Alkaen vuorisaarnasta ja päätyen viimeisellä ehtoollisella pidettyyn puheeseen Jeesus opetti seuraajiaan tuomaan julki pikemminkin isällistä rakkautta kuin veljellistä rakkautta. Veljellinen rakkaus rakastaisi lähimmäistäsi niin kuin rakastat itseäsi, eikä ”kultaisen säännön” täyttämiseen muuta tarvittaisikaan. Mutta isällinen kiintymys edellyttäisi, että sinun tulisi rakastaa kuolevaistovereitasi niin kuin Jeesus rakastaa sinua.

Jeesus rakastaa ihmiskuntaa kaksinaista kiintymystä osoittaen. Hän eli maan päällä kaksinaisena persoonallisuutena: ihmis- ja jumalallisena persoonallisuutena. Jumalan Poikana hän rakastaa ihmistä isällisellä rakkaudella: hän on ihmisen Luoja, hänen universumin-Isänsä. Ihmisen Poikana Jeesus rakastaa kuolevaisia veljenä: hänhän oli kiistatta ihminen ihmisten joukossa.

Jeesus ei odottanut seuraajiensa pystyvän veljellisen rakkauden osoittamisessa mahdottomuuksiin, mutta hän odotti kyllä heidän ponnistelevan ollakseen Jumalan kaltaisia – ollakseen täydellisiä niin kuin Isäkin taivaassa on täydellinen –, jotta he voisivat alkaa suhtautua ihmiseen kuten Jumala suhtautuu luotuihinsa, ja voisivat sen vuoksi alkaa rakastaa ihmisiä niin kuin Jumala rakastaa heitä – osoittaa isällisen kiintymyksen ituja. Näitä kehotuksia kahdelletoista apostolille esittäessään Jeesus pyrki tuomaan esille tämän uuden, isällisen rakkauden käsitteen siten kuin se suhteutuu tiettyihin emotionaalisiin asenteisiin, jotka liittyvät ympäröivien olosuhteiden johdosta tehtäviin lukuisiin sosiaalisiin mukautumisiin.

Tämän suurimerkityksisen esityksen alkusanoissa Mestari kiinnitti huomiota neljään uskon asenteeseen johdatuksena jäljempänä seuranneeseen kuvaukseen hänen neljästä transsendentista ja korkeimmasta isällisen rakkauden reaktiostaan pelkän veljellisen rakkauden sisältämien rajoitusten vastakohtana.

Aluksi hän puhui niistä, jotka olivat hengeltään köyhiä, jotka janosivat vanhurskautta, jotka olivat kestäviä sävyisyydessä ja jotka olivat puhdassydämisiä. Tällaisten hengen erottamiseen kykenevien kuolevaisten voitiin odottaa pääsevän niin korkeille jumalallisen epäitsekkyyden tasoille, että he koettaisivat hämmästyttävää isällisen kiintymyksen harjoittamista; että he, vaikka ovatkin murehtijoita, saisivat kyvyn osoittaa armoa, edistää rauhaa ja kestää vainoja, ja että he kaikissa näissä koettelevissa tilanteissa rakastaisivat tylyäkin ihmiskuntaa isällisellä rakkaudella. Isän kiintymys voi yltää sellaisille antaumuksen tasoille, jotka mittaamattomassa määrin ylittävät veljen tunteman kiintymyksen tasot.

Näihin autuuksiin sisältyvä usko ja rakkaus vahvistavat moraalista luonnetta ja luovat onnellisuutta. Pelko ja viha heikentävät luonnetta ja tuhoavat onnen. Tämän suurimerkityksisen saarnan alkutahdeissa kuului autuuden sävel.

1. ”Autuaita ovat hengeltään köyhät – nöyrät.” Lapselle onnellisuus on välittömän mielihyväntarpeen tyydyttymistä. Aikuinen on valmis kylvämään kieltäymyksen siemeniä korjatakseen sitten satona suurempaa onnellisuutta. Jeesuksen aikoihin, ja sen jälkeenkin, onnellisuus on aivan liian usein yhdistetty ajatukseen varallisuuden omistamisesta. Kertomuksessa fariseuksesta ja publikaanista, jotka rukoilivat temppelissä, toinen tunsi olevansa hengeltään rikas – omahyväinen; toinen tunsi olevansa ”hengeltään köyhä” – nöyrä. Toinen oli omahyväinen, toinen oli opinhaluinen ja totuutta etsivä. Hengeltään köyhät etsivät päämääriä, jotka merkitsevät hengellistä rikkautta – Jumalaa. Eikä tällaisten totuudenetsijöiden tarvitse odottaa palkintoa, joka annettaisiin vasta kaukaisessa tulevaisuudessa, sillä he saavat palkintonsa jo nyt. He löytävät taivaan valtakunnan omasta sydämestään ja kokevat tuollaista onnea jo nyt.

