Mielikuvitukseen ihastuminen ja sielun kasvu.
Ihminen on olento, joka kykenee kuvittelemaan – ja usein myös ihastuu siihen, mitä kuvittelee itsestään. Mutta Urantia-kirjan hengessä on hyvä muistaa, ettei sielun syvin kaipaus voi täyttyä pelkistä kuvitelmista. Sielu janoaa todellisuutta, aitoutta, yhteyttä – ei vain mielikuvia toisista tai itsestä, kaikkea sitä mikä on merkityksellistä.
Kuten Urantia-kirja opettaa: ”Aito hengellinen kasvu alkaa silloin, kun yksilö on halukas luopumaan siitä, minkä hän tietää olevan puutteellista, sellaisten totuuksien tähden, jotka kutsuvat korkeammalle.” Kasvu ei tapahdu mukavuudessa. Se ei tapahdu silloin, kun kaikki pysyy ennallaan. Kasvu on rikkomista – ja eheyttämistä. mielikuvien hajoamista ja rikkoutumista.
”Korjaa minut ehjäksi, jotta voin täyttyä hengestäsi. Riko minut kokonaan, jotta voin jatkaa matkaa.”
Tämä vanha rukous heijastaa samaa totuutta, jota Urantia-kirja kuvaa ihmisen hengellisen nousun prosessina. Ei voi astua seuraavalle tasolle roikkuen kiinni vanhassa minässään. Sielun nousu vaatii muutosta, ja muutos vaatii luopumista. Ehkä jopa tuskallista hajoamista.
Me ihastumme joskus itseemme, siihen kuvaan jonka olemme luoneet nykyisestä olemuksestamme – kuvittelemme olevamme jo valmiita. Mutta mitä jos sinä et olekaan lopullinen versiosi? Mitä jos Jumalallinen sisimpäsi kutsuu sinua tuhoutumaan ja rakentumaan uudelleen – yhä lähempänä alkuperäistä totuutta, josta sinut on luotu? Oletko sinä se sama henkilö joka olit lapsena, pidätkö täysin samoista asioista ja kaipaatko, unelmoitko ja pohditko täysin samoja asioita?
”Et voi laajentua rikkomatta jotain auki. Et voi nousta pitämällä kiinni siitä, mikä oli ennen.”
Useimmat ihmiset pysähtyvät tähän kohtaan. Nousu näyttää kauniilta – kunnes se pyytää jotain, mitä rakastat: mukavuutta, kontrollia, vanhoja tapojasi, tuttuja ihmisiä. Mutta kasvu ei ole vain uudeksi tulemista – se on luopumista siitä, mikä mahdollisti sen, mitä olit ennen ja mitä sinusta vielä tulee.
Vertaus köynnöksestä ja uudestisyntymisen hengestä
Eräänä hetkenä havaitsin köynnöskasvini kuihtuvan. Se oli kasvanut vuosien ajan, mutta sen lehdet olivat alkaneet kellastua, ja oksat näyttivät kantavan enemmän menneisyyden raskautta kuin tulevaisuuden elämää. Moni haara, jotka joskus ojentautuivat valoa kohti, olivat nyt kääntyneet sisäänpäin, kuihtuneina ja tyhjentyneinä elinvoimasta.
Sydän raskain, mutta ymmärryksessä vahvistuneena, otin sakset käteeni ja aloin leikata pois. Poistin kaiken, mikä ei enää kantanut elämää — kuolleet oksat, murtuneet versot, kaiken mikä vain muistutti siitä, mitä joskus oli ollut. Jäljelle jäi vain yksi vahva verso, pieni mutta elinvoimainen. Asetin sen uuteen multaan, valoon ja veteen — ja odotin.
Aikaa kului. Se mitä ensin näytti menetykseltä, oli todellisuudessa uuden alku. Vähitellen tuo yksi verso alkoi versoa uutta elämää. Uudet lehdet olivat tummemman vihreitä, vahvempia, terveempiä. Kasvi ei enää tavoitellut elottomia suuntia, vaan ojentui vakaasti kohti valoa, juurten saadessa syvemmän otteen maasta. Se ei enää kantanut mukanaan vanhan painoa — nyt se eli, ei menneisyyden varjossa, vaan nykyhetken kirkkaudessa.
