Arvioitu lukuaika: 4 minuuttia

130:4.1 (1433.6) Aleksandriasta-lähtöään edeltäneenä iltana Ganid ja Jeesus kävivät pitkän keskustelun erään hallituksen palkkaaman professorin kanssa, joka luennoi yliopistossa Platonin opetuksista. Jeesus toimi oppineen kreikkalaisopettajan tulkkina, muttei liittänyt mukaan mitään omia opetuksiaan, jotka olisivat osoittaneet Kreikan filosofian virheelliseksi. Gonod oli sinä iltana muualla hoitamassa liikeasioitaan, joten professorin poistuttua opettaja ja oppilas kävivät Platonin opeista pitkän keskustelun, jossa sydän puhui sydämelle. Vaikka Jeesus hyväksyi varauksin jotkin kreikkalaiset opetukset, jotka liittyivät sellaiseen teoriaan, että maailman kaikki aineelliset olevaiset ovat varjomaisia heijastumia näkymättömistä mutta konkreettisemmista hengellisistä realiteeteista, hän koetti kuitenkin laskea luotettavamman perustuksen nuorukaisen ajattelulle. Niinpä hän ryhtyi pitämään pitkää esitelmää universumissa vallitsevan todellisuuden luonteesta. Pääkohdittain esitettynä ja nykyisen kielenkäytön mukaan ilmaistuna Jeesus sanoi Ganidille seuraavaa:

130:4.2 (1434.1) Universumitodellisuuden lähde on Infiniittinen. Finiittistä luomistulosta edustavat aineelliset olevaiset ovat Paratiisi-esikuvan ja ikuisen Jumalan Universaalisen Mielen ajallis-avaruudellisia seuraamuksia. Fyysisessä maailmassa ilmenevä kausaatio, älyllisyyden maailmassa ilmenevä tajunta ja hengen maailmassa ilmenevä edistyvä minuus – universaaliseen mittakaavaan projisoituina, ikuisiin keskinäissuhteisiin kytkeytyneinä sekä laadultaan täydellisiksi ja arvoltaan jumalallisiksi koettuina nämä realiteetit – ovat Korkeimman todellisuus. Mutta alati muuttuvassa universumissa kausaation, älyllisyyden ja henkikokemuksen Alkuperäinen Persoonallisuus on muuttumaton, absoluuttinen. Kaikki olevaiset, yksinpä rajattomien arvojen ja jumalallisten ominaisuuksien ikuisessa universumissakin, saattavat muuttua ja usein ne niin tekevätkin, mutta Absoluutit eivät muutu, eikä myöskään muutu sellaisen fyysisen statuksen, sellaisen älyllisen kattavuuden tai sellaisen hengellisen identiteetin saavuttanut, joka on absoluuttinen.

130:4.3 (1434.2) Korkein taso, jolle finiittinen luotu voi edistyä, on Universaalisen Isän tunnistaminen ja Korkeimman tunteminen. Ja vielä silloinkin tällaiset kohtalon lopullisuuteen päässeet olennot kokevat fyysisen maailman liikkeissä ja sen aineellisissa ilmiöissä yhä muutosta. Samoin he ovat edelleenkin selvillä minuuden edistymisestä noustessaan hengellistä universumia yhä vain korkeammalle ja tietoisuuden laajenemisesta heidän arvostuksensa älyllistä kosmosta kohtaan ja reagointinsa sen suhteen syvetessä. Vasta kun luodun tahto on täydellistä, sopusointuista ja ristiriidatonta, voi hänestä tulla yhtä Luojan kanssa; ja tällainen jumalallisuutta oleva tila saavutetaan ja se ylläpidetään vain sillä, että luotu elää elämäänsä ajallisuudessa ja ikuisuudessa jatkuvasti ja johdonmukaisesti niin, että hän mukauttaa finiittisen henkilökohtaisen tahtonsa Luojan jumalalliseen tahtoon. Isän tahdon täyttämisen halun tulee aina olla Jumalan ylösnousemuksellisen pojan sielussa ylimpänä ja hänen mieleensä nähden hallitsevana.

