Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Alkuaikojen evolutionaarinen mieli herättää pääasiassa emotionaalisesta pelosta juontuvan sosiaalisen vastuun- ja moraalisen velvollisuudentunteen. Sitä positiivisempi sosiaalisen palvelemisen halu ja altruismina ilmenevä ihanteellisuus juontuvat ihmismielessä asuvan jumalallisen hengen antamasta suorasta virikkeestä.
Tämä idea ja ihanne siitä, että tekee hyvää muille – impulssi, joka kannustaa kieltämään egolta jotakin lähimmäisen hyväksi –, on aluksi varsin rajoittunut. Alkukantainen ihminen pitää lähimmäisinä vain niitä, jotka ovat häntä aivan lähellä, niitä, jotka kohtelevat häntä ystävällisesti. Sitä mukaa kun uskonnollinen sivilisaatio edistyy, lähimmäisen käsite laajenee niin, että siihen sisällytetään suku, heimo, kansakunta. Ja sitten Jeesus laajensi lähimmäisten piirin käsittämään koko ihmiskunnan, jopa niin, että meidän tulisi rakastaa vihollisiammekin. Ja jokaisen normaalin ihmisen sisällä on jokin, joka sanoo hänelle, että tämä opetus on moraalinen – oikea. Nekin, jotka käytännössä tätä ihannetta vähiten noudattavat, myöntävät, että se on teoriassa oikea.
Kaikki ihmiset tunnustavat, että tämä yleismaailmallinen ihmisen epäitsekkyyden- ja pyyteettömyydenhalu on moraalinen. Humanistin mielestä tämä halu on lähtöisin aineellisen mielen luonnollisesta toiminnasta. Uskonnonharjoittaja osuu lähemmäksi oikeaa tiedostaessaan, että kuolevaisen olennon mielen osoittama pyrkimys todelliseen epäitsekkyyteen juontuu Ajatuksensuuntaajan henkijohdatuksista hänen sisimmässään.
Mutta ihmisen tulkinta näistä omaa hyvää tavoittelevan tahdon ja muuta kuin omaa hyvää tavoittelevan tahdon välillä jo varhain ilmenevistä ristiriidoista ei ole aina luotettava. Vasta melko hyvin eheytynyt persoonallisuus kykenee sovittelemaan näitä monenmoisia ristiriitoja, joita puhkeaa egon halujen ja orastavan sosiaalisen tietoisuuden välillä. Minuudella on oikeutensa siinä kuin asianomaisen lähimmäisilläkin. Kummallakaan ei ole yksinoikeutta saada osakseen yksilön huomiota ja palvelua. Jos tämä ongelma jää ratkaisematta, siitä aiheutuu sentyyppisiä syyllisyydentuntoja, joita ihminen tuntee kaikkein varhaisimmassa vaiheessa.
Inhimillinen onnellisuus saavutetaan, vasta kun kokoavan ja valvovan persoonallisuuden yhdentynyt tahto koordinoi ja saattaa sopusointuun minuuden omaa parasta tavoittelevan halun ja korkeamman minuuden (jumalallisen hengen) esille tuoman pyyteettömyydenhalun. Evolutionaarisen ihmisen mielellä on aina vastassaan se visainen pulma, että sen pitää toimia erotuomarina kamppailussa, jota käydään toisaalta emotionaalisten impulssien luonnollisen laajenemisen, toisaalta hengelliseen ymmärrykseen, aitoon uskonnolliseen pohdiskeluun, perustuvien epäitsekkäiden yllykkeiden moraalisen kasvun välillä.
Pyrkimys turvata yhtä paljon hyvää sekä minuudelle että mahdollisimman suurelle joukolle muita minuuksia on ongelma, jota ei aina voida ajallis-avaruudellisissa puitteissa tyydyttävällä tavalla ratkaista. Otaksuttaessa, että tähän on käytettävissä ikuinen elämä, tällaiset ristiriita-asetelmat voidaan selvittää, mutta yhden lyhyen ihmiselämän aikana niitä ei kyetä ratkaisemaan. Jeesus viittasi tällaiseen paradoksiin sanoessaan: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä valtakunnan tähden, hän löytää sen.”
