Urantiakirja.fi

Ladataan…

Urantiakirja.fi

Rekisteröidy
Siirry lukutekstiin

Luku 187 Ristiinnaulitseminen

1. Meno Golgatalle

Ennen kuin lähdettiin praetoriumin pihalta, sotilaat asettivat ristin poikkipuun Jeesuksen harteille. Tapana oli, että tuomittu pakotettiin kantamaan poikkipuu ristiinnaulitsemispaikalle. Tuomittu ei kantanut koko ristiä, vaan ainoastaan tämän lyhyemmän poikkihirren. Kolmen ristin pitemmät, pystyyn asetettavat hirret oli jo kuljetettu Golgatalle, ja siihen hetkeen, kun sotilaat ja heidän vankinsa saapuivat paikalle, ne oli jo lyöty lujasti maahan.
Vakiintuneen tavan mukaisesti kapteeni asteli kulkueen edellä kantaen pieniä valkoisia puutauluja, joihin oli hiilellä kirjoitettu rikollisten nimet sekä minkälaatuisista rikoksista nämä oli tuomittu. Kahta varasta varten sadanpäämiehellä oli taulut, joissa mainittiin näiden nimi, ja sen alle oli kirjoitettu yksi ainoa sana: ”Rosvo”. Sen jälkeen kun uhri oli naulittu poikkipuuhun ja nostettu paikalleen ristin pystysuoraan puuhun, tapana oli naulata tämä taulu ristin yläosaan, heti rikollisen pään yläpuolelle, jotta kaikki silminnäkijät tietäisivät, mistä rikoksesta tuomittu oli ristille pantu. Pilatus oli itse kirjoittanut latinaksi, kreikaksi ja arameaksi tekstin siihen sadanpäämiehen kantamaan tauluun, joka oli tarkoitettu kiinnitettäväksi Jeesuksen ristiin, ja se kuului: ”Jeesus Nasaretilainen – juutalaisten kuningas.”
Muutamat niistä juutalaisviranomaisista, jotka olivat paikalla, vielä silloin kun Pilatus kirjoitti tämän tekstin, protestoivat voimakkaasti sellaista vastaan, että Jeesusta kutsuttiin ”juutalaisten kuninkaaksi”. Mutta Pilatus muistutti heitä, että tällainen syytöshän sisältyi kanteeseen, joka johti hänen tuomitsemiseensa. Huomatessaan, etteivät saisi Pilatusta muuttamaan mieltään, juutalaiset anoivat, että tekstiä ainakin muutettaisiin sen verran, että se kuuluisi: ”Hän sanoi: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Mutta Pilatus oli taipumaton; hän ei suostuisi muuttamaan kirjoitusta. Kaikkiin vielä esitettyihin hartaisiin pyyntöihin hän vastasi ainoastaan: ”Minkä olen kirjoittanut, sen olen kirjoittanut.”
Tavallisissa oloissa oli käytäntönä, että Golgatalle mentiin pisintä tietä, jotta mahdollisimman suuri määrä ihmisiä saisi nähdä tuomitun rikollisen, mutta käsillä olevana päivänä he menivät suorinta reittiä Damaskoksenportille, joka johti kaupungista pohjoiseen, ja tätä tietä kulkien he saapuivat kohta Golgatalle, Jerusalemin viralliselle ristiinnaulitsemispaikalle. Golgatan takana olivat rikkaiden villat, ja tien toisella puolella sijaitsivat monien varakkaiden juutalaisten haudat.
Ristiinnaulitseminen ei ollut juutalainen rangaistusmuoto. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset oppivat tämän teloitusmenetelmän foinikialaisilta. Edes Herodes kaikessa julmuudessaan ei käyttänyt ristiinnaulitsemista. Roomalaiset eivät koskaan ristiinnaulinneet Rooman kansalaista; tätä kunniatonta hengiltäottotapaa sovellettiin vain orjiin ja alamaiskansoihin. Jerusalemin piirityksen aikana, vain neljäkymmentä vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, Golgata peittyi tuhansista ja taas tuhansista risteistä, joilla päivä päivän jälkeen menehtyi juutalaisrodun kukkein nuoriso. Se oli toden totta kaamea sato käsillä olevan päivän kylvöksestä.
Kuolemankulkueen edetessä pitkin Jerusalemin kapeita katuja monet helläsydämisistä juutalaisnaisista, jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen lausumia rohkaisun ja myötätunnon sanoja ja jotka tiesivät hänen eläneen elämänsä rakastavasti palvellen, eivät kyenneet pidättämään itkuaan nähdessään häntä vietävän tällaiseen kunniattomaan kuolemaan. Kun hän kulki ohi, monet näistä naisista valittivat ja vaikeroivat. Ja kun jotkut heistä rohkenivat jopa kulkea hänen rinnallaan, Mestari käänsi päänsä heihin päin ja sanoi: ”Jerusalemin tyttäret, älkää minun takiani itkekö, vaan itkekää paremminkin itsenne ja lastenne tähden. Minun työni on lähes tehty – menen kohta Isäni tykö –, mutta Jerusalemille ovat hirvittävän vaivan ajat vasta alkamassa. Katso, ne päivät ovat kohta, jolloin te sanotte: Siunattuja ovat hedelmättömät ja ne, joiden rinnat eivät ole koskaan lasta imettäneet. Niinä päivinä rukoilette, että vuorten kivenjärkäleet lankeaisivat päällenne, jotta välttyisitte vaivojenne kauheuksilta.”
Nämä jerusalemilaisnaiset olivat totisesti rohkeita osoittaessaan myötätuntoa Jeesukselle, sillä ystävällisten tunteiden osoittaminen ristiinnaulittavaksi talutettua kohtaan oli laissa ankarasti kielletty. Roskaväki sai vapaasti herjata, pilkata ja irvailla tuomittua, mutta minkäänlaisen myötätunnon julkituominen ei ollut sallittua. Vaikka Jeesus arvosti hänelle osoitettua myötätuntoa tänä synkkänä hetkenä, jolloin hänen ystävänsä piileskelivät, hän ei halunnut näiden hyväsydämisten naisten joutuvan viranomaisten tyytymättömyyden kohteiksi siksi, että he uskalsivat osoittaa hänelle myötätuntoa. Edes tällaisena hetkenä Jeesus ei juurikaan ajatellut itseään vaan vain niitä kauheita murhenäytelmän päiviä, jotka olivat Jerusalemin ja koko juutalaiskansakunnan edessä.
Kun Mestari laahusti eteenpäin matkalla kohti ristiinnaulitsemista, hän oli hyvin väsynyt; hän oli lähes näännyksissä. Elia Markuksen kodissa nautitun viimeisen ehtoollisen jälkeen hän ei ollut saanut ruokaa eikä vettä; eikä hänelle liioin ollut suotu hetkeäkään unta. Tämän lisäksi häntä oli hänen tuomitsemiseensa saakka käytetty kuulustelussa kuulustelun perään, puhumattakaan pahoinpitelytarkoituksessa suoritetuista ruoskimisista ja niihin liittyvistä fyysisestä kivusta ja verenhukasta. Kaiken tämän lisäksi tilannetta pahensivat vielä hänen äärimmäinen mentaalinen ahdistuksensa, hänen ankara hengellinen jännittyneisyytensä ja hirvittävä inhimillisen yksinäisyyden tunne.
