Pelko on reaktio, rohkeus on valinta
Pelko on yksi ihmisen voimakkaimmista tunteista. Se voi varoittaa todellisesta vaarasta, mutta usein se syntyy myös mielikuvituksen luomista varjoista. Urantia-kirja tarjoaa tähän ilmiöön kiehtovan näkökulman: sen mukaan enkelit eivät täysin ymmärrä ihmisten eläimellistä pelkoa, koska heillä ei ole samaa biologista selviytymisvaistoa kuin meillä.
Enkelien luottamus Jumalan johdatukseen on täydellistä – he eivät tunne sellaista vaistomaista paniikkia, joka on meille ihmisille peritty eläinkunnan kautta. Meillä pelko on usein reaktio, joka syttyy sekunnin murto-osassa, ennen kuin ehdimme edes arvioida tilanteen todellisuutta. Tätä kuvastaa reaktio kun säikähdät tai kun säpsähdät säikäytettynä, reagoit välittömästi mahdolliseen uhkaan pelon omaisesti kunnes hetken päästä rauhoitut kun huomaatkin, ettei ollut mitään pelättävää.
113:2.5 (1243.2) Enkeleissä kehittyy pysyvä kiintymys ihmiskumppaneitaan kohtaan; ja jospa vain kykenisitte silmillänne hahmottamaan serafit, teissä kehittyisi lämmin kiintymys heitä kohtaan. Jos teidät riisuttaisiin aineellisesta ruumiistanne, jos teille annettaisiin henkeä oleva hahmo, olisitte monien persoonallisuuteen kuuluvien ominaisuuksien osalta varsin lähellä enkeleitä. Useimmat teidän tunnetiloistanne ovat sellaisia, joita enkelitkin tuntevat, mutta sen lisäksi he kokevat vielä muitakin tuntemuksia. Ainoa teihin vaikuttava tunnetila, jota heidän on jotensakin vaikea käsittää, on perinnöksi saamanne eläimellinen pelko, joka on vallannut niin tavattoman suuren alan Urantian keskitason asukkaan mentaalisesta elämästä. Enkeleiden on todellakin vaikea ymmärtää, miksi niin itsepintaisesti sallitte pelon näin laajasti hallita korkeampia älyllisiä kykyjänne, jopa uskonnollista uskoanne, miksi sallitte pelon ja huolekkuuden aiheuttaman mielettömän paniikin niin perin juurin viedä itseluottamuksenne.
Rohkeus on valinta – ja se on aina mahdollista
Urantia-kirjan mukaan rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan tietoinen päätös toimia oikein, vaikka pelko olisi läsnä. Tämä on linjassa monien viisaiden ajattelijoiden kanssa:
- Aristoteles: ”Rohkeus on keskikohta pelon ja uhkarohkeuden välillä.”
- Mark Twain: ”Rohkeus on vastustaa pelkoa, hallita pelkoa – ei pelon puutetta.”
- Nelson Mandela: ”En oppinut, että rohkeus on pelon puutetta, vaan että se on sen voittamista.”
Urantia-kirja korostaa, että todellinen rohkeus on hengellistä. Se kumpuaa luottamuksesta siihen, että Jumalan suunnitelma on hyvä ja että lopulta hyvyys voittaa aina. Enkelit ymmärtävät tämän täydellisesti ja tukevat meitä jokaisessa askeleessa, kun valitsemme toimia totuuden ja rakkauden puolesta.
Filosofinen näkökulma pelkoon ja rohkeuteen
Monet filosofit ja hengelliset opettajat ovat pohtineet pelon ja rohkeuden suhdetta:
- Sokrates uskoi, että todellinen rohkeus syntyy tiedosta: kun ymmärrämme, mitä kannattaa pelätä ja mitä ei, pelko menettää voimansa.
- Laozi opetti, että ”Rohkeus syntyy rakkaudesta.” Pelko kutistuu, kun sydän täyttyy myötätunnosta ja yhteydestä muihin.
- Montaigne muistutti, että suurin osa kärsimyksestämme johtuu pelkojen luomista kuvitelmista, ei todellisista tapahtumista.