Ihanteen tavoittelu, pyrkimys jumalankaltaisuuteen, on jatkuvaa ponnistelua, sekä ennen kuolemaa että sen jälkeen. Kuolemanjälkeinen elämä ei olennaisilta osiltaan ole mitenkään erilaista kuin kuolevaisen olennon olemassaolo. Kaikki tässä elämässä tekemämme hyvä vaikuttaa tulevaan elämään sitä välittömästi kohottaen. Todellinen uskonto ei ruoki moraalista velttoutta eikä hengellistä laiskuutta sellaista turhaa toivoa rohkaisemalla, että ihmiselle vain sen vuoksi, että hän on kulkenut luonnollisen kuoleman porttien läpi, lahjoitettaisiin kaikki jaloon luonteeseen kuuluvat hyveet. Oikea uskonto ei vähättele ihmisen etenemisponnisteluja kuolevaisen olennon elinaikana. Jokainen kuolevaisen saavuttama edistysaskel päätyy välittömästi rikastuttamaan kuolemattomana koettavan eloonjäämiskokemuksen ensimmäisiä vaiheita.
Ihmisen ihanteellisuudelle on kohtalokasta, kun hänelle opetetaan kaikkien hänen altruististen pontimiensa olevan vain hänen luonnollisten laumavaistojensa aikaansaannosta. Mutta häntä ylevöittää, ja hän saa suunnattomasti tarmoa, kun hän saa tietää, että nämä hänen sielunsa korkeammat virikkeet saavat alkunsa hänen kuolevaismielessään asuvista hengellisistä voimista.
Kunhan ihminen täysin käsittää, että hänen sisimmässään elää ja ponnistelee jokin ikuinen ja jumalallinen, se nostaa hänet ulos minuudesta ja minuuden tuolle puolen. Ja niin on, että elävä usko siihen, että ihanteemme ovat peräisin ihmisen yläpuolelta, osoittaa oikeaksi uskomme siihen, että olemme Jumalan poikia, ja tekee altruistisista vakaumuksistamme, ihmisten välisen veljeyden tunteista, todellisia.
Ihmisellä on – omassa hengellisessä toimikentässään – todellakin vapaa tahto. Kuolevainen ihminen ei ole kaikkivoivan Jumalan joustamattoman hallitsijanvallan avuton orja sen enempää kuin hän on mekanistisen kosmisen determinismin mukaisen toivottoman fatalisminkaan uhri. Ihminen todellakin on oman ikuisen kohtalonsa arkkitehti.
Mutta painostamalla ei ihmistä pelasteta eikä jalonneta. Henkinen kasvu kumpuaa kehittyvän sielun sisältä. Painostus saattaa rujontaa persoonallisuuden, mutta milloinkaan se ei anna pontta kasvulle. Kasvatuksellinenkin painostus on vain negatiivisesti hyödyllistä sikäli, että se saattaa auttaa tuhoisien kokemusten ehkäisemisessä. Hengellinen kasvu on suurimmillaan siellä, missä kaikki ulkopuoliset paineet ovat pienimmillään. ”Missä Herran henki on, siellä on vapaus.” Ihminen kehittyy parhaiten, kun kodin, yhteisön, kirkon ja valtion harjoittama painostus on vähäisintä. Mutta tämän ei saa tulkita merkitsevän sellaista, ettei edistyvässä yhteiskunnassa olisi sijaa kodille, sosiaalisille instituutioille, kirkolle eikä valtiolle.
Kun jonkin sosiaalisen uskonnollisen ryhmän jäsen on mukautunut tällaisen ryhmän vaatimuksiin, häntä tulisi rohkaista nauttimaan uskonnollisesta vapaudesta ja tuomaan täysin rinnoin julki oman henkilökohtaisen tulkintansa uskonnollisen vakaumuksen sisältämistä totuuksista ja uskonnollisen kokemuksen tosiasioista. Se, miten turvallinen jokin uskonnollinen ryhmä on, riippuu hengellisestä yhtenäisyydestä, ei teologisesta yhdenmukaisuudesta. Uskonnollisen ryhmän tulisi kyetä nauttimaan vapaa-ajattelun vapaudesta ilman, että ryhmän jäsenten on tarpeen tulla ”vapaa-ajattelijoiksi”. Jokaisella kirkkokunnalla, joka palvoo elävää Jumalaa, joka saattaa voimaan ihmisten välisen veljeyden ja joka rohkenee poistaa kaiken jäseniinsä kohdistuvan opillisen painostuksen, on paljon toivoa.