Kohta sen jälkeen kun matkalla kaupungin ulkopuolelle oli kuljettu portin läpi Jeesuksen huojuessa poikkihirren painon alla, hänen fyysiset voimansa hetkeksi pettivät, ja hän kaatui raskaan taakkansa alle. Sotilaat huusivat hänelle ja potkivat häntä, mutta hän ei kyennyt nousemaan. Tämän nähdessään kapteeni, tietoisena siitä, mitä Jeesus jo oli kestänyt, käski sotilaiden lopettaa. Sitten hän määräsi yhden ohikulkijan, Simon Kyreneläisen, ottamaan poikkihirren Jeesuksen harteilta ja pakotti tämän kantamaan sitä loppumatkan Golgatalle.
Tämä mies, Simon, oli tullut aina Pohjois-Afrikan Kyrenestä asti ollakseen mukana pääsiäisjuhlilla. Hän oli muutamien muiden kyreneläisten kanssa majoittunut heti kaupunginmuurien ulkopuolelle, ja hän oli matkalla kaupungissa pidettäviin temppelipalveluksiin, kun roomalaiskapteeni komensi hänet kantamaan Jeesuksen ristin poikkipuuta. Simon viipyi paikalla kaikki ne tunnit, jotka Mestari teki kuolemaa ristillä, ja hän keskusteli monien tämän ystävien ja vihollisten kanssa. Kuolleistaheräämisen jälkeen ja ennen Jerusalemista-lähtöään hänestä tuli urhea valtakunnan evankeliumiin uskova, ja kotiin palattuaan hän johdatti perheensä taivaan valtakuntaan. Hänen molemmista pojistaan, Alexanderista ja Rufuksesta, tuli erittäin aikaansaavia uuden evankeliumin opettajia Afrikassa. Mutta Simon ei koskaan tullut tietämään, että Jeesus, jonka taakkaa hän kantoi, ja se juutalainen opettaja, joka oli aikanaan osoittanut ystävällisyyttä hänen vahingoittuneelle pojalleen, olivat sama henkilö.
Kello oli vähän yli yhdeksän, kun tämä kuolemankulkue saapui Golgatalle, ja roomalaissotilaat kävivät käsiksi tehtäväänsä naulata kumpikin ryöväri ja Ihmisen Poika kukin omalle ristilleen.
Before leaving the courtyard of the praetorium, the soldiers placed the crossbeam on Jesus’ shoulders. It was the custom to compel the condemned man to carry the crossbeam to the site of the crucifixion. Such a condemned man did not carry the whole cross, only this shorter timber. The longer and upright pieces of timber for the three crosses had already been transported to Golgotha and, by the time of the arrival of the soldiers and their prisoners, had been firmly implanted in the ground.
According to custom the captain led the procession, carrying small white boards on which had been written with charcoal the names of the criminals and the nature of the crimes for which they had been condemned. For the two thieves the centurion had notices which gave their names, underneath which was written the one word, “Brigand.” It was the custom, after the victim had been nailed to the crossbeam and hoisted to his place on the upright timber, to nail this notice to the top of the cross, just above the head of the criminal, that all witnesses might know for what crime the condemned man was being crucified. The legend which the centurion carried to put on the cross of Jesus had been written by Pilate himself in Latin, Greek, and Aramaic, and it read: “Jesus of Nazareth—the King of the Jews.”
Some of the Jewish authorities who were yet present when Pilate wrote this legend made vigorous protest against calling Jesus the “king of the Jews.” But Pilate reminded them that such an accusation was part of the charge which led to his condemnation. When the Jews saw they could not prevail upon Pilate to change his mind, they pleaded that at least it be modified to read, “He said, ‘I am the king of the Jews.’” But Pilate was adamant; he would not alter the writing. To all further supplication he only replied, “What I have written, I have written.”
Ordinarily, it was the custom to journey to Golgotha by the longest road in order that a large number of persons might view the condemned criminal, but on this day they went by the most direct route to the Damascus gate, which led out of the city to the north, and following this road, they soon arrived at Golgotha, the official crucifixion site of Jerusalem. Beyond Golgotha were the villas of the wealthy, and on the other side of the road were the tombs of many well-to-do Jews.
Crucifixion was not a Jewish mode of punishment. Both the Greeks and the Romans learned this method of execution from the Phoenicians. Even Herod, with all his cruelty, did not resort to crucifixion. The Romans never crucified a Roman citizen; only slaves and subject peoples were subjected to this dishonorable mode of death. During the siege of Jerusalem, just forty years after the crucifixion of Jesus, all of Golgotha was covered by thousands upon thousands of crosses upon which, from day to day, there perished the flower of the Jewish race. A terrible harvest, indeed, of the seed-sowing of this day.
As the death procession passed along the narrow streets of Jerusalem, many of the tenderhearted Jewish women who had heard Jesus’ words of good cheer and compassion, and who knew of his life of loving ministry, could not refrain from weeping when they saw him being led forth to such an ignoble death. As he passed by, many of these women bewailed and lamented. And when some of them even dared to follow along by his side, the Master turned his head toward them and said: “Daughters of Jerusalem, weep not for me, but rather weep for yourselves and for your children. My work is about done—soon I go to my Father—but the times of terrible trouble for Jerusalem are just beginning. Behold, the days are coming in which you shall say: Blessed are the barren and those whose breasts have never suckled their young. In those days will you pray the rocks of the hills to fall on you in order that you may be delivered from the terrors of your troubles.”
