Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia

177:4.1 (1924.5) Pian sen jälkeen kun Jeesus ja Johannes Markus poistuivat leiriltä, Juudas Iskariot katosi veljiensä joukosta ja palasi vasta myöhään iltapäivällä. Mestarinsa nimenomaisesta pyynnöstä piittaamatta, jonka mukaan heidän olisi tullut pysytellä poissa Jerusalemista, tämä hämmentynyt ja tyytymätön apostoli piti kiirettä ehtiäkseen sovittuun tapaamiseensa Jeesuksen vihamiesten kanssa ylipappi Kaiafaan kodissa. Tämä oli sanhedrinin epävirallinen kokous, joka oli sovittu alkavaksi heti kymmenen jälkeen tuona aamuna. Kokous oli kutsuttu koolle keskustelemaan Jeesusta vastaan esitettävien syytteiden luonteesta ja päättämään, mitä menettelytapaa käyttäen hänet saataisiin Rooman viranomaisten eteen, jotta kuolemantuomiolle, jonka he jo olivat hänelle langettaneet, saataisiin välttämätön siviiliviranomaisten vahvistus.

177:4.2 (1924.6) Juudas oli edellisenä päivänä paljastanut joillekuille sukulaisilleen ja isänsä suvun muutamille saddukeusystäville tulleensa sellaiseen johtopäätökseen, että Jeesus toki oli hyvää tarkoittava haihattelija ja idealisti, mutta ettei hän ollut odotettu Israelin vapahtaja. Juudas totesi, että hän haluaisi varsin mielellään keksiä jonkin keinon, jolla hienovaraisesti jättäytyisi koko liikkeestä. Juudaksen ystävät vakuuttivat hänelle mielistellen, että juutalaiset vallanpitäjät tervehtisivät hänen vetäytymistään suurena tapauksena, eikä mikään silloin olisi hänelle kyllin hyvää. He saivat hänet uskomaan, että hän heti paikalla saisi sanhedrinilta suuria kunnianosoituksia ja että hän olisi lopulta sellaisessa asemassa, että se pyyhkisi pois häpeätahran, jonka hänen hyvää tarkoittanut, mutta ”valitettava veljeilynsä oppimattomien galilealaisten kanssa” oli tuottanut.

177:4.3 (1924.7) Juudas ei voinut aivan uskoa, että Mestarin voimalliset teot olisi tehty perkeleiden ruhtinaan voimalla, mutta nyt hän oli täysin vakuuttunut siitä, ettei Jeesus käyttäisi valtaansa tehdäkseen itsestään suuren. Hän oli vihdoin vakuuttunut siitä, että Jeesus antaisi juutalaisvallanpitäjien tuhota itsensä, eikä Juudas voinut kestää sellaista nöyryyttävää ajatusta, että hänet samastettaisiin liikkeeseen, jonka kohtalona olisi tappio. Hän kieltäytyi suostumasta ajatukseen, että edessä olisi epäonnistuminen. Hänellä oli perinpohjainen ymmärrys siitä, että Mestarin luonne oli jykevä ja että tämän majesteettinen ja armelias mieli oli teräväjärkinen, ja kuitenkin hänelle tuotti mielihyvää pitää ainakin osittain totena erään hänen sukulaisensa esittämää ajatusta, että Jeesus, hyvää tarkoittava fanaatikko kun oli, ei kenties ollut ihan tervejärkinen; että hän oli aina vaikuttanut omituiselta ja väärinymmärretyltä henkilöltä.

177:4.4 (1925.1) Ja nyt Juudas huomasi, että häntä toisin kuin koskaan ennen oudosti harmistutti, ettei Jeesus ollut milloinkaan osoittanut hänelle asemaa, joka olisi tuottanut suurempaa kunniaa. Hän oli kaiken aikaa arvostanut sitä kunniaa, että hän oli apostolien varainhoitaja, mutta nyt hänestä alkoi tuntua, ettei häntä arvostettu; ettei hänen kykyjään tunnustettu. Äkkiä hänet valtasi suuttumus siitä, että Pietarille, Jaakobille ja Johannekselle oli suotu kunnia olla läheisessä yhteydessä Jeesukseen, ja tuona hetkenä, jolloin hän oli matkalla ylipapin kotiin, häntä kiehtoi enemmän ajatus päästä tasoihin Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen kanssa kuin häntä askarrutti mikään ajatus Jeesuksen kavaltamisesta. Mutta kaiken lisäksi ja kaiken päälle, juuri tuona hetkenä uusi ja hallitseva ajatus alkoi vallata etusijaa hänen tietoisuudessaan: hän oli lähtenyt liikkeelle saavuttaakseen itselleen kunniaa, ja jos tähän päästäisiin, samalla kun tehtäisiin tilit selviksi niiden kanssa, jotka olivat osaltaan vaikuttaneet hänen elämänsä suurimpaan pettymykseen, niin aina parempi. Hämmennyksen, ylpeyden, epätoivon ja päättäväisyyden kauhistuttava salaliitto otti hänet valtaansa. Ja näin ollen lienee selvää, ettei Juudas rahojen takia tuona hetkenä ollut matkalla Kaiafaan kotiin sopimaan Jeesuksen kavaltamisesta.