The early evolutionary mind gives origin to a feeling of social duty and moral obligation derived chiefly from emotional fear. The more positive urge of social service and the idealism of altruism are derived from the direct impulse of the divine spirit indwelling the human mind.
This idea-ideal of doing good to others—the impulse to deny the ego something for the benefit of one’s neighbor—is very circumscribed at first. Primitive man regards as neighbor only those very close to him, those who treat him neighborly; as religious civilization advances, one’s neighbor expands in concept to embrace the clan, the tribe, the nation. And then Jesus enlarged the neighbor scope to embrace the whole of humanity, even that we should love our enemies. And there is something inside of every normal human being that tells him this teaching is moral—right. Even those who practice this ideal least, admit that it is right in theory.
All men recognize the morality of this universal human urge to be unselfish and altruistic. The humanist ascribes the origin of this urge to the natural working of the material mind; the religionist more correctly recognizes that the truly unselfish drive of mortal mind is in response to the inner spirit leadings of the Thought Adjuster.
But man’s interpretation of these early conflicts between the ego-will and the other-than-self-will is not always dependable. Only a fairly well unified personality can arbitrate the multiform contentions of the ego cravings and the budding social consciousness. The self has rights as well as one’s neighbors. Neither has exclusive claims upon the attention and service of the individual. Failure to resolve this problem gives origin to the earliest type of human guilt feelings.
Human happiness is achieved only when the ego desire of the self and the altruistic urge of the higher self (divine spirit) are co-ordinated and reconciled by the unified will of the integrating and supervising personality. The mind of evolutionary man is ever confronted with the intricate problem of refereeing the contest between the natural expansion of emotional impulses and the moral growth of unselfish urges predicated on spiritual insight—genuine religious reflection.
The attempt to secure equal good for the self and for the greatest number of other selves presents a problem which cannot always be satisfactorily resolved in a time-space frame. Given an eternal life, such antagonisms can be worked out, but in one short human life they are incapable of solution. Jesus referred to such a paradox when he said: “Whosoever shall save his life shall lose it, but whosoever shall lose his life for the sake of the kingdom, shall find it.”
The pursuit of the ideal—the striving to be Godlike—is a continuous effort before death and after. The life after death is no different in the essentials than the mortal existence. Everything we do in this life which is good contributes directly to the enhancement of the future life. Real religion does not foster moral indolence and spiritual laziness by encouraging the vain hope of having all the virtues of a noble character bestowed upon one as a result of passing through the portals of natural death. True religion does not belittle man’s efforts to progress during the mortal lease on life. Every mortal gain is a direct contribution to the enrichment of the first stages of the immortal survival experience.
It is fatal to man’s idealism when he is taught that all of his altruistic impulses are merely the development of his natural herd instincts. But he is ennobled and mightily energized when he learns that these higher urges of his soul emanate from the spiritual forces that indwell his mortal mind.
It lifts man out of himself and beyond himself when he once fully realizes that there lives and strives within him something which is eternal and divine. And so it is that a living faith in the superhuman origin of our ideals validates our belief that we are the sons of God and makes real our altruistic convictions, the feelings of the brotherhood of man.
Man, in his spiritual domain, does have a free will. Mortal man is neither a helpless slave of the inflexible sovereignty of an all-powerful God nor the victim of the hopeless fatality of a mechanistic cosmic determinism. Man is most truly the architect of his own eternal destiny.
But man is not saved or ennobled by pressure. Spirit growth springs from within the evolving soul. Pressure may deform the personality, but it never stimulates growth. Even educational pressure is only negatively helpful in that it may aid in the prevention of disastrous experiences. Spiritual growth is greatest where all external pressures are at a minimum. “Where the spirit of the Lord is, there is freedom.” Man develops best when the pressures of home, community, church, and state are least. But this must not be construed as meaning that there is no place in a progressive society for home, social institutions, church, and state.
When a member of a social religious group has complied with the requirements of such a group, he should be encouraged to enjoy religious liberty in the full expression of his own personal interpretation of the truths of religious belief and the facts of religious experience. The security of a religious group depends on spiritual unity, not on theological uniformity. A religious group should be able to enjoy the liberty of freethinking without having to become “freethinkers.” There is great hope for any church that worships the living God, validates the brotherhood of man, and dares to remove all creedal pressure from its members.
