Teksti
Tausta
Näytä
Lisäasetukset
Kieli
Urantia Opas
Kysy kirjan sisällöstä. Opas vastaa Book Enginen omien lähdekohtien perusteella ja ohjaa sinut lukemaan ne.
Hei! 🙏
Olen sinun Urantia-oppaasi. Tehtäväni on auttaa sinua löytämään oikeat kohdat Urantia-kirjasta ja ymmärtämään sen opetuksia syvemmin. 😊❤️
Jeesus teki aina parhaansa juurruttaakseen apostoliensa ja opetuslastensa mieleen, että heidän oli uskon kautta hankittava sellainen vanhurskaus, että se ylittäisi orjamaisista teoista koostuvan vanhurskauden, jolla kirjanoppineet ja fariseukset maailman edessä pöyhkeillen ylvästelivät.
Vaikka Jeesus opetti, että usko, yksinkertainen lapsenomainen usko, oli avain valtakunnan oveen, hän opetti myös, että ovesta sisälleastumisen jälkeen odottivat vanhurskauden askelma askelmalta nousevat portaat, joita jokaisen uskovan lapsen on noustava kasvaakseen vankkojen Jumalan poikien täyteen mittaan.
Juuri siinä, kun tarkastellaan menetelmää, jolla Jumalan anteeksianto otetaan vastaan, paljastuu, miten valtakunnan vanhurskaus saavutetaan. Usko on hinta, jonka maksat päästäksesi Jumalan perheeseen; mutta anteeksianto on se Jumalan teko, jolla uskosi hyväksytään sisäänpääsymaksuksi. Ja kun valtakuntauskova ottaa vastaan Jumalan anteeksiannon, siinä on kysymys tarkalleen määrätystä ja tosiasiallisesta kokemuksesta, ja siihen kuuluvat seuraavat neljä askelmaa, sisäisen vanhurskauden valtakunta-askelmat:
1. Jumalan anteeksiantamus tuodaan aktuaalisesti saataville, ja ihminen kokee sen omakohtaisesti vain siinä laajuudessa, jossa hän antaa kanssaihmisilleen anteeksi.
2. Ihminen ei tosissaan anna anteeksi kanssaihmisilleen, ellei hän rakasta heitä niin kuin itseään.
3. Se, että tällä tavoin rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, on korkeinta etiikkaa.
4. Moraalisesta käyttäytymisestä, todellisesta vanhurskaudesta, tulee näin ollen tällaisen rakkauden luonnollinen seuraus.
On siis ilmeistä, että oikealla ja sisäisellä valtakunnan uskonnolla on taipumus tulla joka tilanteessa ja aina vain laajemmin esille sosiaalisen palvelemisen käytännön toimissa. Jeesus opetti elävää uskontoa, joka pakotti uskovansa ryhtymään rakastavaan palvelutoimintaan. Mutta Jeesus ei asettanut etiikkaa uskonnon tilalle. Hänen opetuksensa mukaan uskonto on syy ja etiikka on seuraus.
Jokaisen teon vanhurskautta on mitattava motiivin mukaan. Hyvyyden korkeimmat muodot ovat sen vuoksi tiedostamattomia. Jeesus ei koskaan kantanut huolta moraalista tai etiikasta sinänsä. Hänen koko mielenkiintonsa kohdistui siihen sisäiseen ja hengelliseen yhteisyyteen Jumala Isän kanssa, joka niin varmasti ja suoraan ilmenee näkyvänä ja rakastavana ihmisen palvelemisena. Hän opetti, että valtakunnan evankeliumi on sellainen aito omakohtainen kokemus, jota kukaan ei voi pidättää sisällään; että tietoisuus uskovien perheen jäsenenä olemisesta johtaa vääjäämättä tämän perheen käyttäytymissääntöjen noudattamiseen, veljiensä ja sisariensa palvelemiseen veljeyden lisäämiseksi ja laajentamiseksi.
