Arvioitu lukuaika: 8 minuuttia

Oletko koskaan havahtunut siihen, että elät elämääsi eräänlaisessa oravanpyörässä? Toistat päivästä toiseen tuttua toimintamallia, joka ei välttämättä tunnu kaikkein luontaisimmalta tai edes kutsuvimmalta, mutta joka on vuosien saatossa muuttunut niin tavalliseksi, ettet enää juurikaan kyseenalaista sitä.

Kyse ei välttämättä ole siitä, ettet uskaltaisi astua mukavuusalueesi ulkopuolelle. Ehkä et yksinkertaisesti koe siihen tarvetta. Elämä on tuttua ja turvallista, eikä mikään varsinaisesti pakota muuttamaan sen suuntaa.

Mutta entä jos juuri siinä piilee kasvun suurin este?

Ihmisen kasvu edellyttää toisinaan myös itsensä kyseenalaistamista. Se saattaa johtaa epämiellyttäviin havaintoihin omista toimintatavoista, ihmissuhteista ja elämänvalinnoista. Silti juuri nämä havainnot voivat käynnistää muutoksen, jota emme edes tienneet tarvitsevamme.

Paikoilleen jääminenkin voi opettaa jotakin, mutta jos haluamme kasvaa, meidän on toisinaan uskallettava päästää irti siitä, mikä ei enää palvele kasvuamme.

Puu kasvaa kahteen suuntaan

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan, kuinka ihmeellinen puu oikeastaan on?

Se kasvaa samanaikaisesti kahteen vastakkaiseen suuntaan. Sen latva kurkottaa kohti auringonvaloa, mutta maan alla juuret levittäytyvät pimeyteen, etsien vettä, ravinteita ja tukevaa kasvualustaa.

Tässä on jotakin syvästi vertauskuvallista.

Me näemme puusta tavallisesti vain sen maanpäällisen osan. Ihailemme korkeaa runkoa, vehreää lehvästöä ja hedelmiä, mutta harvoin pysähdymme ajattelemaan kaikkea sitä, mitä maan alla tapahtuu.

Silti juuri siellä rakentuu suuri osa siitä perustasta, jonka varassa puu seisoo.

Ennen kuin puu voi kurkottaa korkeuksiin, sen on aloitettava pienestä siemenestä. Siemen joutuu olosuhteisiin, joita se ei ole itse valinnut. Joskus se päätyy hedelmälliseen maaperään, joskus kivikkoon tai saviseen rinteeseen, jossa kasvaminen on huomattavasti vaikeampaa.

Siemenen on ensin idettävä, kasvatettava juuria ja lähetettävä hentoinen verso kohti valoa. Sen on löydettävä tiensä maanpinnan läpi, vaikka edessä olisi kiviä ja muita esteitä.

Eikä koettelemus pääty siihen.

Kun pieni taimi viimein nousee näkyviin, se kohtaa tuulet, sateet, kuivuuden ja talven pakkaset. Sen on kasvettava kaikesta huolimatta.

Vuosien saatossa siitä voi kehittyä valtava, kaunis ja hedelmällinen puu, jonka oksilla linnut lepäävät ja jonka varjossa muut löytävät suojaa.

Me ihailemme tällaista puuta.

Mutta kuinka moni meistä haluaisi kokea kaiken sen, mitä puun kasvu on edellyttänyt?

Sama kysymys voidaan esittää ihmisestä.

Me ihailemme vahvoja, viisaita ja elämänkokemusta omaavia ihmisiä, mutta emme välttämättä haluaisi kulkea heidän läpikäymiensä vaikeuksien kautta. Näemme heidän vahvuutensa, mutta emme niitä näkymättömiä juuria, jotka ovat rakentuneet vuosien mittaan.

Ehkä ihmisen todellinen vahvuus ei olekaan siinä, kuinka korkealle hän on noussut, vaan siinä, kuinka syvälle hänen juurensa ovat kasvaneet.

Vastoinkäymiset voivat näyttää kasvun suunnan

Kasveilla on hämmästyttävä kyky suunnistaa kasvuympäristössään. Painovoima auttaa juuria ja versoja suuntautumaan, ja valo ohjaa monien kasvien maanpäällistä kasvua.

Tätä luonnonilmiötä voi käyttää myös hengellisenä vertauskuvana.

Entä jos Jumala käyttää elämämme olosuhteita, valintoja ja vastoinkäymisiä auttaakseen meitä löytämään oman kasvumme suunnan?

Kaikkea vaikeaa ei tarvitse ajatella Jumalan lähettämänä koettelemuksena. Elämään kuuluu myös sattumaa, muiden ihmisten valintoja ja asioita, joihin emme yksinkertaisesti voi vaikuttaa.