SuomiEnglish
Alkuaikojen evolutionaarinen mieli herättää pääasiassa emotionaalisesta pelosta juontuvan sosiaalisen vastuun- ja moraalisen velvollisuudentunteen. Sitä positiivisempi sosiaalisen palvelemisen halu ja altruismina ilmenevä ihanteellisuus juontuvat ihmismielessä asuvan jumalallisen hengen antamasta suorasta virikkeestä.
The early evolutionary mind gives origin to a feeling of social duty and moral obligation derived chiefly from emotional fear. The more positive urge of social service and the idealism of altruism are derived from the direct impulse of the divine spirit indwelling the human mind.
Tämä idea ja ihanne siitä, että tekee hyvää muille – impulssi, joka kannustaa kieltämään egolta jotakin lähimmäisen hyväksi –, on aluksi varsin rajoittunut. Alkukantainen ihminen pitää lähimmäisinä vain niitä, jotka ovat häntä aivan lähellä, niitä, jotka kohtelevat häntä ystävällisesti. Sitä mukaa kun uskonnollinen sivilisaatio edistyy, lähimmäisen käsite laajenee niin, että siihen sisällytetään suku, heimo, kansakunta. Ja sitten Jeesus laajensi lähimmäisten piirin käsittämään koko ihmiskunnan, jopa niin, että meidän tulisi rakastaa vihollisiammekin. Ja jokaisen normaalin ihmisen sisällä on jokin, joka sanoo hänelle, että tämä opetus on moraalinen – oikea. Nekin, jotka käytännössä tätä ihannetta vähiten noudattavat, myöntävät, että se on teoriassa oikea.
This idea-ideal of doing good to others—the impulse to deny the ego something for the benefit of one’s neighbor—is very circumscribed at first. Primitive man regards as neighbor only those very close to him, those who treat him neighborly; as religious civilization advances, one’s neighbor expands in concept to embrace the clan, the tribe, the nation. And then Jesus enlarged the neighbor scope to embrace the whole of humanity, even that we should love our enemies. And there is something inside of every normal human being that tells him this teaching is moral—right. Even those who practice this ideal least, admit that it is right in theory.
Kaikki ihmiset tunnustavat, että tämä yleismaailmallinen ihmisen epäitsekkyyden- ja pyyteettömyydenhalu on moraalinen. Humanistin mielestä tämä halu on lähtöisin aineellisen mielen luonnollisesta toiminnasta. Uskonnonharjoittaja osuu lähemmäksi oikeaa tiedostaessaan, että kuolevaisen olennon mielen osoittama pyrkimys todelliseen epäitsekkyyteen juontuu Ajatuksensuuntaajan henkijohdatuksista hänen sisimmässään.
All men recognize the morality of this universal human urge to be unselfish and altruistic. The humanist ascribes the origin of this urge to the natural working of the material mind; the religionist more correctly recognizes that the truly unselfish drive of mortal mind is in response to the inner spirit leadings of the Thought Adjuster.
Mutta ihmisen tulkinta näistä omaa hyvää tavoittelevan tahdon ja muuta kuin omaa hyvää tavoittelevan tahdon välillä jo varhain ilmenevistä ristiriidoista ei ole aina luotettava. Vasta melko hyvin eheytynyt persoonallisuus kykenee sovittelemaan näitä monenmoisia ristiriitoja, joita puhkeaa egon halujen ja orastavan sosiaalisen tietoisuuden välillä. Minuudella on oikeutensa siinä kuin asianomaisen lähimmäisilläkin. Kummallakaan ei ole yksinoikeutta saada osakseen yksilön huomiota ja palvelua. Jos tämä ongelma jää ratkaisematta, siitä aiheutuu sentyyppisiä syyllisyydentuntoja, joita ihminen tuntee kaikkein varhaisimmassa vaiheessa.
But man’s interpretation of these early conflicts between the ego-will and the other-than-self-will is not always dependable. Only a fairly well unified personality can arbitrate the multiform contentions of the ego cravings and the budding social consciousness. The self has rights as well as one’s neighbors. Neither has exclusive claims upon the attention and service of the individual. Failure to resolve this problem gives origin to the earliest type of human guilt feelings.