Urantia-kirja liittyy tähän perinteeseen korostamalla, että henkinen kasvu vapauttaa meidät liiallisesta pelosta. Kun opimme näkemään itsemme osana ikuista suunnitelmaa, ymmärrämme, että mikään todellisesti hyvä ei voi lopulta kadota.
Pelon yli enkelien askelein
Pelko sulkee sydämen ja kaventaa näköalaa, mutta rohkeus avaa oven luottamukseen, yhteistyöhön ja rakkauteen. Jokainen hetki, jolloin valitsemme rohkeuden pelon sijasta, vie meitä lähemmäksi sitä tietoisuutta, jossa enkelit elävät joka hetki.
Kuten Urantia-kirja antaa ymmärtää: Totuuden ja hyvyyden puolella seisova ei voi lopulta hävitä.
Ja kuten roomalainen filosofi Seneca sanoi: ”Ei ole rohkea se, joka ei pelkää, vaan se, joka voittaa pelkonsa.”
Tarina kokemuksesta
Olen ollut persoonaltani aina sellainen, että en kuuntele hirveämmin muiden mielipiteisiin pohjautuvia väitteitä, vaan haluan tutkia asiaa ja vasta sen perusteella muodostaa mielipiteitäni. Tämä luonteenpiirre onkin vienyt minut sellaisiin tilanteisiin, että olen omasta tahdostani puolustanut täysin väärin ymmärrettyjä persoonia isompiakin ihmisjoukkoja vastaan.
Muistan lapsuudessani erään koulukiusatun pojan, hän oli vuotta vanhempi ja koulun varmasti kiusatuin, sillä hän halusi leikkiä ”piipa-autoa” lähes joka välitunti, aina kun sattui jotain niin hän saapui paikanpäälle kädet ylhäällä kämmeniä heiluttaen kuin demostroiden hälytysajoneuvojen vilkkuja, tämä oli hänen mielestään kivaa leikkiä ja muiden mielestä noloa ja lapsellista (Olimme ala-asteella eli lapsia kaikki).
Eräänä päivänä hänet oli työnnetty lumihankeen ja koulun vanhimmat tytöt kuin pojat potkivat hänen päälleen sohjoista lunta, sen jälkeen eräs porukan tyttö heitti painavalla jäisellä kököllä poikaa suoraa päähän. Olin toisella luokalla, tämä poika kolmosella ja kiusaajat kuudennella luokalla, minulla ei ollut vahvoja kavereita tai mitään tukea taustalla paitsi veljeni ja hänen kaverinsa jotka olivat viidennellä, mutta ei veljeni nyt voi pikkuveljeään tai varsinkaan koulun suosituimpia vastaan minun vuokseni taistella, tiesin siis että otan nenilleni tässä hommassa mutta rohkaisin itseni ja väliin juostessani miettien mitenkä bluffaan ja saan tuon pojan jaloilleen sieltä sohjoisesta hangesta.
Totuus kuitenkin iski päin kasvoja, kukaan ei edes huomannut minun läsnäoloani, oli siis mentävä kirjaimellisesti heidän ja tämän pojan väliin, otin siemauksen happea ja ajattelin että ”Kohta minä saatan olla hangessa tuon pojan vierellä”, mutta ajattelin että jos kukaan muu ei auta, niin minä autan!
Hyppäsin siihen eteen ja pienen pojan äänellä ”karjuen” ja käskin lopettamaan, eräs poika nauroi ja heitti minua lumipallolla ja kysyi ”Tai mitä, kerrot opelle?” ja sanoin, että miksi kertoisin opettajalle? Poika ja kaikki muutkin nauroivat, eräs tyttö tönäs minut lumihankeen ja oli kenties lyömässä, mutta tokaisin siinä ”Lyö kerrankin, niin ainakin saavat syyn hakata sinut oikein kunnolla”, tämä tyttö säpsähti ja kysyi kenestäkö puhun, kerroin että ”Lyö niin tiedät”, hän katsoi kavereitaan ja naurahti, päätin siinä kohtaa yllyttää porukan kovinta poikaa ja loin katseeni häneen sanoen ”Lyö sinä, he ovat odottaneet hetkeä saadakseen hakata sinut kunnolla, lyö jos uskallat!”.