130:4.4 (1434.3) Silmäpuoli ei voi koskaan toivoa näkevänsä perspektiivin luomaa syvyyttä. Myöskään yksisilmäiset aineelliset luonnontieteilijät tai yksisilmäiset hengelliset mystikot ja allegoristit eivät voi nähdä oikein eivätkä todellisuutta vastaavalla tavalla käsittää universumitodellisuuden todellisia syvyyksiä. Kaikki luodun kokemukseen kuuluvat todelliset arvot ovat kätkeytyneinä tiedostamisen syvyyteen.

130:4.5 (1434.4) Kausaatio, josta puuttuu mieli, ei kykene karkeasta ja yksinkertaisesta kehittämään hienostunutta ja monimutkaista; yhtä vähän kykenee kokemus, josta puuttuu henki, kehittämään ajallisuuden kuolevaisten aineellisesta mielestä ikuisen eloonjäämisen edellyttämiä jumalallisia luonteenpiirteitä. Se yksi universumin attribuutti, joka varsin yksinomaisesti luonnehtii infiniittistä Jumaluutta, on tämä loputon persoonallisuuden luova lahjoittaminen, persoonallisuuden, joka voi jäädä eloon yhä pitemmälle edistyvässä Jumaluuden saavuttamisessa.

130:4.6 (1434.5) Persoonallisuus on se kosminen varustus, se universaalisen todellisuuden osa-alue, joka voi ilmetä rinnan loputtoman muuttumisen kanssa ja samalla säilyttää identiteettinsä kaikkien näiden muutosten keskellä ja ainiaan jälkeenkinpäin.

130:4.7 (1434.6) Elämä on alkuperäisen kosmisen kausaation sopeutuma universumissa esiintyvien olosuhteiden esittämiin vaatimuksiin ja niiden tarjoamiin mahdollisuuksiin, ja se siirtyy olevaisuuden piiriin Universaalisen Mielen toimin ja Jumalan henkikipinän antamasta aktivoivasta sysäyksestä, Jumalan, joka on henki. Elämän merkitys on sen sopeutuvaisuus; elämän arvo on sen etenemiskyky – kyky edetä jopa jumalatietoisuuden korkeuksiin saakka.

130:4.8 (1434.7) Ellei tajunnallinen elollisuus sopeudu universumiin, se johtaa kosmiseen epäharmoniaan. Persoonallisuuden tahdon lopullinen poikkeaminen siitä, mihin universumit pyrkivät, päätyy älylliseen eristykseen, persoonallisuuden eristymiseen. Sisimmässä olevan henkiopastajan menettämistä seuraa hengellisen olemassaolon päättyminen. Älyllisestä ja etenevästä elollisuudesta tulee silloin itsessään ja itsestään kiistaton todiste siitä, että on olemassa tarkoituksellinen universumi, joka ilmentää jumalallisen Luojan tahtoa. Ja kokonaisuutena ottaen tämä elollisuus ponnistelee kohti korkeampia arvoja ja pitää lopullisena määränpäänään Universaalista Isää.

130:4.9 (1435.1) Ihmisen ja eläimen mielen välillä on vain aste-ero, ellei oteta huomioon korkeampia ja kvasihengellisiä älyllisyyden avuja. Sen vuoksi eläimet (joilta puuttuu palvonta ja viisaus) eivät kykene kokemaan ylitietoisuutta, tietoisuutta tietoisuudesta. Eläimen mieli on tietoinen vain objektiivisesta universumista.

130:4.10 (1435.2) Tieto on aineellisen eli tosiasiat erottavan mielen sfääri. Totuus on sellaisen hengellisesti varustautuneen älyllisyyden piiri, joka on tietoinen Jumalan tuntemisesta. Tieto on osoitettavissa, totuus koetaan. Tieto on mielen omaisuutta, totuus on sielun, edistyvän minän, kokemus. Tietämys on ei-hengellisen tason funktio, totuus on universumien mielellis-henkisen tason osa-alue. Aineellisen mielen silmä näkee tosiasiatiedon maailman, hengellistyneen älyn silmä erottaa todellisten arvojen maailman. Synkronoituina ja harmonisoituina nämä kaksi näkemystä paljastavat todellisuuden maailman, jossa viisaus tulkitsee universumin ilmiöt edistyvän omakohtaisen kokemuksen lähtökohdista.