177:4.5 (1925.2) Kaiafaan talolle tullessaan Juudas teki lopullisen päätöksensä Jeesuksen ja apostolitoveriensa hylkäämisestä; ja kun hän siis oli päättänyt jättää taivaan valtakunnan asian taakseen, hän oli päättäväisesti sitä mieltä, että hän hankkisi itselleen niin paljon kuin mahdollista sitä arvostusta ja kunniaa, jonka hän oli Jeesuksen ja uuden, valtakunnan evankeliumin puolelle ensi kertaa asettuessaan luullut joskus tulevan osakseen. Kaikki apostolit olivat kerran olleet samalla tavoin kunnianhimoisia, mutta aikaa myöten he oppivat ihailemaan totuutta ja rakastamaan Jeesusta, ainakin he oppivat siihen Juudasta enemmän.

177:4.6 (1925.3) Kavaltajan esitteli Kaiafaalle ja juutalaisten vallanpitäjille hänen serkkunsa. Tämä selitti, että Juudas, joka oli huomannut erehtyneensä annettuaan Jeesuksen ovelan opetuksen johtaa itsensä harhaan, oli saapunut paikkaan, jossa hän halusi esittää julkisen ja muodollisen luopumuksensa sidonnaisuudestaan galilealaiseen ja samalla pyytää, että hän saisi takaisin juudealaisveljiensä luottamuksen ja että hänet otettaisiin taas entiseen veljespiiriinsä. Lisäksi tämä Juudaksen puhemies selitti Juudaksen olevan sitä mieltä, että Israelin rauhan kannalta olisi parasta, jos Jeesus korjattaisiin talteen, ja että hän todistaakseen mielipahansa osallistumisestaan mokomaan eksytyksen liikkeeseen, ja osoittaakseen tarkoittavansa totta sillä, että hän nyt palasi Mooseksen oppien pariin, oli tullut tarjoutumaan sanhedrinille henkilöksi, joka voisi järjestää Jeesuksen pidättämiskäskyn saaneen kapteenin kanssa asiat niin, että Jeesus voitaisiin ottaa kiinni huomiota herättämättä, jolloin vältyttäisiin kokonaan vaaralta saada väkijoukot kuohuksiin tai tarpeelta lykätä hänen pidättämistään pääsiäisen jälkeiseen aikaan.

177:4.7 (1925.4) Sanottavansa sanottuaan serkku esitteli Juudaksen, joka astui eteenpäin ylipapin lähelle sanoen: ”Kaiken, mitä serkkuni on luvannut, minä teen, mutta mitä te olette valmiit antamaan minulle tästä palveluksesta?” Juudas ei näyttänyt huomaavan sitä halveksunnan, jopa inhon, ilmettä, joka käväisi kovasydämisen ja turhamaisen Kaiafaan kasvoilla, sillä Juudaksen sydän oli aivan liian täynnä itsensä ylentämistä ja itsensä tärkeäksi tuntemisen tuoman tyydytyksen kaipuuta.

177:4.8 (1926.1) Ja sitten Kaiafas katsoi kavaltajaa sanoen samalla: ”Juudas, menepä vartioston kapteenin puheille ja järjestä kyseisen upseerin kanssa asia niin, että Mestarisi tuodaan luoksemme joko tänä iltana tai huomisiltana, ja kun hänet on toimestasi jätetty meidän käsiimme, pitää sinun saada palkkiosi tästä palveluksesta.” Tämän kuultuaan Juudas poistui pääpappien ja temppelin esimiesten edestä ja neuvotteli temppelivartioston kapteenin kanssa siitä, millä keinoin Jeesus saataisiin pidätetyksi. Juudas tiesi Jeesuksen olevan sillä hetkellä poissa leiristä, eikä hänellä ollut mitään käsitystä, milloin tämä tuona iltana sinne palaisi. Ja niin muodoin he sopivat keskenään, että Jeesus pidätettäisiin seuraavana iltana (torstaina), sen jälkeen kun jerusalemilaiset ja kaikki vierailevat pyhiinvaeltajat ovat vetäytyneet levolle.

177:4.9 (1926.2) Juudas palasi tovereidensa pariin leirille humaltuneena suuruuden ja kunnian ajatuksista, jollaisia hänellä ei ollut ollut moneen päivään. Hän oli lyöttäytynyt Jeesuksen seuraan toivoen, että hänestä jonakin päivänä tulisi uudessa valtakunnassa suurmies. Lopulta hän tajusi, ettei tulisi olemaan mitään hänen odotustensa mukaista uutta valtakuntaa. Mutta hän oli riemuissaan siitä, että oli ollut kyllin tarkkavainuinen vaihtaakseen pettymyksensä siitä, ettei hän saavuttanutkaan kunniaa odotetussa uudessa valtakunnassa, välittömästi toteutuviin kunnian ja palkkion odotuksiin sen vanhan järjestyksen piirissä, josta hän nyt uskoi, että se jäisi voimaan, ja josta hän oli varma, että se tuhoaisi Jeesuksen ja kaiken, mitä tämä edusti. Tiedostetun aikomuksen perimmäiseltä motiiviltaan Juudaksen toteuttama Jeesuksen kavaltaminen oli itsekkään rintamakarkurin pelkurimainen teko, karkurin, jonka ainoana ajatuksena oli hänen oma turvallisuutensa ja nousunsa kunnian kukkuloille siitä piittaamatta, mitä seuraamuksia hänen menettelynsä hänen Mestarilleen ja aiemmille tovereilleen aiheuttaisi.