These women of Jerusalem were indeed courageous to manifest sympathy for Jesus, for it was strictly against the law to show friendly feelings for one who was being led forth to crucifixion. It was permitted the rabble to jeer, mock, and ridicule the condemned, but it was not allowed that any sympathy should be expressed. Though Jesus appreciated the manifestation of sympathy in this dark hour when his friends were in hiding, he did not want these kindhearted women to incur the displeasure of the authorities by daring to show compassion in his behalf. Even at such a time as this Jesus thought little about himself, only of the terrible days of tragedy ahead for Jerusalem and the whole Jewish nation.
As the Master trudged along on the way to the crucifixion, he was very weary; he was nearly exhausted. He had had neither food nor water since the Last Supper at the home of Elijah Mark; neither had he been permitted to enjoy one moment of sleep. In addition, there had been one hearing right after another up to the hour of his condemnation, not to mention the abusive scourgings with their accompanying physical suffering and loss of blood. Superimposed upon all this was his extreme mental anguish, his acute spiritual tension, and a terrible feeling of human loneliness.
Shortly after passing through the gate on the way out of the city, as Jesus staggered on bearing the crossbeam, his physical strength momentarily gave way, and he fell beneath the weight of his heavy burden. The soldiers shouted at him and kicked him, but he could not arise. When the captain saw this, knowing what Jesus had already endured, he commanded the soldiers to desist. Then he ordered a passerby, one Simon from Cyrene, to take the crossbeam from Jesus’ shoulders and compelled him to carry it the rest of the way to Golgotha.
This man Simon had come all the way from Cyrene, in northern Africa, to attend the Passover. He was stopping with other Cyrenians just outside the city walls and was on his way to the temple services in the city when the Roman captain commanded him to carry Jesus’ crossbeam. Simon lingered all through the hours of the Master’s death on the cross, talking with many of his friends and with his enemies. After the resurrection and before leaving Jerusalem, he became a valiant believer in the gospel of the kingdom, and when he returned home, he led his family into the heavenly kingdom. His two sons, Alexander and Rufus, became very effective teachers of the new gospel in Africa. But Simon never knew that Jesus, whose burden he bore, and the Jewish tutor who once befriended his injured son, were the same person.
It was shortly after nine o’clock when this procession of death arrived at Golgotha, and the Roman soldiers set themselves about the task of nailing the two brigands and the Son of Man to their respective crosses.
SuomiEnglish
Ennen kuin lähdettiin praetoriumin pihalta, sotilaat asettivat ristin poikkipuun Jeesuksen harteille. Tapana oli, että tuomittu pakotettiin kantamaan poikkipuu ristiinnaulitsemispaikalle. Tuomittu ei kantanut koko ristiä, vaan ainoastaan tämän lyhyemmän poikkihirren. Kolmen ristin pitemmät, pystyyn asetettavat hirret oli jo kuljetettu Golgatalle, ja siihen hetkeen, kun sotilaat ja heidän vankinsa saapuivat paikalle, ne oli jo lyöty lujasti maahan.
Before leaving the courtyard of the praetorium, the soldiers placed the crossbeam on Jesus’ shoulders. It was the custom to compel the condemned man to carry the crossbeam to the site of the crucifixion. Such a condemned man did not carry the whole cross, only this shorter timber. The longer and upright pieces of timber for the three crosses had already been transported to Golgotha and, by the time of the arrival of the soldiers and their prisoners, had been firmly implanted in the ground.
Vakiintuneen tavan mukaisesti kapteeni asteli kulkueen edellä kantaen pieniä valkoisia puutauluja, joihin oli hiilellä kirjoitettu rikollisten nimet sekä minkälaatuisista rikoksista nämä oli tuomittu. Kahta varasta varten sadanpäämiehellä oli taulut, joissa mainittiin näiden nimi, ja sen alle oli kirjoitettu yksi ainoa sana: ”Rosvo”. Sen jälkeen kun uhri oli naulittu poikkipuuhun ja nostettu paikalleen ristin pystysuoraan puuhun, tapana oli naulata tämä taulu ristin yläosaan, heti rikollisen pään yläpuolelle, jotta kaikki silminnäkijät tietäisivät, mistä rikoksesta tuomittu oli ristille pantu. Pilatus oli itse kirjoittanut latinaksi, kreikaksi ja arameaksi tekstin siihen sadanpäämiehen kantamaan tauluun, joka oli tarkoitettu kiinnitettäväksi Jeesuksen ristiin, ja se kuului: ”Jeesus Nasaretilainen – juutalaisten kuningas.”
According to custom the captain led the procession, carrying small white boards on which had been written with charcoal the names of the criminals and the nature of the crimes for which they had been condemned. For the two thieves the centurion had notices which gave their names, underneath which was written the one word, “Brigand.” It was the custom, after the victim had been nailed to the crossbeam and hoisted to his place on the upright timber, to nail this notice to the top of the cross, just above the head of the criminal, that all witnesses might know for what crime the condemned man was being crucified. The legend which the centurion carried to put on the cross of Jesus had been written by Pilate himself in Latin, Greek, and Aramaic, and it read: “Jesus of Nazareth—the King of the Jews.”