Valtakunnan uskonto on henkilökohtaista, yksilökohtaista; sen hedelmät, tulokset, ovat perheeseen, yhteisöön, kohdistuvia. Jeesus ei milloinkaan laiminlyönyt yksilön pyhyyden kunniaan nostamista yhteisön vastakohtana. Mutta hän tiedosti myös, että ihminen kehittää luonnettaan epäitsekkäällä palvelemisella, että hän tuo moraalisen olemuksensa julki rakastavissa suhteissa kanssaihmisiinsä.
Opettamalla valtakunnan olevan ihmisen sisimmässä, nostamalla yksilön kunniaan Jeesus antoi vanhalle yhteiskunnalle kuoliniskun ja aloitti uuden tuomiokauden, jolloin vallitsee väärentämätön sosiaalinen vanhurskaus. Maailma ei ole suuremmin nähnyt tätä uutta yhteiskuntajärjestystä, sillä se on kieltäytynyt noudattamasta taivaan valtakunnan evankeliumin periaatteita. Ja kun tämä hengellisen ylivoimaisuutta edustava valtakunta todellakin tulee maan päälle, se ei ilmene pelkästään kohentuneina sosiaalisina ja aineellisina oloina vaan pikemminkin sille lähestymässä olevalle aikakaudelle ominaisissa enentyneiden ja rikastuneiden hengellisten arvojen luomissa autuuksissa, jolloin ihmissuhteet paranevat ja hengellisyyden saavuttamisessa päästään yhä pitemmälle.
Jesus was always trying to impress upon his apostles and disciples that they must acquire, by faith, a righteousness which would exceed the righteousness of slavish works which some of the scribes and Pharisees paraded so vaingloriously before the world.
Though Jesus taught that faith, simple childlike belief, is the key to the door of the kingdom, he also taught that, having entered the door, there are the progressive steps of righteousness which every believing child must ascend in order to grow up to the full stature of the robust sons of God.
It is in the consideration of the technique of receiving God’s forgiveness that the attainment of the righteousness of the kingdom is revealed. Faith is the price you pay for entrance into the family of God; but forgiveness is the act of God which accepts your faith as the price of admission. And the reception of the forgiveness of God by a kingdom believer involves a definite and actual experience and consists in the following four steps, the kingdom steps of inner righteousness:
1. God’s forgiveness is made actually available and is personally experienced by man just in so far as he forgives his fellows.
2. Man will not truly forgive his fellows unless he loves them as himself.
3. To thus love your neighbor as yourself is the highest ethics.
4. Moral conduct, true righteousness, becomes, then, the natural result of such love.
It therefore is evident that the true and inner religion of the kingdom unfailingly and increasingly tends to manifest itself in practical avenues of social service. Jesus taught a living religion that impelled its believers to engage in the doing of loving service. But Jesus did not put ethics in the place of religion. He taught religion as a cause and ethics as a result.
The righteousness of any act must be measured by the motive; the highest forms of good are therefore unconscious. Jesus was never concerned with morals or ethics as such. He was wholly concerned with that inward and spiritual fellowship with God the Father which so certainly and directly manifests itself as outward and loving service for man. He taught that the religion of the kingdom is a genuine personal experience which no man can contain within himself; that the consciousness of being a member of the family of believers leads inevitably to the practice of the precepts of the family conduct, the service of one’s brothers and sisters in the effort to enhance and enlarge the brotherhood.
The religion of the kingdom is personal, individual; the fruits, the results, are familial, social. Jesus never failed to exalt the sacredness of the individual as contrasted with the community. But he also recognized that man develops his character by unselfish service; that he unfolds his moral nature in loving relations with his fellows.
By teaching that the kingdom is within, by exalting the individual, Jesus struck the deathblow of the old society in that he ushered in the new dispensation of true social righteousness. This new order of society the world has little known because it has refused to practice the principles of the gospel of the kingdom of heaven. And when this kingdom of spiritual pre-eminence does come upon the earth, it will not be manifested in mere improved social and material conditions, but rather in the glories of those enhanced and enriched spiritual values which are characteristic of the approaching age of improved human relations and advancing spiritual attainments.