2. ”Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.” Vain ne, jotka tuntevat olevansa hengen osalta köyhiä, tuntevat koskaan vanhurskaudennälkää. Vain nöyrät etsivät jumalallista väkevyyttä ja kaipaavat hengellistä voimaa. Mutta on äärimmäisen vaarallista ryhtyä tieten tahtoen hengelliseen paastoon sillä keinoin hengellisten antimien ruokahaluaan lisätäkseen. Fyysinen paasto käy vaaralliseksi neljän tai viiden päivän kuluttua; ihminen menettää sangen helposti koko ravinnonkaipuunsa. Pitkitetty paasto, oli se fyysistä tai hengellistä, pyrkii hävittämään näläntunteen kokonaan.

Kokemuksellinen vanhurskaus on ilo, ei velvollisuus. Jeesuksen vanhurskaus on dynaamista rakkautta – isällis-veljellistä kiintymystä. Kysymys ei ole negatiivisesta eli ”älä”-tyyppisestä vanhurskaudesta. Miten joku ylipäätään voisikaan isota jotakin negatiivista – jotakin, josta sanotaan ”älä”?

Ei ole kovinkaan helppoa opettaa näitä kahta ensimmäistä autuutta lapsen mielelle, mutta kypsyneen mielen tulisi käsittää niiden merkityksellisyys.

3. ”Autuaita ovat sävyisät, sillä he perivät maan.” Aidolla sävyisyydellä ei ole mitään yhteistä pelon kanssa. Se on paremminkin Jumalan kanssa yhteistyössä toimiva ihmisasenne – ”Tapahtukoon sinun tahtosi”. Siihen kuuluu kärsivällisyyttä ja pitkämielisyyttä, ja sen vaikuttimena on järkähtämätön usko lainalaiseen ja ystävälliseen maailmankaikkeuteen. Se pitää hallinnassa kaikki kiusaukset kapinoida jumalallista johdatusta vastaan. Jeesus oli ihanteellisen sävyisä Urantian ihminen, ja hän peri valtavan universumin.

4. ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he näkevät Jumalan.” Hengellinen puhtaus ei ole negatiivinen ominaisuus, paitsi että siitä, se myönnettäköön, puuttuu epäluuloisuus ja kostonhalu. Puhuessaan puhtaudesta Jeesus ei suinkaan tarkoittanut käsitellä vain ihmisen sukupuoliasenteita. Hän viittasi enemmänkin siihen luottamukseen, joka ihmisellä tulisi olla kanssaihmiseensä; luottamukseen, joka vanhemmalla on lapseensa ja joka tekee hänelle mahdolliseksi rakastaa kaltaisiaan niin kuin isä heitä rakastaisi. Isän rakkauden ei tarvitse lellitellä, eikä se suvaitse pahaa, mutta se on aina kyynisyyden vastaista. Isällisellä rakkaudella ei ole mitään salattuja tavoitteita, ja se etsii ihmisestä aina parasta. Se on todellisen vanhemman asenne.

Nähdä – uskon kautta – Jumala merkitsee sitä, että hankkii aitoa hengellistä ymmärrystä. Ja hengellinen ymmärrys lisää entisestään Suuntaajan opastusta, ja nämä lisäävät lopulta jumalatietoisuutta. Ja kun tunnet Isän, varmuutesi siitä, että olet Jumalan poika, vahvistuu, ja voit yhä syvemmin rakastaa jokaista lihallishahmoista veljeäsi, et pelkästään veljenä – veljellistä rakkautta tuntien – vaan myös isänä – isällistä kiintymystä tuntien.

Tämä neuvo on helppo opettaa jopa lapselle. Lapset ovat luonnostaan luottavaisia, ja vanhempien tulisi huolehtia siitä, etteivät lapset kadota tätä yksinkertaista uskoaan. Lasten kanssa toimiessanne karttakaa kaikkea petkuttamista, älkääkä antako aihetta epäluulolle. Osoittakaa viisautta auttaessanne heitä valitsemaan omat sankarinsa ja omaksumaan oma elämäntehtävänsä.

