Arvioitu lukuaika: 3 minuuttia

103:9.1 (1140.7) Teologia käsittelee uskonnon älyllistä sisältöä, metafysiikka (ilmoitus) sen filosofisia aspekteja. Uskonnollinen kokemus on uskonnon hengellinen sisällys. Huolimatta uskonnon älylliseen sisältöön kuuluvista mytologisista oikuista ja psykologisista harhakuvista, huolimatta erheellisistä metafyysisistä olettamuksista ja erilaisista keinoista pettää itseään, huolimatta uskonnon filosofisen sisällön poliittisista vääristelyistä ja sosiaalis-taloudellisista vääristymistä omakohtaisen uskonnon hengellinen kokemus pysyy aitona ja pätevänä.

103:9.2 (1140.8) Uskonnossa on kysymys tuntemisesta, toimimisesta ja elämisestä, ei pelkästään ajattelemisesta. Ajatteleminen liittyy läheisemmin aineelliseen elämään, ja ajattelua tulisi hallita pääasiassa, mutta ei kokonaan, järki ja tieteen tosiasiat, ja silloin kun se ei-aineellisessa mielessä kurottautuu kohti hengen maailmoja, tulisi totuuden sitä hallita. Oli yksilön teologia miten harhaista ja erheellistä tahansa, hänen uskontonsa saattaa silti olla täysin aitoa ja ikuisesti totta.

103:9.3 (1141.1) Buddhalaisuus on alkuperäisessä muodossaan eräs parhaita Urantian koko kehityshistorian kuluessa syntyneitä Jumalaa vailla olevia uskontoja olkoonkin, ettei tämäkään uskonto kehittyessään pysynyt jumalattomana. Uskonto ilman uskoa on ristiriitaisuus, ilman Jumalaa se on filosofinen epäjohdonmukaisuus ja älyllinen absurditeetti.

103:9.4 (1141.2) Se, että luonnonvarainen uskonto polveutuu magiasta ja mytologiasta, ei kumoa myöhemmin ilmaantuvien ilmoitususkontojen todellisuutta ja totuutta eikä Jeesuksen uskonnon sisältämää loppuun kehitettyä pelastuksen evankeliumia. Jeesuksen elämä ja opetukset riisuivat uskonnon vihdoin magian taikauskoista, mytologian harhakuvista ja perinteisen dogmaattisuuden kahleista. Mutta olettaessaan, että aineellisuuden ylittävät arvot ja olennot ovat olemassa ja todellisia, tämä alkuaikojen magia ja mytologia raivasivat erittäin tehokkaasti tietä myöhemmälle ja korkeammalle uskonnolle.

103:9.5 (1141.3) Vaikka uskonnollinen kokemus on puhtaasti hengellinen, subjektiivinen ilmiö, tällaiseen kokemukseen sisältyy positiivinen ja elävä uskon asenne universumin objektiivisen todellisuuden korkeimpia maailmoja kohtaan. Uskonnollisen filosofian ihanne on sellainen usko–luottamus, joka johdattaisi ihmisen luottamaan varauksetta universumien universumin infiniittisen Isän absoluuttiseen rakkauteen. Sellainen aito uskonnollinen kokemus menee kauas idealistisen kaipauksen filosofisen objektivoinnin tuolle puolen; itse asiassa se pitää pelastusta selviönä, ja sitä kiinnostaa vain saada tietää Paratiisin-Isän tahto ja noudattaa sitä. Tällaisen uskonnon tunnusmerkit ovat usko korkeimpaan Jumaluuteen, toivo ikuisesta elossasäilymisestä ja rakkaus, eritoten lähimmäisenrakkaus.

103:9.6 (1141.4) Kun teologia hallitsee uskontoa, uskonto kuolee. Siitä tulee oppijärjestelmä sen sijaan, että se olisi elämää. Teologialla ei ole muuta tehtävää kuin helpottaa omakohtaisen hengellisen kokemuksen tiedostamista. Teologia on uskonnollinen yritys määritellä, selvittää, tulkita ja osoittaa oikeutetuiksi uskonnon kokemuspohjaiset väitteet, jotka loppujen lopuksi vain elävä usko voi todistaa oikeiksi. Universumin korkeammassa filosofiassa viisaus, niin kuin järkeilykin, liittyy uskoon. Järkeily, viisaus ja usko ovat ihmisen korkeimmat inhimilliset saavutukset. Järkeily tutustuttaa ihmisen faktojen maailmaan, aineellisiin olevaisiin; viisaus tutustuttaa hänet totuuden maailmaan, suhteisiin; usko vihkii hänet jumalallisuuden maailmaan, hengelliseen kokemukseen.