Silti vaikeuksista voi syntyä jotakin arvokasta.

Ehkä jokin pettymys opettaa meille kärsivällisyyttä. Ehkä menetys auttaa ymmärtämään, mitä todella arvostamme. Ehkä elämän suunnan muuttuminen avaa meille sellaisen mahdollisuuden, jota emme olisi aikaisemmin edes osanneet etsiä.

Ajattelen, ettei hengellinen kasvu ole pelkästään kohoamista kohti jotakin korkeampaa. Se on myös juurtumista syvemmälle omaan ihmisyyteemme, arvoihimme, ymmärrykseemme ja suhteeseemme Jumalaan.

Puu tarvitsee sekä juurensa että latvansa.

Niin tarvitsee ihminenkin.

Joskus elämä tarvitsee harvennusta

Luonnossa kasvien kasvua voidaan tukea myös harventamalla ja leikkaamalla.

Kun pensas kasvaa liian tiheäksi, sen sisäosiin ei välttämättä pääse riittävästi valoa ja ilmaa. Oikein tehty harvennus voi auttaa kasvia kasvattamaan uusia, elinvoimaisia versoja ja palauttamaan sen kukoistuksen.

Myös ihmisen elämässä voi tapahtua jotakin samankaltaista.

Vuosien varrella ympärillemme kertyy ihmissuhteita, velvollisuuksia, tottumuksia ja toimintamalleja. Osa niistä ravitsee meitä, mutta osa alkaa vähitellen kuluttaa enemmän kuin antaa.

Eikä niiden tarvitse olla suoranaisesti huonoja ollakseen meille vääränlaisia.

Joskus vanha ystävyyssuhde ei enää tunnu ystävyydeltä. Joskus ihminen huomaa olevansa jatkuvasti se, joka ottaa yhteyttä, kuuntelee, auttaa ja ylläpitää suhdetta, mutta ei itse saa samanlaista vastavuoroisuutta.

Silloin on aiheellista pysähtyä kysymään:

Miksi pidän kiinni tästä ihmissuhteesta? Siksi, että se on minulle tärkeä ja merkityksellinen, vai siksi, että se on ollut olemassa niin kauan?

Tämä kysymys tuli vastaan myös omassa elämässäni.

Kaksi ystävyyttä, jotka olivat jo hiipuneet

Elämässäni tapahtui jokin aika sitten erikoinen asia. Kaksi toisilleen tuntematonta ystävääni päättivät lähes samanaikaisesti lopettaa ystävyyssuhteemme.

Tilanne saattaa kuulostaa dramaattiselta, mutta todellisuudessa olin jo vuosien ajan pohtinut näiden ihmissuhteiden merkitystä omassa elämässäni.

Molempia suhteita yhdisti sama ongelma: yhteydenpito oli hyvin yksipuolista.

Olin tavallisesti se, joka aloitti keskustelut. Saatoin odottaa vastausta viikon, toisinaan jopa kuukauden. Sen sijaan silloin, kun apuani tarvittiin, minuun osattiin kyllä ottaa yhteyttä.

Olen luonteeltani moniosaaja ja autan mielelläni ihmisiä. Minulta kysytään usein neuvoja ja käytännön apua erilaisiin ongelmiin, eikä siinä itsessään ole mitään väärää.

Ystävyyteen kuuluu auttaminen.

Mutta ystävyyteen kuuluu mielestäni myös vastavuoroisuus.

Näissä suhteissa huomasin vähitellen muuttuneeni eräänlaiseksi tukipilariksi, jonka tehtävänä oli kuunnella toisten murheita, selvittää ongelmia ja olla tarvittaessa saatavilla.

Kun puolestaan halusin kertoa omista ajatuksistani, tunteistani tai elämässäni tapahtuvista asioista, keskustelut saattoivat loppua siihen.

Se tuntui kummalliselta.

Aloin vähitellen vetäytyä. En enää lähettänyt viestejä yhtä aktiivisesti, enkä myöskään suhtautunut jokaiseen yhteydenottoon samalla innolla kuin aikaisemmin.

Huomasin, että oma asenteeni oli muuttunut viileämmäksi.

En halunnut olla ilkeä, mutta en myöskään jaksanut enää ylläpitää yksin sellaista ystävyyttä, jossa koin olevani lähinnä muiden tarpeita varten.

Mielenkiintoista kyllä, tämä muutos huomattiin.

Kun vanha, aina avulias ystävä ei enää ollutkaan samalla tavalla saatavilla, se herätti tyytymättömyyttä.