SuomiEnglish
Jeesus teki aina parhaansa juurruttaakseen apostoliensa ja opetuslastensa mieleen, että heidän oli uskon kautta hankittava sellainen vanhurskaus, että se ylittäisi orjamaisista teoista koostuvan vanhurskauden, jolla kirjanoppineet ja fariseukset maailman edessä pöyhkeillen ylvästelivät.
Jesus was always trying to impress upon his apostles and disciples that they must acquire, by faith, a righteousness which would exceed the righteousness of slavish works which some of the scribes and Pharisees paraded so vaingloriously before the world.
Vaikka Jeesus opetti, että usko, yksinkertainen lapsenomainen usko, oli avain valtakunnan oveen, hän opetti myös, että ovesta sisälleastumisen jälkeen odottivat vanhurskauden askelma askelmalta nousevat portaat, joita jokaisen uskovan lapsen on noustava kasvaakseen vankkojen Jumalan poikien täyteen mittaan.
Though Jesus taught that faith, simple childlike belief, is the key to the door of the kingdom, he also taught that, having entered the door, there are the progressive steps of righteousness which every believing child must ascend in order to grow up to the full stature of the robust sons of God.
Juuri siinä, kun tarkastellaan menetelmää, jolla Jumalan anteeksianto otetaan vastaan, paljastuu, miten valtakunnan vanhurskaus saavutetaan. Usko on hinta, jonka maksat päästäksesi Jumalan perheeseen; mutta anteeksianto on se Jumalan teko, jolla uskosi hyväksytään sisäänpääsymaksuksi. Ja kun valtakuntauskova ottaa vastaan Jumalan anteeksiannon, siinä on kysymys tarkalleen määrätystä ja tosiasiallisesta kokemuksesta, ja siihen kuuluvat seuraavat neljä askelmaa, sisäisen vanhurskauden valtakunta-askelmat:
It is in the consideration of the technique of receiving God’s forgiveness that the attainment of the righteousness of the kingdom is revealed. Faith is the price you pay for entrance into the family of God; but forgiveness is the act of God which accepts your faith as the price of admission. And the reception of the forgiveness of God by a kingdom believer involves a definite and actual experience and consists in the following four steps, the kingdom steps of inner righteousness:
1. Jumalan anteeksiantamus tuodaan aktuaalisesti saataville, ja ihminen kokee sen omakohtaisesti vain siinä laajuudessa, jossa hän antaa kanssaihmisilleen anteeksi.
1. God’s forgiveness is made actually available and is personally experienced by man just in so far as he forgives his fellows.
2. Ihminen ei tosissaan anna anteeksi kanssaihmisilleen, ellei hän rakasta heitä niin kuin itseään.
2. Man will not truly forgive his fellows unless he loves them as himself.
3. Se, että tällä tavoin rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, on korkeinta etiikkaa.
3. To thus love your neighbor as yourself is the highest ethics.
4. Moraalisesta käyttäytymisestä, todellisesta vanhurskaudesta, tulee näin ollen tällaisen rakkauden luonnollinen seuraus.
4. Moral conduct, true righteousness, becomes, then, the natural result of such love.
On siis ilmeistä, että oikealla ja sisäisellä valtakunnan uskonnolla on taipumus tulla joka tilanteessa ja aina vain laajemmin esille sosiaalisen palvelemisen käytännön toimissa. Jeesus opetti elävää uskontoa, joka pakotti uskovansa ryhtymään rakastavaan palvelutoimintaan. Mutta Jeesus ei asettanut etiikkaa uskonnon tilalle. Hänen opetuksensa mukaan uskonto on syy ja etiikka on seuraus.
