Uudessa raportissa ja siihen viittaavissa kyselyissä todetaan, että merkittävä osa lapsuudessaan Latter-day Saint -kirkkoon (mormonikirkko) kuuluneista nuorista naisista ei enää määrittele itseään kirkon jäseniksi. Raportin taustalla ovat laajat kyselyaineistot, muun muassa Ryan Burgen Spiritual Seismology -kysely (2025) ja Pew’n 2023–24 Religious Landscape -tutkimus, sekä myöhempi analyysi, jonka tekijät toteavat kirkon kahden rinnakkaisen kehityskulun: harjoitettu uskonnollisuus on monilla mittareilla vahvistunut, mutta säilyvyys on laskenut verrattuna aiempiin sukupolviin.

Keskeinen havainto on sukupuolten välinen muutos: nuoret naiset eroavat kirkosta suhteessa nuoriin miehiin useammin. Burgen aineistossa Gen Z -ikäryhmään kuuluvista naisista vain noin neljä kymmenestä raportoi yhä kuuluvansa kirkkoon; nuorimmissa ikäluokissa, esimerkiksi 18-vuotiaiden kohdalla, säilyvyys voi olla alle 40 prosenttia. Pew’n tulokset tukevat samaa suuntausta, joskin eroavaisuuksien tarkat prosentit vaihtelevat tutkimuksesta riippuen.

Mitä tutkimus paljastaa: kolme pääselitystä

Raportin kirjoittajat ja tutkijat tiivistävät nuorten naisten eroon johtavat tekijät kolmeen luokkaan, joita he kutsuvat kolmeksi P:ksi — politics (politiikka), purity (puhtaus/puhteellisuus) ja powerlessness (vallattomuus).

Politiikka: Nuoret naiset ovat tilastollisesti muuttuneet merkittävästi liberaalimmiksi kuin samaa ikäluokkaa olevat miehet. Kirkkoyhteisön julkinen kanta useisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten samaa sukupuolta olevien avioliittoon, naisten tasa-arvoon ja abortin säätelyyn, on monessa tapauksessa vastannut nuorten naisten arvoja vastaan. Tämä näkemyserojen kasaantuminen tekee kirkon jäsenyydestä monille vaikeasti sovitettavan osan henkilökohtaista identiteettiä.

Puhtauskulttuuri: 2000-luvun alussa kirkon opetuksissa korostui erityinen valppaus nuorten tyttöjen pukeutumista ja seksuaalisuutta kohtaan. Aineistossa haastatellut kertovat, että jatkuva tarkkailun ja itsesäätelyn painostus on voinut aiheuttaa pitkäkestoista ahdistusta ja vieraantumista omasta kehosta ja seksuaalisuudesta. Tällainen kasvukokemus näyttäytyy monessa tapauksessa yhdeksi syyksi hakeutua pois yhteisöstä.

Vallattomuus: Monet nuoret naiset kokevat, että heidän elämänpiirissään tasa-arvo on edistynyt, mutta kirkon rakenteissa ja päätöksenteossa heidän mahdollisuutensa vaikuttaa ovat rajalliset. Käytännöt, jotka rajoittavat esimerkiksi jumalanpalveluksissa tai hallinnossa toimimista, näyttäytyvät ristiriitaisina suhteessa laajempaan yhteiskunnalliseen odotukseen naisten mahdollisuuksista.

Mitä seurauksia ja reaktioita ilmiö synnyttää?

Kirkko on tehnyt joitakin muutoksia, joilla pyritään vastaamaan jäsenkadon haasteeseen: esimerkiksi palvelusikärajat on yhdenmukaistettu miesten ja naisten välillä, ja joitakin pukeutumiseen liittyviä käytäntöjä on pehmennetty. On kuitenkin epäselvää, riittävätkö nämä sopeutukset kääntämään suuntausta, kun taustalla on laajempi kulttuurinen muutos nuorten sukupuolikäsityksissä ja poliittisissa arvoissa.

Alustava tulkinta on, että kun instituutioiden sisäiset käytännöt ja yhteiskunnalliset odotukset erkanevat, yksilöiden hengellinen sitoutuminen hakee uusia muotoja. Joillekin eronnut merkitsee irtautumista kaikesta hengellisyydestä, toisille taas etsintää erilaisissa hengellisissä yhteisöissä tai henkilökohtaisissa uskonharjoissa. Tutkimus nostaa esiin kysymyksen siitä, miten uskonnolliset yhteisöt voivat tukea jäsentensä hengellistä kasvua ilman, että ne ylläpitävät kontrolloivia tai leimaavia käytäntöjä.

Urantia-kirjan lukijalle nämä havainnot voivat herättää kiinnostusta monella tasolla: ne käsittelevät kysymyksiä yksilön hengellisestä itsenäisyydestä, instituution ja yksilön välisestä jännitteestä sekä siitä, miten yhteisölliset tavat muovaavat ihmisten käsityksiä omasta pyhyydestä ja moraalista. Lisäksi ilmiö muistuttaa, että uskonnolliset traditiot muuttuvat vuorovaikutuksessa laajempien kulttuuristen virtausten kanssa.

Tutkimuksen johtopäätökset eivät tarjoa helppoja ratkaisumalleja, mutta ne korostavat tarpeen ymmärtää jäsenyyden vähenemistä laajempana sosiaalisena ja psykologisena ilmiönä. Käytännöllisesti tämä tarkoittaa sekä kirkollista itsetutkiskelua että keskustelua siitä, miten uskonnolliset yhteisöt voivat rakentaa osallistavampia rakenteita, jotka ottavat huomioon sukupolvien väliset arvokonfliktit.