisesta ratkaisemisesta – ihmisestä, joka toteuttaa omaa kohtaloaan maan päällä. Jumaluus ei yllytä tällaisiin hirmutekoihin, vaikka ihminen niistä vastuun pyrkiikin vierittämään jumalilleen.
This is a narrative of the evolution of society—the natural outworking of the problems of the races—man working out his own destiny on earth. Such atrocities are not instigated by Deity, notwithstanding the tendency of man to place the responsibility on his gods.
Sodassa osoitettavan armeliaisuuden ajatuksen ihmiskunta on omaksunut varsin verkkaisesti. Silloinkin kun nainen, Debora, hallitsi heprealaisia, jatkui sama täysimittainen julmuus. Kun hänen kenraalinsa oli saanut voiton ei-juutalaisista, niin tämä pani ”koko sotajoukon kaatumaan miekan terään; ei ainoakaan pelastunut.”
Military mercy has been slow in coming to mankind. Even when a woman, Deborah, ruled the Hebrews, the same wholesale cruelty persisted. Her general in his victory over the gentiles caused “all the host to fall upon the sword; there was not one left.”
Myrkkyaseita käytettiin ihmissuvun historian kuluessa hyvin varhain. Kaikenlaista silpomista harrastettiin. Saul ei empinyt vaatia sataa filistealaisten esinahkaa myötäjäisiksi, jotka Daavidin piti maksaa hänen tyttärestään Miikalista.
Very early in the history of the race, poisoned weapons were used. All sorts of mutilations were practiced. Saul did not hesitate to require one hundred Philistine foreskins as the dowry David should pay for his daughter Michal.
Alkuaikojen sodat taisteltiin kokonaisten heimojen voimin, mutta myöhempinä aikoina, kun sattui, että kahden eri heimon yksittäiset jäsenet joutuivat riitaan, niin sen sijaan, että molemmat heimot olisivat ryhtyneet taistelemaan, pantiin molemmat riitapukarit taistelemaan kaksintaistelu. Tavaksi tuli niin ikään, että kaksi sotajoukkoa jätti ratkaisun sen varaan, mikä olisi tuloksena kummaltakin puolelta valitun edustajan keskenään käymästä kamppailusta, niin kuin esimerkiksi tehtiin Daavidin ja Goljatin tapauksessa.
Early wars were fought between tribes as a whole, but in later times, when two individuals in different tribes had a dispute, instead of both tribes fighting, the two disputants engaged in a duel. It also became a custom for two armies to stake all on the outcome of a contest between a representative chosen from each side, as in the instance of David and Goliath.
Ensimmäinen askel sodan inhimillistämisessä oli sotavankien otto. Seuraavana askeleena naiset suljettiin vihollisuuksien ulkopuolelle, ja sitten seurasi taisteluun osallistumattomien tunnustaminen. Pian kehkeytyivät erityiset sotilaskastit ja vakinaiset armeijat, jotta olisi pysytty taistelutoimien jatkuvan monimutkaistumisen tasalla. Tällaisilta sotilailta kiellettiin jo varhaisessa vaiheessa naissuhteet, ja naiset lakkasivat kauan sitten sotimasta, vaikka he ovatkin aina ruokkineet ja hoivanneet sotilaita ja kannustaneet näitä jatkamaan taistelua.
The first refinement of war was the taking of prisoners. Next, women were exempted from hostilities, and then came the recognition of noncombatants. Military castes and standing armies soon developed to keep pace with the increasing complexity of combat. Such warriors were early prohibited from associating with women, and women long ago ceased to fight, though they have always fed and nursed the soldiers and urged them on to battle.
Sodanjulistamiskäytäntö merkitsi suurta edistystä. Tällaiset taisteluaikomuksen julkituomiset osoittivat eräänlaisen oikeudenmukaisuudentajun vallallepääsyä, ja sitä seurasi ”sivistyneen” sodankäynnin sääntöjen vähittäinen kehittyminen. Hyvin varhain tavaksi tuli pidättyä taistelemasta uskonnollisten paikkojen läheisyydessä, ja vielä myöhemmin taistelutoimista luovuttiin tietyiksi pyhäpäiviksi. Seuraavaksi alettiin yleisesti tunnustaa turvapaikkaoikeus, poliittisia pakolaisia suojeltiin.
The practice of declaring war represented great progress. Such declarations of intention to fight betokened the arrival of a sense of fairness, and this was followed by the gradual development of the rules of “civilized” warfare. Very early it became the custom not to fight near religious sites and, still later, not to fight on certain holy days. Next came the general recognition of the right of asylum; political fugitives received protection.
Näin sodankäynti vaihe vaiheelta kehittyi alkeellisesta ihmismetsästyksestä myöhempien aikojen ”sivistyneiden” kansakuntien jossakin määrin säännönmukaisemmaksi järjestelmäksi. Mutta ystävällisyyttä ilmentävä sosiaalinen asenne syrjäyttää vihamielisyyttä uhkuvan asenteen vain hitaasti.
Thus did warfare gradually evolve from the primitive man hunt to the somewhat more orderly system of the later-day “civilized” nations. But only slowly does the social attitude of amity displace that of enmity.