Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Entisaikojen ihmiset eivät luottaneet rakkauteen eivätkä lupauksiin, vaan kestävät liitot piti heidän mielestään taata jollakin kouriintuntuvalla vakuudella, toisin sanoen omaisuudella. Vaimon ostohintaa alettiin tästä syystä pitää panttina tai talletuksena, jonka aviomies oli tuomittu menettämään siinä tapauksessa, että hän eroaisi vaimostaan tai hylkäisi hänet. Kunhan morsiamen ostohinta oli maksettu, monet heimot sallivat, että aviomiehen omistajamerkki poltettiin vaimon ihoon. Vielä tänäkin päivänä afrikkalaiset ostavat vaimonsa. Rakkauden perusteella valittua vaimoa eli valkoisen miehen vaimoa he vertaavat kissaan, koska sellainen ei maksa mitään.
Morsiannäyttelyt olivat tilaisuuksia, joihin tyttäret puettiin parhaimpiinsa ja koristeltiin julkista esillepanoa varten, jotta heistä saataisiin vaimoina korkeampi hinta. Mutta ei heitä myyty niin kuin myydään eläimiä – myöhempien heimojen keskuudessa ei tällainen vaimo ollut siirrettävissä toiselle omistajalle. Eikä naisen ostaminen aina suinkaan ollut pelkkä kylmäverinen rahatoimi, vaan vaimonostossa palvelus vastasi käteistä. Jos mies, joka muissa suhteissa oli haluttu, ei pystynyt maksamaan vaimostaan, tytön isä saattoi adoptoida hänet pojakseen, minkä jälkeen avioituminen kävi mahdolliseksi. Ja jos köyhä mies tavoitteli vaimoa eikä kyennyt suorittamaan ahneen isän vaatimaa hintaa, heimovanhimmilla oli usein tapana painostaa isää, joka kenties tämän johdosta tarkistikin vaatimuksiaan, koska muussa tapauksessa tytär saattoi karata.
Sivilisaation edetessä isät eivät halunneet, että näyttäisi siltä kuin he olisivat kaupanneet tyttäriään, ja niin he, vaikka edelleen ottivatkin vastaan morsiamen ostohinnan, panivat kuitenkin alulle tavan antaa pariskunnalle suunnilleen morsiamen ostohintaa vastaavia arvokkaita lahjoja. Ja morsianmaksun myöhemmin jäätyä pois käytöstä näistä lahjoista tuli morsiamen myötäjäiset.
Myötäjäisten ajatuksena oli luoda vaikutelma morsiamen riippumattomuudesta. Tarkoitus oli osoittaa, että oli edetty kauas niistä ajoista, jolloin vaimot olivat orjia ja elämänkumppanit omaisuutta. Mies ei voinut ottaa eroa myötäjäiset mukanaan tuoneesta vaimosta, ellei hän maksanut myötäjäisiä täysimääräisesti takaisin. Joidenkin heimojen keskuudessa jätettiin sekä sulhasen että morsiamen vanhempien haltuun keskinäinen vakuustalletus, joka menetettäisiin siinä tapauksessa, että jompikumpi jättäisi toisen. Todellisuudessa siis kysymys oli avioliittopantista. Elettäessä vaihetta, jolloin tapahtui siirtyminen ostamisesta myötäjäisiin, lapset kuuluivat isälle, jos vaimo oli ostettu, muussa tapauksessa lapset kuuluivat vaimon suvulle.
The ancients mistrusted love and promises; they thought that abiding unions must be guaranteed by some tangible security, property. For this reason, the purchase price of a wife was regarded as a forfeit or deposit which the husband was doomed to lose in case of divorce or desertion. Once the purchase price of a bride had been paid, many tribes permitted the husband’s brand to be burned upon her. Africans still buy their wives. A love wife, or a white man’s wife, they compare to a cat because she costs nothing.
The bride shows were occasions for dressing up and decorating daughters for public exhibition with the idea of their bringing higher prices as wives. But they were not sold as animals—among the later tribes such a wife was not transferable. Neither was her purchase always just a cold-blooded money transaction; service was equivalent to cash in the purchase of a wife. If an otherwise desirable man could not pay for his wife, he could be adopted as a son by the girl’s father and then could marry. And if a poor man sought a wife and could not meet the price demanded by a grasping father, the elders would often bring pressure to bear upon the father which would result in a modification of his demands, or else there might be an elopement.
As civilization progressed, fathers did not like to appear to sell their daughters, and so, while continuing to accept the bride purchase price, they initiated the custom of giving the pair valuable presents which about equaled the purchase money. And upon the later discontinuance of payment for the bride, these presents became the bride’s dowry.
The idea of a dowry was to convey the impression of the bride’s independence, to suggest far removal from the times of slave wives and property companions. A man could not divorce a dowered wife without paying back the dowry in full. Among some tribes a mutual deposit was made with the parents of both bride and groom to be forfeited in case either deserted the other, in reality a marriage bond. During the period of transition from purchase to dowry, if the wife were purchased, the children belonged to the father; if not, they belonged to the wife’s family.