Muutamat niistä juutalaisviranomaisista, jotka olivat paikalla, vielä silloin kun Pilatus kirjoitti tämän tekstin, protestoivat voimakkaasti sellaista vastaan, että Jeesusta kutsuttiin ”juutalaisten kuninkaaksi”. Mutta Pilatus muistutti heitä, että tällainen syytöshän sisältyi kanteeseen, joka johti hänen tuomitsemiseensa. Huomatessaan, etteivät saisi Pilatusta muuttamaan mieltään, juutalaiset anoivat, että tekstiä ainakin muutettaisiin sen verran, että se kuuluisi: ”Hän sanoi: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Mutta Pilatus oli taipumaton; hän ei suostuisi muuttamaan kirjoitusta. Kaikkiin vielä esitettyihin hartaisiin pyyntöihin hän vastasi ainoastaan: ”Minkä olen kirjoittanut, sen olen kirjoittanut.”
Some of the Jewish authorities who were yet present when Pilate wrote this legend made vigorous protest against calling Jesus the “king of the Jews.” But Pilate reminded them that such an accusation was part of the charge which led to his condemnation. When the Jews saw they could not prevail upon Pilate to change his mind, they pleaded that at least it be modified to read, “He said, ‘I am the king of the Jews.’” But Pilate was adamant; he would not alter the writing. To all further supplication he only replied, “What I have written, I have written.”
Tavallisissa oloissa oli käytäntönä, että Golgatalle mentiin pisintä tietä, jotta mahdollisimman suuri määrä ihmisiä saisi nähdä tuomitun rikollisen, mutta käsillä olevana päivänä he menivät suorinta reittiä Damaskoksenportille, joka johti kaupungista pohjoiseen, ja tätä tietä kulkien he saapuivat kohta Golgatalle, Jerusalemin viralliselle ristiinnaulitsemispaikalle. Golgatan takana olivat rikkaiden villat, ja tien toisella puolella sijaitsivat monien varakkaiden juutalaisten haudat.
Ordinarily, it was the custom to journey to Golgotha by the longest road in order that a large number of persons might view the condemned criminal, but on this day they went by the most direct route to the Damascus gate, which led out of the city to the north, and following this road, they soon arrived at Golgotha, the official crucifixion site of Jerusalem. Beyond Golgotha were the villas of the wealthy, and on the other side of the road were the tombs of many well-to-do Jews.
Ristiinnaulitseminen ei ollut juutalainen rangaistusmuoto. Sekä kreikkalaiset että roomalaiset oppivat tämän teloitusmenetelmän foinikialaisilta. Edes Herodes kaikessa julmuudessaan ei käyttänyt ristiinnaulitsemista. Roomalaiset eivät koskaan ristiinnaulinneet Rooman kansalaista; tätä kunniatonta hengiltäottotapaa sovellettiin vain orjiin ja alamaiskansoihin. Jerusalemin piirityksen aikana, vain neljäkymmentä vuotta Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen, Golgata peittyi tuhansista ja taas tuhansista risteistä, joilla päivä päivän jälkeen menehtyi juutalaisrodun kukkein nuoriso. Se oli toden totta kaamea sato käsillä olevan päivän kylvöksestä.
Crucifixion was not a Jewish mode of punishment. Both the Greeks and the Romans learned this method of execution from the Phoenicians. Even Herod, with all his cruelty, did not resort to crucifixion. The Romans never crucified a Roman citizen; only slaves and subject peoples were subjected to this dishonorable mode of death. During the siege of Jerusalem, just forty years after the crucifixion of Jesus, all of Golgotha was covered by thousands upon thousands of crosses upon which, from day to day, there perished the flower of the Jewish race. A terrible harvest, indeed, of the seed-sowing of this day.
Kuolemankulkueen edetessä pitkin Jerusalemin kapeita katuja monet helläsydämisistä juutalaisnaisista, jotka olivat kuunnelleet Jeesuksen lausumia rohkaisun ja myötätunnon sanoja ja jotka tiesivät hänen eläneen elämänsä rakastavasti palvellen, eivät kyenneet pidättämään itkuaan nähdessään häntä vietävän tällaiseen kunniattomaan kuolemaan. Kun hän kulki ohi, monet näistä naisista valittivat ja vaikeroivat. Ja kun jotkut heistä rohkenivat jopa kulkea hänen rinnallaan, Mestari käänsi päänsä heihin päin ja sanoi: ”Jerusalemin tyttäret, älkää minun takiani itkekö, vaan itkekää paremminkin itsenne ja lastenne tähden. Minun työni on lähes tehty – menen kohta Isäni tykö –, mutta Jerusalemille ovat hirvittävän vaivan ajat vasta alkamassa. Katso, ne päivät ovat kohta, jolloin te sanotte: Siunattuja ovat hedelmättömät ja ne, joiden rinnat eivät ole koskaan lasta imettäneet. Niinä päivinä rukoilette, että vuorten kivenjärkäleet lankeaisivat päällenne, jotta välttyisitte vaivojenne kauheuksilta.”
As the death procession passed along the narrow streets of Jerusalem, many of the tenderhearted Jewish women who had heard Jesus’ words of good cheer and compassion, and who knew of his life of loving ministry, could not refrain from weeping when they saw him being led forth to such an ignoble death. As he passed by, many of these women bewailed and lamented. And when some of them even dared to follow along by his side, the Master turned his head toward them and said: “Daughters of Jerusalem, weep not for me, but rather weep for yourselves and for your children. My work is about done—soon I go to my Father—but the times of terrible trouble for Jerusalem are just beginning. Behold, the days are coming in which you shall say: Blessed are the barren and those whose breasts have never suckled their young. In those days will you pray the rocks of the hills to fall on you in order that you may be delivered from the terrors of your troubles.”