177:4.10 (1926.3) Mutta täsmälleen näin kävi aina. Juudas oli jo kauan leikitellyt tällä harkitulla, väistymättömällä, itsekkäällä ja kostonhimoisella tietoisuudella siitä, että hänen mielessään vähä vähältä rakentui ja että hän sydämessään elätteli näitä vihantäyteisiä ja häijyjä koston ja epälojaalisuuden haluja. Jeesus rakasti Juudasta ja luotti häneen, aivan kuten hän rakasti muita apostoleja ja luotti näihin, mutta Juudas ei kyennyt kehittämään lojaalia luottamusta ja kokemaan varauksetonta vastarakkautta. Ja kuinka vaaralliseksi silloin voikaan kunnianhimo käydä, kun sen kumppanina ei ole mikään muu kuin itsekkyys ja kun sen perimmäisenä käyttövoimana on kyräilevä ja kauan tukahdutettu kostonhimo! Mikä musertava voima onkaan pettymys niiden mielettömien ihmisten elämässä, jotka ajallisuuden varjomaisiin ja haihtuviin houkutuksiin tuijottaessaan muuttuvat sokeiksi niille korkeammille ja todellisemmille tuloksille, jotka edustavat jumalallisia arvoja ja oikeita hengellisiä realiteetteja merkitsevien ikuisten maailmojen iäisiä saavutuksia. Juudas kaipasi mielessään maailmallista kunniaa ja alkoi täysin sydämin rakastaa tätä himoa. Myös muut apostolit kaipasivat mielessään tätä samaa maailmallista kunniaa, mutta sydämellään he rakastivat Jeesusta ja tekivät parhaansa oppiakseen rakastamaan niitä totuuksia, jotka hän heille opetti.

177:4.11 (1926.4) Tuolloin Juudas ei sitä tajunnut, mutta alitajuisesti hän oli arvostellut Jeesusta aina siitä saakka, kun Herodes mestautti Johannes Kastajan. Syvällä sydämessään Juudas kantoi Jeesukselle aina kaunaa siitä, ettei tämä pelastanut Johannesta. Älkää unohtako, että Juudas oli ollut Johanneksen opetuslapsi, ennen kuin hänestä tuli Jeesuksen seuraaja. Ja kaikki nämä inhimillisen kaunan ja katkeran pettymyksen kertymät, jotka Juudas oli jättänyt sieluunsa vihan kaapuun puettuina, olivat nyt mainiossa järjestyksessä hänen alitajuisessa mielessään ja valmiina ponnahtamaan pinnalle ja viemään hänet mennessään, heti kun hän rohkenisi irrottautua veljiensä tukea tuovasta vaikutuksesta, ja kun hän samalla saattaisi itsensä alttiiksi Jeesuksen vihamiesten ovelille vihjailuille ja hienovaraiselle pilkanteolle. Joka kerta, kun Juudas antoi toiveidensa nousta pilviin, ja Jeesus sitten teki tai sanoi jotakin, joka murskasi ne pirstaleiksi, Juudaksen sydämeen jäi katkerasta kaunasta kertova arpi; ja kun näitä arpia tuli aina vain lisää, ennen pitkää tämä niin monet kerrat haavoitettu sydän kadotti kaiken todellisen kiintymyksen sitä henkilöä kohtaan, joka oli tämän epämiellyttävän kokemuksen hyvää tarkoittavalle, mutta pelkurimaiselle ja itsekeskeiselle persoonallisuudelle aiheuttanut. Juudas ei sitä tajunnut, mutta hän oli pelkuri. Niinpä hän aina varsin mielellään syytti Jeesusta sellaisesta, että pelkuruus olisi ollut motiivi, joka pani tämän niin usein kieltäytymään vallan tai kunnian tavoittelemisesta, silloinkin kun ne näyttivät olevan helposti hänen tavoitettavissaan. Ja jokainen kuolevainen tietää varsin hyvin, miten rakkaus, vaikka se aluksi on aitoa, voi pettymyksen, mustasukkaisuuden ja pitkään jatkuneen kaunan johdosta lopulta muuttua todelliseksi vihaksi.

177:4.12 (1927.1) Vihdoinkin saattoivat pääpapit ja vanhimmat muutaman tunnin ajaksi huokaista helpotuksesta. Heidän ei tarvitsisi pidättää Jeesusta julkisuudessa, ja kun he nyt olivat saaneet Juudaksesta kavalan liittolaisen, varmistui se, ettei Jeesus pääsisi pakenemaan heidän valtapiiristään, kuten hän niin monesti aikaisemmin oli tehnyt.