Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Sataniassa on yli kaksituhatta säteilevää aurinkoa, joista virtaa valoa ja energiaa, ja oma Aurinkonne on keskikokoinen hehkuva taivaankappale. Lähinnä aurinkoanne olevista kolmestakymmenestä auringosta vain kolme on kirkkaampaa. Universumin Voimanohjaajat panevat alulle ne erityiset energiavirrat, jotka toimivat yksittäisten tähtien ja niille kuuluvien järjestelmien välillä. Nämä tulimerinä hehkuvat auringot samoin kuin avaruuden pimeät jättiläiset toimivat voimakeskusten ja fyysisten valvojien kannalta ikään kuin väliasemina aineellisten luomusten energiavirtojen tehokkaassa keskittämisessä ja suuntaamisessa.
Nebadonin auringot eivät poikkea suurestikaan muiden universumien auringoista. Kaikkien aurinkojen, pimeiden saarekkeiden, planeettojen ja satelliittien, jopa meteorien aineellinen koostumus on jokseenkin identtinen. Näiden aurinkojen keskimääräinen halkaisija on noin miljoona kuusisataatuhatta kilometriä. Teidän Aurinkonne halkaisija on hieman pienempi. Universumin suurin tähti, Antaresin tähtipilvi, on halkaisijaltaan neljäsataaviisikymmentä kertaa Aurinkonne suuruinen, ja sen tilavuus on kuusikymmentä miljoonaa kertaa Aurinkonne tilavuus. Mutta avaruudessa on yllin kyllin tilaa mahduttamaan itseensä kaikki nämä valtaisat auringot. Niillä on avaruudessa verrannollisesti aivan yhtä paljon liikkumatilaa kuin olisi tusinalla appelsiineja, jos ne kiertelisivät ympäriinsä Urantian sisäpuolta, ja jos planeetta olisi ontto pallo.
Kun liian kookkaat auringot sinkoutuvat pois tähtisumun emäkehrästä, ne kohtapuolin pirstoutuvat tai muodostuvat kaksoistähdiksi. Kaikki auringot ovat alkujaan ehdottomasti kaasumaisia, vaikka ne myöhemmin voivatkin ohimenevästi olla puolittain nestemäisessä tilassa. Saavutettuaan tämän superkaasupaineen aiheuttaman näennäisnestemäisen tilan Aurinkonne ei kuitenkaan ollut riittävän suuri haljetakseen päiväntasaajaansa myöten kahtia, mikä muuten on eräs kaksoistähtien muodostumistyypeistä.
Ollessaan kooltaan vajaan kymmenesosan teidän Aurinkoanne nämä tuliset sfäärit painuvat nopeasti kasaan, tiivistyvät ja jäähtyvät. Milloin auringot ovat yli kolmekymmentä kertaa Aurinkonne kokoisia – tai paremminkin, kun ne sisältävät kolmekymmentä kertaa Aurinkonne sisältämän kokonaismäärän aktuaalista ainetta – ne ennen pitkää halkeavat kahdeksi erilliseksi kappaleeksi, joista tulee joko uusien planeettajärjestelmien keskuksia tai muussa tapauksessa ne pysyvät toistensa vetovoiman otteessa ja kiertävät yhteistä keskusta yhdentyyppisenä kaksoistähtenä.
Viimeisin Orvontonin suurista kosmisista purkauksista oli se erikoislaatuinen kaksoistähtiräjähdys, josta lähtenyt valo saavutti Urantian vuonna 1572 jKr. Tämä jättiläispalo oli niin intensiivinen, että sanottu räjähdys oli keskellä kirkasta päivääkin selvästi nähtävissä.