Nämä jerusalemilaisnaiset olivat totisesti rohkeita osoittaessaan myötätuntoa Jeesukselle, sillä ystävällisten tunteiden osoittaminen ristiinnaulittavaksi talutettua kohtaan oli laissa ankarasti kielletty. Roskaväki sai vapaasti herjata, pilkata ja irvailla tuomittua, mutta minkäänlaisen myötätunnon julkituominen ei ollut sallittua. Vaikka Jeesus arvosti hänelle osoitettua myötätuntoa tänä synkkänä hetkenä, jolloin hänen ystävänsä piileskelivät, hän ei halunnut näiden hyväsydämisten naisten joutuvan viranomaisten tyytymättömyyden kohteiksi siksi, että he uskalsivat osoittaa hänelle myötätuntoa. Edes tällaisena hetkenä Jeesus ei juurikaan ajatellut itseään vaan vain niitä kauheita murhenäytelmän päiviä, jotka olivat Jerusalemin ja koko juutalaiskansakunnan edessä.
These women of Jerusalem were indeed courageous to manifest sympathy for Jesus, for it was strictly against the law to show friendly feelings for one who was being led forth to crucifixion. It was permitted the rabble to jeer, mock, and ridicule the condemned, but it was not allowed that any sympathy should be expressed. Though Jesus appreciated the manifestation of sympathy in this dark hour when his friends were in hiding, he did not want these kindhearted women to incur the displeasure of the authorities by daring to show compassion in his behalf. Even at such a time as this Jesus thought little about himself, only of the terrible days of tragedy ahead for Jerusalem and the whole Jewish nation.
Kun Mestari laahusti eteenpäin matkalla kohti ristiinnaulitsemista, hän oli hyvin väsynyt; hän oli lähes näännyksissä. Elia Markuksen kodissa nautitun viimeisen ehtoollisen jälkeen hän ei ollut saanut ruokaa eikä vettä; eikä hänelle liioin ollut suotu hetkeäkään unta. Tämän lisäksi häntä oli hänen tuomitsemiseensa saakka käytetty kuulustelussa kuulustelun perään, puhumattakaan pahoinpitelytarkoituksessa suoritetuista ruoskimisista ja niihin liittyvistä fyysisestä kivusta ja verenhukasta. Kaiken tämän lisäksi tilannetta pahensivat vielä hänen äärimmäinen mentaalinen ahdistuksensa, hänen ankara hengellinen jännittyneisyytensä ja hirvittävä inhimillisen yksinäisyyden tunne.
As the Master trudged along on the way to the crucifixion, he was very weary; he was nearly exhausted. He had had neither food nor water since the Last Supper at the home of Elijah Mark; neither had he been permitted to enjoy one moment of sleep. In addition, there had been one hearing right after another up to the hour of his condemnation, not to mention the abusive scourgings with their accompanying physical suffering and loss of blood. Superimposed upon all this was his extreme mental anguish, his acute spiritual tension, and a terrible feeling of human loneliness.
Kohta sen jälkeen kun matkalla kaupungin ulkopuolelle oli kuljettu portin läpi Jeesuksen huojuessa poikkihirren painon alla, hänen fyysiset voimansa hetkeksi pettivät, ja hän kaatui raskaan taakkansa alle. Sotilaat huusivat hänelle ja potkivat häntä, mutta hän ei kyennyt nousemaan. Tämän nähdessään kapteeni, tietoisena siitä, mitä Jeesus jo oli kestänyt, käski sotilaiden lopettaa. Sitten hän määräsi yhden ohikulkijan, Simon Kyreneläisen, ottamaan poikkihirren Jeesuksen harteilta ja pakotti tämän kantamaan sitä loppumatkan Golgatalle.
Shortly after passing through the gate on the way out of the city, as Jesus staggered on bearing the crossbeam, his physical strength momentarily gave way, and he fell beneath the weight of his heavy burden. The soldiers shouted at him and kicked him, but he could not arise. When the captain saw this, knowing what Jesus had already endured, he commanded the soldiers to desist. Then he ordered a passerby, one Simon from Cyrene, to take the crossbeam from Jesus’ shoulders and compelled him to carry it the rest of the way to Golgotha.
Tämä mies, Simon, oli tullut aina Pohjois-Afrikan Kyrenestä asti ollakseen mukana pääsiäisjuhlilla. Hän oli muutamien muiden kyreneläisten kanssa majoittunut heti kaupunginmuurien ulkopuolelle, ja hän oli matkalla kaupungissa pidettäviin temppelipalveluksiin, kun roomalaiskapteeni komensi hänet kantamaan Jeesuksen ristin poikkipuuta. Simon viipyi paikalla kaikki ne tunnit, jotka Mestari teki kuolemaa ristillä, ja hän keskusteli monien tämän ystävien ja vihollisten kanssa. Kuolleistaheräämisen jälkeen ja ennen Jerusalemista-lähtöään hänestä tuli urhea valtakunnan evankeliumiin uskova, ja kotiin palattuaan hän johdatti perheensä taivaan valtakuntaan. Hänen molemmista pojistaan, Alexanderista ja Rufuksesta, tuli erittäin aikaansaavia uuden evankeliumin opettajia Afrikassa. Mutta Simon ei koskaan tullut tietämään, että Jeesus, jonka taakkaa hän kantoi, ja se juutalainen opettaja, joka oli aikanaan osoittanut ystävällisyyttä hänen vahingoittuneelle pojalleen, olivat sama henkilö.
This man Simon had come all the way from Cyrene, in northern Africa, to attend the Passover. He was stopping with other Cyrenians just outside the city walls and was on his way to the temple services in the city when the Roman captain commanded him to carry Jesus’ crossbeam. Simon lingered all through the hours of the Master’s death on the cross, talking with many of his friends and with his enemies. After the resurrection and before leaving Jerusalem, he became a valiant believer in the gospel of the kingdom, and when he returned home, he led his family into the heavenly kingdom. His two sons, Alexander and Rufus, became very effective teachers of the new gospel in Africa. But Simon never knew that Jesus, whose burden he bore, and the Jewish tutor who once befriended his injured son, were the same person.
Kello oli vähän yli yhdeksän, kun tämä kuolemankulkue saapui Golgatalle, ja roomalaissotilaat kävivät käsiksi tehtäväänsä naulata kumpikin ryöväri ja Ihmisen Poika kukin omalle ristilleen.
It was shortly after nine o’clock when this procession of death arrived at Golgotha, and the Roman soldiers set themselves about the task of nailing the two brigands and the Son of Man to their respective crosses.

