Pahuuden mittari
On olemassa hetkiä, jolloin yksinkertainen näky pysäyttää ihmisen syvemmällä tavalla kuin yksikään suuri teoria. Katselin ystävääni, joka leikitteli lampun valolla. Hän vei kättään lähemmäs lamppua ja sitten kauemmas siitä. Seinälle syntyi varjo, joka kasvoi ja pieneni riippuen siitä, missä käsi oli suhteessa valoon.
Ja silloin mieleeni nousi ajatus pahuudesta.
Varjo näytti suurelta. Hetkittäin jopa pelottavalta. Mutta todellisuudessa kyseessä oli vain pieni käsi valtavan valon edessä. Lamppu valaisi koko huoneen. Varjo ei koskaan ollut itsenäinen voima — se oli vain alue, johon valo ei sillä hetkellä päässyt suoraan. Lampun lämpö kuitenkin tuntui koko huoneessa, se tuntui itse asiassa myös varjoisella puolella.
Silloin ymmärsin jotakin, mikä muistuttaa paljon siitä tavasta, jolla Urantia-kirja kuvaa pahuutta.
Pahuus ei ole itsenäinen, Jumalan rinnalla oleva voima. Se ei ole todellinen vastakohta totuudelle samalla tavalla kuin valo on todellinen asia. Pahuus on enemmänkin poissaoloa, vääristymää, erillisyyttä ja tietoisuuden puutetta. Se on kuin varjo, joka syntyy silloin, kun jokin asettuu valon eteen.
Mutta itse valo ei koskaan katoa.
Varjon takanakin on edelleen valo.
Kirjassa on mainintaa siitä, ettei Jumala koskaan katkaise yhteyttä, eikä mikään este sitä voi estää, ei edes varjo eli ”pahuus” tässä kuvailmassa, vaan yhteys löytyy aina ja ehkä ajatuksena tuo valo on sen hyvyyden näkyvä osuus ja lämpö on sen todellinen muoto ja juuri se muoto tuntuu läsnäolona myös varjoisella hetkellä, se on läsnä ja lämmittää sielua, vaikka ihminen kuinka kävelisi synkkyydessä.
Ihmiskunta elää aikaa, jolloin näemme varjoja enemmän kuin koskaan. Sodat, väkivalta, sairaudet, manipulointi, korruptio, valheet, hyväksikäyttö, ahneus ja jatkuvat pelon täyttämät uutisvirrat. Jokainen päivä tuntuu tuovan näkyviin uuden kerroksen ihmisen pimeydestä. Moni tuntee olevansa eksyksissä tämän kaiken keskellä.
Ja ehkä juuri siksi niin monet ihmiset kokevat sisällään syvää väsymystä. Ei vain fyysistä väsymystä, vaan sellaista hiljaista uupumusta, joka syntyy, kun sydän joutuu kantamaan liian paljon.
Mutta ehkä tässä on jotakin, mitä emme aina huomaa.
Ehkä lisääntynyt pimeys ei aina tarkoita sitä, että valo olisi häviämässä.
Ehkä se tarkoittaa, että valo paljastaa enemmän.
Kun huone pimenee hieman, pienikin kynttilä näkyy kirkkaammin. Ja kun ihmiskunta kohtaa oman rikkinäisyytensä yhä avoimemmin, myös kaipuu totuuteen alkaa kasvaa. Ihmiset alkavat kysyä syvempiä kysymyksiä. Mikä on oikeasti tärkeää? Mikä on totta? Mikä ihmisessä on aitoa? Mikä säilyy silloin, kun kaikki muu murenee?
Monet ihmiset löytävät Jumalan ja Jeesuksen kulkiessaan synkkyydessä, se ehkä kertoo siitä kontrastista että pienikin valonhehku kutsuu luokseen ja pian se valaisee koko ihmisen sisimmän, se lämmittää ja luo loistoa kauniin kirkkaasta tulevaisuudesta, sillon ehkä ne varjot katoavat tai ainakin himmenevät.
Urantia-kirjassa toistuu ajatus siitä, että hengellinen kasvu ei synny täydellisissä olosuhteissa, vaan valintojen kautta sekä kokemuksesta. Valo ei ole sitä, ettei pimeyttä olisi olemassa. Valo on sitä, että ihminen valitsee suunnata kohti totuutta silloinkin, kun ympärillä on epävarmuutta.
Ehkä siksi kaikkein rikkoutuneimmat sydämet kykenevät joskus suurimpaan rakkauteen.
Kun sydän särkyy tarpeeksi monta kertaa, siihen voi lopulta syntyä jotakin pehmeää. Ihminen lakkaa rakentamasta pelkkiä suojamuureja ja alkaa nähdä muiden kärsimyksen omanaan. Ja silloin sydämessä alkaa kuulua hyvin hiljainen ääni.
Ei vihaa.
Ei kostoa.
Vaan rakkautta.
Sellaista rakkautta, joka ei enää perustu siihen, ansaitseeko joku sen. Sellaista rakkautta, joka näkee varjon läpi itse valoon, tuntee kokemuksensa kautta muiden tuskan ja osaa olla läsnä, olla se jota itse kaipasi ollessaan synkkyydessä, mutta on muuttunut itse valoksi muille.
Ehkä pahuuden mittari ei lopulta olekaan se, kuinka paljon pimeyttä näemme ympärillämme.
Ehkä todellinen mittari on se, kuinka paljon valoa ihminen kykenee kantamaan kaiken sen keskellä.
Sillä varjo ei voi olla olemassa ilman valoa.
Mutta valo voi olla olemassa ilman varjoa.
Ja ehkä koko hengellinen matka on juuri tätä: siirtymistä vähitellen varjon takaa sen etupuolelle, siihen kohtaan jossa valo ei enää peity.
Valossa on totuus.
Ja rakkaus on totuus. ❤️