Inhimillinen onnellisuus saavutetaan, vasta kun kokoavan ja valvovan persoonallisuuden yhdentynyt tahto koordinoi ja saattaa sopusointuun minuuden omaa parasta tavoittelevan halun ja korkeamman minuuden (jumalallisen hengen) esille tuoman pyyteettömyydenhalun. Evolutionaarisen ihmisen mielellä on aina vastassaan se visainen pulma, että sen pitää toimia erotuomarina kamppailussa, jota käydään toisaalta emotionaalisten impulssien luonnollisen laajenemisen, toisaalta hengelliseen ymmärrykseen, aitoon uskonnolliseen pohdiskeluun, perustuvien epäitsekkäiden yllykkeiden moraalisen kasvun välillä.
Human happiness is achieved only when the ego desire of the self and the altruistic urge of the higher self (divine spirit) are co-ordinated and reconciled by the unified will of the integrating and supervising personality. The mind of evolutionary man is ever confronted with the intricate problem of refereeing the contest between the natural expansion of emotional impulses and the moral growth of unselfish urges predicated on spiritual insight—genuine religious reflection.
Pyrkimys turvata yhtä paljon hyvää sekä minuudelle että mahdollisimman suurelle joukolle muita minuuksia on ongelma, jota ei aina voida ajallis-avaruudellisissa puitteissa tyydyttävällä tavalla ratkaista. Otaksuttaessa, että tähän on käytettävissä ikuinen elämä, tällaiset ristiriita-asetelmat voidaan selvittää, mutta yhden lyhyen ihmiselämän aikana niitä ei kyetä ratkaisemaan. Jeesus viittasi tällaiseen paradoksiin sanoessaan: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä valtakunnan tähden, hän löytää sen.”
The attempt to secure equal good for the self and for the greatest number of other selves presents a problem which cannot always be satisfactorily resolved in a time-space frame. Given an eternal life, such antagonisms can be worked out, but in one short human life they are incapable of solution. Jesus referred to such a paradox when he said: “Whosoever shall save his life shall lose it, but whosoever shall lose his life for the sake of the kingdom, shall find it.”
Ihanteen tavoittelu, pyrkimys jumalankaltaisuuteen, on jatkuvaa ponnistelua, sekä ennen kuolemaa että sen jälkeen. Kuolemanjälkeinen elämä ei olennaisilta osiltaan ole mitenkään erilaista kuin kuolevaisen olennon olemassaolo. Kaikki tässä elämässä tekemämme hyvä vaikuttaa tulevaan elämään sitä välittömästi kohottaen. Todellinen uskonto ei ruoki moraalista velttoutta eikä hengellistä laiskuutta sellaista turhaa toivoa rohkaisemalla, että ihmiselle vain sen vuoksi, että hän on kulkenut luonnollisen kuoleman porttien läpi, lahjoitettaisiin kaikki jaloon luonteeseen kuuluvat hyveet. Oikea uskonto ei vähättele ihmisen etenemisponnisteluja kuolevaisen olennon elinaikana. Jokainen kuolevaisen saavuttama edistysaskel päätyy välittömästi rikastuttamaan kuolemattomana koettavan eloonjäämiskokemuksen ensimmäisiä vaiheita.
The pursuit of the ideal—the striving to be Godlike—is a continuous effort before death and after. The life after death is no different in the essentials than the mortal existence. Everything we do in this life which is good contributes directly to the enhancement of the future life. Real religion does not foster moral indolence and spiritual laziness by encouraging the vain hope of having all the virtues of a noble character bestowed upon one as a result of passing through the portals of natural death. True religion does not belittle man’s efforts to progress during the mortal lease on life. Every mortal gain is a direct contribution to the enrichment of the first stages of the immortal survival experience.
Ihmisen ihanteellisuudelle on kohtalokasta, kun hänelle opetetaan kaikkien hänen altruististen pontimiensa olevan vain hänen luonnollisten laumavaistojensa aikaansaannosta. Mutta häntä ylevöittää, ja hän saa suunnattomasti tarmoa, kun hän saa tietää, että nämä hänen sielunsa korkeammat virikkeet saavat alkunsa hänen kuolevaismielessään asuvista hengellisistä voimista.
It is fatal to man’s idealism when he is taught that all of his altruistic impulses are merely the development of his natural herd instincts. But he is ennobled and mightily energized when he learns that these higher urges of his soul emanate from the spiritual forces that indwell his mortal mind.