Urantia-kirja

Sisällysluettelo

← Kaikki luvut ja kirjahaku
EsipuheAvaa koko luku
Luku 1 Universaalinen IsäAvaa koko luku
Luku 2 Jumalan olemusAvaa koko luku
Luku 3 Jumalan attribuutitAvaa koko luku
Luku 4 Jumalan suhde maailmankaikkeuteenAvaa koko luku
Luku 5 Jumalan suhde yksilöönAvaa koko luku
Luku 6 Iankaikkinen PoikaAvaa koko luku
Luku 7 Iankaikkisen Pojan suhde maailmankaikkeuteenAvaa koko luku
Luku 8 Ääretön HenkiAvaa koko luku
Luku 9 Äärettömän Hengen suhde maailmankaikkeuteenAvaa koko luku
Luku 10 Paratiisin-KolminaisuusAvaa koko luku
Luku 11 Ikuinen Paratiisin SaariAvaa koko luku
Luku 12 Universumien universumiAvaa koko luku
Luku 13 Paratiisin pyhät sfääritAvaa koko luku
Luku 14 Keskus- ja jumalallinen universumiAvaa koko luku
Luku 15 Seitsemän superuniversumiaAvaa koko luku
Luku 16 Seitsemän ValtiashenkeäAvaa koko luku
Luku 17 Korkeimpien Henkien seitsemän ryhmääAvaa koko luku
Luku 18 Korkeimmat KolminaisuuspersoonallisuudetAvaa koko luku
Luku 19 Rinnasteiset kolminaisuusperäiset olennotAvaa koko luku
Luku 20 Jumalan Paratiisin-PojatAvaa koko luku
Luku 21 Paratiisin Luoja-PojatAvaa koko luku
Luku 22 Kolminaistetut Jumalan PojatAvaa koko luku
Luku 23 Yksinäiset SanansaattajatAvaa koko luku
Luku 24 Äärettömän Hengen korkeammat persoonallisuudetAvaa koko luku
Luku 25 Avaruuden SanansaattajajoukotAvaa koko luku
Luku 26 Keskusuniversumin hoivaavat hengetAvaa koko luku
Luku 27 Ensi asteen supernafien toimintaAvaa koko luku
Luku 28 Superuniversumien hoivaavat hengetAvaa koko luku
Luku 29 Universumivoiman ohjaajatAvaa koko luku
Luku 30 Suuruniversumin persoonallisuudetAvaa koko luku
Luku 31 Lopullisuuden SaavuttajakuntaAvaa koko luku
Luku 32 Paikallisuniversumien kehitysAvaa koko luku
Luku 33 Paikallisuniversumin hallintoAvaa koko luku
Luku 34 Paikallisuniversumin Äiti-HenkiAvaa koko luku
Luku 35 Jumalan paikallisuniversumipojatAvaa koko luku
Luku 36 ElämänkantajatAvaa koko luku
Luku 37 Paikallisuniversumin persoonallisuudetAvaa koko luku
Luku 38 Paikallisuniversumin hoivaavat hengetAvaa koko luku
Luku 39 Serafien armeijakunnatAvaa koko luku
Luku 40 Ylösnousemukselliset Jumalan pojatAvaa koko luku
Luku 41 Paikallisuniversumin fyysiset aspektitAvaa koko luku
Luku 42 Energia – mieli ja aineAvaa koko luku
Luku 43 KonstellaatiotAvaa koko luku
Luku 44 Taivaalliset taidetyöntekijätAvaa koko luku
Luku 45 Paikallisjärjestelmän hallintoAvaa koko luku
Luku 46 Paikallisjärjestelmän päämajaAvaa koko luku
Luku 47 Seitsemän mansiomaailmaaAvaa koko luku
Luku 48 MorontiaelämäAvaa koko luku
Luku 49 Asutut maailmatAvaa koko luku
Luku 50 PlaneettaprinssitAvaa koko luku
Luku 51 Planetaariset AatamitAvaa koko luku
Luku 52 Planetaariset kuolevaisten aikakaudetAvaa koko luku
Luku 53 Luciferin kapinaAvaa koko luku
Luku 54 Luciferin kapinaan liittyvät ongelmatAvaa koko luku
Luku 55 Valon ja elämän sfääritAvaa koko luku
Luku 56 Universaalinen ykseysAvaa koko luku
Luku 57 Urantian alkuperäAvaa koko luku
Luku 58 Elämän juurruttaminen UrantialleAvaa koko luku
Luku 59 Elämän merellisen muodon aikakausi UrantiallaAvaa koko luku
Luku 60 Urantia maaeliöstön varhaiskaudellaAvaa koko luku
Luku 61 Nisäkkäiden aikakausi UrantiallaAvaa koko luku
Luku 62 Alkuihmisen kantarodutAvaa koko luku
Luku 63 Ensimmäinen ihmisperheAvaa koko luku
Luku 64 Evolutionaariset värilliset rodutAvaa koko luku
Luku 65 Evoluution valvontaAvaa koko luku
Luku 66 Urantian PlaneettaprinssiAvaa koko luku