Eivät kaikki tähdet ole kiinteitä, mutta monet vanhemmista ovat. Jotkin punertavista, heikosti tuikkivista tähdistä ovat saavuttaneet suunnattoman massansa keskustassa tiheyden, jota voitaisiin kuvailla kertomalla, että yksi kuutiosenttimetri tällaista tähteä painaisi Urantialle tuotuna 170 kiloa. Valtava paine, johon liittyy lämmön ja kiertävän energian hukka, on saanut aikaan aineen perusyksiköiden ratojen vetäytymisen yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes ne lopulta tulevat aivan lähelle elektronisen tiivistymisen tilaa. Tämä jäähtymis- ja kutistumisprosessi voi jatkua ultimatonisen tiivistymisen rajoittavaan ja kriittiseen räjähdyspisteeseen asti.
Useimmat jättiläisauringoista ovat suhteellisen nuoria; useimmat kääpiötähdistä ovat vanhoja, mutteivät kaikki. Yhteentörmäyksen synnyttämät kääpiöt saattavat olla varsin nuoria ja hehkua intensiivistä valkoista valoa nuoren tähden punahehkuista alkuvaihetta milloinkaan kokematta. Sekä hyvin nuoret että hyvin vanhat auringot hehkuvat yleensä punertavina. Keltainen vivahde osoittaa kohtalaista nuoruutta tai lähestyvää vanhuutta, mutta loistava valkoinen valo on merkkinä voimantuntoisesta ja pitkään jatkuneesta aikuisiästä.
Vaikka kaikki nuoruusiässä olevat auringot eivät käykään läpi sykintävaihetta, eivät ainakaan näkyvästi, voitte ulos avaruuteen katsellessanne havaita monia tällaisia nuorempia tähtiä, joiden jättiläismäisten respiratoristen nousujen ja laskujen täysi jakso kestää kahdesta seitsemään päivää. Oma Aurinkonne kuljettaa yhä mukanaan hupenevaa perintöä nuorempien päiviensä mahtavien laajenemisten ajoilta, mutta tämä jakso on pidentynyt aiemmista kolmen ja puolen päivän sykkeistä nykyisiksi yhdentoista ja puolen vuoden auringonpilkkujaksoiksi.
Muuttuvien tähtien alkuperä on moninainen. Joissakin kaksoistähdissä jaksottaisia valon vaihteluja aiheuttavat myös vuoksi-ilmiöt, jotka johtuvat nopeasti vaihtuvista keskinäisistä etäisyyksistä näiden kahden kappaleen kiertäessä kumpikin rataansa. Tällaiset vetovoiman vaihtelut saavat aikaan säännöllisiä ja toistuvia leimahduksia, kun taas meteorien sieppaamisesta pinnalle kertyvä energia-materiaali aiheuttaisi verrattain äkillisen valon leimahduksen, joka sitten nopeasti himmenisi tämän auringon normaaliksi kirkkaudeksi. Toisinaan aurinko sieppaa heikentyneen painovoimavastuksen linjalle sattuneen meteorien virran, ja törmäykset aiheuttavat silloin tällöin tähdissä leimahduksia, mutta enimmältään tällaiset ilmiöt johtuvat kokonaan tähden sisällä tapahtuvista virtailuista.
Eräässä muuttuvien tähtien ryhmässä valon vaihtelujakso on suoraan valovoimasta riippuvainen, ja tieto tästä tosiasiasta antaa astronomeille mahdollisuuden käyttää tällaisia aurinkoja universumin majakkoina eli täsmällisinä mittauspisteinä pitemmälle menevissä kaukaisten tähtisikermien tutkimuksissa. Tällä menetelmällä on mahdollista mitata tähtien etäisyyksiä varsin tarkasti yli miljoonaan valovuoteen saakka. Paremmat avaruuden mittaamismenetelmät ja teleskooppitekniikan kehittyminen tulevat joskus yhä selvemmin paljastamaan Orvontonin superuniversumin kymmenen suurjakautumaa. Tunnistatte silloin ainakin kahdeksan näistä valtavista sektoreista suunnattoman suurina ja kokolailla symmetrisinä tähtijoukkoina.