Kunhan ihminen täysin käsittää, että hänen sisimmässään elää ja ponnistelee jokin ikuinen ja jumalallinen, se nostaa hänet ulos minuudesta ja minuuden tuolle puolen. Ja niin on, että elävä usko siihen, että ihanteemme ovat peräisin ihmisen yläpuolelta, osoittaa oikeaksi uskomme siihen, että olemme Jumalan poikia, ja tekee altruistisista vakaumuksistamme, ihmisten välisen veljeyden tunteista, todellisia.
It lifts man out of himself and beyond himself when he once fully realizes that there lives and strives within him something which is eternal and divine. And so it is that a living faith in the superhuman origin of our ideals validates our belief that we are the sons of God and makes real our altruistic convictions, the feelings of the brotherhood of man.
Ihmisellä on – omassa hengellisessä toimikentässään – todellakin vapaa tahto. Kuolevainen ihminen ei ole kaikkivoivan Jumalan joustamattoman hallitsijanvallan avuton orja sen enempää kuin hän on mekanistisen kosmisen determinismin mukaisen toivottoman fatalisminkaan uhri. Ihminen todellakin on oman ikuisen kohtalonsa arkkitehti.
Man, in his spiritual domain, does have a free will. Mortal man is neither a helpless slave of the inflexible sovereignty of an all-powerful God nor the victim of the hopeless fatality of a mechanistic cosmic determinism. Man is most truly the architect of his own eternal destiny.
Mutta painostamalla ei ihmistä pelasteta eikä jalonneta. Henkinen kasvu kumpuaa kehittyvän sielun sisältä. Painostus saattaa rujontaa persoonallisuuden, mutta milloinkaan se ei anna pontta kasvulle. Kasvatuksellinenkin painostus on vain negatiivisesti hyödyllistä sikäli, että se saattaa auttaa tuhoisien kokemusten ehkäisemisessä. Hengellinen kasvu on suurimmillaan siellä, missä kaikki ulkopuoliset paineet ovat pienimmillään. ”Missä Herran henki on, siellä on vapaus.” Ihminen kehittyy parhaiten, kun kodin, yhteisön, kirkon ja valtion harjoittama painostus on vähäisintä. Mutta tämän ei saa tulkita merkitsevän sellaista, ettei edistyvässä yhteiskunnassa olisi sijaa kodille, sosiaalisille instituutioille, kirkolle eikä valtiolle.
But man is not saved or ennobled by pressure. Spirit growth springs from within the evolving soul. Pressure may deform the personality, but it never stimulates growth. Even educational pressure is only negatively helpful in that it may aid in the prevention of disastrous experiences. Spiritual growth is greatest where all external pressures are at a minimum. “Where the spirit of the Lord is, there is freedom.” Man develops best when the pressures of home, community, church, and state are least. But this must not be construed as meaning that there is no place in a progressive society for home, social institutions, church, and state.
Kun jonkin sosiaalisen uskonnollisen ryhmän jäsen on mukautunut tällaisen ryhmän vaatimuksiin, häntä tulisi rohkaista nauttimaan uskonnollisesta vapaudesta ja tuomaan täysin rinnoin julki oman henkilökohtaisen tulkintansa uskonnollisen vakaumuksen sisältämistä totuuksista ja uskonnollisen kokemuksen tosiasioista. Se, miten turvallinen jokin uskonnollinen ryhmä on, riippuu hengellisestä yhtenäisyydestä, ei teologisesta yhdenmukaisuudesta. Uskonnollisen ryhmän tulisi kyetä nauttimaan vapaa-ajattelun vapaudesta ilman, että ryhmän jäsenten on tarpeen tulla ”vapaa-ajattelijoiksi”. Jokaisella kirkkokunnalla, joka palvoo elävää Jumalaa, joka saattaa voimaan ihmisten välisen veljeyden ja joka rohkenee poistaa kaiken jäseniinsä kohdistuvan opillisen painostuksen, on paljon toivoa.
When a member of a social religious group has complied with the requirements of such a group, he should be encouraged to enjoy religious liberty in the full expression of his own personal interpretation of the truths of religious belief and the facts of religious experience. The security of a religious group depends on spiritual unity, not on theological uniformity. A religious group should be able to enjoy the liberty of freethinking without having to become “freethinkers.” There is great hope for any church that worships the living God, validates the brotherhood of man, and dares to remove all creedal pressure from its members.