Arvioitu lukuaika: 3 minuuttia

57:5.1 (655.6) 5 000 000 000 vuotta sitten Aurinkonne oli verrattain eristynyt liekehtivä taivaankappale, joka oli kerännyt itseensä valtaosan lähellä kiertäneestä avaruuden aineesta, niistä jäännöksistä, jotka olivat peräisin sen omaan syntyyn liittyneestä äskettäisestä mullistuksesta.

57:5.2 (655.7) Nykyisessä tilassaan Aurinkonne on saavuttanut suhteellisen vakauden, mutta sen yhdentoista ja puolen vuoden auringonpilkkujaksot paljastavat, että nuoruudessaan se oli muuttuva tähti. Jatkuva kokoonpainuminen ja sen seurauksena tapahtunut vähittäinen lämpötilan nousu aiheuttivat aurinkokunnan varhaisaikoina sen pinnalla suunnattomia kouristuksia. Nämä jättiläiskokoiset aaltoilut tarvitsivat kolme ja puoli päivää käydäkseen läpi yhden valovoiman vaihteluna näkyneen syklin. Tämä häilyväinen tila, tämä jaksottainen syke, teki Aurinkonne erittäin herkäksi tietyille ulkopuolisille vaikutuksille, jotka se tulisi piakkoin kokemaan.

57:5.3 (655.8) Näin oli paikallisen avaruuden näyttämö valmiina Monmatian ainutlaatuiselle synnylle. Monmatia on oman Aurinkonne planeettaperheen, sen aurinkokunnan nimi, johon maailmanne kuuluu. Orvontonin planeettajärjestelmistä vajaalla yhdellä prosentilla on samanlainen alkuperä.

57:5.4 (655.9) 4 500 000 000 vuotta sitten alkoi suunnattoman suuri Angonan aurinkokunta lähestyä tämän yksinäisen Auringon naapurustoa. Tämän suuren järjestelmän keskuksena oli pimeä avaruuden jättiläinen. Se oli kiinteä, vahvasti varautunut, ja sillä oli tavattoman vahva gravitaatiovoima.

57:5.5 (656.1) Angonan tullessa yhä lähemmäs Aurinkoa ja Auringon sykähdysvaiheiden ollessa suurimmillaan avaruuteen sinkoutui kaasumaisen aineen virtoja valtaisina aurinkokielekkeinä. Aluksi nämä liekehtivät kaasukielekkeet syöksyivät poikkeuksetta takaisin Aurinkoon, mutta kun Angona tuli aina vain lähemmäksi, jättiläismäisen vierailijan gravitaatiovoima kävi niin suureksi, että nuo kaasukielekkeet joissakin kohdin katkeilivat. Vaikka tyviosat putosivat takaisin Aurinkoon, ulommat osat irtautuivat muodostuen itsenäisiksi aineskappaleiksi, aurinkometeoreiksi, jotka alkoivat heti kiertää Aurinkoa kukin omalla elliptisellä radallaan.

57:5.6 (656.2) Angonan järjestelmän lipuessa yhä lähemmäksi auringonpurskahdukset kävivät yhä laajemmiksi; yhä enemmän ainetta tempautui Auringosta muodostuakseen itsenäisiksi, kiertäviksi kappaleiksi ympäröivään avaruuteen. Tilanne jatkui tällaisena noin viidensadantuhannen vuoden ajan, kunnes Angona tuli lähimmäksi Aurinkoa. Tällöin Aurinkoa erään sen sisäisen kouristusjakson yhteydessä kohtasi osittainen hajoaminen; Auringon vastakkaisilta puolilta syöksähti samanaikaisesti ulos suunnattomia ainemääriä. Angonan puolelta tempautui ulospäin valtava aurinkokaasujen patsas, joka suippeni melkoisesti kummastakin päästään ja oli keskeltä hyvinkin pullistunut. Tämä irrottautui pysyvästi Auringon välittömästä gravitaatio-otteesta.

57:5.7 (656.3) Tämä Auringosta tällä tavoin erottautunut suuri aurinkokaasujen patsas kehittyi myöhemmin aurinkokunnan kahdeksitoista planeetaksi. Jättiläismäisen aurinkokunnan esi-isänä toimineeseen äsken mainittuun purkaukseen Auringon vastakkaisella puolella vuorovesi-ilmiön kaltaisena reaktiona ja vastakaikuna syntynyt kaasupurkauma on sen jälkeen tiivistynyt aurinkokunnan meteoreiksi ja avaruuspölyksi, vaikka Auringon gravitaatio Angonan järjestelmän loitottua kaukaiseen avaruuteen sittemmin erittäin paljon tästä aineesta sieppasikin takaisin.

57:5.8 (656.4) Vaikka Angonan onnistui tempaista irti myöhemmin aurinkokunnan planeetoiksi kehittyneen aineksen ja sen valtavan materiaalimäärän, joka nyt kiertää Aurinkoa asteroideina ja meteoreina, se ei itse kuitenkaan saanut mukaansa mitään tästä Auringon materiasta. Auringon läheisyyteen saapunut järjestelmä ei tullut aivan niin lähelle, että se olisi kyennyt viemään muassaan mitään Auringon substanssista, mutta se pyörähti kuitenkin tarpeeksi läheltä vetäistäkseen väliin jäävään avaruuteen koko sen aineksen, josta nykyinen aurinkokunta koostuu.