Niin on myös ihmisen sielun laita. Me kannamme itsessämme menneisyyden kerrostumia — ajatuksia, tottumuksia ja rakenteita, jotka joskus palvelivat meitä, mutta jotka ajan myötä menettivät kykynsä johtaa meitä totuuteen. Jumalallinen Puutarhuri näkee tämän. Hän ei tuomitse kuivettunutta oksaa, mutta Hän rohkaisee meitä luopumaan siitä. Hän kutsuu meitä leikkaamaan pois sen, mikä ei enää kanna hedelmää, että voisimme kasvaa uudestaan — puhtaammin, syvemmin, korkeampaan suuntaan.
Tämä leikkuu, tämä murtuminen, voi sattua. Mutta juuri siinä hetkessä, kun luovumme vanhasta — katkeruudesta, pelosta, turhista identiteeteistä — annamme itsellemme mahdollisuuden juurtua totuuteen ja kukoistaa hengessä. Hengellinen kasvu ei ole entisen kiillottamista, vaan uuden esiin kutsumista.
Niin kuin köynnös, joka vapautettiin vanhoista kahleistaan, kasvaa ihmiselämäkin kirkkaammin, kun se päättää juurtua Valon lähteeseen. Ja silloin, yksinkertaisuudessaan, se kantaa suurempaa hedelmää kuin koskaan ennen.
Se ei ole epäonnistumista – se on syntymän kivulias alku. Uuden sielun verso nousee kuin köynnös – rikkinäisestä elämästä syntyy vapaus, muista kuitenkin se, että kaikki eivät kasvata uusia lehtiä, osa ei edes aijo nousta ja kasvaa kohti valoa sinun tasollesi, vaan tyytyvät siihen mitä on ja kituuttelevat saadakseen osakseen heikoin lehdin vähäistä valoa, vaikka kulmantakana olisi aurinkoa, sekä valoa tarjolla, sekä ruukun pohjalla ravitsevaa vettä jos vain kasvattaisi juuriaan pidemmälle.
”Kun kehoni kuolee, henkeni vapautuu ja sinä, Jumala, kutsut minut luoksesi.”
Tämä ei ole vain ruumiillisen kuoleman rukous – se on myös jokaisen aidon hengellisen kasvun salaisuus. Meitä ei ole luotu jäämään samaksi. Elämän tarkoitus on nousta, ja jokainen nousu vaatii, että jokin meissä kuolee.
Ja siinä on vapautus.
Kun mielikuvat särkyvät, sielu voi alkaa nähdä. Kun itseensä ihastuminen katoaa, rakkaus voi syntyä. Kun itsetunto murenee, voi todellinen arvo löytyä – arvo, joka ei perustu ulkoisiin sanoihin, hymiöihin tai rooleihin, vaan siihen, kuka olet Jumalan edessä.
Sillä niin kuin Urantia-kirja opettaa:
”Ihmisen sielu ei voi koskaan tyydy mihinkään vähempään kuin Jumalan tuntemiseen.”
Sielun kuuluu kehittyä, henkisesti sinun tulee kasvaa ja edetä omalla polullasi, se polku ei ole valtatie jota kaikki kulkee ja niitä polkuja on useita, välillä polut kulkevat samoja reittejä muiden kanssa, toisinaan ne haarautuu ja vie sinut kiipeämään kalliolle kun toinen ryntää alamäkeen, sillon sinun olisi hyvä muistaa se seikka, että ette kulje samaa polkua, sillä et voi tietää mihin ystäväsi polku sinut johdattaisi, et tiedä vielä mihin sinun polku sinut johdattaa.
”Pysyt ennallasi, kunnes samanlaisena pysymisen kipu on suurempi kuin muutoksen kipu.”
Ehkä huomaat ajankuluessa janoavasi yhä enemmän muutosta, mutta muutos voi johtaa luopumiseen, kipuun ja murheisiin. Harvemmin se on sitä kuvitelmaa jota elokuvissa tapahtuu, että yhtäkkiä vain muutut kun joku ihminen saapuu sinun elämääsi, älä odota muiden muuttavan sinua, ole itse se muutos ja valitse oikein sen mukaan mitä sydän valitsee ja sielu janoaa. Älä ihastu menneeseen tai siihen mitä olit, rakastu siihen mitä sinusta voi tulla ja myöhemmin tulee!
On sanonta ”En aijo muuttua vuoksesi, haluan kasvaa kanssasi”, tuo sanonta on usein parisuhteista kertova, mutta mietippä sinut sanoassa nuo sanat itse korkeimmalle, eli Jumalalle ja jos todella tarkoitat mitä sanot, olet jo muutoksen tiellä joka tulee olemaan varmasti raskas, mutta myös palkitseva.