Ja sen jälkeen Jeesus antoi seuraajilleen lisää ohjeita siitä, miten kaiken inhimillisen kamppailun päätarkoitus – täydellisyys – jopa jumalallisen saavuttaminen – on ymmärrettävä. Taukoamatta hän kehotti heitä: ”Olkaa täydelliset niin kuin taivaassa oleva Isänne on täydellinen.” Hän ei kehottanut kahtatoista apostolia rakastamaan lähimmäisiään niin kuin he rakastivat itseään. Sekin olisi ollut arvokas saavutus, olisihan se ollut merkki veljellisen rakkauden saavuttamisesta. Hän kuitenkin kehotti apostolejaan mieluumminkin rakastamaan ihmisiä niin kuin hän oli rakastanut heitä – rakastamaan isällistä siinä kuin veljellistäkin kiintymystä osoittaen. Ja hän valaisi tätä esimerkein osoittaen neljä isällistä rakkautta ilmentävää ylevää reaktiota:

1. ”Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.” Ei niin kutsuttu terve järki eikä paraskaan logiikka milloinkaan väittäisi, että suremisesta olisi saatavissa onnellisuutta. Mutta Jeesus ei viitannutkaan ulkonaiseen tai suurieleiseen suremiseen. Hänen mielessään oli emotionaalinen helläsydämisyydestä kertova suhtautumistapa. On suuri erehdys opettaa pojille ja nuorille miehille, että on epämiehekästä osoittaa hellyyttä tai muulla tavoin tuoda esille emotionaalisia tuntemuksia tai fyysistä kärsimystä. Myötätuntoisuus on arvokas ominaisuus niin miehessä kuin naisessakin. Ei ole välttämätöntä olla kovapintainen ollakseen miehekäs. Sellainen on väärä tapa luoda rohkeita miehiä. Maailman suurmiehet eivät ole pelänneet surra. Mooses, murehtija, oli suurempi mies kuin konsanaan Simson tai Goljat. Mooses oli verraton johtaja mutta hän oli myös lempeämielinen mies. Herkkyys ja avoimuus inhimillistä hätää kohtaan luo aitoa ja kestävää onnellisuutta, samalla kun tällaiset lempeät asenteet varjelevat sielua kiukun, vihan ja epäluuloisuuden tuhoisilta vaikutuksilta.

2. ”Autuaita ovat armeliaat, sillä he saavat armon.” Tässä yhteydessä armeliaisuus tarkoittaa totisimman ystävyyden – laupeuden – korkeutta ja syvyyttä ja leveyttä. Armo saattaa toisinaan olla passiivista mutta tässä se on aktiivista ja dynaamista – ylintä isällisyyttä. Rakastavan vanhemman ei ole kovinkaan vaikea antaa, montakin kertaa, anteeksi lapselleen. Ja lapsella, jota ei ole hemmottelemalla pilattu, on luonnostaan halu lievittää kärsimystä. Lapset ovat luonnostaan kilttejä ja myötätuntoisia, kunhan he ovat kyllin vanhoja osatakseen arvioida tosiasiallisia olosuhteita.

3. ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heitä on määrä kutsua Jumalan pojiksi.” Jeesuksen kuulijat kaipasivat sotilaallista vapautusta, eivät rauhantekijöitä. Mutta Jeesuksen rauha ei suinkaan ole mitään pasifistista tai negatiivista. Koettelemusten ja vainojen hetkellä hän sanoi: ”Rauhani minä jätän teille.” ”Älköön sydämenne olko levoton, älköönkä sydämessänne olko pelkoa.” Tällaista on rauha, joka estää raunioittavat konfliktit. Omakohtainen rauha eheyttää persoonallisuutta. Sosiaalinen rauha estää pelkoa, ahneutta ja vihaa. Poliittinen rauha estää roturistiriitoja, kansallisia epäluuloja ja sotaa. Rauhan rakentaminen on epäluottamuksen ja epäluuloisuuden parannuskeino.

Lapset on helppo opettaa toimimaan rauhantekijöinä. He nauttivat joukkuetoiminnoista, he leikkivät mielellään yhdessä. Eräässä toisessa yhteydessä Mestari sanoi: ”Jokainen, joka haluaa pelastaa elämänsä, on sen kadottava, mutta jokainen, joka kadottaa elämänsä, on sen löytävä.”

4. ”Autuaita ovat vanhurskauden tähden vainotut, sillä heidän on taivaan valtakunta. Onnellisia olette te, kun ihmiset teitä soimaavat ja vainoavat ja valehtelemalla puhuvat teistä kaikenlaista pahaa. Riemuitkaa ja iloitkaa ylen määrin, sillä palkkanne on suuri taivaassa.”