Ja vähitellen molemmat ihmissuhteet alkoivat purkautua.

Kun toinen päättää sen, mistä itse on jo irrottautunut

Ensimmäinen ystäväni ilmoitti lopulta, että hänen täytyi keskittyä omaan elämäänsä eikä minulla ollut siinä enää paikkaa.

Viesti satutti.

Ei siksi, että olisin ollut täysin yllättynyt, vaan siksi, että jokin pitkään olemassa ollut päättyi lopullisesti.

Olin kuitenkin jo aikaisemmin poistanut hänen numeronsa ja vanhat viestimme. Olin päättänyt, etten enää itse aloittaisi yhteydenpitoa, vaan antaisin hänen tehdä sen, jos hän todella haluaisi pitää yhteyttä.

Kului lähes kaksi kuukautta ennen kuin sain hänen päätöksestään kertovan viestin.

Hän oli kertomansa mukaan miettinyt asiaa.

Minä puolestani olin tehnyt oman päätökseni jo aikaisemmin.

Silti viesti herätti menettämisen tunteen.

Jälkeenpäin ajateltuna jouduin kysymään itseltäni, mitä oikeastaan olin menettänyt.

Olin kaivannut ystävää, jonka kanssa voisin puhua avoimesti elämästä, ajatuksista ja tunteista. Todellisuudessa en ollut kokenut saavani tältä ihmiseltä sellaista ystävyyttä enää pitkään aikaan.

Olin siis ehkä pitänyt kiinni enemmän ystävyyden ajatuksesta kuin siitä, millaiseksi suhteemme oli todellisuudessa muuttunut.

Toisen ystäväni kanssa tilanne oli hieman erilainen.

Hän kertoi suunnittelevansa lapsen hankkimista ja ajatteli, että minusta voisi tulla lapselle eräänlainen setä. Voisin ostaa lahjoja, auttaa ja olla tukena.

Ajatus hämmensi minua.

En nimittäin tuntenut edes hänen vanhempiensa nimiä, vaikka olimme olleet yhteydessä pitkään. Tiesin paljon hänen ongelmistaan ja huolistaan, mutta hänen elämästään ja läheisistään tiesin lopulta yllättävän vähän.

Miksi siis sitoutuisin niin merkittävään rooliin elämässä, johon en muutenkaan kokenut kuuluvani kovin läheisesti?

En ajattele, että lapsen läheisen aikuisen pitäisi välttämättä tuntea koko sukua tai että tällaiseen rooliin tarvittaisiin biologinen sukulaisuussuhde.

Mutta minulle ajatus tuntui ristiriitaiselta suhteessa siihen, millaista ystävyytemme käytännössä oli.

Olin jälleen ihminen, jolta odotettiin läsnäoloa, vastuuta ja tukea, vaikka itse kaipasin tavallista, vastavuoroista ystävyyttä.

Myös tämä suhde päättyi.

En kuitenkaan kokenut tarvitsevani kummankaan ystävyyden lopettamiseen erityistä seremoniaa tai viimeistä keskustelua.

Joskus ihmissuhde on jo hiipunut ennen kuin kumpikaan osapuoli sanoo sitä ääneen.

Ystävyyssuhteilla on omat vuodenaikansa

Ihmissuhteet muuttuvat jatkuvasti.

Joku voi olla meille vuosia läheinen ystävä, mutta elämäntilanteiden muuttuessa yhteydenpito vähenee. Päivittäiset keskustelut muuttuvat viikoittaisiksi, sitten kuukausittaisiksi ja lopulta satunnaisiksi tervehdyksiksi.

Ei ole olemassa mitään yleispätevää aikarajaa, jonka jälkeen ystävä muuttuu tuttavaksi. Jotkut ystävyyssuhteet kestävät pitkiäkin hiljaisia kausia, kun taas toiset hiipuvat nopeasti yhteydenpidon vähentyessä.

Olennaista on se, millaiseksi suhde ihmisten välillä muodostuu.

Kaikkien ihmissuhteiden ei tarvitse kestää koko elämää ollakseen merkityksellisiä.

Joku ihminen saattaa kulkea vierellämme vain yhden elämänvaiheen ajan. Hän voi opettaa meille jotakin, jakaa kanssamme tärkeitä kokemuksia tai auttaa meitä ymmärtämään itseämme paremmin.

Sitten tiemme erkanevat.

Eikä se tarkoita, että yhteinen aika olisi ollut turhaa.

Palaan jälleen pensaaseen, jonka vanhoja oksia harvennetaan.