There are upward of two thousand brilliant suns pouring forth light and energy in Satania, and your own sun is an average blazing orb. Of the thirty suns nearest yours, only three are brighter. The Universe Power Directors initiate the specialized currents of energy which play between the individual stars and their respective systems. These solar furnaces, together with the dark giants of space, serve the power centers and physical controllers as way stations for the effective concentrating and directionizing of the energy circuits of the material creations.
The suns of Nebadon are not unlike those of other universes. The material composition of all suns, dark islands, planets, and satellites, even meteors, is quite identical. These suns have an average diameter of about one million miles, that of your own solar orb being slightly less. The largest star in the universe, the stellar cloud Antares, is four hundred and fifty times the diameter of your sun and is sixty million times its volume. But there is abundant space to accommodate all of these enormous suns. They have just as much comparative elbow room in space as one dozen oranges would have if they were circulating about throughout the interior of Urantia, and were the planet a hollow globe.
When suns that are too large are thrown off a nebular mother wheel, they soon break up or form double stars. All suns are originally truly gaseous, though they may later transiently exist in a semiliquid state. When your sun attained this quasi-liquid state of supergas pressure, it was not sufficiently large to split equatorially, this being one type of double star formation.
When less than one tenth the size of your sun, these fiery spheres rapidly contract, condense, and cool. When upwards of thirty times its size—rather thirty times the gross content of actual material—suns readily split into two separate bodies, either becoming the centers of new systems or else remaining in each other’s gravity grasp and revolving about a common center as one type of double star.
The most recent of the major cosmic eruptions in Orvonton was the extraordinary double star explosion, the light of which reached Urantia in a.d. 1572. This conflagration was so intense that the explosion was clearly visible in broad daylight.
Not all stars are solid, but many of the older ones are. Some of the reddish, faintly glimmering stars have acquired a density at the center of their enormous masses which would be expressed by saying that one cubic inch of such a star, if on Urantia, would weigh six thousand pounds. The enormous pressure, accompanied by loss of heat and circulating energy, has resulted in bringing the orbits of the basic material units closer and closer together until they now closely approach the status of electronic condensation. This process of cooling and contraction may continue to the limiting and critical explosion point of ultimatonic condensation.
Most of the giant suns are relatively young; most of the dwarf stars are old, but not all. The collisional dwarfs may be very young and may glow with an intense white light, never having known an initial red stage of youthful shining. Both very young and very old suns usually shine with a reddish glow. The yellow tinge indicates moderate youth or approaching old age, but the brilliant white light signifies robust and extended adult life.
While all adolescent suns do not pass through a pulsating stage, at least not visibly, when looking out into space you may observe many of these younger stars whose gigantic respiratory heaves require from two to seven days to complete a cycle. Your own sun still carries a diminishing legacy of the mighty upswellings of its younger days, but the period has lengthened from the former three and one-half day pulsations to the present eleven and one-half year sunspot cycles.
Stellar variables have numerous origins. In some double stars the tides caused by rapidly changing distances as the two bodies swing around their orbits also occasion periodic fluctuations of light. These gravity variations produce regular and recurrent flares, just as the capture of meteors by the accretion of energy-material at the surface would result in a comparatively sudden flash of light which would speedily recede to normal brightness for that sun. Sometimes a sun will capture a stream of meteors in a line of lessened gravity opposition, and occasionally collisions cause stellar flare-ups, but the majority of such phenomena are wholly due to internal fluctuations.
In one group of variable stars the period of light fluctuation is directly dependent on luminosity, and knowledge of this fact enables astronomers to utilize such suns as universe lighthouses or accurate measuring points for the further exploration of distant star clusters. By this technique it is possible to measure stellar distances most precisely up to more than one million light-years. Better methods of space measurement and improved telescopic technique will sometime more fully disclose the ten grand divisions of the superuniverse of Orvonton; you will at least recognize eight of these immense sectors as enormous and fairly symmetrical star clusters.