Perin usein tosiaankin käy niin, että rauhan jälkeen seuraa vaino. Mutta nuoret ihmiset ja rohkeat aikuiset eivät koskaan kaihda vaikeutta tai vaaraa. ”Suurempaa rakkautta ei osoita kukaan kuin se, joka antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Ja isällinen rakkaus pystyy vaikeuksitta tähän kaikkeen – tekoihin, jotka tuskin kuuluvat veljellisen rakkauden piiriin. Ja vainon satona on loppujen lopuksi korjattu aina edistystä.

Lapset vastaavat aina rohkeutta kysyvään haasteeseen. Nuoruus on aina valmis ”hurjaankin yritykseen”. Ja jokaisen lapsen tulisi jo varhain oppia tekemään uhrauksia.

Ja tästä käy ilmi, että vuorisaarnaan sisältyvät autuudet perustuvat uskoon ja rakkauteen eivätkä lakiin: etiikkaan ja velvollisuuteen.

Isällinen rakkaus iloitsee siitä, että se saa maksaa pahan hyvällä; että se saa kostaa vääryyden hyvää tekemällä.

From the Sermon on the Mount to the discourse of the Last Supper, Jesus taught his followers to manifest fatherly love rather than brotherly love. Brotherly love would love your neighbor as you love yourself, and that would be adequate fulfillment of the “golden rule.” But fatherly affection would require that you should love your fellow mortals as Jesus loves you.

Jesus loves mankind with a dual affection. He lived on earth as a twofold personality—human and divine. As the Son of God he loves man with a fatherly love—he is man’s Creator, his universe Father. As the Son of Man, Jesus loves mortals as a brother—he was truly a man among men.

Jesus did not expect his followers to achieve an impossible manifestation of brotherly love, but he did expect them to so strive to be like God—to be perfect even as the Father in heaven is perfect—that they could begin to look upon man as God looks upon his creatures and therefore could begin to love men as God loves them—to show forth the beginnings of a fatherly affection. In the course of these exhortations to the twelve apostles, Jesus sought to reveal this new concept of fatherly love as it is related to certain emotional attitudes concerned in making numerous environmental social adjustments.

The Master introduced this momentous discourse by calling attention to four faith attitudes as the prelude to the subsequent portrayal of his four transcendent and supreme reactions of fatherly love in contrast to the limitations of mere brotherly love.

He first talked about those who were poor in spirit, hungered after righteousness, endured meekness, and who were pure in heart. Such spirit-discerning mortals could be expected to attain such levels of divine selflessness as to be able to attempt the amazing exercise of fatherly affection; that even as mourners they would be empowered to show mercy, promote peace, and endure persecutions, and throughout all of these trying situations to love even unlovely mankind with a fatherly love. A father’s affection can attain levels of devotion that immeasurably transcend a brother’s affection.

The faith and the love of these beatitudes strengthen moral character and create happiness. Fear and anger weaken character and destroy happiness. This momentous sermon started out upon the note of happiness.

1. “Happy are the poor in spirit—the humble.” To a child, happiness is the satisfaction of immediate pleasure craving. The adult is willing to sow seeds of self-denial in order to reap subsequent harvests of augmented happiness. In Jesus’ times and since, happiness has all too often been associated with the idea of the possession of wealth. In the story of the Pharisee and the publican praying in the temple, the one felt rich in spirit—egotistical; the other felt “poor in spirit”—humble. One was self-sufficient; the other was teachable and truth-seeking. The poor in spirit seek for goals of spiritual wealth—for God. And such seekers after truth do not have to wait for rewards in a distant future; they are rewarded now. They find the kingdom of heaven within their own hearts, and they experience such happiness now.

2. “Happy are they who hunger and thirst for righteousness, for they shall be filled.” Only those who feel poor in spirit will ever hunger for righteousness. Only the humble seek for divine strength and crave spiritual power. But it is most dangerous to knowingly engage in spiritual fasting in order to improve one’s appetite for spiritual endowments. Physical fasting becomes dangerous after four or five days; one is apt to lose all desire for food. Prolonged fasting, either physical or spiritual, tends to destroy hunger.

Experiential righteousness is a pleasure, not a duty. Jesus’ righteousness is a dynamic love—fatherly-brotherly affection. It is not the negative or thou-shalt-not type of righteousness. How could one ever hunger for something negative—something “not to do”?

It is not so easy to teach a child mind these first two of the beatitudes, but the mature mind should grasp their significance.