Luku 67 Planeetan kapinaAvaa koko luku
Luku 68 Sivilisaation sarastusAvaa koko luku
Luku 69 Ihmisen perusinstituutiotAvaa koko luku
Luku 70 Ihmisperäisen hallitusjärjestelmän kehitysAvaa koko luku
Luku 71 Valtion kehittyminenAvaa koko luku
Luku 72 Erään naapuriplaneetan hallitusjärjestelmäAvaa koko luku
Luku 73 Eedenin PuutarhaAvaa koko luku
Luku 74 Aatami ja EevaAvaa koko luku
Luku 75 Aatami ja Eeva rikkovat sopimuksensaAvaa koko luku
Luku 76 Toinen PuutarhaAvaa koko luku
Luku 77 KeskiväliolennotAvaa koko luku
Luku 78 Violetti rotu Aatamin aikojen jälkeenAvaa koko luku
Luku 79 Andiittien leviäminen itämaihinAvaa koko luku
Luku 80 Andiittien leviäminen länsimaihinAvaa koko luku
Luku 81 Nykysivilisaation kehittyminenAvaa koko luku
Luku 82 Avioliiton kehitysAvaa koko luku
Luku 83 AvioliittoinstituutioAvaa koko luku
Luku 84 Avioliitto ja perhe-elämäAvaa koko luku
Luku 85 Palvonnan alkujuuretAvaa koko luku
Luku 86 Uskonnon varhaiskehitysAvaa koko luku
Luku 87 AavekultitAvaa koko luku
Luku 88 Fetissit, taikakalut ja magiaAvaa koko luku
Luku 89 Synti, uhri ja sovitusAvaa koko luku
Luku 90 Shamanismi – poppamiehet ja papitAvaa koko luku
Luku 91 Rukoilun kehityshistoriaAvaa koko luku
Luku 92 Uskonnon myöhempi kehitysAvaa koko luku
Luku 93 Makiventa MelkisedekAvaa koko luku
Luku 94 Melkisedekin opetusten vaikutus itämaillaAvaa koko luku
Luku 95 Melkisedekin opetusten vaikutus LevantissaAvaa koko luku
Luku 96 Jahve – heprealaisten JumalaAvaa koko luku
Luku 97 Jumalakäsityksen kehitys heprealaisten keskuudessaAvaa koko luku
Luku 98 Melkisedekin opetusten vaikutus länsimaissaAvaa koko luku
Luku 99 Uskontoon liittyvät yhteiskunnalliset kysymyksetAvaa koko luku
Luku 100 Uskonto ihmisen kokemuksessaAvaa koko luku
Luku 101 Uskonnon todellinen luonneAvaa koko luku
Luku 102 Uskonnollisen uskon perustuksetAvaa koko luku
Luku 103 Uskonnollisen kokemuksen reaalisuusAvaa koko luku
Luku 104 Kolminaisuuskäsityksen kasvuAvaa koko luku
Luku 105 Jumaluus ja todellisuusAvaa koko luku
Luku 106 Universumin todellisuustasotAvaa koko luku
Luku 107 Ajatuksensuuntaajien alkuperä ja olemusAvaa koko luku
Luku 108 Ajatuksensuuntaajien tehtävä ja toimintaAvaa koko luku
Luku 109 Suuntaajien suhde universumin luotuihinAvaa koko luku
Luku 110 Suuntaajien suhde yksittäisiin kuolevaisiinAvaa koko luku
Luku 111 Suuntaaja ja sieluAvaa koko luku
Luku 112 Persoonallisuuden eloonjääminenAvaa koko luku
Luku 113 KohtalonsuojelijaserafitAvaa koko luku
Luku 114 Serafien planetaarinen hallitusAvaa koko luku
Luku 115 Korkein OlentoAvaa koko luku
Luku 116 Kaikkivaltias KorkeinAvaa koko luku
Luku 117 Korkein JumalaAvaa koko luku
Luku 118 Korkein ja Perimmäinen – ajallisuus ja avaruusAvaa koko luku
Luku 119 Kristus Mikaelin lahjoittautumisetAvaa koko luku
Luku 120 Mikaelin lahjoittautuminen UrantiallaAvaa koko luku
Luku 121 Mikaelin lahjoittautumisen aikaiset olotAvaa koko luku
Luku 122 Jeesuksen syntymä ja vauvaikäAvaa koko luku
Luku 123 Jeesuksen varhaislapsuusAvaa koko luku
Luku 124 Jeesuksen myöhempi lapsuusikäAvaa koko luku
Luku 125 Jeesus JerusalemissaAvaa koko luku
Luku 126 Kaksi ratkaisevan tärkeää vuottaAvaa koko luku
Luku 127 NuoruusvuodetAvaa koko luku
Luku 128 Jeesuksen varhaismiehuusAvaa koko luku
Luku 129 Jeesuksen aikuisiän loppupuoliAvaa koko luku
Luku 130 Matkalla RoomaanAvaa koko luku
Luku 131 Maailman uskonnotAvaa koko luku
Luku 132 Roomassa vietetty aikaAvaa koko luku