SuomiEnglish
Sataniassa on yli kaksituhatta säteilevää aurinkoa, joista virtaa valoa ja energiaa, ja oma Aurinkonne on keskikokoinen hehkuva taivaankappale. Lähinnä aurinkoanne olevista kolmestakymmenestä auringosta vain kolme on kirkkaampaa. Universumin Voimanohjaajat panevat alulle ne erityiset energiavirrat, jotka toimivat yksittäisten tähtien ja niille kuuluvien järjestelmien välillä. Nämä tulimerinä hehkuvat auringot samoin kuin avaruuden pimeät jättiläiset toimivat voimakeskusten ja fyysisten valvojien kannalta ikään kuin väliasemina aineellisten luomusten energiavirtojen tehokkaassa keskittämisessä ja suuntaamisessa.
There are upward of two thousand brilliant suns pouring forth light and energy in Satania, and your own sun is an average blazing orb. Of the thirty suns nearest yours, only three are brighter. The Universe Power Directors initiate the specialized currents of energy which play between the individual stars and their respective systems. These solar furnaces, together with the dark giants of space, serve the power centers and physical controllers as way stations for the effective concentrating and directionizing of the energy circuits of the material creations.
Nebadonin auringot eivät poikkea suurestikaan muiden universumien auringoista. Kaikkien aurinkojen, pimeiden saarekkeiden, planeettojen ja satelliittien, jopa meteorien aineellinen koostumus on jokseenkin identtinen. Näiden aurinkojen keskimääräinen halkaisija on noin miljoona kuusisataatuhatta kilometriä. Teidän Aurinkonne halkaisija on hieman pienempi. Universumin suurin tähti, Antaresin tähtipilvi, on halkaisijaltaan neljäsataaviisikymmentä kertaa Aurinkonne suuruinen, ja sen tilavuus on kuusikymmentä miljoonaa kertaa Aurinkonne tilavuus. Mutta avaruudessa on yllin kyllin tilaa mahduttamaan itseensä kaikki nämä valtaisat auringot. Niillä on avaruudessa verrannollisesti aivan yhtä paljon liikkumatilaa kuin olisi tusinalla appelsiineja, jos ne kiertelisivät ympäriinsä Urantian sisäpuolta, ja jos planeetta olisi ontto pallo.
The suns of Nebadon are not unlike those of other universes. The material composition of all suns, dark islands, planets, and satellites, even meteors, is quite identical. These suns have an average diameter of about one million miles, that of your own solar orb being slightly less. The largest star in the universe, the stellar cloud Antares, is four hundred and fifty times the diameter of your sun and is sixty million times its volume. But there is abundant space to accommodate all of these enormous suns. They have just as much comparative elbow room in space as one dozen oranges would have if they were circulating about throughout the interior of Urantia, and were the planet a hollow globe.
Kun liian kookkaat auringot sinkoutuvat pois tähtisumun emäkehrästä, ne kohtapuolin pirstoutuvat tai muodostuvat kaksoistähdiksi. Kaikki auringot ovat alkujaan ehdottomasti kaasumaisia, vaikka ne myöhemmin voivatkin ohimenevästi olla puolittain nestemäisessä tilassa. Saavutettuaan tämän superkaasupaineen aiheuttaman näennäisnestemäisen tilan Aurinkonne ei kuitenkaan ollut riittävän suuri haljetakseen päiväntasaajaansa myöten kahtia, mikä muuten on eräs kaksoistähtien muodostumistyypeistä.
When suns that are too large are thrown off a nebular mother wheel, they soon break up or form double stars. All suns are originally truly gaseous, though they may later transiently exist in a semiliquid state. When your sun attained this quasi-liquid state of supergas pressure, it was not sufficiently large to split equatorially, this being one type of double star formation.