Poika katsoi minua ivallisesti, tuli viereeni ja kertoi repivänsä minut kappaleiksi, mutta minä vain päätin hymyillä, pian aloin nauramaan ja tämä poika hämmentyi ilostani. Hän tarttui ryysyistäni kiinni ja olin hänen käsivarsillaan kuin joku räsynukke, hän sylkäisi kasvoihini ja heitti takaisin lumihankeen, huudahti muille ”Lähetään menee!” ja kaikki lähtivät pois.
Toisella välitunnilla kuulin kuinka joku kakkosluokkalainen oli uhkaillut joillain motoristeilla ja ties millä jengeillä koulun kovinta jätkää, joka oli puolestaan pissannut housuihinsa ja alkanut itkemään, tämähän ei pitänyt paikkaansa mutta juoruilla on toisinaan tapana levitä nopeasti. Huomasin päivän viimeisellä tunnilla monien naureskelevan tälle ”pahikselle” ja hänen kavereilleen, tämä poika kuitenkin uhkui vihaa mutta havaitsin myös hänen silmissään pelkoa, hän siis pelkäsi itse tulla kiusatuksi.
Eräs hänen ikätovereistaan päätti ottaa kaiken kunnian itselleen ja tönäisi tätä ”pahista” joka kääntyi ja uhkasi hakata tämän, niinpä tuo tyyppi tönäisi uudelleen ja pahis kaatui lattialle, löi päänsä aikas pahasti ja alkoi itkemään koko koulun ympäröitävänä, voit vain kuvitella kuinka hänen pahiksen roolinsa otti pahan tappion tilanteessa jota hän ei voinut korjata väkivalloin.
Minua alkoi enemmänkin säälittämään, sillä en halunnut että kiusaajasta tulisi kiusattu, halusin vain että ylipäätään kiusaaminen loppuisi. Me olimme sitten tämän ”piipa-auton” kanssa viikkoa myöhemmin ulkona välitunnilla, miltein aloimme ystävystymään ja kukaan ei uskaltanut enään kiusata kun hän oli minun seurassani, mutta niinpä siinä sitten kävikin, että tämä piipa-auto tönäisi minut lumihankeen ja yritti lyödä, minä nousin ja häntä vahvempana heitin hänet lumihankeen, vaikka luulin sen leikin loppuneen niin luokassa kun olin laskemassa jotain matematiikan tehtäviä, niin hänen luokan opettajansa tuli tämän kyseisen pojan kanssa luokkamme ovelle ja pyysi minua sekä opettajaani käytävään.
Minä olin kuulemma käynyt tämän nimeltämainitsemattoman pojan kimppuun, heittänyt lumihankeen ja lyönyt useasti mahaan, vieläpä sylkenyt ruokalassa hänen ruokiinsa ja potkinut, varastanut ja ties mitä kaikkea… Olin aivan ihmeissäni, kaikesta siitä mitä hänen vuokseen olin tehnyt ja nyt tajusin, että tämä kiusattu oli itse asiassa kiusaaja itse, hän vain teki sen hyödyntäen eri keinoja.
Minusta tuli siltä seisomalta kiusaaja, koska naapuriluokan kuin meidänkin luokan oppilaat kuulivat mitä olin tehnyt ja he uskoivat kaiken todeksi. Minä aloin vetäytymään, uskoni ihmiskuntaan alkoi horjumaan ja mietin kuinka raadollisia lapset tosiaan voivat olla. Minä olin ensimmäiset viikot kiusattu, minua kiusas kaikki, kunnes otin erästä vuotta nuorempaa poikaa ryysyistä kiinni ja heitin hänet naulakkoa vasten ja lupasin lyödä hampaat sisään, sillä samalla hetkellä tajusin kuka minusta oli tullut ja säikähdin itseäni!
Päätin, etten enään ikinä käytä väkivaltaa, en lähde tuollaiseen touhuun ollenkaan mukaan, vaikka olen saanut kärsiä väkivallasta monilla hyvinkin ikävillä tavoilla, niin itse en sellaista harrastaisi ja sen vannomuksen olen pitänyt tähän päivään saakka.
