Kun suru kumpuaa tyhjyydestä
Me usein liitämme surun menetykseen – rakkaaseen, esineeseen tai elämäntilanteeseen, jonka olemme joutuneet jättämään taakse. Mutta toisinaan suru syntyy siitä, mitä ei koskaan ollutkaan.
On olemassa näkymätöntä kaipuuta.
Se on haavaa siitä, että emme saaneet lapsena kaikkea, mitä sydämemme kaipasi.
– Vanhempia, jotka olisivat todella nähneet meidät.
– Hetkiä, jolloin olisimme tunteneet olevamme tärkeitä ja arvokkaita.
– Turvaa ja syliä, joka olisi kantanut silloin, kun maailma tuntui liian suurelta.
Moni kyselee: “Voiko surra sellaista, mitä ei koskaan edes ollut?”
Vastaus on kyllä.
Sisäinen lapsi muistaa kaiken sen, mitä ei koskaan tapahtunut. Se muistaa katseet, jotka jäivät tulematta. Sanojen lämpö, jota ei lausuttu. Syli, johon emme koskaan saaneet käpertyä.
Tämä muisto ei välttämättä ole tietoista, mutta se asuu hermostossamme ja tunteissamme. Siksi joskus, nähdessämme onnellisen perheen tai kokiessamme turvallista läheisyyttä, pintaan nousee outo suru tai levottomuus.
Suru, joka ansaitsee tulla nähdyksi
Tällainen suru on todellista. Se ei ole liioittelua tai kuvitelmaa. Se kaipaa hyväksyntää ja lempeää katsetta. Jos yritämme vaieta sen pois, se kulkee mukanamme varjona. Mutta kun rohkenemme kohdata sen, voimme alkaa antaa itsellemme sitä, mitä ennen puuttui.
Urantia-kirjan lohdullinen näkökulma
Urantia-kirja muistuttaa, että ihmisen syvin kaipaus ei lopulta kohdistu vain toisiin ihmisiin. Sen juuret ovat syvemmällä: jokainen meistä kaipaa Jumalan rakkautta.
Vaikka emme olisi saaneet läheisiltämme hyväksyntää tai turvaa, taivaallinen Isä ei ole koskaan jättänyt meitä. Hänen rakkautensa on ollut läsnä koko ajan – odottaen hetkeä, jolloin avaamme sydämemme sille.
”Taivaallinen Isä ei jätä yhtäkään lastaan vaille rakkautta ja turvaa, jota hän tarvitsee. Todellinen kaipaus täyttyy vasta Jumalan rakkaudessa.” (Urantia-kirjaa mukaillen)
Kohti sisäistä eheytymistä
Suru siitä, mitä ei koskaan ollut, ei tee meistä heikkoja. Päinvastoin – se kertoo, että olemme herkkiä ja inhimillisiä.
Kun uskallamme tunnistaa tämän kaipuun ja samalla turvautua Jumalan rakkauteen, menneisyys ei enää määrää tulevaisuutta. Voimme vähitellen rakentaa sisällemme turvan ja hyväksynnän, jota aikanaan jäimme vaille.
Ja silloin huomaamme, että se rakkaus, jota aina kaipasimme, on ollut kanssamme koko ajan – ei ihmisten, vaan Jumalan kautta.
Ingressi:
Suru ei aina liity menetykseen. Joskus se kumpuaa tyhjyydestä – siitä, mitä emme koskaan saaneet. Urantia-kirja tarjoaa tähän lohdullisen näkökulman: syvin kaipuumme löytää täyttymyksensä Jumalan rakkaudessa.