Ollessaan kooltaan vajaan kymmenesosan teidän Aurinkoanne nämä tuliset sfäärit painuvat nopeasti kasaan, tiivistyvät ja jäähtyvät. Milloin auringot ovat yli kolmekymmentä kertaa Aurinkonne kokoisia – tai paremminkin, kun ne sisältävät kolmekymmentä kertaa Aurinkonne sisältämän kokonaismäärän aktuaalista ainetta – ne ennen pitkää halkeavat kahdeksi erilliseksi kappaleeksi, joista tulee joko uusien planeettajärjestelmien keskuksia tai muussa tapauksessa ne pysyvät toistensa vetovoiman otteessa ja kiertävät yhteistä keskusta yhdentyyppisenä kaksoistähtenä.
When less than one tenth the size of your sun, these fiery spheres rapidly contract, condense, and cool. When upwards of thirty times its size—rather thirty times the gross content of actual material—suns readily split into two separate bodies, either becoming the centers of new systems or else remaining in each other’s gravity grasp and revolving about a common center as one type of double star.
Viimeisin Orvontonin suurista kosmisista purkauksista oli se erikoislaatuinen kaksoistähtiräjähdys, josta lähtenyt valo saavutti Urantian vuonna 1572 jKr. Tämä jättiläispalo oli niin intensiivinen, että sanottu räjähdys oli keskellä kirkasta päivääkin selvästi nähtävissä.
The most recent of the major cosmic eruptions in Orvonton was the extraordinary double star explosion, the light of which reached Urantia in a.d. 1572. This conflagration was so intense that the explosion was clearly visible in broad daylight.
Eivät kaikki tähdet ole kiinteitä, mutta monet vanhemmista ovat. Jotkin punertavista, heikosti tuikkivista tähdistä ovat saavuttaneet suunnattoman massansa keskustassa tiheyden, jota voitaisiin kuvailla kertomalla, että yksi kuutiosenttimetri tällaista tähteä painaisi Urantialle tuotuna 170 kiloa. Valtava paine, johon liittyy lämmön ja kiertävän energian hukka, on saanut aikaan aineen perusyksiköiden ratojen vetäytymisen yhä lähemmäksi toisiaan, kunnes ne lopulta tulevat aivan lähelle elektronisen tiivistymisen tilaa. Tämä jäähtymis- ja kutistumisprosessi voi jatkua ultimatonisen tiivistymisen rajoittavaan ja kriittiseen räjähdyspisteeseen asti.
Not all stars are solid, but many of the older ones are. Some of the reddish, faintly glimmering stars have acquired a density at the center of their enormous masses which would be expressed by saying that one cubic inch of such a star, if on Urantia, would weigh six thousand pounds. The enormous pressure, accompanied by loss of heat and circulating energy, has resulted in bringing the orbits of the basic material units closer and closer together until they now closely approach the status of electronic condensation. This process of cooling and contraction may continue to the limiting and critical explosion point of ultimatonic condensation.
Useimmat jättiläisauringoista ovat suhteellisen nuoria; useimmat kääpiötähdistä ovat vanhoja, mutteivät kaikki. Yhteentörmäyksen synnyttämät kääpiöt saattavat olla varsin nuoria ja hehkua intensiivistä valkoista valoa nuoren tähden punahehkuista alkuvaihetta milloinkaan kokematta. Sekä hyvin nuoret että hyvin vanhat auringot hehkuvat yleensä punertavina. Keltainen vivahde osoittaa kohtalaista nuoruutta tai lähestyvää vanhuutta, mutta loistava valkoinen valo on merkkinä voimantuntoisesta ja pitkään jatkuneesta aikuisiästä.
Most of the giant suns are relatively young; most of the dwarf stars are old, but not all. The collisional dwarfs may be very young and may glow with an intense white light, never having known an initial red stage of youthful shining. Both very young and very old suns usually shine with a reddish glow. The yellow tinge indicates moderate youth or approaching old age, but the brilliant white light signifies robust and extended adult life.