130:4.11 (1435.3) Erhe (paha) on epätäydellisyyden rangaistus. Epätäydellisyydestä kertovat ominaisuudet tai sopeutumattomuudesta kertovat tosiasiat paljastuvat aineellisella tasolla kriittisen tarkastelun ja tieteellisen erittelyn tuloksena, moraalisella tasolla ne paljastuvat inhimillisen kokemuksen kautta. Se, että paha on olemassa, on todisteena mielen epätäsmällisyyksistä ja kehittyvän minuuden epäkypsyydestä. Näin ollen paha myös mittaa, missä määrin universumista tehty tulkinta on epätäydellinen. Mahdollisuus virheiden tekemiseen kuuluu luonnostaan viisauden hankkimiseen; siihen järjestykseen, jonka mukaan edetään osittaisesta ja ajallisesta täydelliseen ja ikuiseen, suhteellisesta ja epätäydellisestä lopulliseen ja täydellistyneeseen. Erhe on suhteellisen epätäydellisyyden varjo, jonka on välttämättömyyden pakosta langettava ihmisen nousevan, Paratiisin täydellisyyteen johtavan universumitien poikki. Erhe (paha) ei ole aktuaalinen universumiominaisuus, vaan se on yksinkertaisesti sen huomaamista, että siinä, miten vajavaiseen finiittiseen kuuluva epätäydellisyys suhteutuu Korkeimman ja Perimmäisen toinen toistaan korkeampiin tasoihin, vallitsee tietty suhteellisuus.

130:4.12 (1435.4) Vaikka Jeesus kaiken tämän puhuikin nuorukaiselle kielellä, joka soveltui parhaiten tämän ymmärrykseen, niin esityksen päättyessä Ganidin silmäluomet tuntuivat raskailta, ja hän oli kohta sikeässä unessa. Seuraavana aamuna he nousivat varhain astuakseen laivaan, jonka määräsatama oli Lasea Kreetan saarella. Mutta ennen heidän laivaannousuaan nuorukaisemme halusi esittää vielä muutaman kysymyksen siitä, mitä on paha. Näihin kysymyksiin Jeesus vastasi:

130:4.13 (1435.5) Paha on suhteellisuuskäsite. Se nousee esille tarkasteltaessa epätäydellisyyksiä, jotka ilmenevät olevaisista ja olennoista koostuvan finiittisen universumin luomassa varjossa, sillä tämä kosmos peittää näkyvistä sen elävän valon, joka ilmentää universaalisesti Infiniittisen Ainoan ikuisia realiteetteja.

130:4.14 (1435.6) Potentiaalinen paha kuuluu luonnostaan Jumalan julkitulon väistämättömään epätäydellisyyteen ajan ja avaruuden rajoittamana infiniittisyyden ja ikuisuuden ilmennyksenä. Siitä tosiasiasta, että osittainen on olemassa rinnan täysimääräisen kanssa, muodostuu todellisuuden suhteellisuus, se tekee välttämättömäksi älyllisen valintojen tekemisen ja sen aikaansaannosta on, että hengen tunnistamisessa ja siihen reagoimisessa esiintyy arvotasoja. Ajallisen ja rajoittuneen luodun mielessä oleva epätäydellinen ja finiittinen käsitys Infiniittisestä on itsessään ja sinänsä potentiaalinen paha. Mutta jos hän aiheettomasti vain lisää erhettä suorittamalla puutteellisesti näiden alun perin myötäsyntyisten älyllisten epäsointujen ja hengellisten vajavaisuuksien järkevän hengellisen oikaisemisen, se on samanveroista aktuaalisen pahan todellistumisen kanssa.

130:4.15 (1436.1) Kaikki paikoilleen jähmettyneet, kuolleet käsitykset ovat potentiaalisesti pahaa. Suhteellisen ja elävän totuuden finiittinen varjo on alituisessa liikkeessä. Paikoilleen juuttuneet käsitykset jarruttavat aina tiedettä, politiikkaa, yhteiskuntaa ja uskontoa. Paikoilleen juuttuneet käsitykset saattavat edustaa tiettyä tietämystä, mutta niistä puuttuu viisautta ja ne ovat vailla totuutta. Mutta älä anna suhteellisuuden käsitteen johtaa itseäsi niin harhaan, että sinulta jää huomaamatta, miten universumi koordinoituu kosmisen mielen ohjauksessa ja miten Korkeimman energia ja henki sitä vakaasti valvovat.