Kun jokin oksa poistuu, kasvi ei lakkaa olemasta. Sen kasvutapa muuttuu. Se voi suunnata voimavarojaan uusiin versoihin ja jatkaa kasvuaan toisenlaisena kuin aikaisemmin.

Ihminenkin voi tehdä niin.

Meidän ei tarvitse vihata menneitä ystäviämme, jotta voisimme jatkaa omaa elämäämme. Meidän ei tarvitse myöskään mitätöidä yhteisiä muistojamme vain siksi, ettei suhde enää jatku.

Voimme hyväksyä sen, että jollakin ihmissuhteella oli oma aikansa.

Ja että tuo aika on nyt ohi.

Ystävyys on minulle ennen kaikkea läsnäoloa

Olen vähitellen alkanut ajatella ystävyyttä hieman eri tavalla kuin aikaisemmin.

Minulle tärkeimpiä ystäviä ovat ne ihmiset, joiden kanssa todella jaan elämääni tässä hetkessä.

En tarkoita, etteikö kaukana asuva tai verkossa tapaamani ihminen voisi olla aito ystävä. Varmasti voi. Syviä ihmissuhteita voi syntyä monella tavalla.

Mutta omassa elämässäni olen huomannut arvostavani erityisesti konkreettista yhdessäoloa.

Sitä, että näemme toisiamme, keskustelemme, teemme asioita yhdessä ja olemme osa toistemme tavallista arkea.

Verkossa on helppo kerätä ympärilleen suuri joukko tuttavia ja nimimerkkejä. Silti suuri määrä kontakteja ei automaattisesti tarkoita läheisiä ihmissuhteita.

Minulle tärkeämpää on ystävyyden laatu kuin tuttavapiirin koko.

Kun vietän aikaa ystäväni kanssa, en mieti kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät ole paikalla. Haluan olla läsnä juuri siinä hetkessä ja sen ihmisen seurassa, jonka kanssa olen.

Ehkä tämäkin on eräänlaista kasvua.

Sen ymmärtämistä, ettei kaikkia elämän aikana syntyneitä ihmissuhteita tarvitse kantaa mukanaan ikuisesti.

Irti päästäminen ei tarkoita katkeruutta

Kun nuo kaksi ystävyyttä päättyivät, päätin tehdä jotakin, mikä tuntui itselleni luontevalta.

Rukoilin Universaalista Isää heidän puolestaan.

Toivoin molemmille mahdollisimman hyvää elämää, rakkaudellisia ihmissuhteita, iloa, onnellisuutta ja kaikkea sitä hyvää, mitä ihminen voi elämänsä aikana kokea.

En tiedä, ajattelevatko he minusta samalla tavalla tai toivovatko he minulle vastaavaa hyvää.

Eikä minun oikeastaan tarvitsekaan tietää.

Olin kokenut suhteissamme paljon yksipuolisuutta ja pettymyksiä. Olisin voinut jäädä kantamaan niistä katkeruutta, mutta mitä olisin sillä saavuttanut?

En mitään.

Katkeruus olisi vain pitänyt minut edelleen sidottuna ihmissuhteisiin, joista olin jo päättänyt päästää irti.

Minulle anteeksiantaminen ja hyvän toivominen eivät tarkoita sitä, että kaiken tapahtuneen pitäisi olla hyväksyttävää. Ne eivät myöskään tarkoita sitä, että vanha suhde olisi rakennettava uudelleen.

Ne tarkoittavat mahdollisuutta jatkaa omaa elämää ilman tarvetta kantaa menneitä pettymyksiä jatkuvasti mukanaan.

Voin toivoa toiselle ihmiselle kaikkea hyvää, vaikka en enää haluaisi hänen olevan osa omaa elämääni.

Siinä on mielestäni jotakin vapauttavaa.

Kun vanhat oksat väistyivät, uutta alkoi kasvaa

Lopulta elämässäni tapahtui jotakin, mitä osasinkin jo odottaa.

Löysin uusia ystäviä.

Ihmisiä, joiden kanssa tuntui kuin olisimme puhuneet samaa kieltä heti alusta lähtien. Meitä yhdistivät samanlaiset kiinnostuksenkohteet, ajatukset ja halu viettää aikaa yhdessä.

Yhteydenpito ei enää tuntunut yksipuoliselta velvollisuudelta.

Me näimme toisiamme, keskustelimme, suunnittelimme asioita ja jaoimme tavallisia hetkiä.

Ystävyydessä alkoi tuntua jälleen siltä, miltä sen mielestäni kuuluukin tuntua.

Huomasin myös jotakin muuta.

Olin alkanut elää uudella tavalla.