103:9.7 (1141.5) Usko vie järjen sangen halukkaasti niin pitkälle kuin järki pystyy menemään, sen jälkeen se kulkee eteenpäin viisauden matkassa filosofian äärirajalle asti, ja sitten se rohkenee lähteä rajattomalle ja loputtomalle universumimatkalle totuus ainoana seuralaisenaan.

103:9.8 (1141.6) Tieteen (tiedon) perustana on ihmisen myötäsyntyinen (auttajahengestä johtuva) olettamus, että järki pätee, että universumi on käsitettävissä. Filosofian (koordinoidun käsittämisen) perustana on luontainen (viisaudenhengestä johtuva) olettamus, että viisaus pätee, eli että aineellinen universumi on koordinoitavissa hengellisen kanssa. Uskonnon (omakohtaisen hengellisen kokemuksen totuuden) perustana on luontainen (Ajatuksensuuntaajasta peräisin oleva) olettamus, että usko pätee, eli että Jumala on tunnettavissa ja saavutettavissa.

103:9.9 (1141.7) Kuolevaisen olennon elämän todellisuuden täysi tiedostaminen koostuu yhä laajemmasta halukkuudesta uskoa nämä järjen, viisauden ja uskon olettamukset. Tuollainen elämä on elämää, jota motivoi totuus ja jota hallitsee rakkaus; ja nämä ovat ne objektiivista kosmista todellisuutta edustavat ihanteet, joiden olemassaolo ei ole aineellisin keinoin osoitettavissa.

103:9.10 (1142.1) Heti kun järki tajuaa oikean ja väärän, se osoittaa viisautta; kun viisaus valitsee oikean ja väärän, totuuden ja erheen välillä, se osoittaa hengen johdatusta. Ja näin mielen, sielun ja hengen toiminnot liittyvät aina läheisesti toisiinsa, ja ne ovat toiminnallisessa keskinäissuhteessa. Järki on tekemisissä tosiasiapohjaisen tiedon kanssa, viisaus filosofian ja ilmoituksen kanssa, usko elävän hengellisen kokemuksen kanssa. Totuuden kautta ihminen saavuttaa kauneuden, ja hengellisen rakkauden avulla hän nousee hyvyyteen.

103:9.11 (1142.2) Usko johtaa Jumalan tuntemiseen, ei pelkästään mystiseen tuntemukseen jumalallisesta läsnäolosta. Uskoon eivät saa liiaksi vaikuttaa sen emotionaaliset seurausilmiöt. Oikea uskonto on kokemus uskomisesta ja tietämisestä yhtä hyvin kuin se on tunnemaailman täyttymys.

103:9.12 (1142.3) Uskonnollisessa kokemuksessa piilee todellisuus, joka on suorassa suhteessa hengelliseen sisältöön, ja sellainen todellisuus menee järjen, tieteen, filosofian, viisauden ja kaikkien muiden inhimillisten saavutusten tuolle puolen. Tällaisen kokemuksen tuottamat vakuuttuneisuudet ovat horjuttamattomia, uskonnollisen elämän logiikka on vastaansanomatonta, tällaisen tiedon varmuus on yli-inhimillistä, sen tuottamat tyydytykset ovat suurenmoisen jumalallisia, sen antama rohkeus lannistumatonta, sen antaumuksellisuutta osoittavat teot kertovat sokeasta luottamuksesta, sen uskollisuudentunteet ovat ylivertaisia ja päämäärät lopullisia – ikuisia, perimmäisiä ja universaalisia.

103:9.13 (1142.4) [Esittänyt eräs Nebadonin Melkisedek.]

---

Alkutekstissä ei ole sanaa ’olevainen’.