Vaikka kaikki nuoruusiässä olevat auringot eivät käykään läpi sykintävaihetta, eivät ainakaan näkyvästi, voitte ulos avaruuteen katsellessanne havaita monia tällaisia nuorempia tähtiä, joiden jättiläismäisten respiratoristen nousujen ja laskujen täysi jakso kestää kahdesta seitsemään päivää. Oma Aurinkonne kuljettaa yhä mukanaan hupenevaa perintöä nuorempien päiviensä mahtavien laajenemisten ajoilta, mutta tämä jakso on pidentynyt aiemmista kolmen ja puolen päivän sykkeistä nykyisiksi yhdentoista ja puolen vuoden auringonpilkkujaksoiksi.
While all adolescent suns do not pass through a pulsating stage, at least not visibly, when looking out into space you may observe many of these younger stars whose gigantic respiratory heaves require from two to seven days to complete a cycle. Your own sun still carries a diminishing legacy of the mighty upswellings of its younger days, but the period has lengthened from the former three and one-half day pulsations to the present eleven and one-half year sunspot cycles.
Muuttuvien tähtien alkuperä on moninainen. Joissakin kaksoistähdissä jaksottaisia valon vaihteluja aiheuttavat myös vuoksi-ilmiöt, jotka johtuvat nopeasti vaihtuvista keskinäisistä etäisyyksistä näiden kahden kappaleen kiertäessä kumpikin rataansa. Tällaiset vetovoiman vaihtelut saavat aikaan säännöllisiä ja toistuvia leimahduksia, kun taas meteorien sieppaamisesta pinnalle kertyvä energia-materiaali aiheuttaisi verrattain äkillisen valon leimahduksen, joka sitten nopeasti himmenisi tämän auringon normaaliksi kirkkaudeksi. Toisinaan aurinko sieppaa heikentyneen painovoimavastuksen linjalle sattuneen meteorien virran, ja törmäykset aiheuttavat silloin tällöin tähdissä leimahduksia, mutta enimmältään tällaiset ilmiöt johtuvat kokonaan tähden sisällä tapahtuvista virtailuista.
Stellar variables have numerous origins. In some double stars the tides caused by rapidly changing distances as the two bodies swing around their orbits also occasion periodic fluctuations of light. These gravity variations produce regular and recurrent flares, just as the capture of meteors by the accretion of energy-material at the surface would result in a comparatively sudden flash of light which would speedily recede to normal brightness for that sun. Sometimes a sun will capture a stream of meteors in a line of lessened gravity opposition, and occasionally collisions cause stellar flare-ups, but the majority of such phenomena are wholly due to internal fluctuations.
Eräässä muuttuvien tähtien ryhmässä valon vaihtelujakso on suoraan valovoimasta riippuvainen, ja tieto tästä tosiasiasta antaa astronomeille mahdollisuuden käyttää tällaisia aurinkoja universumin majakkoina eli täsmällisinä mittauspisteinä pitemmälle menevissä kaukaisten tähtisikermien tutkimuksissa. Tällä menetelmällä on mahdollista mitata tähtien etäisyyksiä varsin tarkasti yli miljoonaan valovuoteen saakka. Paremmat avaruuden mittaamismenetelmät ja teleskooppitekniikan kehittyminen tulevat joskus yhä selvemmin paljastamaan Orvontonin superuniversumin kymmenen suurjakautumaa. Tunnistatte silloin ainakin kahdeksan näistä valtavista sektoreista suunnattoman suurina ja kokolailla symmetrisinä tähtijoukkoina.
In one group of variable stars the period of light fluctuation is directly dependent on luminosity, and knowledge of this fact enables astronomers to utilize such suns as universe lighthouses or accurate measuring points for the further exploration of distant star clusters. By this technique it is possible to measure stellar distances most precisely up to more than one million light-years. Better methods of space measurement and improved telescopic technique will sometime more fully disclose the ten grand divisions of the superuniverse of Orvonton; you will at least recognize eight of these immense sectors as enormous and fairly symmetrical star clusters.