Koska minusta tuli kiusattu kun en vastannut kiusaamiseen väkivaltaisesti tai edes sanallisesti, niin sitä kautta tutustuin muihin kiusattuihin, meistä tuli aikas hyvä porukka ja ajansaatossa ystävystyimme. Meillä oli hauskaa ja muitakin koululaisia tuli porukkaamme, yhtäkkiä minulla oli taustalla ikätovereistani reilusti yli puolet, minä toimin heidän johtajanaan ja huomasin kuinka he seurasivat esimerkkiäni.
Niinpä huomasin kun meidän kaveriamme kiusattiin, menin väliin ja sanoin silloiselle koulun pahikselle, että ”Jos kiusaat, sä vastaat siitä meille kaikille” ja hän kysyi että kenelle? Sitten nyökkäsin päälläni hänen taaksensa jossa seisoi koulun nuorimpia siinä missä vanhimpiakin, iso porukka tyttöjä ja poikia, kaikki olivat yhtämieltä siitä että kiusaaminen loppuu just nyt eikä myöhemmin.
Noh, lopputulema oli se, että vuosien varrella monet näistä kavereista joita ei enään kiusattu löysi uusia kavereita ja porukoita, osasta tuli itse pahiksia ja osasta ei, minäkin muutuin enemmän itsekseni viihtyväksi pojaksi joka oli varsin suosittu, myöskään koulussa en hirveämmin kokenut kiusaamista, koska opin puolustautumaan sanallisesti tai vain siirtymään pois kiusaajien läheisyydestä.
Nyt kun luit koko tarinan, niin mieti eläimiä! Niin, me olemme kuin eläimiä, aina joku on toista alistamassa ja katsomassa tai mittaamassa kuka on kovempi, koettelemukset eivät pääty siihen yhteen voittoon jonka olet ansainnut hyvällä, uusia ongelmia ilmenee ajansaatossa ja rohkea voittaa ne kaikki!
Minulla on vielä paljon opittavaa Jeesukselta, tämä kohta on mielestäni sellainen joka puhuttelee ja kovasti, kunpa me kaikki oppisimme olemaan kuin mestari itse! ❤️
159:5.12 (1770.4)
1. Pahan maksaminen pahalla – positiivinen, mutta epävanhurskas tapa.
159:5.13 (1770.5)
2. Valittamatta ja vastarinnatta tapahtuva pahuuden sietäminen – puhtaasti negatiivinen tapa.
159:5.14 (1770.6)
3. Pahan maksaminen hyvällä, oman tahtonsa esille tuominen, niin että pääsee tilanteen herraksi, pahuuden voittaminen hyvällä – positiivinen ja vanhurskas tapa.
159:5.10 (1770.2) Jeesus ei puhunut sellaisen menettelyn puolesta, että negatiivisesti alistuttaisiin niiden ihmisten loukkauksiin, jotka mahdollisesti koettavat tieten tahtoen käyttää mahtiaan sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka eivät harjoita väkivaltaa pahuutta vastaan, vaan pikemminkin, että hänen seuraajiensa tulisi olla viisaita ja valppaita nopeasti ja positiivisesti pahaan hyvällä vastatakseen, jotta he sillä keinoin voittaisivat pahan tehokkaasti hyvällä. Älkää unohtako, että aidosti hyvä on poikkeuksetta voimallisempaa kuin on häijyinkään paha. Mestari opetti, mikä on vanhurskauden positiivinen mittapuu: ”Jokainen, joka tahtoo olla opetuslapseni, olkoon itseään huomioon ottamatta ja ottakoon täyden määrän velvollisuuksiaan seuratakseen minua joka päivä.” Ja hän itse eli elämänsä niin, että ”hän kulki ympäriinsä tehden hyvää.” Ja evankeliumin tämä puoli tuli oivallisesti valaistuksi hänen myöhemmin seuraajilleen esittämissään monissa vertauksissa. Hän ei koskaan kehottanut seuraajiaan vain kärsivällisesti kantamaan velvollisuuksiensa kuormaa, vaan mieluumminkin hän kehotti heitä noudattamaan tarmolla ja innostuksella ja täyteen määrään saakka sitä, mikä johtui heidän inhimillisistä velvollisuuksistaan ja jumalallisista etuoikeuksistaan Jumalan valtakunnassa.
Blogin kirjoittaminen sai innoituksensa tästä Vlogista: https://urantiakirja.fi/urantia-vlog-keskustelua-onnellisuudesta-ja-valokuvaamista/