SuomiEnglish
Entisaikojen ihmiset eivät luottaneet rakkauteen eivätkä lupauksiin, vaan kestävät liitot piti heidän mielestään taata jollakin kouriintuntuvalla vakuudella, toisin sanoen omaisuudella. Vaimon ostohintaa alettiin tästä syystä pitää panttina tai talletuksena, jonka aviomies oli tuomittu menettämään siinä tapauksessa, että hän eroaisi vaimostaan tai hylkäisi hänet. Kunhan morsiamen ostohinta oli maksettu, monet heimot sallivat, että aviomiehen omistajamerkki poltettiin vaimon ihoon. Vielä tänäkin päivänä afrikkalaiset ostavat vaimonsa. Rakkauden perusteella valittua vaimoa eli valkoisen miehen vaimoa he vertaavat kissaan, koska sellainen ei maksa mitään.
The ancients mistrusted love and promises; they thought that abiding unions must be guaranteed by some tangible security, property. For this reason, the purchase price of a wife was regarded as a forfeit or deposit which the husband was doomed to lose in case of divorce or desertion. Once the purchase price of a bride had been paid, many tribes permitted the husband’s brand to be burned upon her. Africans still buy their wives. A love wife, or a white man’s wife, they compare to a cat because she costs nothing.
Morsiannäyttelyt olivat tilaisuuksia, joihin tyttäret puettiin parhaimpiinsa ja koristeltiin julkista esillepanoa varten, jotta heistä saataisiin vaimoina korkeampi hinta. Mutta ei heitä myyty niin kuin myydään eläimiä – myöhempien heimojen keskuudessa ei tällainen vaimo ollut siirrettävissä toiselle omistajalle. Eikä naisen ostaminen aina suinkaan ollut pelkkä kylmäverinen rahatoimi, vaan vaimonostossa palvelus vastasi käteistä. Jos mies, joka muissa suhteissa oli haluttu, ei pystynyt maksamaan vaimostaan, tytön isä saattoi adoptoida hänet pojakseen, minkä jälkeen avioituminen kävi mahdolliseksi. Ja jos köyhä mies tavoitteli vaimoa eikä kyennyt suorittamaan ahneen isän vaatimaa hintaa, heimovanhimmilla oli usein tapana painostaa isää, joka kenties tämän johdosta tarkistikin vaatimuksiaan, koska muussa tapauksessa tytär saattoi karata.
The bride shows were occasions for dressing up and decorating daughters for public exhibition with the idea of their bringing higher prices as wives. But they were not sold as animals—among the later tribes such a wife was not transferable. Neither was her purchase always just a cold-blooded money transaction; service was equivalent to cash in the purchase of a wife. If an otherwise desirable man could not pay for his wife, he could be adopted as a son by the girl’s father and then could marry. And if a poor man sought a wife and could not meet the price demanded by a grasping father, the elders would often bring pressure to bear upon the father which would result in a modification of his demands, or else there might be an elopement.
Sivilisaation edetessä isät eivät halunneet, että näyttäisi siltä kuin he olisivat kaupanneet tyttäriään, ja niin he, vaikka edelleen ottivatkin vastaan morsiamen ostohinnan, panivat kuitenkin alulle tavan antaa pariskunnalle suunnilleen morsiamen ostohintaa vastaavia arvokkaita lahjoja. Ja morsianmaksun myöhemmin jäätyä pois käytöstä näistä lahjoista tuli morsiamen myötäjäiset.
As civilization progressed, fathers did not like to appear to sell their daughters, and so, while continuing to accept the bride purchase price, they initiated the custom of giving the pair valuable presents which about equaled the purchase money. And upon the later discontinuance of payment for the bride, these presents became the bride’s dowry.
Myötäjäisten ajatuksena oli luoda vaikutelma morsiamen riippumattomuudesta. Tarkoitus oli osoittaa, että oli edetty kauas niistä ajoista, jolloin vaimot olivat orjia ja elämänkumppanit omaisuutta. Mies ei voinut ottaa eroa myötäjäiset mukanaan tuoneesta vaimosta, ellei hän maksanut myötäjäisiä täysimääräisesti takaisin. Joidenkin heimojen keskuudessa jätettiin sekä sulhasen että morsiamen vanhempien haltuun keskinäinen vakuustalletus, joka menetettäisiin siinä tapauksessa, että jompikumpi jättäisi toisen. Todellisuudessa siis kysymys oli avioliittopantista. Elettäessä vaihetta, jolloin tapahtui siirtyminen ostamisesta myötäjäisiin, lapset kuuluivat isälle, jos vaimo oli ostettu, muussa tapauksessa lapset kuuluivat vaimon suvulle.
The idea of a dowry was to convey the impression of the bride’s independence, to suggest far removal from the times of slave wives and property companions. A man could not divorce a dowered wife without paying back the dowry in full. Among some tribes a mutual deposit was made with the parents of both bride and groom to be forfeited in case either deserted the other, in reality a marriage bond. During the period of transition from purchase to dowry, if the wife were purchased, the children belonged to the father; if not, they belonged to the wife’s family.