3. “Happy are the meek, for they shall inherit the earth.” Genuine meekness has no relation to fear. It is rather an attitude of man co-operating with God—“Your will be done.” It embraces patience and forbearance and is motivated by an unshakable faith in a lawful and friendly universe. It masters all temptations to rebel against the divine leading. Jesus was the ideal meek man of Urantia, and he inherited a vast universe.

4. “Happy are the pure in heart, for they shall see God.” Spiritual purity is not a negative quality, except that it does lack suspicion and revenge. In discussing purity, Jesus did not intend to deal exclusively with human sex attitudes. He referred more to that faith which man should have in his fellow man; that faith which a parent has in his child, and which enables him to love his fellows even as a father would love them. A father’s love need not pamper, and it does not condone evil, but it is always anticynical. Fatherly love has singleness of purpose, and it always looks for the best in man; that is the attitude of a true parent.

To see God—by faith—means to acquire true spiritual insight. And spiritual insight enhances Adjuster guidance, and these in the end augment God-consciousness. And when you know the Father, you are confirmed in the assurance of divine sonship, and you can increasingly love each of your brothers in the flesh, not only as a brother—with brotherly love—but also as a father—with fatherly affection.

It is easy to teach this admonition even to a child. Children are naturally trustful, and parents should see to it that they do not lose that simple faith. In dealing with children, avoid all deception and refrain from suggesting suspicion. Wisely help them to choose their heroes and select their lifework.

And then Jesus went on to instruct his followers in the realization of the chief purpose of all human struggling—perfection—even divine attainment. Always he admonished them: “Be you perfect, even as your Father in heaven is perfect.” He did not exhort the twelve to love their neighbors as they loved themselves. That would have been a worthy achievement; it would have indicated the achievement of brotherly love. He rather admonished his apostles to love men as he had loved them—to love with a fatherly as well as a brotherly affection. And he illustrated this by pointing out four supreme reactions of fatherly love:

1. “Happy are they who mourn, for they shall be comforted.” So-called common sense or the best of logic would never suggest that happiness could be derived from mourning. But Jesus did not refer to outward or ostentatious mourning. He alluded to an emotional attitude of tenderheartedness. It is a great error to teach boys and young men that it is unmanly to show tenderness or otherwise to give evidence of emotional feeling or physical suffering. Sympathy is a worthy attribute of the male as well as the female. It is not necessary to be calloused in order to be manly. This is the wrong way to create courageous men. The world’s great men have not been afraid to mourn. Moses, the mourner, was a greater man than either Samson or Goliath. Moses was a superb leader, but he was also a man of meekness. Being sensitive and responsive to human need creates genuine and lasting happiness, while such kindly attitudes safeguard the soul from the destructive influences of anger, hate, and suspicion.

2. “Happy are the merciful, for they shall obtain mercy.” Mercy here denotes the height and depth and breadth of the truest friendship—loving-kindness. Mercy sometimes may be passive, but here it is active and dynamic—supreme fatherliness. A loving parent experiences little difficulty in forgiving his child, even many times. And in an unspoiled child the urge to relieve suffering is natural. Children are normally kind and sympathetic when old enough to appreciate actual conditions.

3. “Happy are the peacemakers, for they shall be called the sons of God.” Jesus’ hearers were longing for military deliverance, not for peacemakers. But Jesus’ peace is not of the pacific and negative kind. In the face of trials and persecutions he said, “My peace I leave with you.” “Let not your heart be troubled, neither let it be afraid.” This is the peace that prevents ruinous conflicts. Personal peace integrates personality. Social peace prevents fear, greed, and anger. Political peace prevents race antagonisms, national suspicions, and war. Peacemaking is the cure of distrust and suspicion.

Children can easily be taught to function as peacemakers. They enjoy team activities; they like to play together. Said the Master at another time: “Whosoever will save his life shall lose it, but whosoever will lose his life shall find it.”

4. “Happy are they who are persecuted for righteousness’ sake, for theirs is the kingdom of heaven. Happy are you when men shall revile you and persecute you and shall say all manner of evil against you falsely. Rejoice and be exceedingly glad, for great is your reward in heaven.”

So often persecution does follow peace. But young people and brave adults never shun difficulty or danger. “Greater love has no man than to lay down his life for his friends.” And a fatherly love can freely do all these things—things which brotherly love can hardly encompass. And progress has always been the final harvest of persecution.

Children always respond to the challenge of courage. Youth is ever willing to “take a dare.” And every child should early learn to sacrifice.

And so it is revealed that the beatitudes of the Sermon on the Mount are based on faith and love and not on law—ethics and duty.

Fatherly love delights in returning good for evil—doing good in retaliation for injustice.

SuomiEnglish