Luku 133 Paluu RoomastaAvaa koko luku
Luku 134 Siirtymäkauden vuodetAvaa koko luku
Luku 135 Johannes KastajaAvaa koko luku
Luku 136 Kaste ja ne neljäkymmentä päivääAvaa koko luku
Luku 137 Odottelua GalileassaAvaa koko luku
Luku 138 Valtakunnan sanansaattajain kouluttaminenAvaa koko luku
Luku 139 Kaksitoista apostoliaAvaa koko luku
Luku 140 Kahdentoista apostolin virkaanasettaminenAvaa koko luku
Luku 141 Julkisen toiminnan alkuAvaa koko luku
Luku 142 Pääsiäinen JerusalemissaAvaa koko luku
Luku 143 Matka Samarian halkiAvaa koko luku
Luku 144 Gilboalla ja DekapoliissaAvaa koko luku
Luku 145 Neljä vaiheikasta päivää KapernaumissaAvaa koko luku
Luku 146 Ensimmäinen Galilean-saarnamatkaAvaa koko luku
Luku 147 Pistäytyminen JerusalemissaAvaa koko luku
Luku 148 Evankelistojen koulutusta BetsaidassaAvaa koko luku
Luku 149 Toinen saarnamatkaAvaa koko luku
Luku 150 Kolmas saarnamatkaAvaa koko luku
Luku 151 Odottelua ja opetusta järvenrannallaAvaa koko luku
Luku 152 Kapernaumin kriisiin johtaneet tapahtumatAvaa koko luku
Luku 153 Kapernaumin kriisiAvaa koko luku
Luku 154 Viimeiset Kapernaumissa vietetyt päivätAvaa koko luku
Luku 155 Pakomatka Pohjois-Galilean halkiAvaa koko luku
Luku 156 Oleskelu Tyyrossa ja SiidonissaAvaa koko luku
Luku 157 Filippuksen KesareassaAvaa koko luku
Luku 158 KirkastusvuoriAvaa koko luku
Luku 159 Kiertomatka DekapoliissaAvaa koko luku
Luku 160 Rodan AleksandrialainenAvaa koko luku
Luku 161 Jatkokeskustelut Rodanin kanssaAvaa koko luku
Luku 162 LehtimajanjuhlaAvaa koko luku
Luku 163 Seitsemänkymmenen opettajan virkaanasettajaiset MagadanissaAvaa koko luku
Luku 164 Temppelin vihkimisen muistojuhlaAvaa koko luku
Luku 165 Perean-lähetysretki alkaaAvaa koko luku
Luku 166 Viimeinen käynti Pohjois-PereassaAvaa koko luku
Luku 167 Käynti FiladelfiassaAvaa koko luku
Luku 168 Lasaruksen kuolleistaherättäminenAvaa koko luku
Luku 169 Viimeinen opetuskerta PellassaAvaa koko luku
Luku 170 Taivaan valtakuntaAvaa koko luku
Luku 171 Matkalla JerusalemiinAvaa koko luku
Luku 172 Jerusalemiin-menoAvaa koko luku
Luku 173 Maanantai JerusalemissaAvaa koko luku
Luku 174 Tiistaiaamu temppelissäAvaa koko luku
Luku 175 Viimeinen temppelipuheAvaa koko luku
Luku 176 Tiistai-ilta ÖljymäelläAvaa koko luku
Luku 177 Keskiviikko – lepopäiväAvaa koko luku
Luku 178 Viimeinen leirillä vietetty päiväAvaa koko luku
Luku 179 Viimeinen ehtoollinenAvaa koko luku
Luku 180 JäähyväispuheAvaa koko luku
Luku 181 Viimeiset kehotukset ja varoituksetAvaa koko luku
Luku 182 GetsemanessaAvaa koko luku
Luku 183 Jeesus kavalletaan ja pidätetäänAvaa koko luku
Luku 184 Sanhedrinin oikeusistuimen edessäAvaa koko luku
Luku 185 Oikeuskäsittely Pilatuksen edessäAvaa koko luku
Luku 186 Hetkeä ennen ristiinnaulitsemistaAvaa koko luku
Luku 187 RistiinnaulitseminenNykyinen lukuAvaa koko luku
Luku 188 Haudassaolon aikaAvaa koko luku
Luku 189 KuolleistanousuAvaa koko luku
Luku 190 Jeesuksen morontiailmestymisetAvaa koko luku
Luku 191 Ilmestymiset apostoleille ja muille johtohenkilöilleAvaa koko luku
Luku 192 Ilmestymiset GalileassaAvaa koko luku
Luku 193 Viimeiset ilmestymiset ja taivaaseenastuminenAvaa koko luku
Luku 194 Totuuden Hengen lahjoittaminenAvaa koko luku
Luku 195 Helluntain jälkeenAvaa koko luku
Luku 196 Jeesuksen uskoAvaa koko luku

Pikaluku

Avaa luku →

Jaa jae

Urantia-kirjan

Sanasto

Urantia-kirjan

Ehdota sanaa

-
1.00×

Luo uusi keskustelu

×