En siksi, että nämä uudet ihmiset olisivat jotenkin korjanneet elämäni, vaan siksi, että olin saanut ympärilleni ihmissuhteita, joissa pystyin olemaan aidommin oma itseni.

Sain sellaista vastavuoroisuutta, jota olin aikaisemmin kaivannut.

Ja samalla huomasin, kuinka kaukaisilta nuo vanhat ystävyyssuhteet olivat alkaneet tuntua.

He eivät enää olleet osa nykyistä arkeani, vaan osa mennyttä elämänvaihetta.

Olimme joskus jakaneet yhteisiä hetkiä, ja niillä hetkillä oli oma merkityksensä.

Mutta elämä ei enää ollut sama.

Nyt oli uusia ihmisiä, uusia kokemuksia ja uusia mahdollisuuksia.

En olisi välttämättä huomannut niitä samalla tavalla, jos olisin edelleen yrittänyt ylläpitää vanhoja suhteita pelkän tottumuksen vuoksi.

Emme voi kasvaa pitämällä kiinni kaikesta

Kun katson taaksepäin, ymmärrän paremmin, miksi puun kasvu tuntuu niin osuvalta vertauskuvalta ihmiselämästä.

Puu ei pysy muuttumattomana.

Se kasvattaa uusia oksia, pudottaa lehtiään ja sopeutuu ympäristönsä muutoksiin. Joskus myrsky katkaisee oksan. Joskus kuivuus hidastaa kasvua. Joskus vanha oksa lakkaa kukoistamasta ja uusi verso ottaa sen paikan.

Silti puu jatkaa elämäänsä.

Sen juuret kantavat sitä, ja jokainen kasvukausi jättää jälkensä sen rakenteeseen.

Ehkä meidänkin pitäisi oppia suhtautumaan elämään hieman samalla tavalla.

Kaikkia menetyksiä ei tarvitse nähdä epäonnistumisina. Kaikkia päättyneitä ihmissuhteita ei tarvitse pitää merkkinä siitä, että jokin meni lopullisesti pieleen.

Toisinaan elämä vain muuttuu.

Me muutumme.

Ja ihmiset ympärillämme muuttuvat.

On tärkeää erottaa toisistaan ihmissuhde, joka tarvitsee huolenpitoa, ja ihmissuhde, jota yritämme pitää hengissä yksin. Kaikkea vaikeaa ei pidä heti hylätä, sillä myös läheisyys ja luottamus vaativat työtä.

Mutta kasvuun kuuluu myös rajojen asettaminen.

Kaikkia oksia ei tarvitse katkaista, mutta kaikkia ei myöskään tarvitse säilyttää hinnalla millä hyvänsä.

Ajattelen, että Jumalan johdatusta voi toisinaan löytää juuri tällaisista elämänmuutoksista. Ei välttämättä niin, että Jumala poistaisi ihmisiä elämästämme tai järjestäisi vastoinkäymisiä puolestamme, vaan niin, että voimme löytää muuttuvista olosuhteista uusia mahdollisuuksia kasvaa hengellisesti.

Meillä on vapaus tehdä omat valintamme, oppia kokemuksistamme ja suunnata elämäämme kohti sitä, minkä koemme hyväksi ja oikeaksi.

Ehkä se on yksi ihmiselämän kauneimmista mahdollisuuksista.

Saamme kasvaa yhä uudelleen.

Ja joskus juuri se muutos, jota aluksi pidimme menetyksenä, osoittautuu myöhemmin uuden elämänvaiheen aluksi.

Älä siis pelkää menettää jotakin vain siksi, että se on ollut osa elämääsi pitkään.

Joskus vanhan on väistyttävä, jotta uusi saa tilaa kasvaa.

Ja aivan kuten puu kasvattaa juuriaan pimeässä ennen kuin sen latva saavuttaa auringonvalon, myös me saatamme löytää suurimman kasvumme juuri niistä elämänvaiheista, joissa kaikki näyttää hetkellisesti muuttuvan.

Ehkä menetys ei aina olekaan merkki siitä, että elämästäsi puuttuu jotakin.

Ehkä se on joskus ensimmäinen merkki siitä, että elämässäsi on jälleen tilaa jollekin uudelle.

Sillä joskus on päästettävä irti vanhoista oksista, jotta voimme nähdä, kuinka kauniisti uudet alkavat kukoistaa.

Lopuksi vielä sanoisin sen, että ehkä nuo aikaisemmat ystävät olivat heitä jotka kasvattivat juuriani, jotta runkoni jaksoi kantaa uutta elämääni uudella tavalla jotta se pystyi kukoistaa uusien ystävieni seurassa.