It therefore is evident that the true and inner religion of the kingdom unfailingly and increasingly tends to manifest itself in practical avenues of social service. Jesus taught a living religion that impelled its believers to engage in the doing of loving service. But Jesus did not put ethics in the place of religion. He taught religion as a cause and ethics as a result.
Jokaisen teon vanhurskautta on mitattava motiivin mukaan. Hyvyyden korkeimmat muodot ovat sen vuoksi tiedostamattomia. Jeesus ei koskaan kantanut huolta moraalista tai etiikasta sinänsä. Hänen koko mielenkiintonsa kohdistui siihen sisäiseen ja hengelliseen yhteisyyteen Jumala Isän kanssa, joka niin varmasti ja suoraan ilmenee näkyvänä ja rakastavana ihmisen palvelemisena. Hän opetti, että valtakunnan evankeliumi on sellainen aito omakohtainen kokemus, jota kukaan ei voi pidättää sisällään; että tietoisuus uskovien perheen jäsenenä olemisesta johtaa vääjäämättä tämän perheen käyttäytymissääntöjen noudattamiseen, veljiensä ja sisariensa palvelemiseen veljeyden lisäämiseksi ja laajentamiseksi.
The righteousness of any act must be measured by the motive; the highest forms of good are therefore unconscious. Jesus was never concerned with morals or ethics as such. He was wholly concerned with that inward and spiritual fellowship with God the Father which so certainly and directly manifests itself as outward and loving service for man. He taught that the religion of the kingdom is a genuine personal experience which no man can contain within himself; that the consciousness of being a member of the family of believers leads inevitably to the practice of the precepts of the family conduct, the service of one’s brothers and sisters in the effort to enhance and enlarge the brotherhood.
Valtakunnan uskonto on henkilökohtaista, yksilökohtaista; sen hedelmät, tulokset, ovat perheeseen, yhteisöön, kohdistuvia. Jeesus ei milloinkaan laiminlyönyt yksilön pyhyyden kunniaan nostamista yhteisön vastakohtana. Mutta hän tiedosti myös, että ihminen kehittää luonnettaan epäitsekkäällä palvelemisella, että hän tuo moraalisen olemuksensa julki rakastavissa suhteissa kanssaihmisiinsä.
The religion of the kingdom is personal, individual; the fruits, the results, are familial, social. Jesus never failed to exalt the sacredness of the individual as contrasted with the community. But he also recognized that man develops his character by unselfish service; that he unfolds his moral nature in loving relations with his fellows.
Opettamalla valtakunnan olevan ihmisen sisimmässä, nostamalla yksilön kunniaan Jeesus antoi vanhalle yhteiskunnalle kuoliniskun ja aloitti uuden tuomiokauden, jolloin vallitsee väärentämätön sosiaalinen vanhurskaus. Maailma ei ole suuremmin nähnyt tätä uutta yhteiskuntajärjestystä, sillä se on kieltäytynyt noudattamasta taivaan valtakunnan evankeliumin periaatteita. Ja kun tämä hengellisen ylivoimaisuutta edustava valtakunta todellakin tulee maan päälle, se ei ilmene pelkästään kohentuneina sosiaalisina ja aineellisina oloina vaan pikemminkin sille lähestymässä olevalle aikakaudelle ominaisissa enentyneiden ja rikastuneiden hengellisten arvojen luomissa autuuksissa, jolloin ihmissuhteet paranevat ja hengellisyyden saavuttamisessa päästään yhä pitemmälle.
By teaching that the kingdom is within, by exalting the individual, Jesus struck the deathblow of the old society in that he ushered in the new dispensation of true social righteousness. This new order of society the world has little known because it has refused to practice the principles of the gospel of the kingdom of heaven. And when this kingdom of spiritual pre-eminence does come upon the earth, it will not be manifested in mere improved social and material conditions, but rather in the glories of those enhanced and enriched spiritual values which are characteristic of the approaching age of improved human relations and advancing spiritual attainments.