57:5.9 (656.5) Jäähtyvistä ja tiivistyvistä ytimistä sen jättiläismäisen, gravitaation aiheuttaman pullistuman vähemmän massiivisissa ja suippenevissa päissä, jonka Angona oli onnistunut irrottamaan Auringosta, muodostuivat pian pienoiskoossa viisi sisempää ja viisi ulompaa planeettaa, kun taas Saturnus ja Jupiter muodostuivat massiivisemmista ja pullistuneemmista keskiosista. Jupiterin ja Saturnuksen vahva vetovoima sieppasi jo varhaisessa vaiheessa enimmän osan Angonasta anastetusta aineesta, kuten näiden planeettojen joidenkin satelliittien vastapäiväinen liike todistaa.

57:5.10 (656.6) Jupiter ja Saturnus, jotka ovat peräisin ylikuumenneista aurinkokaasuista koostuneen suunnattoman kaasupatsaan keskuksesta, sisälsivät niin paljon tavattoman kuumaa aurinkoainesta, että ne loistivat kirkasta valoa ja säteilivät valtavat määrät lämpöä. Erillisiksi avaruuden kappaleiksi muodostumisensa jälkeen ne olivat lyhyen ajanjakson ajan todellisuudessa toissijaisia aurinkoja. Nämä aurinkokunnan kaksi suurinta planeettaa ovat tähän päivään saakka säilyneet suurimmaksi osaksi kaasumaisina, eivätkä ne siis vieläkään ole jäähtyneet siinä määrin, että ne olisivat kokonaan tiivistyneet tai kiinteytyneet.

57:5.11 (656.7) Kaasun kokoonpuristumisen tuloksena syntyneiden kymmenen muun planeetan ytimet saavuttivat pian kiinteytymisvaiheen ja alkoivat näin vetää puoleensa kasvavia määriä lähiavaruudessa kiertelevää meteoriainesta. Aurinkokunnan maailmoilla oli näin ollen kaksinainen alkuperä: kaasun tiivistymisestä syntynyt ydin, joka suunnattomien meteorimäärien sieppaamisen kautta myöhemmin kasvoi. Itse asiassa ne sieppaavat meteoreja edelleenkin, mutta huomattavasti vähemmässä määrin.

57:5.12 (657.1) Planeetat eivät kierrä Aurinkoa emäaurinkonsa päiväntasaajan tasossa, kuten tapahtuisi, jos ne olisivat sinkoutuneet radoilleen Auringon pyörimisliikkeestä. Ne kulkevat paremminkin Angonan aiheuttaman aurinkopurkauman tasossa. Tämä purkauma oli huomattavan jyrkässä kulmassa Auringon päiväntasaajan tasoon nähden.

57:5.13 (657.2) Vaikka Angona ei kyennytkään sieppaamaan mukaansa mitään Auringon massasta, Aurinkonne onnistui kuitenkin lisäämään muodonmuutokselliseen planeettaperheeseensä jotakin läheisyyteen tunkeutuneessa järjestelmässä kiertäneestä avaruusaineksesta. Angonan gravitaatiokentän voiman johdosta sen kiertotähdistö noudatti kiertoratoja, jotka olivat melko etäällä pimeästä jättiläisestä; ja pian aurinkokunnan muodostaneen massan purkautumisen jälkeen ja aikana, jolloin Angona vielä oli Auringon naapurustossa, Angonan järjestelmän kolme suurehkoa planeettaa kiertyi niin lähelle aurinkokunnan esivaihetta, että sen vetovoima, jota vielä Auringon oma vetovoima vahvisti, riitti järkyttämään Angonan gravitaatiopiirin tasapainon ja irrottamaan siitä pysyväisesti nämä kolme taivaan vaeltajan sivukiertolaista.

57:5.14 (657.3) Kaikella Auringosta peräisin olevalla aurinkokunnan aineksella oli alun perin yhtenäinen kiertoradan suunta, ja ilman näiden kolmen vieraan avaruuskappaleen tunkeutumista olisi kaikella aurinkokunnan aineksella yhä sama kiertoradan liikesuunta. Mutta tässä tilanteessa Angonan kolmen sivukiertolaisen vaikutuksesta tunkeutui kehkeytymässä olleeseen aurinkokuntaan uusia ja vieraita kiertovoimia, ja tämän tuloksena oli vastakkaisen liikesuunnan ilmaantuminen. Vastakkainen liikesuunta missä tahansa astronomisessa järjestelmässä on aina satunnaista, ja se ilmaantuu aina vieraiden avaruuskappaleiden törmäysvaikutuksesta. Tällaiset yhteentörmäykset eivät välttämättä aina tuota vastakkaista liikesuuntaa, mutta mitään vastakkaista liikesuuntaa ei koskaan ilmene muualla kuin järjestelmissä, jotka sisältävät eri alkuperää olevia massoja.